Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 2/5, Saksa

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä toisessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä saksalaisia elokuvia.

Saksa

Saksalaisen elokuvan kansainvälisen menestysreseptin voisi suomalaisista mieltymyksistä päätellen tulkita yllättävänkin eklektiseksi. Nimittäin silloin, kun elokuvan päätuotantomaana on nähty (Länsi-)Saksa menestystä ovat tuoneet niin Riemukupla-jäljitelmät, pikkutuhmat ja "opetukselliset" seksifilmit, toisen maailmansodan draama (Peltirumpu), pohjoismaisten elokuvantekijöiden (Ingmar Bergman, Bille August) Saksassa tuotetut draamat, monikansallinen ulkopuolisuuden kuvaus (Wim Wendersin neo-western/draama Paris, Texas) tai saksalaisten nuorten päihdeongelmia tutkaillut realismi (Christiane F - tyttö metroasemalta).

Tilastoidun historian (1972-) katsotuimmaksi saksalaiseksi elokuvaksi nousee kuitenkin Rudolf Zehetgruberin Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973), joka kolmen vuoden viiveellä saksalaisesta ensi-illasta (Suomen ensi-ilta 20.2.1976) keräsi meillä päälle 155 000 katsojaa.

"Tosi vauhdikas ja jännittävä koko perheen riemuseikkailu, jossa maailman hauskin kupla pistää mutkat suoriksi ja lisää vauhtia konehuoneeseen."

Zehetgruberia on leikkisästi kutsuttu "herbiesploitaation Pelle Pelottomaksi", sillä hän kopioi amerikkalaisten Riemukupla-elokuvien (1969-2005) menestyksen eurooppalaiseksi hittiviihteeksi. Siinä missä amerikkalaisia Herbie-elokuvia tehtiin verkkaisasti, ensimmäisen osan (Riemukupla/The Love Bug, 1969) jälkeen jatkoa saatiin vasta 1974, ennätti Zehetgruberin Käfer-sarja laajeta 1970-luvulla peräti viisiosaiseksi. Elokuvasarjan härmäläisiksi nimiksi ovat kelvanneet varsin villisti niin Jymykupla, Asfalttikupla, Superkärry, Dudu - maailman hassuin auto kuin pakkaa todella hämmentääkseen, Riemukupla (!).

Suomessa suosituimmassa kakkososassa Zehetgruber itse näyttelee kansainvälistä seikkailijaa Jimmy Bondia (!), joka rantautuu uivan ihmekuplansa kanssa Algarveen taistelemaan rahanväärentäjäjengiä vastaan. Urallaan monia pseudonyymejä (mm. Robert Mark, Rudolf Rittberg) käyttänyt Zehetgruber viljeli sarjan elokuvissa päätähti-itsensä ja Jymykuplan välisen naljailun lisäksi sympaattisen kömpelöitä erikoistehosteita. Onkin arveltu, että 1980-luvun alussa Ritari Ässä (Knight Rider) -tv-sarjan luonut Glen A. Larson olisi ottanut inspiraationsa puhuvaan ja temppuilevaan autoon juurikin Käfer-elokuvista.

Saksalaisista pseudodokumentaarisista "seksiraporttielokuvista" (saksaksi Report-Filme) suomalaiset kiinnostuivat samassa 1960- ja 70-luvun aallossa, jossa valkokankailta etsittiin erotiikkaa pikkutuhmista seksikomedioista, pehmopornosta ja "audiovisuaalisista rakasteluoppaista". Valtiollisen elokuvasensuurin moraalisäännöstö oli sen verran löystynyt, että elokuvat pääsivät valkokankaille, vaikkakin sitten alle 18-vuotiailta kiellettyinä, 30% rangaistusverolla ja vieläpä leikattuina. 

Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972)

Saksalais(s)eksploitaatio maistui suomalaisille hyvin. Kymmenen katsotuimman saksalaiselokuvan joukossa on peräti kolme "raporttielokuvaa": Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) keräsi päälle 152 000 katsojaa, Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) päälle 133 00 katsojaa ja Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) liki 115 000 katsojaa. 1970-lukulaista erotiikan nälkää täydensi vielä Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) keräten reippaasti yli 110 000 katsojaa.

Vakavampaa laitaa saksalaiselokuvien menestyksessä edustaa mm. ruotsalaisen auteurin Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), jonka tuotannon taustatarina on mielenkiintoinen. Bergman oli vuonna 1976 muuttanut veropakolaisena Ruotsista Saksan liittotasavaltaan lopulta perättömiksi osoittautuneiden veronkiertosyytösten takia. Müncheniin asettunut mestariohjaaja tuotti Syyssonaatin perustamansa saksalaisen Personafilmin kautta, päärahoituksen tullessa brittiläiseltä ITC Filmiltä. Elokuva kuvattiin kuitenkin Münchenin sijasta vanhassa elokuvastudiossa Oslon edustalla, Norjassa. 

Virallisesti saksalaisen tuotannon dialogi on ruotsiksi, keskeisin työryhmä Ruotsista ja elokuva sai ensi-iltansa Tukholmassa 8. lokakuuta 1978. Golden Globella parhaana ulkomaisena elokuvana palkittu teos oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö. Ingmar oli kirjoittanut elokuvan tarinan varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin näyteltäväksi. Ingmarin käsikirjoitus ja Ingridin pääosasuoritus ylsivät saroillaan Oscar-ehdokkuuksille.

Kymmenen katsotuinta saksalaiselokuvaa Suomessa (1972-):
1. Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973) 155 570 katsojaa

2. Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) 152 629 katsojaa

3. Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978) 133 841 katsojaa

4. Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) 133 807 katsojaa

5. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) 119 751 katsojaa

6. Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) 114 945 katsojaa

7. Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) 111 155 katsojaa

8. Henkien talo (The House of the Spirits, 1993) 111 032 katsojaa

9. Paris, Texas (1984) 105 036 katsojaa

10. Christiane F. - tyttö metroasemalta (Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) 102 006 katsojaa

Lähteet:

Elokuvasarja: Jymykupla 1972-1979. https://screensteel.home.blog/elokuvasarja-jymykupla-1972-1979/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Jymykuplan uudet seikkailut. https://kinoregina.fi/elokuva/1031125/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 1/5, Tanska

Vuonna 2023 suomalaiset kävivät keskimäärin 1,28 kertaa elokuvissa kalenterivuoden aikana. Vuosituhannen vaihteessa samainen luku hääri 1,3-1,5 käynnin välissä. Voidaankin todeta, että suomalaisten elokuvateatterissa käyntitottumuksessa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta  koronapandemiasta tai suoratoistopalveluista huolimatta. Alkusyksystä ilmestyneen kuluttajatutkimuksen mukaan elokuvien kuluttaminen on keskittymässä muiden kulttuuriharrastusten tavoin korkeammin koulutetulle ja paremmin tienaavalle väestönosalle. Jos epäreiluksi vertailukohteeksi ottaa ajan ennen televisiota, 1940-luvun, on tapahtunut valtava laskusuhdanne. Suomalaiset kävivät elokuvissa 1940-luvulla keskimäärin 8 kertaa vuodessa.

Suomen elokuvasäätiön katsojatilastoja kokoavat verkkosivut ovat ehtymätön lähde mielenkiintoiselle tilastohistorialle. SES:n sivuilta näkee elokuvateatterilevityksessä katsojia keränneet elokuvat vuodesta 1972 lähtien.

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea!
Tässä ensimmäisessä artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä tanskalaisia elokuvia.

Tanska

Moderni tanskalainen elokuva tunnetaan eritoten entisten dogma-taitureiden Lars von Trierin ja Thomas Vinterbergin näkemyksellisistä draamaelokuvista, vaan onko se koko kuva?

Ei, ainakaan katsojatilastoissa mitattuna.

Suomalaiset jonottivat 1970-luvulla katsomaan John Hilbardin (anteeksi kenen?) "sängynlaitaelokuvia". Ohjaaja/käsikirjoittaja John Hilbard (1923-2001) oli oikealta nimeltään John Hilbert Larsen, joka aavisti eurooppalaisten audiovisuaalisen seksinnälän menestystuotteillaan kuten Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972), Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengekanten, 1972) ja Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972). Edellä mainittu elokuvakolmikko keräsi kaikkiaan päälle 390 000 katsojaa, suurimpana menestyksenä Hammaslääkäri sängynlaidalla 162 272 katsojalla.

Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972)

Channel Sex Oy:n julkaiseman suomalaisen videotallenteen takakannessa elokuvan kehutaan tarjoavan tanskalaista laatuseksiä hauskimmillaan. "Hammaslääkäri on maailmankuulua sängynlaitasarjaa, jota saamme jatkossa lisääkin nähtäväksemme. Ole Søltoft on tuttuun tyyliin pääpukkina ja tanskattaret esittelevät sulojaan antoiseen tyyliinsä. Hammaslääkärin suuresta suosiosta kertoo myös se, että elokuva julkaistaan -84 keväällä myös Suomessa uudestaan elokuvateatterilevityksessä ja menestys on ollut entisenlainen."

Hilbardin menestyselokuvat linkittyvät Palladium Filmsin tuottamiin pikkutuhmiin tanskalaiskomedioihin, joista ensimmäinen Pukki paratiisissa (Det tossede paradis, 1962) valmistui sittemmin Oscar-palkitun (Ranskalainen illallinen/Babettes gæstebud, 1987) Gabriel Axelin ohjaamana. Suuren kansainvälisen suosion saanut seksikomedia sai Ruotsissa kaksi miljoonaa katsojaa ja tienasi pelkästään Saksan liittotasavallasta 18 miljoonan Saksan markan lipputulot! Se oli hyvä saalis 700 000 Tanskan kruunua maksaneelle pehmopornoilulle. 

Elokuva-alalla keskeisissä asemissa työskennelleen Jukka Mäkelän mukaan Suomen Filmiteollisuus osti Pukki paratiisissa -elokuvan levitettäväksi myös Suomessa, mutta kun studiomoguli T.J. Särkkä näki elokuvan, hän piti sitä mahdottoman törkeänä ja myi sen välittömästi Mäkelän suvun Kinostolle. Kinoston tytäryhtiö Filmipaja toi elokuvan Suomeen ensi-iltaan joulukuussa 1963 ja se pysyi Helsingin Maximin ohjelmistossa yli vuoden verran. 1980-luvun lopulla "kananmunia syövien miehien viriiliydestä" kertova Pukki paratiisissa sai uudelleen mediahuomiota, kun vastavalittu kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen mainitsi sen kysyttäessä mitä elokuvia hän on viimeksi nähnyt.

Elokuvasäätiön tilastoinnin ulkopuolelle jäävää, tosin siltikin liki 47 000 katsojaa saanut Masukka sängynlaidalla -elokuvaa (1970) mainostettiin suomalaisena videojulkaisuna svengaavalla tavalla: "Pukki-sarja jatkuu! Lisää alkuperäistä tanskanriemua Ole Søltoftin ja kumppaneiden seurassa!

Tuhottoman hauskaa seksiriemua, joka on naurattanut ihmisiä maailman jokaisessa kolkassa - eikä syyttä, sillä tämän hauskempaa seksihupailua on vaikea löytää."

Lars von Trierin elokuvista katsotuin on monikansallisena tuotantona valmistunut englanninkielinen Breaking the Waves (1996), joka keräsi päälle 62 000 katsojaa. Thomas Vinterbergin tuotannosta katsotuin on, päälle 25 000 katsojalla, ehkä yllättäen, Yhdet vielä (Druk, 2020), joka omissa mielikuvissa jäi koronapandemian jalkoihin keväällä 2021.

Breaking the Waves (1996)

Kymmenen katsotuinta tanskalaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1971) 162 272 katsojaa

2. Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengenkanten, 1972) 143 554 katsojaa

3. Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972) 86 135 katsojaa

4. Yöt Ilsen kanssa (Et døgn med Ilse, 1971) 80 153 katsojaa

5. Ei rihmaakaan (Uden en trævl, 1968) 70 345 katsojaa

6. Hyvät tavat pylvässängyssä (Takt og tone i himmelsengen, 1972) 67 297 katsojaa

7. Breaking the Waves (1996) 62 441 katsojaa

8. Kaksoiskukkulan sankarit (I Tvillingernes tegn, 1975) 56 843 katsojaa

9. Viisikko ja vakoojat (De 5 og spionerne, 1969) 50 549 katsojaa

10. Romantiikkaa sängynlaidalla (Romantik på sengekanten, 1973) 49 239 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Rämö, Matti: "Laajakulma: Suomalaisen elokuvakulttuurin väriläiskä". https://ylioppilaslehti.fi/2005/01/laajakulma-suomalaisen-elokuvakulttuurin-varilaiska/. Linkki tarkistettu 4.9.2024