Spedestä ja Veskusta - happamasta ideasammosta tuskaan ja hurmioon

Alkuun varoituksen sana heille, jotka odottavat nauruparaatia: suomalaisen viihteen jättiläisestä Pertti "Spede" Pasasesta (1930-2001) kertova Spede ei ole hauska elokuva, ei liiemmin edes koominen. Se on enemmänkin (eittämättä totuudellisesti) aika vittumaisen hahmon ympärille rakennettu draama elokuvien ja viihteen tekemisestä aikakaudella, jolloin taide ja viihde asetettiin voimakkaan vastakkainasettelun asemaan. 

Elokuvan ohjannut Aleksi Delikouras on Image-lehden haastattelussa korostanut, että "Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva". Näkökulma saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta puutteineenkin Spede-elokuva on kunnianhimoinen ja huolitellumpi kuin monet kotimaiset liukuhihnaelämäkerrat. Elokuvan on käsikirjoittanut paremmin kirjailijana tunnettu Antti Heikkinen yhdessä ohjaajan kanssa Tuomas Marjamäen tietokirjojen (Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina (2021)) pohjalta.

Viihteen kultasormen ihmeelliset siekailut nyt valkokankaalla eli elokuva nimeltä Spede (2023)

Spede-elokuvan lähimmäksi esteettis-taiteelliseksi verrokiksi nousee Teppo Airaksisen Juice (2018). Yhtymäkohtia on runsaasti: rakeinen filmikuvaus, kuvattava ajanjakso, jokaisessa kohtauksessa leijaileva ja sinällään ajankuvan eittävän osuvasti vangitseva, ummehtava tupakansavu sekä ristiriitaista päähahmoa esittävä Riku Nieminen. Spede tuntuu väistämättä Juicen rinnalla nähdyltä.

Spede-elokuvien tekovaiheita kuvaavat jaksot soljuvat filmissä tenhoavasti vuosilta 1968-75: kerrotuksi tulee niin Vesa-Matti Loirin maihinnousu Spede-tuotantoihin Noin 7 veljestä -elokuvan (1968) myötä, Näköradiomiehen ihmeellisten siekailujen (1969) tarkoituksellisen ontuva puujalkahuumori, Leikkikalugangsterin (1969) värifilmikokeilu sekä "tuohivirsuwesternien" (Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971)) vaiheet. Ensimmäisten Uuno Turhapuro -elokuvien kautta elokuva tulee ajalliseen päätökseensä Loirin siirtyessä Turun kaupunginteatterin vahvuuteen. 

Joonas Nordmanin esittämä Ere Kokkonen esitetään sympaattisena, omanarvontuntoisena ja älyllisenä vastavoimana Speden despoottiselle käytökselle. Elokuvassa nähdään useita kohtauksia, joissa Kokkosen komediallisen nokkelat kuvakulmat ja ideat ottavat yhteen Pasasen taloudellista ajattelua vastaan. Speden riippuvuussuhde Loirista ja Kokkosesta tuodaan hyvin esiin. Kenties jopa niin hyvin, että Speden omakuva elokuvassa typistyy happamaksi rahasammoksi. Kireän miehen äkkipikaisuus ja väkivaltaiseksikin yltyvä aggressiivisuus tulee todistetuksi seurauksineen, mutta taustasyitä elokuva ei osaa analysoida.

Tyylikkäästi ajalleen stailattua Pirjo Pasasta esittää Minka Kuustonen, Vesa-Matti Loiria Aku Sipola, Jukka Virtasena nähdään Lauri Tilkanen, Simo Salmisena Mikko Töyssy ja Inkeri Pilkamaa muistuttavana henkilönä nähdään Jonna Järnefeltin esittämä kuvaussihteeri. Pienehköön sivurooliin jäävissä välähdyksissä Marjatta Raitana nähdään Helmi-Leena Nummela. Vähän yllättäen elokuva nostaa esiin myös Speden ahdistelemaksi joutuvan, mutta tälle rajat asettavan tuotantoassistentin (Linnea Leino). Roolihahmon kautta kerrotaan sinällään ansiokkaasti Speden kyltymättömästä himosta naiskauneutta kohtaan, mutta juonikäänne tuntuu vähän anakronistisen väkinäiseltä.

Aku Sipolan rooli Loirina ei ole hullumpi, mutta ei täysosumakaan. Kameleonttimaisen Loirin vangitseminen roolihahmoksi on työläs urakka kenelle tahansa, mutta tämän kesän Rakastitko, Vesku? -audiodraaman jälkeen vertailukohta on turhankin lähellä. Audiopuolella Pyry Kähkösen ällistyttävässä roolisuorituksessa on vaikea sanoa, mihin Loiri loppuu ja mistä Kähkönen alkaa. Valitettavasti Sipola ei pääse samaan autenttisuuden tunteeseen.

Juhana von Baghin ohjaamassa ja yhdessä Jussi Moilan & Liila Jokelinin kanssa käsikirjoittamassa audiodraamassa välittyy hienosti kohteensa tuska ja hurmio, holtittomuus ja huolettomuus sekä rakkaus ja intohimo. 20-osainen kuunnelmasarja on Kähkösen pääroolin lisäksi kokonaisuudessaan suomalaisen ääninäyttelijyyden juhlaa. 

Yle Areenan audiodraama Rakastitko, Vesku? kertoo Vesa-Matti Loirin elämästä ja teoista radioteatterin keinoin.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022) koki, että "taiteilija on onnistunut, kun hän aiheuttaa katsojassa tai kuulijassa liikahduksen." Samankaltaisen liikahduksen koin vahvasti päättyneenä kesänä radiokuunnelman äärellä. Koskettavan ja monessa mielessä ansiokkaan kokonaisuuden merkittävimpinä rasitteena ovat vain Speden (Iikka Forss) ja Simo Salmisen (Eero Ritala) liki sietämättömän karikatyyrimäisiksi jäävät sivuroolit. Audiodraaman Spede esitetään väsyttävimpien  puhemaneereiden kautta pelkäksi sketsihahmoksi ja Salminen taas vähä-älyiseksi typerykseksi. Hahmot on luotu tarkoituksella koomisiksi kevennyksiksi, mutta lähinnä ne tuntuvat loukkaavilta. Spede-elokuvassa Speden ja Simon ystävyyssuhde kuvataan vuorovaikutteiseksi ja lempeäksi.

Loirin ja Speden suhdetta elokuva kuvaa reiluksi työkaveruudeksi, mutta ei varsinaiseksi ystävyydeksi. Tuomas Marjamäen alkuvuodesta ilmestyneen Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 -elämäkerran mukaan Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.

Historiallisia vapauksia elokuva ottaa joltain osin. Teijo Elorannan esittämänä suomalaisen teatterin ja elokuvan ikihonka Edvin Laine nostetaan esiin kummallisella tavalla, vaikka tiettävästi Laineella ja Spedelle ei kummemmin kohtaamisia ollut. Molempien tähänastiset elämäkerrat vaikenevat ainakin yhteentörmäyksiltä. Laine nousee elokuvassa esiin viihteen vastustajana, näennäisviisaita höpisevänä jääränä ja Yleisradiota nukkemestarin tavoin ohjailevana taustavaikuttajana.

Auditiivinen anakronisminsa on myös siinä, että elokuva viljeli ainakin kahdessa kohtaa "vitun spede!" -huudahdusta. Yksi kerta olisi vielä mennyt silmäniskuna, mutta toinen kuulosti jo tarpeettomalta kalastelulta. Kevyesti häiritsevää on myös, että elokuva antaa eritoten äänittäjän (Antti Tuomas Heikkinen) roolin kautta kuvan, että Spede-tuotannoissa olisi työskennellyt "vasemmalla kädellä" työnsä tehneitä hölmöläisiä. Todellisuudessa Spede-tuotannoissa työskenteli 1960- ja 70-lukujen taitteessa alansa tulevia huippuammattilaisia, kuten Kari Sohlberg, Paul Jyrälä ja Elina Katainen. Ristiriitaista on myös, että ensimmäisen Uuno Turhapuron (1973) kuvauksia esittävissä kohtauksissa kuullaan taustamusiikkina Jaakko Salon myöhempää Uuno Turhapuro -teemaa, joka tuli tutuksi vasta 1980-luvun alun värielokuvissa. Tarinankuljetukseltaan jakso on sinällään toimiva ja elokuvan kokonaisuutta energisoiva.

Valkokankaan Vesku (Aku Sipola) ja Spede (Riku Nieminen)

Spede Pasasen pahimpia vihollisia elokuvassa (kuten todellisuudessakin oli) ovat elokuvakriitikot, "tekotaiteellisuuteen" taipuvaiset kollegat ja kulttuurialan valtaeliitti. Yllättäen Suomen elokuvasäätiö jätetään elokuvassa tyystin rauhaan, kenties elokuvan rahoitukseen liittyvistä hygieniasyistä? Kokonaisuudessaan Spede-elokuva pyrkii tekemään katsojille kysymyksiä: onko kaikki Speden nimissä kulkeva hänestä lähtöisin? Kenelle kuuluu kunnia? Onko naurattaminen kutsumustyötä, kunnianhimoa, velvollisuutta, liiketoimintaa vai pelkkää työtä? Ja mitä se on, jos kansa rakastaa taidetta, jota virallisesti ei edes taiteena pidetä?

Ristiriitaisesta ja rehellisesti myös epämiellyttävästä viihdehahmosta rakentuva elokuva löytänee tavoittelemansa suuren yleisön huomion. Jokaiselle suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneelle tai Spede-tuotannon äärellä varttuneelle se on parhaimmillaan kiehtova aikamatka ja yksityiskohtien runsaudensarvi.

PS: Vesa-Matti Loiriin liittyen kannattaa kuunnella myös Olga Ketosen toimittamasta Suomen Vesku -ohjelmasarjasta eritoten ensimmäinen jakso Jake vai Pahojen poikien isä? Elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen analysoi Loirin uraa elokuvanäyttelijänä suurenmoisella tavalla.

Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan

kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kaunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä 50 vuotta

Vierailu Ylen Kulttuuriykkösessä ja ROLL FM:ssä

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä Spede Show'n osana tulee tänä syksynä kuluneeksi puoli vuosisataa. Juhlan kunniaksi toimittaja Ville Talola kutsui allekirjoittaneen ja tietokirjailija Tuomas Marjamäen Ylen Kulttuuriykköseen keskustelemaan hahmon historiasta ja kulttuurisesta kontekstista. Jääkaapin päältä kansakunnan kaapin päälle.

Jatkoimme Tuomas Marjamäen kanssa Spede- ja Uuno Turhapuro -aiheista keskustelua myös musiikkikärjellä ROLL FM -kanavalla ohjelmassa Uunoa ympäröi lyksi, musiikillinen katsaus Spede-tuotantoon. Keskustelimme mm. siitä, kuka oli Jürgen von Schnitzel? Minkälaisia vaikutteita Jaakko Salo otti sävellyksiinsä Spede-tuotannoissa? Tai miten Simo Salmisen Rotestilaulu syntyi?

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!

Keskustelua "Uunottomasta Uunosta"

Nyt se on viimeistään todistettu! Vastenmielisistä elokuvistakin puhuminen voi olla hauskaa ja viihdyttävää. Vierailin toistamiseen Jennin ja Marijan mainiossa Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa. Tällä kertaa aiheena oli syystä pahamaineinen Uuno Turhapuron veli (1994). Tuo ”Uunoton Uuno” on syljettävän huono elokuva, mutta tarmoturhapuromaisen wienerin marinoinnin lomassa keskustelimme elokuvan sisällöstä (tai sisällön puutteesta), Esko Salmisesta, myöhäiskauden Speden tylsyneestä kynästä, Pirkka-Pekka Peteliuksesta ja tulipa mainituksi myös Vaaleanpunainen pantteri!? Suosittelen kuuntelemaan kaksiosaisen kokonaisuuden joko Spotifysta tai Soundcloudista!

Osa 1

Spotify 

https://open.spotify.com/episode/6zc0kVbZHTyy4ePj9QLQYt?si=mgSO-brESOy32YBUQhILiQ

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/20-uuno-turhapuron-veli-12

Osa 2 

Spotify

https://open.spotify.com/episode/1Va0T8Dmx1l5EChxIKEunp?si=l8-sPiCvT5Ggy7PAZ7Ps3g 

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/21-uuno-turhapuron-veli-osa-22-vieraana-otto-suuronen

Vierailu Uuno Turhapuro -podcastissa

Kaikki rakastavat Uunoa on "mielenterveyttä horjuttavan" kunnianhimoinen podcast, jossa toimittajaopiskelijat Jenni ja Marija käyvät kaikki Uuno Turhapuro -elokuvat yksitellen läpi niistä keskustellen. Vierailin podcastin jaksossa, jossa käsiteltiin elokuvaa Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983). Jutustelumme venähti sen verran eeppisiin mittasuhteisiin, että päädyimme äänittämään peräti kaksi jaksoa. Ensimmäisessä jaksossa sivusin mm. ristiinpukeutumista ja Uuno-elokuvien kaupallisen menestyksen taustoja. Toisessa jaksossa käsittelin mm. Spede-elokuvien naiskuvaa ja miehen mutkikasta suhdetta elokuvasäätiöön.

Podcast on kuunneltavissa seuraavista linkeistä:

Osa 1
Spotify https://open.spotify.com/episode/3od2zcuHXsvC5EDP8JoZzv?si=-OdjavbPT_qoMvjC5YwGgg
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/8-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-vieraana-otto-suuronen

Osa 2
Spotify https://open.spotify.com/episode/2rqR0c3QDQgcj37oNfYCQa?si=H-AxdqEoSOOTUXUcr-Xz0A
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/9-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-osa-22-vieraana-otto-suuronen

"Filmillistä jatkuvuutta" eli ketkä kaikki työskentelivätkään Spede-tuotannoissa vuosina 1964-75

Pertti "Spede" Pasasen syntymästä on kulunut tänä vuonna 90 vuotta. Komedian ja viihteen kultasormen varhaistuotanto esitteli liudan elokuva-alan moniottelijoita, joista varsin suuresta osasta tuli oman alansa mestareita.

Ennen elokuvantekijän uraa Spede näytteli sivuosa- ja statistirooleissa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa farsseissa 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Mukaan mahtui niin Aarne Tarkaksen kasarmikomedioita kuin Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä -viihdettä. Unelma omasta elokuvasta alkoi muuttua todeksi kesällä 1963, kun Spede tapasi Mikko Niskasen Hopeaa rajan takana -seikkailuelokuvan (1963) kuvauksissa Jaakko Pakkasvirran. Ylioppilasteatterin johtajana vuosina 1958-62 toiminut  Pakkasvirta kuului yhdessä Risto Jarvan kanssa tuotantoyhtiön Filminorin johtohahmoihin. Pakkasvirta ja Jarva olivat tehneet yhteisohjauksina pari vuotta aiemmin lyhytelokuvan Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ja pitkän fiktion Yö vai päivä (1962). Speden, Jarvan ja Pakkasvirran muodostama tekijäjoukko X-Paronissa (1964) lienee suomalaisen elokuvan epätodennäköisin trio.

Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasasen yhteistuotantona syntyneen veijarikomedian teknisen ja taiteellisen tekijäkaartin muodostivat Jarvan elokuvista tuttu kaarti (Antti Peippo, Kullervo Kukkajärvi, Otto Donner). Elokuvan valmistussopimuksessa todettiin, että "Filminor vastaa nimellään tuottaja Pasasen elokuvan -- ammatillisesta tasosta teknillisen suorituksen, kuvauksen, laboratoriotöiden, valvonnan ja äänityksen valvonnan osalta". X-Paronin alkukrediiteissä ei Speden, Jarvan tai Pakkasvirran tehtäviä ole tarkkaan määritelty, mutta yleisesti on tulkittu, että Jarva huolehti teknisestä osaamisesta ja "filmillisestä jatkuvuudesta", Pakkasvirta henkilöohjauksesta ja Pasanen komiikasta ja tarinasta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi kolmikon nimissä, vaikkakin kuvaustilanteessa improvisoitiin vapaasti. Valmiille elokuvalle ja Speden vitseille spontaani tekotapa oli eduksi, mutta se ei sujuvoittanut kuvausten etenemistä. Valmistuttuaan X-Paroni sai kuitenkin voittopuolisesti myönteiset arvostelut. Uuden Suomen Heikki Eteläpää kiitteli lopputulosta, jossa on "mukava määrä parodisia täysosumia" ja kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Salo kuvaili elokuvaa "1960-luvun pop-älymystön Hei rillumareiksi." Myöhemmällä urallaan Spede ja Jaakko Pakkasvirta kohtasivat pääasiassa katkerissa tai jopa vihamielisisssä merkeissä, kiistakapuloina Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikka ja Vesa-Matti Loiri. Filmihullu-lehden haastattelussa vuodelta 1976 Pakkasvirta kuvasi X-Paronia "omituiseksi sekoitelmaksi Speden mauttomuutta ja Jarvan ja Pakkasvirran mauttomuutta".

Toisen trion, tyyleiltään jo huomattavasti sopuisamman, muodostivat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja Spede. Virtanen oli työstänyt lyhytelokuvia Allotria-filmissä sekä ohjannut ja tuottanut viihdeohjelmia Yleisradiossa. Kokkonen oli Teatterikorkeakoulussa pistäytymisen jälkeen ohjannut MTV:ssä ja televisioteatterissa. Millipillerin (1966) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä: "Tykkäsimme kaikki spontaanista, tilanteesta syntyvästä huumorista. Täydensimme toisiamme: Jukka oli sanallinen virtuoosi ja käsitteli tekstiä verbalistina, Pertillä oli aivan mielettömiä ideoita. Mä taas olin jarru, joka halusi juonta ja logiikkaa, että joku järki olisi siinä hommassa", Kokkonen muisteli. Elokuvan ohjauksesta vastasivat tasa-arvoisesti Spede, Kokkonen ja Virtanen. Spede näytteli pääosan ja vastasi rahoituksesta. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Spede), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Millipillerin myötä "Speden talliin" astuivat myös sittemmin arvostetuksi mestarikuvaajaksi kohonnut Kari Sohlberg, Hollywoodia myöten tunnustettu äänisuunnittelijaguru Paul Jyrälä sekä säveltäjä/muusikko Jaakko Salo. Sohlberg työskenteli Spede-tuotannoissa aina vuoteen 1976, Jyrälä ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka ja Salo käytännössä aina kuolemaansa saakka (2002). Sohlberg sai Pähkähulluun Suomeen (1967) kuvaajakollegaksi kokeneen ja nimekkään valvojan, Osmo Harkimon. Sohlberg sai oppia Harkimolta kuvaussuunista ja valaisuun liittyvistä asioista, kuten heijastuspinnoista, mutta operoi elokuvan kuvauksen hyvin itsenäisesti.

Pähkähullu Suomi syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, hillittömänä hyperaktiivisena farssina, joka rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja. Elokuvan itsereflektiivisyyden onnistumiselle keskeisenä tekijänä muistetaan leikkaaja Juho Gartz. Nopeatempoinen elokuva on Gartzin taidonnäyte, sillä alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa.

Sohlbergin mukaan Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen työskentely jakaantui Pähkähullussa Suomessa niin, että jälkimmäinen teki aina käytännön järjestelyt: "Kokonaisuuden hanskassa pitäminen jäi Eren vastuulle. Hän oli organisaattorin, apulaisohjaajan ja ohjaajan kombinaatio." Leikkausvaiheessa Kokkonen ei enää ollut mukana, vaan sitä puolta Virtanen ideoi yhdessä Gartzin ja Noin 7 veljestä -elokuvaan (1968) tultaessa Ossi Skurnikin kanssa. Virtasen elokuvaleikkaamiseen pariin oli koulinut Valkoisen peuran (1952) tekijänä muistettava Erik Blomberg: "Blomberg laittoi minut laboratorioon. Kävin kaikki vaiheet läpi. Olin jonkun päivän liemihommissa, valomäärittelyssä, negaleikkauksessa ja trikkikuvaamisessa. Skurnik opetti minulle leikkausta ihan kädestä pitäen", muisteli Virtanen käytännön koulutustaan elokuva-alalle.

Ossi Skurnik oli 1940-luvun lopulla kuvaajana uransa aloittanut leikkaaja, jonka ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäi uuden aallon saumakohdassa valmistunut rikoselokuva Tie pimeään (1963). Teknisenä perfektionistina tunnettu Skurnik vaikutti suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaikoihin opettamalla leikkausta Taideteollisen oppilaitoksen kameralaitoksen osastolla. Skurnikin ammattilaisura leikkaajana kesti miltei 40 vuotta ja Spedelle hän leikkasi vielä Leikkikalugangsterin (1969), jonka mainingeissa maestron oppiin pääsi vielä Taina Kanth. Kanth toimi Spede-tuotantojen pääleikkaajana aina Näköradiomiehen ihmeellisistä siekailuista (1969) ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka. Kanthin työpariksi vakiintui Jussi Pussin (1970) myötä Irma Taina, josta tuli 1970- ja 80-lukujen merkittävimpiä elokuvaleikkaajia (parhaan leikkauksen Jussi-palkinnon hän sai Tuija-Maija Niskasen elokuvasta Suuri illusioni (1986)).

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjausta, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä Millipilleri ja Pähkähullu Suomi olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa 1969 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä ideoiman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Kari Sohlberg kuvasi vuoden 1969 kotimaisista ensi-iltaelokuvista peräti neljä: Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsteri, Donnerin Sixtynine 69 ja Pohjan tähteet. Jussi-palkintolautakunta huomasi työteliään kuvaajan ja palkitsi Sohlbergin viitaten poikkeuksellisesti kaikkiaan kolmeen elokuvaan (Pohjan tähteet, Sixtynine 60 ja Leikkikalugangsteri). Ere Kokkosen arvion mukaan Sohlberg olisi voinut tulla palkituksi yksinään Pohjan tähteiden perusteella: "Siihen aikaan Jussi-toimikunnan arvovalta ei sallinut, että pelkästään tällaiselle tuotannolle annetaan Jussi, joten siihen täytyi laittaa se Donnerin leffa Sixtynine 69 rinnalle." Sohlberg sai liki puoli vuosisataa kestäneellä ammattiurallaan peräti seitsemän parhaan kuvauksen Jussi-palkintoa sekä uransa päätteeksi vielä Betoni-Jussin merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Omien tuotantojensa ohessa Spede oli kaikessa hiljaisuudessa osallistunut Timo Bergholmin Punahilkka (1968) -nuorisoelokuvan ja Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968) -draaman rahoitukseen. Sama toistui vielä 1970-luvun alussa, kun Pasanen osarahoitti Jörn Donnerin houkuttelemana Jotaarkka Pennasen historiallista draamaelokuvaa Mommilan veriteot 1917 (1973). 1970-luvun alussa Spede sai elokuvasäätiöltä tuotantolainan Kauhukakara -nimiselle koko perheen elokuvalle, mutta elokuva jäi tekemättä. Pari vuotta myöhemmin (1973) Pasanen suunnitteli elokuvasäätiön tuella vakavaa Hautakivet huipulle -elokuvaa yhdessä Mikko Niskasen kanssa. Niskasen noustua elokuvataiteen taiteilijaprofessoriksi elokuvahanke kuitenkin katkerasti kuopattiin, joskin tietyt teemat siitä säilyivät Niskasen alavireiseen draamaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Jukka Virtasen osalta Spede-tuotannon saivät jäädä 1960-luvun päättyessä. Virtanen koki Speden aggressiivisen käytöksen ongelmalliseksi ja luvassa oli houkutteleva pesti Yleisradion Ilkamat-sketsisarjan (1970) kirjoittajana. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Jaakko Saloa voisi kutsua Spede-elokuvien itseoikeutetuksi hovisäveltäjäksi, sen verran moneen Pasasen tuotantoon Salo sävelsi mieleenpainuvia teemoja tai hyväntuulista koomisuutta lisäävää musiikkia. Salon Uuno Turhapuro -elokuviin säveltämät teemat on koottu vuonna 2003 ilmestyneelle CD-levylle Uuno on numero yksi! - Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Spede-tuotantojen säveltäjinä piipahtivat Esa Helasvuo Saatanan radikaalien (1971) säveltäjänä ja trio Heikki Annala, Esko Linnavalli ja Christian Schwindt Jussi Pussin jazz-maestroina.

Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan. Riita sovittiin, mutta se ei jäänyt viimeiseksi.

Yhden elokuvan verran Speden "leipää" ehti nauttia myös suomalaisen elokuvan ja television "kansallislavastaja" Ensio Suominen, joka oli lavastamassa tuohivirsuwesterniä Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) yhdessä Riitta Toivaisen kanssa. Suomisen myöhempiin taidonnäytteisiin lukeutuvat mm. Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982) ja Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985). Mollbergin tuotannoistakin tuttu Olli Soinio työskenteli monipuolisesti elokuva-alalla niin ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina, äänittäjänä, leikkaajana sekä Suomen elokuvasäätiön arvostettuna tuotantoneuvojana. Uran alkupuolella Soinio toimi ääniassistenttina Spede-tuotannoissa Viu-hah hah-taja (1974) ja Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Soinion monipuolisuudelle hyvä verrokki on elokuva- ja teatteriohjaajana, leikkaajana, äänittäjänä ja käsikirjoittajana työskennellyt Timo Linnasalo, joka toimi parikymppisenä äänitysassistenttina Noin 7 veljeksessä. Myöhemmällä urallaan Linnasalo palkittiin parhaan ohjauksen Jussi-palkinnolla esikoiselokuvastaan Vartioitu kylä 1944 (1978) sekä parhaan leikkauksen Jussi-palkinnoilla Aki Kaurismäen elokuvista Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011).

Vielä viime vuosinakin aktiivisena elokuvaohjaajana toiminut Pekka Lehto kuuluu myös Speden kasvatteihin. Lehto tuli mukaan 1960-luvun lopulla Kari Sohlbergin kamera-apulaiseksi Pohjan tähteisiin, jatkoi äänittäjän apulaisena Kahdeksannessa veljeksessä (1971) ja Hirttämättömissä (1971) ja toimi äänitystehtävissä vielä 1970-luvun lopullekin tultaessa. Tekipä Lehto myös pienen sivuroolin vaiteliaana taksikuskina elokuvassa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976). Sinällään erikoinen yksityiskohta on myös se, että Lehdon kanssa vuosikymmenen (1976-85) verran yhteisohjauksia tehnyt tuore elokuvataiteen akateemikko Pirjo Honkasalo näyttäytyy ensimmäisessä Uuno Turhapuro -elokuvassa raitiotievaunun matkustajana!

Erityisesti dokumenttielokuvan saralla innovatiivisena moniosaajana muistettava Elina Katainen työskenteli myös Spede-tuotannoissa. Katainen oli kuvaussihteerinä viidessä Spede-elokuvassa, Pähkähullusta Suomesta Hirttämättömiin (1967-71), toteutti elokuvien alku- ja mainostekstejä, näytteli pienet sivuroolit Jussi Pussissa ja Kahdeksannessa veljeksessä ja toimi still-kuvaajana kolmessa elokuvassa, mm. Saatanan radikaaleissa, jonka yhtenä lavastaja hän myös työskenteli. Kataisen vuodet Spede-tuotannoissa saivat kiitosta erityisesti Ere Kokkoselta: "Hän oli intomielinen filmi-ihminen, älykäs, nopea, hauska ja rohkea. Hänellä oli näkemystä ja tyylitajua sekä omat mielipiteensä, joita opin arvostamaan. Elina hankki oikeanlaiset avustajat, piti yhteyttä näyttelijöihin ja huolehti, että aikataulu ei pettänyt. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli se, että hän railakkaalla kritiikillään pakotti minut koko ajan tarkistamaan kantaani ja kirjoittamaan tulevia kohtauksia öisin uusiksi." Kataisen lisäksi dokumentaarisen elokuvan saralla maineikkaan uran loi myös Marja Pensala, joka toimi Hirttämättömissä leikkausassistenttina.

Lippuluukulla flopanneessa Saatanan radikaaleissa on perin kiehtova premissi: Perkele (Yrjö Järvinen) ja Saatana (Heikki Savolainen) lähettävät neljä helvetin kuumuudessa viihtyvää nuorukaista (elokuvan myös ohjanneet ja käsikirjoittaneet Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Timo Nissi, Heikki Huopainen) lomalle Suomeen. Kaverukset saavat mukaansa salkullisen rahaa, ehdon olla tekemättä rehellistä työtä ja vitsauksen: heille ei nouse viina päähän. Vitsikäs lähtökohta hyytyy yleiseen sekoiluun ja dramaturgiseen olemattomuuteen, mutta Irma Tainan onnistunut leikkaus ja Kari Sohlbergin kuvaus pitää pakan kasassa. Saatanan radikaalit on kuitenkin kiinnostava myös siksi, että Spede antoi sen myötä mahdollisuuden nuorelle tekijäjoukolle ja pidättäytyi itse sivussa lopputuloksesta. Pari vuosikymmentä myöhemmin Spede mahdollisti "radikaalien jälkeläisille" ensimmäisen kokoillan elokuvan, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Speden kustantaman toimintaelokuvan Romanovin kivet (1993) päärooleissa Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen.

On kiinnostavaa leikitellä ajatuksella, miten Speden ura olisi edennyt, mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, metaelokuva Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti irrotteleva Jussi Pussi olisivat saaneet suuremman suosion. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla 1970-luvun loppuun tultaessa.

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Aitio, Tommi: Spede. Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi 2002.

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 7.5.2020)

Hytönen, Jukka & Mandart, Pamela: Kamera käy! Elokuvaaja Kari Sohlberg. Helsinki: Like 2004.

Jutila, Niko: Poikki! Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Tallinna: Aviador 2020.

Kokkonen Ere: Muisti palailee pätkittäin. Helsinki: Otava 2007.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Jyväskylä: Docendo 2017.

Näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan

Kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas Suomen kansallisfilmografia -kirjasarja jatkaa eloaan verkkoversiona Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokannassa. Elokuvavuoteen 2000 yltäneen 12-osaisen kirjasarjan aineistoja on jo siirretty Elonetiin, ansiokkaita esseitä myöten, ja uutta sisältöä syntyy hiljalleen.

Allekirjoittanut kuuluu Kansallisfilmografian verkkojulkaisun toimituskuntaan ja kun ilmaantui mahdollisuus myös elokuvaesseistiikan kirjoittamiseen, ei tilaisuutta kannattanut jättää väliin. Esseeni "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" – näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan pyrkii kokoamaan ja avaamaan valittujen Turhapuro-elokuvien kerronnan keinojen kirjoa.

Lukekaa hyvät ystävät! Kommentitkin ovat tervetulleita.

Aihetta sivuavia artikkeleita:
Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.
Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Ei vappua ilman Uunoa
Nauru jää pystyyn - malja Simolle!
Pähkähullu Suomi
Professori Uuno D.G. Turhapuro
Pohjan tähteet
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Suomalaisen kulttuuri- ja viihde-elämän moniottelija Jukka Virtanen (25.7.1933-) täyttää tänään kunniakkaasti pyöreitä. Virtasen tapahtumarikkaan elämän tiimalasiin on kertynyt santaa peräti 80 vuoden varrelta.

Jukka Jalmari Virtanen syntyi Jämsänkoskella Keski-Suomessa, Hilja Maria Hakosen ja Eino Jalmari Virtasen perheeseen. Isän työskennellessä voimalaitoksessa, varttui nuoresta Jukastakin innokas voimalaitoksenhoitaja isänsä apumieheksi. Sota-ajan niukkuudessa Virtasen perhe sai päivittäisen ravintonsa metsän ja järven antimista, mutta yrityksestä huolimatta ei nuoresta Jukasta kasvanut riistamiestä. Aika kului jo varhain kirjojen ja laulujen parissa, jotka innostivat nuorukaista kirjoittamaan omia tarinoita. Jämsänkosken paperitehtaan yhteisöä ja kylänmiehiä kuunnellessa Virtanen oppi suomalaisten sananlaskujen ja murteiden äärelle.

Keski-Suomesta nuoren miehen elämä siirtyi Helsinkiin 1950-luvulla, suomen kielen yliopisto-opintojen alkaessa. Opiskeluaikana Virtanen otti ensimmäiset askeleensa viihteen maailmaan toimiessaan fuksiaisten ja osakuntajuhlien seremonia- ja ohjelmamestarina. Osakuntajuhlien pyörteissä Virtanen tutustui myös kuopiolaislähtöiseen, savolaisen osakunnan Pertti "Spede" Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtasen ja Pasasen välille syntyi nopeasti elinikäinen ystävyyssuhde, josta irtosi nopeasti myös ammatillista iloa, kun Virtanen värväsi Speden esiintymään ohjaamiinsa humoristisiin mainoksiin.

Elokuva-alalle Virtanen tuli legendaarisen Erik Blombergin Allotria filmin kautta. Virtanen toimi Blombergin mainoselokuvia ja lyhytdokumentteja tuottavassa yhtiössä valomiehenä, äänittäjänä apulaisena, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana. Filmileikkauksen saloihin Virtanen tutustui Ossi Skurnikin, alansa arvostetun taiturin oppilaana. Allotriassa työskennellessään Virtanen ystävystyi myös Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan, joiden kanssa hän myöhemmin muodosti television maineikkaan VEK-viihderyhmän (1962-66).

1950- ja 60-lukujen taitteessa Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon, josta hän löysi toimeentulon ensin uutistoimittajana ja myöhemmin viihteen parista. Televisioviihteen saralta Virtasen merkittävimpiä saavutuksia on VEK-ryhmän viihdeohjelma Lumilinna (1965), joka historiallisesti palkittiin Montreaux'n Kultaisella Ruusulla ja lehdistöpalkinnolla ensimmäisenä suomalaisena televisio-ohjelmana. Ripeänä käsikirjoittajana pidetty Virtanen kirjoitti myös Kankkulan kaivolla -radiohupailua  (1958-70) 1960-luvun alussa.

Yhteistyö suomalaisen viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa oli alkanut jo 50-luvun osakuntajuhlien myötä, mutta muuttui yhä aktiivisemmaksi 1960-luvun puolivälissä Speden saluuna -televisiosarjan (1965) myötä, jonka ideointitiimiin Virtanen kuului. Luova kausi Pasasen tallissa oli lyhyt, mutta tuottoisa. Parin vuoden sisällä Virtanen ohjasi kolme kokoillan elokuvaa, joista kaksi itsenäisesti kreditoituna ohjaajana. Debyyttiohjaus Millipilleri (1966) valmistui Speden ja Ere Kokkosen kanssa, jonka kolmikko myös käsikirjoitti yhdessä. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Seuraavana vuonna valmistunut hyperaktiivinen farssi Pähkähullu Suomi (1967) on suomalaisen elokuvakomiikan kärkiteoksia, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittama kulttielokuva. Elokuvantekemisen ympärillä pyörivä komedia on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta, Juho Gartzin nokkelasta leikkauksesta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Idearikkaan Pähkähullun Suomen jälkeen valmistui historiallinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 veljestä (1968), jossa parodia sai pastissinomaisia piirteitä.

Virtasen osalta Spede-tuotannot saivat jäädä 1960-luvun päättyessä. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969) Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Kaiketi Virtasen paras elokuvaesiintyminen ei kuitenkaan osunut tälle hänen omimmalle saralleen, vaan on luontevasti ja jopa lämmöllä tehty mainosmiehen rooli Jörn Donnerin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Sympaattinen sivuosapyörähdys löytyy myös Mika Kaurismäen tuoreesta road moviesta Tie pohjoiseen (2012), jossa Virtanen nähtiin Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin kyyditsemänä Rintapanttilan setänä.

Virtasen mittavalle uralle mahtuu myös teatteriohjauksia (hän oli perustamassa Uutta Iloista Teatteria vuonna 1978), käännöksiä (mm. Elton Johnin laulu Country Comfort, joka kääntyi Maalaismaisemaksi), runoja sekä runsain mitoin huumorilla leikitteleviä alkuperäissanoituksia (mm. Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän, Simo Salmisen Pornolaulu).

Allekirjoittaneen sukupolvelle Virtanen muistuu ensisijaisesti mieleen Mainostelevision/MTV3:n Levyraadin omaperäisenä isäntänä, jona Virtanen viihtyi lähes parinkymmenen vuoden ajan. Levyraadin vetäjänä Virtanen seurasi Jaakko Jahnukaista (1961-80) sekä lyhytaikaiseksi vetäjäksi jäänyttä Vesa Nuotiota (1980). 1990-luvulla Virtanen suomensi tanskalaisen The Julekalender -joulukalenteriohjelman (1991), josta syntyi omaperäinen, paljon muisteltu The Joulukalenteri (1997), Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama parodinen vaihtoehtojoulukalenteri. Absurdia huumoria, jännitystä ja laulunumeroita yhdistelleessä televisiosarjassa Virtanen myös näytteli tonttu-Iki-iäkkään roolin ja toimi kertojaäänenä. Monelle 1970- ja 80-luvuilla lapsuutensa viettäneelle Virtasen ääni tuo mieleen muistoja myös Rosvo-Rudolf -animaatiosarjasta (1971-83), jossa Virtanen esiintyi sarjan nimikkohahmona ja tarinoiden kertojana. Yleisradion Runoraadin (2002-) vakiojäsenenä Virtanen on näyttäytynyt jo vuosikymmenen verran. Paikka runoraatilaisena on sopinut suomen kielen nokkelalle käyttäjälle hyvin.

Vuosikymmenten varrella on kunniamerkkejä ja kulttuuripalkintojakin sadellut. Vuonna 1997 taiteilijaeläkkeen saanut Virtanen on palkittu mm. Musiikki & Media -palkinnolla suomalaisen populaarimusiikin hyväksi tehdystä elämäntyöstä (2001), viihteen Erikois-Venlalla (2002), arvostetulla Juha Vainio -palkinnolla (2008) sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstä (2012).

"Viihteentekijän velvollisuus on repiä rajoja, nimenomaan hyvän maun rajoja. Ylilyönneillä voi havahduttaa. Ilmaisussa on usein kunnon kaaos parempi kuin täydellisyys" (HS / 25.7.1983)

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosat ovat usein suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on onneksi kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä kronologisesti  etenevässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä sivuosanäyttelijää.

Osa 1/5: Leo Jokela

Leo Jokelaa (1927-75) on muisteltu näyttelijänä, joka teki roolinsa kuin tyhjästä. Legendaarinen pieni suuri mies ennätti valkokankaan ulkopuolella työskennellä niin Joensuun, Vaasan kuin Helsingin teattereissa, vaikka hänet oman kertomuksensa mukaan saatettiinkin heittää ulos monesta teatterista lyhyen mittansa tähden. Pienin hienostunein keinoin Jokela loi kuitenkin uran elokuvanäyttelijänä, jonka erityislajiksi nousi komedia. Tyylivalintaan häntä ehkä ohjasi myös boheemi elämäntapa.

Elokuvan pariin Jokela asteli satunnaisten roolitöiden kautta jo 1940-luvun lopulla, mutta vakituiseen leipään hän pääsi kiinni 50-luvun puolivälissä siirtyessään Fennada-filmin palkkalistoille avustavaksi näyttelijäksi ja maskeeraajaksi. Fennadan leivissä Jokelasta tuli erityisesti ohjaaja Aarne Tarkaksen vakiokasvo. Kovanaamasta (1954) alkanut yhteistyö jatkui yli vuosikymmenen ja sisälsi tyylillisesti niin suomalaista lännenelokuvaa (Villi Pohjola, 1955 & Villin Pohjolan kulta, 1963) kuin iskelmäpotpureitakin (Tähtisumua, 1961), mutta pääpaino oli monenkirjavissa farsseissa (Älä nuolase, 1962). Yhteistyö kantoi viiskytlukulaisista kasarmifarsseista Tarkaksen viimeiseen ohjaustyöhön (Johan nyt on markkinat!, 1966) saakka.

Taiteellisesti kunnianhimoisempi yhteistyö syntyi Matti Kassilan kanssa, jonka ohjauksessa Jokela aloitti näyttelijäavustajana (Maija löytää sävelen, 1950) nousten viimeistään Komisario Palmu -elokuvien myötä parrasvaloihin. Jo Kassilan eloisassa Syntipukissa (1957) Jokela toimi paitsi lukuisten sivuosarooleihin heittäytyjänä, myös maskeeraajana ja ääniteknikon apulaisena! Kassilan ensimmäisessä Palmu-elokuvassa, Komisario Palmun erehdys (1960), Jokela sinetöi maineensa. Vähäeleisen etsivä Kokin hahmo vääntyi surumielisen koomiseksi paljon muistellussa "Silmät tummat kuin syksyinen yö" -musiikkinumerossa. Kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) toi Jokelalle ansaitun miessivuosa-Jussin.

Viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa yhteistyö sai alkunsa radion puolelta ja kesti kaikkiaan lähes viisitoista vuotta. Pasasen ideoimassa Ruljanssiriihessä Jokelan rooliksi tuli esiintyä stadin slangia vääntävänä piruilijana, papukaija G. Pula-ahona. Hedelmällinen yhteistyö Speden kanssa jatkui valkokangastöiden parissa radiotuotantojen päätyttyä 60-luvun puolivälissä. Parhaimmillaan Jokela nähtiin totuuksia laukovana herra keskivertosuomalaisena Spede-tuotannon innovatiivisimpiin elokuviin lukeutuvassa vauhtikomediassa Pähkähullu Suomi (1967). Rooleja kertyi aina seppä Leonardosta (anakronistinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 seitsemän veljestä, 1968) New Yorkin sheriffiin (tuohivirsuwestern Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Työskentely suomalaisen viihteen moniosaajien (Spede, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen) rinnalla oli Jokelalle mieluista.

Spede-elokuvien rinnalla valmistui Palmu-elokuvien joutsenlaulu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa Jokela nähtiin vielä viimeisen kerran etsivästä ravintoloitsijaksi siirtyneenä Kokkina. Alle viisikymppisenä kuolleen kulttisuosikin viimeiseksi roolisuoritukseksi jäi Viu-hah hah-tajan (1974) puistonpenkillä ryypiskelevän puistokemistin osa. Vaikka roolisuoritus olikin pieni, antoi Jokela onnettoman sekavalle elokuvalle tarpeellisen piristysruiskeen.

Ei vappua ilman Uunoa

"Mä muistan sen kirkkaan päivän,
Sen kesän ja sen valon häivän.
Totuus löytyi kaurapuurosta, Rockradiosta, Tupla-Uunosta."
- Jukka Takalo (Aknestik: Suomirokkia, 1998)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illasta. Elokuun 24. päivä 1973 kotimaisille valkokankaille saapui Ere Kokkosen ohjaama ja Spede Pasasen käsikirjoittama komedia Uuno Turhapuro, jonka nimiroolissa nähtiin tuolloin 28-vuotias Vesa-Matti Loiri ja muissa rooleissa mm. Marjatta Raita, Juhani Kumpulainen sekä hahmon primus motor, sivurooleihin siirtynyt viihteen jättiläinen Spede. Turhapuron kotikentällä Helsingissä, ensi-iltasaleina toimivat Boston (osin nykyinen Kinopalatsi) ja Tuulensuu (nykyään Komediateatteri Arena).

Kuten hyvin tiedetään, Turhapuro-elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia parinkymmenen vuoden ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehtii kasvaa jo monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset kotimaisen elokuvan parissa koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa.

Suomalainen elokuva on nauttinut 90-luvun lopulta ilahduttavan vahvaa, jopa taantumattomalta tuntuvaa suosiota elokuvateatteriyleisön keskuudessa. Suurestakin kansansuosiosta huolimatta yli puolen miljoonan katsojan raja on ylitetty uudella vuosituhannella vain kertaalleen (Aleksi Mäkelän Pahat pojat, 2003), joten lukuisten Turhapurojen katsojaluvut tuntuvat tänä päivänä täysin tavoittamattomilta. Modernin katsojatilastoinnin aikakauden (1970-) parinkymmenen katsotuimman elokuvan joukosta lähes puolet ovat yksinomaan Turhapuroja!*

Televisiossa Uuno-elokuvien esittämisestä tuli tapa pian ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Alun perinkin televisiotekniikalla ja -estetiikalla tehdyt elokuvat istuivat televisioesityksiin hyvin ja keräsivät hurjia katsojalukuja myös näköradion puolella.

Erityisesti Turhapuroja alettiin esittää osana kevät-kesän ohjelmistoa - ja nimenomaan vappuna. Elonetin tietojen mukaan Uunoja nähtiin televisiossa lähes joka vappu vuosina 1987-2008**. Eipä olekaan ihme, että allekirjoittaneen lapsuuden ja teini-iän vappuihin Uunot kuuluivat olennaisesti. Siman ja munkkien kanssa nautittava jokakeväinen Turhapuro oli yhtä olennainen osa vappua kuin Lumiukko (The Snowman, 1982) ja Joulupukin kuumalinja osa jouluaattoa. Tämän ymmärsivät myös Spede ja kumppanit, sillä Tupla-Uunoon (1988) tullessa, oli huumorissakin jo vappusidonnaisuutta.

Vuoteen 1992 saakka Turhapuroja esitti Spede-elokuvien oikeuksienhaltija, Mainostelevisio (MTV), joka operoi siihen saakka Yleisradion kanavien alaisuudessa. Vuodesta 1993 alkaen esityskanavaksi vakiintui MTV3, joka otti Turhapurot vappuohjelmiston dynaamiseksi osaksi. Traditio jatkui aina vuoteen 2009 päättyi, jonka jälkeen MTV3 ei muutenkaan ole juuri Speden viihdeperinnöstä piitannut.

Onneksi VHS-nauhat ja DVD-levyt ovat pysyneet rinnalla kaikki nämä vuodet, jotta Uunotonta vappua ei ole tarvinnut vastaanottaa. Yhä edelleen, vuodesta toiseen, johtaja Uuno Kaavid Koljat Turhapuro matkustaa vappuna meillä joko Epsanjaan, menettää muistinsa tai voittaa lotossa. Ja vaikka sima on vaihtunut sittemmin väkevämpään, ei juuri parempaa krapulaviihdettäkään ole.

No, ehkei Maikkarikaan ole täysin Turhapuroa unohtanut. Näyttää nimittäin siltä, että koulujen kesäloman alkajaisiksi kanava esittää osuvasti ilokuvan Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Lähteet:
Elonet. (www.elonet.fi)
Elokuvauutiset.fi / Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970-2013. (http://elokuvauutiset.fi/site/sf-2011/kotimaiset-19702012) (päivitetty 8.4.2013, tarkistettu 29.4.2013)
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Helsingin seudun elokuvateatterit kautta aikojen. Toim. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kirjasto: Jussi Jokinen, Timo Matoniemi, Riitta Paavonen ja Tuukka Tyvelä. Verkkojulkaisu. (http://www.kava.fi/museo/arkiston-aarteet/helsingin-seudun-elokuvateatterit.) (päivitetty 7.3.2011, tarkistettu 29.4.2013)

* nuo yhdeksän elokuvaa ovat menestyneimmästä aloittaen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, 750 965 katsojaa), Uuno Turhapuro, 1973, 613 009), Uuno Epsanjassa (1985, 607 939), Uuno Turharo menettää muistinsa (1986, 572 488), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, 556 519), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976, 480 083), Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, 455 739), Uuno Turhapuron aviokriisi (1981, 452 656) sekä Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin rikkaan ja kauniin vaimon (1977, 407 877). Kuvaavaa on, että kaikki suosituimmat Uunot ohjasi nimenomaan Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta.

** lista vappuina nähdyistä Turhapuro-elokuvista:
Uuno Turhapuro 1.5.1978

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin 1.5.1987, 1.5.2007

Uuno Epsanjassa 1.5.1988, 1.5.2000

Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1.5.1989, 1.5.1993, 1.5.2001

Uuno Turhapuro armeijan leivissä 1.5.1992

Tupla-Uuno 1.5.1994, 1.5.2003

Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 1.5.1995, 1.5.2004

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti 1.5.1996

Uuno Turhapuron poika 1.5.1997

Häpy endkö eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon 1.5.1998, 1.5.2008

Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1.5.2002

Lottovoittaja UKK Turhapuro 1.5.2005

Uuno Turhapuron aviokriisi 1.5.2006