The Commitments
Irlanti / Iso-Britannia / Yhdysvallat 1991. Tuotantoyhtiö: First Film Company, Dirty Hands, Beacon Communications. Tuottaja: Roger Candall-Cutler ja Lynda Myles. Ohjaus: Alan Parker. Käsikirjoitus: Dick Clement, Roddy Doyle ja Ian La Frenais – Roddy Doylen romaanista. Kuvaus: Gale Tattersall. Lavastus: Brian Morris (production designer), Mark Geraghty ja Arden Gantly (art director) sekä Karen Brookes (set decorator). Erikoistehosteet: Maurice Foley. Puvut: Penny Rose. Ehostus: Peter Frampton. Alkuperäismusiikki: Wilson Pickett, Aretha Franklin, Otis Redding, Clarence Carter ja Percy Sledge. Laulut: The Commitments (esittäjänä): Mustang Sally, Take Me to the River, A Chain of Fools, The Dark End of the Street, I Can't Stand the Rain, Try A Little Tenderness, Treat Her Right, Mr. Pitiful, I Never Loved A Man, In the Midnight Hour, Bye Bye Baby ja Slip Away sekä Niamh Kavanagh (esittäjänä): Destination Anywhere ja Do Right Woman, Do Right Man. Leikkaus: Gerry Hambling. Ääni: Clive Winter, Tim Martin ja Eddy Joseph. Pääosissa: Robert Arkins (Jimmy Rabbitte), Michael Aherne (Steven Clifford), Angeline Ball (Imelda Quirke), Maria Doyle Kennedy (Natalie Murphy), Dave Finnegan (Mickah Wallace), Bronagh Gallagher (Bernie McGloughlin), Andrew Strong (Deco Cuffe), Félim Gormley (Dean Fay), Glen Hansard (Outspan Foster), Dick Massey (Billy Mooney), Johnny Murphy (Joey "The Lips" Fagan), Ken McCluskey (Derek Scully), Colm Meaney (Jimmy Rabbitte, vanhempi), Anne Kent (rouva Rabbitte), Andrea Corr (Sharon Rabbitte), Gerard Cassoni (Darren Rabbitte), Ruth ja Lindsay Fairclough (Rabbitten kaksoset), Michael O'Reilly (Greg), Liam Carney (Duffy), Ger Ryan (panttilainaaja), Mark O'Regan (isä Molloy), Phelim Drew (toimittaja Roddy Craig), Sean Hughes (Dave Machin), Philip Bredin (Ray), Aoife Lawless (Imeldan sisko). Helsingin ensiesitys: 1.11.1991 Maxim 1, maahantuoja: Finnkino Oy – vhs-julkaisu: Finnkino Video – VET 97368 – K7 – 3235 m / 118 min
Alan Parkerin ohjaama ja Roddy Doylen romaaniin pohjautuva The Commitments oli yksi 1990-luvun alun suurimpia euroooppalaisia menestyselokuvia, ja todistettavasti sen suosio jatkuu yhä. Elokuvan tiimoilta perustettu The Commitments -yhtye kiertää edelleen ja itse elokuva valittiin äskettäin Irlannissa järjestetyssä yleisöäänestyksessä maan kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi.
Dick Clementin ja Ian La Fresnaisin yhdessä kirjailija Doylen kanssa käsikirjoittamassa elokuvassa Jimmy Rabbitte haluaa tulla maailman parhaimman yhtyeen manageriksi. Hänellä on vain yhdenlainen musiikki mielessään, soul. Kyllästyneenä irlantilaisen musiikin tasoon hän kokoaa vanhanaikaisen dublinilaisen soul-yhtyeen Otis Reddingin, Aretha Franklinin ja Wilson Pickettin tradition mukaan. Jimmy pitää koelaulut vanhempiensa talossa ja kerää pian yhteen joukon nuoria muusikoita. Ainoan muusikkoveteraanin Joey "The Lips" Faganin avulla Jimmy alkaa tehdä yhtyeen jäsenistä esiintymiskelpoisia. Yhtye harjoittelee ankarasti ja pääsee keikoillekin esiintymään, kunnes egot nostavat rumia päitään ja yhteisöllisyys alkaa rakoilla.
Parkerin aiemmissa elokuvissa (mm. Fame, Pink Floyd The Wall) musiikki on näytellyt ratkaisevinta roolia henkilöiden psyykkisessä kehityksessä, mutta The Commitmentsissa hän pääsee lähelle prosessin kokonaisvaltaista merkitystä. Elokuvan voi myös nähdä Famen sofistikoituneempana versiona, sillä kokonaan vailla sosiaalisia sanomia se ei ole. Sanoma on kuitenkin näkyvillä enemmän kuvassa, mutta ei jatkuvasti läsnä dialogissa. Työryhmän myöelämisen kyky saa elokuvan tuntemattomat esiintyjät kasvamaan kameran edessä inhimillisiksi yksilöiksi samassa mittakaavassa kuin he harjoittelevat ja hiovat yhtyeensä sointia.
Nuorten esiintyjien joukosta muiden yläpuolelle kohoaa elokuvan tekohetkellä hätkähdyttävästi vasta 16-vuotiaan Andrew Strongin osuus yhtyeen laulusolistina. Parker onnistuu jälleen kerran parhaiten miljöön kuvaajana ja atmosfäärin vangitsijana, ja vaikka miehen ohjaustöitä leimaakin paatunut sisällön hahmottomuus, risteyttää hän Tapani Maskulaa lainatakseni (TS, 2.11.1991) "realistisen sosiaalidraaman ja teinimusikaalin kehykset tavalla, jossa ei havaitse häivähdystäkään laskelmoidusta katsojan nuoleskelusta". Tarinan niukkuus saadaan elämään hämmästyttävällä tavalla ohi ja yli erilaisten uskottavuusmomenttien. "Parker jättää analyyttisen vuoropuhelun turvaköyden irti, heittäytyy musiikin varaan ja selviytyy" – Matti Apunen (AL 2.11.1991).
Haikea The Commitments on tehty rohkeasti vilpittömällä tunteella sekä lämmöllä, huumoria ja luontevaa suhdetta nuorisoon unohtamatta. Elokuva toteutettiin amatöörivoimin Dublinin esikaupungissa. Suureen koe-esiintymiseen saapui 1500 toiveikasta idolikandidaattia. Ohjaaja hyödyntääkin tätä runsasta koe-esiintymissatoa yhdessä elokuvan jaksossa, jossa nähdään Dublinin merkillisiä säkkipillimiehiä, cajun-Elviksiä ja hard rock -kitaraihmeitä.
– Otto Suuronen (28.11.2007) mainittujen lähteiden pohjalta. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esitteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esitteet. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Ali Zaoua, prince de la rue
Ali Zaoua, prince de la rue
Casablancan katupojat / Gatpojkarna i Casablanca / Ali Zaoua: Prince of the Streets
Ranska / Tunisia / Belgia / Marokko 2000. Tuotantoyhtiöt: 2M, Ace Editing, Alexis Films, Ali'n Productions, Canal +, Gimages 3, Playtime, Remstar Films, TF 1 International, TPS Cinéma. Tuottajat: Etienne Comar, Jean Cottin, Antoine Voituriez. Ohjaus: Nabil Ayouch. Käsikirjoitus: Nabil Ayouch, Nathalie Saugeon. Kuvaus: Renaat Lambeets, Vincent Mathias. Lavastus: Saïd Raïs (art direction), Abdelhadi Chay ja Rachid Rais (set decoration). Puvut: Nezha Dakil. Ehostus: Malika Bouizergane. Musiikki: Krishna Levy. Leikkaus: Jean-Robert Thomann. Ääni: François Guillaume. Pääosissa: Mounïm Kbab (Kwita), Mustapha Hansali (Omar), Hicham Moussoune (Boubker), Abdelhak Zhayra (Ali Zaoua), Saïd Taghmaoui (Dib), Amal Ayouch (Ali Zaouan äiti), Mohamed Majd (kalastaja), Hicham Ibrahimi (merimies), Nadia Ould Hajjaj (koulutyttö), Adbelkader Lofti (rautakaupan omistaja), Khalil Essaadi (Khalid), Abdessamad Tourab Seddam (Noureddine), Ahmed Lahlil (mies baarissa), Halima Frizi (vanha nainen), Khalid Ghanimi (Shita), Mohamed Ajhmil (Barrito), Mohamed Ezzanati (Nemss), Tarik El Hichou (Chino). Helsingin ensiesitys: 2.3.2001, Andorra 1, maahantuoja: Cinema Mondo – vhs-julkaisu: DHE Castle Oy – tv-lähetyksiä: 14.12.2003 YLE TV1 – VET 102490 – K15 – 2715 m / 99 min
Casablancan katupojat on rosoinen ja koruton elokuva liimanhuuruja nuuskivista, pahoinpidellyistä ja raiskatuista lapsista, jonka peittelemättömässä tyylissä on inhorealistisia piirteitä. Jo elokuvan prologi johtaa katsojat vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, kodittomuuteen sekä lapsiuhrien turvattomuuteen ja hyväksikäyttöön. Katupoikien taisteluhuuto on "Elämä on paskaa", eikä huudon todenpitävyydestä jää katsojalle epäilystäkään.
Casablansan katupojat kertoo kadulla selviämisestä ja yleisinhimillisestä tarpeesta löytää elämästä jotakin elämisen arvoista. Ali on rohkea poikkeus katupoikien joukossa, sillä hän haaveilee merimiehen ammatista ja onnellisesta elämästä saarella, jossa paistaa kaksi aurinkoa. Alin kuolema kilpailevan jengin heittämästä kivestä elokuvan alussa sysää tapahtumat liikkeelle. Kwita, Omar ja Boubkar haluavat kunnioittaa prinssinsä muistoa järjestämällä tälle hautajaiset. Hankkeen toteuttaminen osoittautuu ilman rahaa ja asiantuntevaa apua hankalaksi, mutta pojat tajuavat tavoitteen saavuttamisen vaativan heiltä sitkeää yhteistyötä.
Ranskassa syntynyt, mutta Marokossa työskentelevä ohjaaja Nabil Ayouch tunnustaa kotimaataan piinaavan ongelman, pitämättä silti sen ratkaisemista aivan mahdottomana tehtävänä. Ayouch toimi vuosia kenttätyössä satamakaupungin katulapsia pelastavan Bayti-järjestön riveissä ja ansaittuaan autettavien luottamuksen hän pyysi heistä muutamia elokuvaansa näyttelijöiksi. Näiden itseään tulkitsevien katupoikien varassa lepää suurimmilta osiltaan elokuvan väkevä autenttisuus, sillä ohjaajalla ei ole teoksen realismiin tyylillisesti paljon lisättävää. Hän kietoo realistisen ilmaisun kuitenkin taitavasti lasten mielikuvituksen synnyttämiin eskapistisiin fantasioihin sekä animaatiojaksoihin.
Elämä kadulla ei kuitenkaan pelkkää väkivaltaa: se on myös ystävyyttä, unelmia, rakkautta ja kaikkea mitä saatamme kuvitella. Katsoja voi lohduttautua ainakin tämän elokuvan myönteisillä seurauksilla sen edistettyä päähenkilöidensä irtautumista huumeista ja hakeutumista koulutuksen pariin. Kotimaansa Marokon ensi-iltakierroksella Casablancan katupojat oli valtava menestys, vaikka marokkolaiset eivät ole perinteisesti halunneet yhteiskunnallisia ongelmiaan elokuviensa aiheiksi.
– Otto Suuronen (28.11.2007) Mervi Pantin (HS/NYT 9/2001) ja Tapani Maskulan (TS 2.6.2001) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Casablancan katupojat / Gatpojkarna i Casablanca / Ali Zaoua: Prince of the Streets
Ranska / Tunisia / Belgia / Marokko 2000. Tuotantoyhtiöt: 2M, Ace Editing, Alexis Films, Ali'n Productions, Canal +, Gimages 3, Playtime, Remstar Films, TF 1 International, TPS Cinéma. Tuottajat: Etienne Comar, Jean Cottin, Antoine Voituriez. Ohjaus: Nabil Ayouch. Käsikirjoitus: Nabil Ayouch, Nathalie Saugeon. Kuvaus: Renaat Lambeets, Vincent Mathias. Lavastus: Saïd Raïs (art direction), Abdelhadi Chay ja Rachid Rais (set decoration). Puvut: Nezha Dakil. Ehostus: Malika Bouizergane. Musiikki: Krishna Levy. Leikkaus: Jean-Robert Thomann. Ääni: François Guillaume. Pääosissa: Mounïm Kbab (Kwita), Mustapha Hansali (Omar), Hicham Moussoune (Boubker), Abdelhak Zhayra (Ali Zaoua), Saïd Taghmaoui (Dib), Amal Ayouch (Ali Zaouan äiti), Mohamed Majd (kalastaja), Hicham Ibrahimi (merimies), Nadia Ould Hajjaj (koulutyttö), Adbelkader Lofti (rautakaupan omistaja), Khalil Essaadi (Khalid), Abdessamad Tourab Seddam (Noureddine), Ahmed Lahlil (mies baarissa), Halima Frizi (vanha nainen), Khalid Ghanimi (Shita), Mohamed Ajhmil (Barrito), Mohamed Ezzanati (Nemss), Tarik El Hichou (Chino). Helsingin ensiesitys: 2.3.2001, Andorra 1, maahantuoja: Cinema Mondo – vhs-julkaisu: DHE Castle Oy – tv-lähetyksiä: 14.12.2003 YLE TV1 – VET 102490 – K15 – 2715 m / 99 min
Casablancan katupojat on rosoinen ja koruton elokuva liimanhuuruja nuuskivista, pahoinpidellyistä ja raiskatuista lapsista, jonka peittelemättömässä tyylissä on inhorealistisia piirteitä. Jo elokuvan prologi johtaa katsojat vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, kodittomuuteen sekä lapsiuhrien turvattomuuteen ja hyväksikäyttöön. Katupoikien taisteluhuuto on "Elämä on paskaa", eikä huudon todenpitävyydestä jää katsojalle epäilystäkään.
Casablansan katupojat kertoo kadulla selviämisestä ja yleisinhimillisestä tarpeesta löytää elämästä jotakin elämisen arvoista. Ali on rohkea poikkeus katupoikien joukossa, sillä hän haaveilee merimiehen ammatista ja onnellisesta elämästä saarella, jossa paistaa kaksi aurinkoa. Alin kuolema kilpailevan jengin heittämästä kivestä elokuvan alussa sysää tapahtumat liikkeelle. Kwita, Omar ja Boubkar haluavat kunnioittaa prinssinsä muistoa järjestämällä tälle hautajaiset. Hankkeen toteuttaminen osoittautuu ilman rahaa ja asiantuntevaa apua hankalaksi, mutta pojat tajuavat tavoitteen saavuttamisen vaativan heiltä sitkeää yhteistyötä.
Ranskassa syntynyt, mutta Marokossa työskentelevä ohjaaja Nabil Ayouch tunnustaa kotimaataan piinaavan ongelman, pitämättä silti sen ratkaisemista aivan mahdottomana tehtävänä. Ayouch toimi vuosia kenttätyössä satamakaupungin katulapsia pelastavan Bayti-järjestön riveissä ja ansaittuaan autettavien luottamuksen hän pyysi heistä muutamia elokuvaansa näyttelijöiksi. Näiden itseään tulkitsevien katupoikien varassa lepää suurimmilta osiltaan elokuvan väkevä autenttisuus, sillä ohjaajalla ei ole teoksen realismiin tyylillisesti paljon lisättävää. Hän kietoo realistisen ilmaisun kuitenkin taitavasti lasten mielikuvituksen synnyttämiin eskapistisiin fantasioihin sekä animaatiojaksoihin.
Elämä kadulla ei kuitenkaan pelkkää väkivaltaa: se on myös ystävyyttä, unelmia, rakkautta ja kaikkea mitä saatamme kuvitella. Katsoja voi lohduttautua ainakin tämän elokuvan myönteisillä seurauksilla sen edistettyä päähenkilöidensä irtautumista huumeista ja hakeutumista koulutuksen pariin. Kotimaansa Marokon ensi-iltakierroksella Casablancan katupojat oli valtava menestys, vaikka marokkolaiset eivät ole perinteisesti halunneet yhteiskunnallisia ongelmiaan elokuviensa aiheiksi.
– Otto Suuronen (28.11.2007) Mervi Pantin (HS/NYT 9/2001) ja Tapani Maskulan (TS 2.6.2001) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Marie Antoinette
Marie Antoinette
Marie Antoinette / Marie-Antoinette
Yhdysvallat/Ranska/Japani 2006. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, American Zoetrope, Pricel, Tohokushinsha Film Corp. Tuottajat: Sofia Coppola ja Ross Katz. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Lavastus: K.K. Barrett (production design), Vèronique Melery (set decoration), Pierre Duboisberranger ja Jean-Yves Rabier (art direction). Erikoistehosteet: Philippe Hubin, Hubert Devinck, Gilbert Pelosi ja Jean-Christophe Magnaud. Puvut: Milena Canonero. Ehostus: Françoise Chapuis Asselin ja Laurence Azouvy. Musiikki: Brian Reitzell. Laulut: "Natural's Not In It" es. Gang of Four, "Opus 17" es. Dustin O'Halloran, "The Melody of A Fallen Tree" es. Windsor for the Derby, "I Don't Like It Like This" es. The Radio Dept, "Jynweythek Ylow" es. Aphex Twin, "1er Menuet Pour Les Guerriers et les Amazones, 2me Menuet" es. Les Arts Florissants, "Pulling Our Weight" es. The Radio Dept, "Il Secondo Giorno Instrumental es. Air, "Keep On Boys" es. The Radio Dept, "Aux Lagueurs d'Apollon" es. Carolyn Sampson, Ex Cathedra/Jeffrey Skidmore, "Opus 23" es. Dustin O'Halloran, "I Want Candy" es. Bow Wow Wow, "Hong Kong Garden" es. Siouxsie & The Banshees, "Aphrodisiac" es. Bow Wow Wow, "Fools Rush In" es. Bow Wow Wow, "Plainsong" es. The Cure, "Ceremony" es. New Order, "Tommib Help Buss" es. Squarepusher, "Ou Boivent Les Loups" es. Phoenix, "Kings of the Wild Frontier" es. Adam and the Ants, "Avril 14th" es. Aphex Twin, "What Ever Happened" es. The Strokes, "Tristes apprêts, pâles flambeaux" es. Jean-Philippe Rameau, "Opus 36" es. Dustin O'Halloran, "All Cats are Grey" es. The Cure. Koreografia: Corinne Devaux. Leikkaus: Sarah Flack. Ääni: Richard Beggs. Pääosissa: Kirsten Dunst (Marie Antoinette), Jason Schwartzman (Louis XVI), Judy Davis (kreivitär de Noailles), Rip Torn (Louis XV), Rose Byrne (herttuatar de Polignac), Asia Argento (kreivitär du Barry), Molly Shannon (täti Victoire), Shirley Henderson (täti Sophie), Danny Huston (keisari Joseph), Marianne Faithfull (Maria Teresa), Mary Nighy (prinsessa Lamballe), Sebastian Armesto (kreivi de Provence), Jamie Dornan (kreivi Fersen), Aurore Clément (herttuatar de Char), Guillaume Gallienne (Vergennes), James Lance (Léonard), Al Weaver (kreivi d'Artois), Tom Hardy (Raumont), Steve Coogan (suurlähettiläs Mercy), Clara Brajtman (itävaltalainen tyttöystävä). Helsingin ensiesitys: 3.11.2006 Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 5 – maahantuoja: Nordisk Film Theatrical Distribution Oy – DVD-levitys: Sony Pictures Home Entertainment SPHE Nordic AB – VET 202283 – S – 3420 m / 125 min
Sofia Coppolan tähänastiset elokuvat, itsemurhiin päätyneiden teinityttöjen viimeisiä kuukausia ja 1970-luvun periamerikkalaista lähiöelämää luotaava Virgin Suicides (1999) sekä nuoren naisen ja keski-ikäisen miehen Tokiossa kehkeytyvää ihastusta kuvaava Lost in Translation (2003), kertovat monella tapaa samasta asiasta kuin tyystin erilaiseen ympäristöön sijoittuva Marie Antoinette (2006). Kaikissa Coppolan ohjaustöissä kytee poikkeuksellisen vahvana ja kiehtovana vieraantuneisuuden ja hämmennyksen kokemus.
Aidoilla tapahtumapaikoilla Versailles'n loistokkassa palatsissa toteutettu Marie Antoinette kertoo Ranskan mestattavaksi tuomitusta kuningattaresta, joka eli vuosina 1755-1793. Faktoiltaan elokuva perustuu Antonia Fraserin 2000-luvun alkupuolella ilmestyneeseen Marie Antoinetten elämäkertaan. Coppolan tarina kuningattaresta on moderni, tekijän oman sukupolvensa versio, jota korostetaan entisestään elokuvan kiehtovalla ääniraidalla, jolla sulassa sovussa soivat viime vuosikymmenten kulttiyhtyeet kuten The Cure, Siouxsie & The Banshees, New Order ja Aphex Twin.
Elokuvan päähenkilö syntyy Itävallan arkkiherttuattareksi vuonna 1755. Vain 14-vuotiaana hänet naitetaan Ranskaan, ja Ludvig XIV:n puolisona hän saa nimekseen Marie Antoinette. Kuva kuvalta, ele eleltä nuori nainen joutuu luopumaan: ensin nimestään, sitten kodistaan, perheestään, ystävistään, maastaan, sylikoirastaan. Korostetun konkreettisesti näemme kuinka nainen riisutaan, ja puetaan toiseksi. Marie Antoinettea ympäroivät paineet: vaatimukset avioliitosta ja äitiydestä. Paineiden alle hajoamisen sijaan hän luovii niiden yläpuolelle kääntämällä huomionsa juhlimiseen, herkutteluun, vaatteiden ostamiseen ja uhkapelaamiseen. Aikaa tappaessaan hän venyttää nuoruuttaan tunnistamatta olevaa romahdusta.
Marie Antoinettessa Coppola luottaa tuttuihin työskentelykumppaneihinsa: kuvaaja Lance Acord ja leikkaaja Sarah Flack olivat mukana jo Lost in Translationissa ja elokuvan pukusuunnittelijana nähdään mm. Stanley Kubrickin ja Taviani-veljesten kanssa työskennellyt, alansa arvostetuimpien joukkoon kiistatta kuuluva Milena Canonero. Nimiroolissa nähtävä Kirsten Dunst tekee luontevan roolisuorituksen Versailles'n kiistanalaisena bilehileenä. Coppolalle Marie Antoinetten kohtalossa olennaista ei ole hänen kasvutarinansa, vaan nuoruus itsessään kaikkine harhailuineen. Tärkeimmiltä tuntuvat ne asiat, joita ei sanota ääneen, eikä alleviivata.
– Otto Suuronen (22.11.2007) Veli-Pekka Lehtosen (HS/NYT 44/2006), Antti Selkokarin (Aamulehti 3.11.2006) ja Taneli Topeliuksen (Turun Sanomat, 3.11.2006) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Marie Antoinette / Marie-Antoinette
Yhdysvallat/Ranska/Japani 2006. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, American Zoetrope, Pricel, Tohokushinsha Film Corp. Tuottajat: Sofia Coppola ja Ross Katz. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Lavastus: K.K. Barrett (production design), Vèronique Melery (set decoration), Pierre Duboisberranger ja Jean-Yves Rabier (art direction). Erikoistehosteet: Philippe Hubin, Hubert Devinck, Gilbert Pelosi ja Jean-Christophe Magnaud. Puvut: Milena Canonero. Ehostus: Françoise Chapuis Asselin ja Laurence Azouvy. Musiikki: Brian Reitzell. Laulut: "Natural's Not In It" es. Gang of Four, "Opus 17" es. Dustin O'Halloran, "The Melody of A Fallen Tree" es. Windsor for the Derby, "I Don't Like It Like This" es. The Radio Dept, "Jynweythek Ylow" es. Aphex Twin, "1er Menuet Pour Les Guerriers et les Amazones, 2me Menuet" es. Les Arts Florissants, "Pulling Our Weight" es. The Radio Dept, "Il Secondo Giorno Instrumental es. Air, "Keep On Boys" es. The Radio Dept, "Aux Lagueurs d'Apollon" es. Carolyn Sampson, Ex Cathedra/Jeffrey Skidmore, "Opus 23" es. Dustin O'Halloran, "I Want Candy" es. Bow Wow Wow, "Hong Kong Garden" es. Siouxsie & The Banshees, "Aphrodisiac" es. Bow Wow Wow, "Fools Rush In" es. Bow Wow Wow, "Plainsong" es. The Cure, "Ceremony" es. New Order, "Tommib Help Buss" es. Squarepusher, "Ou Boivent Les Loups" es. Phoenix, "Kings of the Wild Frontier" es. Adam and the Ants, "Avril 14th" es. Aphex Twin, "What Ever Happened" es. The Strokes, "Tristes apprêts, pâles flambeaux" es. Jean-Philippe Rameau, "Opus 36" es. Dustin O'Halloran, "All Cats are Grey" es. The Cure. Koreografia: Corinne Devaux. Leikkaus: Sarah Flack. Ääni: Richard Beggs. Pääosissa: Kirsten Dunst (Marie Antoinette), Jason Schwartzman (Louis XVI), Judy Davis (kreivitär de Noailles), Rip Torn (Louis XV), Rose Byrne (herttuatar de Polignac), Asia Argento (kreivitär du Barry), Molly Shannon (täti Victoire), Shirley Henderson (täti Sophie), Danny Huston (keisari Joseph), Marianne Faithfull (Maria Teresa), Mary Nighy (prinsessa Lamballe), Sebastian Armesto (kreivi de Provence), Jamie Dornan (kreivi Fersen), Aurore Clément (herttuatar de Char), Guillaume Gallienne (Vergennes), James Lance (Léonard), Al Weaver (kreivi d'Artois), Tom Hardy (Raumont), Steve Coogan (suurlähettiläs Mercy), Clara Brajtman (itävaltalainen tyttöystävä). Helsingin ensiesitys: 3.11.2006 Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 5 – maahantuoja: Nordisk Film Theatrical Distribution Oy – DVD-levitys: Sony Pictures Home Entertainment SPHE Nordic AB – VET 202283 – S – 3420 m / 125 min
Sofia Coppolan tähänastiset elokuvat, itsemurhiin päätyneiden teinityttöjen viimeisiä kuukausia ja 1970-luvun periamerikkalaista lähiöelämää luotaava Virgin Suicides (1999) sekä nuoren naisen ja keski-ikäisen miehen Tokiossa kehkeytyvää ihastusta kuvaava Lost in Translation (2003), kertovat monella tapaa samasta asiasta kuin tyystin erilaiseen ympäristöön sijoittuva Marie Antoinette (2006). Kaikissa Coppolan ohjaustöissä kytee poikkeuksellisen vahvana ja kiehtovana vieraantuneisuuden ja hämmennyksen kokemus.
Aidoilla tapahtumapaikoilla Versailles'n loistokkassa palatsissa toteutettu Marie Antoinette kertoo Ranskan mestattavaksi tuomitusta kuningattaresta, joka eli vuosina 1755-1793. Faktoiltaan elokuva perustuu Antonia Fraserin 2000-luvun alkupuolella ilmestyneeseen Marie Antoinetten elämäkertaan. Coppolan tarina kuningattaresta on moderni, tekijän oman sukupolvensa versio, jota korostetaan entisestään elokuvan kiehtovalla ääniraidalla, jolla sulassa sovussa soivat viime vuosikymmenten kulttiyhtyeet kuten The Cure, Siouxsie & The Banshees, New Order ja Aphex Twin.
Elokuvan päähenkilö syntyy Itävallan arkkiherttuattareksi vuonna 1755. Vain 14-vuotiaana hänet naitetaan Ranskaan, ja Ludvig XIV:n puolisona hän saa nimekseen Marie Antoinette. Kuva kuvalta, ele eleltä nuori nainen joutuu luopumaan: ensin nimestään, sitten kodistaan, perheestään, ystävistään, maastaan, sylikoirastaan. Korostetun konkreettisesti näemme kuinka nainen riisutaan, ja puetaan toiseksi. Marie Antoinettea ympäroivät paineet: vaatimukset avioliitosta ja äitiydestä. Paineiden alle hajoamisen sijaan hän luovii niiden yläpuolelle kääntämällä huomionsa juhlimiseen, herkutteluun, vaatteiden ostamiseen ja uhkapelaamiseen. Aikaa tappaessaan hän venyttää nuoruuttaan tunnistamatta olevaa romahdusta.
Marie Antoinettessa Coppola luottaa tuttuihin työskentelykumppaneihinsa: kuvaaja Lance Acord ja leikkaaja Sarah Flack olivat mukana jo Lost in Translationissa ja elokuvan pukusuunnittelijana nähdään mm. Stanley Kubrickin ja Taviani-veljesten kanssa työskennellyt, alansa arvostetuimpien joukkoon kiistatta kuuluva Milena Canonero. Nimiroolissa nähtävä Kirsten Dunst tekee luontevan roolisuorituksen Versailles'n kiistanalaisena bilehileenä. Coppolalle Marie Antoinetten kohtalossa olennaista ei ole hänen kasvutarinansa, vaan nuoruus itsessään kaikkine harhailuineen. Tärkeimmiltä tuntuvat ne asiat, joita ei sanota ääneen, eikä alleviivata.
– Otto Suuronen (22.11.2007) Veli-Pekka Lehtosen (HS/NYT 44/2006), Antti Selkokarin (Aamulehti 3.11.2006) ja Taneli Topeliuksen (Turun Sanomat, 3.11.2006) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
torstai 19. helmikuuta 2009
Être et avoir
Être et avoir
Nytpä tahdon olla mä / Att vara och ha / To Be And To Have
Ranska 2002. Tuotantoyhtiö: Canal+, CNDP Centre national de documentation pédagogique, Centre National de la Cinématographie – C.N.C., Gimages 4, Le Studio Canal+, Les Films d'Ici, Maïa Films, Arte France Cinéma. Tuottaja: Gilles Sandoz. Ohjaus: Nicolas Philibert. Kuvaus: Katell Djian, Laurent Didier, Nicolas Philibert ja Hugues Gemignani. Musiikki: Philippe Hersant. Muusikot: Alice Adler (piano), Nicolas Balderoux (klarinetti), Isabelle Veyrriex (viulu/sello). Leikkaus: Nicolas Philibert. Ääni: Julian Cloquet. Pääosissa: Georges Lopez (opettaja), Alizé (oppilas), Axel (oppilas), Guillaume (oppilas), Jessie, Johan, Johann. Helsingin ensiesitys: 23.1.2004, Tennispalatsi 7, maahantuoja: Cinema Mondo – DVD-julkaisu: Pan Vision Publishing Oy – tv-lähetyksiä: 4.9.2005 YLE TV1 [Ykkösdokumentti], 26.12.2005 YLE TV1, 5.10.2007 YleTeema. – VET: 107915 – S – 2900 m / 106 min
Nytpä tahdon olla mä kertoo pienessä ranskalaisessa kyläkoulussa sijaitsevasta koulusta, sen kolmestatoista oppilaasta sekä koulun ainoasta opettajasta, eläkeikää lähestyvästä Georges Lopezista. Elokuva seuraa heidän jokapäiväisiä touhujaan, vuoroin leikkejä, riitoja tai kertolaskun tuottamia ongelmia. Teoksen päähuomio keskittyy lasten oppimisen ja kasvamisen vaikeuteen. Keskeisimmäksi henkilöksi nousee opettaja Lopez, joka säilyttää kaikissa tilanteissa hiljaisen auktoriteettinsa lempeällä ja tasapuolisella kärsivällisyydellä. Hän kuuntelee apua tarvitsevia ja pyrkii kannustamaan lapsia. Opettajan keinot ratkaista arkisia erimielisyyksiä käyvät toisinaan myös rajallisiksi. Luokan anarkisti Jojo on veikeä vintiö, jonka keskittymiskyvyn puute on toivotonta saada aisoihin, olipa kyse sitten piirustehtävän kesken jättämisestä tai käsien pesusta. Silti hän puolessa vuodessa oppii riemastuttavasti käsittämään numeroiden suurenevan merkityksen seitsemästä miljooniin asti.
Ohjaaja Nicolas Philibert käyttää pitkiä otoksia ja runsaasti lähikuvia. Hän ei kuitenkaan sorru dokumenttielokuville tyypilliseen yleisön manipulointiin, vaan antaa antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä varttumisen ihmeestä pelkästään kuvien kautta. Hyväntahtoisen ja ihmisyyteen uskovan elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa koko suku auttaa 10-vuotiasta Julienia tämän laskuopin tehtävissä.
Rane Aunimo koki (Uutispäivä Demari, 26.12.2005), että "viipyilevä dokumentti ei milloinkaan lässähdä uutteraa opettajaa ihainnoivaksi ylistyslauluksi tai pastoraalisten maisemien hyväksikäyttäjäksi. Päinvastoin elokuva viittaa syrjäisen yhteisön ongelmakenttään ja pohtii kuin varkain keskushenkilön ristiriitaisempiakin kasvatusmetodeja". Tarmo Poussu (IS, 23.1.2004) tiivisti, että "Nytpä tahdon olla mä on elokuva, jota ei kannata selittää suurin sanoin, sillä kaikki siinä on pientä, konkreettista ja arkista. Ja juuri siinä on sen voima."
Elokuva keräsi Ranskassa elokuvateattereihin yli kaksi miljoonaa katsojaa ja maan elokuvakriitikot äänestivät sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Myöhemmin tämä Euroopan parhaana dokumenttina palkittu teos menestyi kaupallisesti myös Pohjois-Amerikassa. Paljon puhuva on jo itsessään elokuvan alku, jossa kilpikonnat kulkevat hitaasti, mutta varmasti kohti määränpäätään, kuten kohti aikuisuutta varttuvat lapset.
– Otto Suuronen (20.11.2007) mainittujen lähteiden mukaan, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Nytpä tahdon olla mä / Att vara och ha / To Be And To Have
Ranska 2002. Tuotantoyhtiö: Canal+, CNDP Centre national de documentation pédagogique, Centre National de la Cinématographie – C.N.C., Gimages 4, Le Studio Canal+, Les Films d'Ici, Maïa Films, Arte France Cinéma. Tuottaja: Gilles Sandoz. Ohjaus: Nicolas Philibert. Kuvaus: Katell Djian, Laurent Didier, Nicolas Philibert ja Hugues Gemignani. Musiikki: Philippe Hersant. Muusikot: Alice Adler (piano), Nicolas Balderoux (klarinetti), Isabelle Veyrriex (viulu/sello). Leikkaus: Nicolas Philibert. Ääni: Julian Cloquet. Pääosissa: Georges Lopez (opettaja), Alizé (oppilas), Axel (oppilas), Guillaume (oppilas), Jessie, Johan, Johann. Helsingin ensiesitys: 23.1.2004, Tennispalatsi 7, maahantuoja: Cinema Mondo – DVD-julkaisu: Pan Vision Publishing Oy – tv-lähetyksiä: 4.9.2005 YLE TV1 [Ykkösdokumentti], 26.12.2005 YLE TV1, 5.10.2007 YleTeema. – VET: 107915 – S – 2900 m / 106 min
Nytpä tahdon olla mä kertoo pienessä ranskalaisessa kyläkoulussa sijaitsevasta koulusta, sen kolmestatoista oppilaasta sekä koulun ainoasta opettajasta, eläkeikää lähestyvästä Georges Lopezista. Elokuva seuraa heidän jokapäiväisiä touhujaan, vuoroin leikkejä, riitoja tai kertolaskun tuottamia ongelmia. Teoksen päähuomio keskittyy lasten oppimisen ja kasvamisen vaikeuteen. Keskeisimmäksi henkilöksi nousee opettaja Lopez, joka säilyttää kaikissa tilanteissa hiljaisen auktoriteettinsa lempeällä ja tasapuolisella kärsivällisyydellä. Hän kuuntelee apua tarvitsevia ja pyrkii kannustamaan lapsia. Opettajan keinot ratkaista arkisia erimielisyyksiä käyvät toisinaan myös rajallisiksi. Luokan anarkisti Jojo on veikeä vintiö, jonka keskittymiskyvyn puute on toivotonta saada aisoihin, olipa kyse sitten piirustehtävän kesken jättämisestä tai käsien pesusta. Silti hän puolessa vuodessa oppii riemastuttavasti käsittämään numeroiden suurenevan merkityksen seitsemästä miljooniin asti.
Ohjaaja Nicolas Philibert käyttää pitkiä otoksia ja runsaasti lähikuvia. Hän ei kuitenkaan sorru dokumenttielokuville tyypilliseen yleisön manipulointiin, vaan antaa antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä varttumisen ihmeestä pelkästään kuvien kautta. Hyväntahtoisen ja ihmisyyteen uskovan elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa koko suku auttaa 10-vuotiasta Julienia tämän laskuopin tehtävissä.
Rane Aunimo koki (Uutispäivä Demari, 26.12.2005), että "viipyilevä dokumentti ei milloinkaan lässähdä uutteraa opettajaa ihainnoivaksi ylistyslauluksi tai pastoraalisten maisemien hyväksikäyttäjäksi. Päinvastoin elokuva viittaa syrjäisen yhteisön ongelmakenttään ja pohtii kuin varkain keskushenkilön ristiriitaisempiakin kasvatusmetodeja". Tarmo Poussu (IS, 23.1.2004) tiivisti, että "Nytpä tahdon olla mä on elokuva, jota ei kannata selittää suurin sanoin, sillä kaikki siinä on pientä, konkreettista ja arkista. Ja juuri siinä on sen voima."
Elokuva keräsi Ranskassa elokuvateattereihin yli kaksi miljoonaa katsojaa ja maan elokuvakriitikot äänestivät sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Myöhemmin tämä Euroopan parhaana dokumenttina palkittu teos menestyi kaupallisesti myös Pohjois-Amerikassa. Paljon puhuva on jo itsessään elokuvan alku, jossa kilpikonnat kulkevat hitaasti, mutta varmasti kohti määränpäätään, kuten kohti aikuisuutta varttuvat lapset.
– Otto Suuronen (20.11.2007) mainittujen lähteiden mukaan, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Xanadu
Xanadu
Xanadu / Xanadu
Yhdysvallat 1980. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures. Tuottaja: Lawrence Gordon. Apulaistuottaja: Joel Silver. Ohjaus: Bruce Greenwald. Käsikirjoitus: Richard Danus, Mike Kane ja Marc Reid Rubel. Kuvaus: Victor J. Kemper. Kuvasuunnittelu: John W. Corso. Animaatio: Don Bluth, Jim Coleman. Lavastus: Joe Lucky, Lou Mann, Marc E. Meyer Jr. ja Joe Nemec. Erikoistehosteet: Burt Dalton, Andy Evans, Richard Greenberg, Dorse A. Lanpher ja Wayne Rose. Puvut: Bobby Mannix. Ehostus: Harry Blake, Rick Sharp ja Craig Smith. Musiikki: Barry De Vorzon. Laulut: "You Made Me Love You" es. Olivia Newton-John, "All Over the World" es. Electric Light Orchestra, "Drum Dreams" es. Electric Light Orchestra, "Fool Country" es. Olivia Newton-John, "Xanadu" es. Electric Light Orchestra ja Olivia Newton-John, "Magic" es. Olivia Newton-John, "Suddenly" es. Cliff Richard ja Olivia Newton-John, "Dancin" es. Fee Waybill ja Olivia Newton-John, "Suspended in Time" es. Olivia Newton-John, "Whenever You're Away from Me" es. Olivia Newton-John ja Gene Kelly, "I'm Alive" es. Electric Light Orchestra, "The Fall" es. Electric Light Orchestra, "Don't Walk Away" es. Electric Light Orchestra, "Love Changes All" es. Electric Light Orchestra. Koreografia: Kenny Ortega ja Jerry Trent. Leikkaus: Dennis Virkler. Ääni: Robert Gravenor. Pääosissa: Olivia Newton-John (Kira), Gene Kelly (Danny McGuire), Michael Beck (Sonny Malone), James Sloyan (Simpson), Dimitra Arliss (Helen), Katie Hanley (Sandra), Fred McCarren (Richie), Ren Woods (Jo), Aharon Ipale (kuvaaja), Lise Lang (popcorntyttö), Melvin Jones (Bil Al), Matt Lattanzi (nuori Danny McGuire). Helsingin ensiesitys: 17.10.1980 Gloria, maahantuoja: Oy Cinema International Corporation Ab / CIC – VHS-julkaisu: Esselte Video – VET 88498 – S – 2655 m / 97 min
Xanadu kertoo fantasialla ja romantiikalla kuorrutetun tarinan nuoresta mainospiirtäjästä Sonnysta (Michael Beck), joka vaalii unelmaa omasta yökerhosta. Hän törmää takavuosien suosittuun muusikkoon Dannyyn (Gene Kelly), jonka kanssa he päättävät toteuttaa unelman discosta, jossa kaikkien eri vuosikymmenten musiikit yhtyvät. Innostusta suunnitelmalle tuo Kira (Olivia Newton-John), joka on itsensä jumala Zeusin tytär ja siivittää silloin tällöin tiensä maan kamaralle ihmisten unelmien luo. Kiran avulla Sonny löytää sopivan kerhohuoneiston, ja ystävykset alkavat valmistella kerhon avajaisia. Kiran, joka on täyttänyt hänelle muusana määrätyn tehtävän, täytyy palata isänsä Zeusin luo Helokon-vuorelle. Tämän jälkeen Sonny päättää seurata häntä mytologian maailmaan ja tuoda hänet takaisin tähän päivään.
Hollywoodin actionpuolen tuottajaksi myöhemmin siirtynyt Lawrence Gordon yritti tehdä Xanadusta aikansa suurinta ja kauneinta musikaalia. Bruce Greenwaldin ohjaama elokuva pyrki ratsastamaan hienoisella nostalgialla, jonka annettiin näkyä täyttymättömänä kaipuuna 1940-luvulle mm. sodanjälkeisessä kiiltosilkissä, verkkosukissa ja otsakihararyöpyissä. Tuottaja Gordonin suuret tavoitteet eivät kuitenkaan lippuluukulla täyttyneet, vaikka rock-yhtye Electric Light Orchestran elokuvaan säveltämästä musiikista tulikin kaupallinen menestys.
Klarinetisti Danny McGuiren roolissa shown varastaa, myös historiallisessa viitekehyksessä, Gene Kelly, jonka jalka nousee ihailtavasti liki 70 ikävuodesta huolimatta. Mestaristeppaaja ja tanssivirtuoosi luo tuulahduksen menneiden aikojen charmistaan ja lämmöstään kohtauksilla, jotka kuuluvat elokuvan kiistatta merkittävimpiin. Kellyn läsnäolo tuo elokuvan muutamiin tanssinumeroihin ja koko tarinaan sopivaa huumoria ja tervetullutta itseironiaa. Hän alistuu suosiolla historian jatkumoon ja vaihtaa ikimuistoiset steppikenkänsä vauhdikkaisiin rullaluistimiin.
Xanadu on ulkoista kimallusta, yhtenään vaihtuvia pukuja, loistokkuutta ja koreita lavasteita. Se mikä sisällön ammottavassa tyhjyydessä menetetään, pyritään korvaamaan kekseliäillä tanssikohtauksilla ja luovilla koreografioilla. Hattaramaisen rakkauden kyllästämä, onttoudestaan huolimatta herttainen elokuva herättänee nykypäivänä lievää hilpeyttä oman aikansa muodin peilaajana.
– Otto Suuronen (13.11.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Xanadu / Xanadu
Yhdysvallat 1980. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures. Tuottaja: Lawrence Gordon. Apulaistuottaja: Joel Silver. Ohjaus: Bruce Greenwald. Käsikirjoitus: Richard Danus, Mike Kane ja Marc Reid Rubel. Kuvaus: Victor J. Kemper. Kuvasuunnittelu: John W. Corso. Animaatio: Don Bluth, Jim Coleman. Lavastus: Joe Lucky, Lou Mann, Marc E. Meyer Jr. ja Joe Nemec. Erikoistehosteet: Burt Dalton, Andy Evans, Richard Greenberg, Dorse A. Lanpher ja Wayne Rose. Puvut: Bobby Mannix. Ehostus: Harry Blake, Rick Sharp ja Craig Smith. Musiikki: Barry De Vorzon. Laulut: "You Made Me Love You" es. Olivia Newton-John, "All Over the World" es. Electric Light Orchestra, "Drum Dreams" es. Electric Light Orchestra, "Fool Country" es. Olivia Newton-John, "Xanadu" es. Electric Light Orchestra ja Olivia Newton-John, "Magic" es. Olivia Newton-John, "Suddenly" es. Cliff Richard ja Olivia Newton-John, "Dancin" es. Fee Waybill ja Olivia Newton-John, "Suspended in Time" es. Olivia Newton-John, "Whenever You're Away from Me" es. Olivia Newton-John ja Gene Kelly, "I'm Alive" es. Electric Light Orchestra, "The Fall" es. Electric Light Orchestra, "Don't Walk Away" es. Electric Light Orchestra, "Love Changes All" es. Electric Light Orchestra. Koreografia: Kenny Ortega ja Jerry Trent. Leikkaus: Dennis Virkler. Ääni: Robert Gravenor. Pääosissa: Olivia Newton-John (Kira), Gene Kelly (Danny McGuire), Michael Beck (Sonny Malone), James Sloyan (Simpson), Dimitra Arliss (Helen), Katie Hanley (Sandra), Fred McCarren (Richie), Ren Woods (Jo), Aharon Ipale (kuvaaja), Lise Lang (popcorntyttö), Melvin Jones (Bil Al), Matt Lattanzi (nuori Danny McGuire). Helsingin ensiesitys: 17.10.1980 Gloria, maahantuoja: Oy Cinema International Corporation Ab / CIC – VHS-julkaisu: Esselte Video – VET 88498 – S – 2655 m / 97 min
Xanadu kertoo fantasialla ja romantiikalla kuorrutetun tarinan nuoresta mainospiirtäjästä Sonnysta (Michael Beck), joka vaalii unelmaa omasta yökerhosta. Hän törmää takavuosien suosittuun muusikkoon Dannyyn (Gene Kelly), jonka kanssa he päättävät toteuttaa unelman discosta, jossa kaikkien eri vuosikymmenten musiikit yhtyvät. Innostusta suunnitelmalle tuo Kira (Olivia Newton-John), joka on itsensä jumala Zeusin tytär ja siivittää silloin tällöin tiensä maan kamaralle ihmisten unelmien luo. Kiran avulla Sonny löytää sopivan kerhohuoneiston, ja ystävykset alkavat valmistella kerhon avajaisia. Kiran, joka on täyttänyt hänelle muusana määrätyn tehtävän, täytyy palata isänsä Zeusin luo Helokon-vuorelle. Tämän jälkeen Sonny päättää seurata häntä mytologian maailmaan ja tuoda hänet takaisin tähän päivään.
Hollywoodin actionpuolen tuottajaksi myöhemmin siirtynyt Lawrence Gordon yritti tehdä Xanadusta aikansa suurinta ja kauneinta musikaalia. Bruce Greenwaldin ohjaama elokuva pyrki ratsastamaan hienoisella nostalgialla, jonka annettiin näkyä täyttymättömänä kaipuuna 1940-luvulle mm. sodanjälkeisessä kiiltosilkissä, verkkosukissa ja otsakihararyöpyissä. Tuottaja Gordonin suuret tavoitteet eivät kuitenkaan lippuluukulla täyttyneet, vaikka rock-yhtye Electric Light Orchestran elokuvaan säveltämästä musiikista tulikin kaupallinen menestys.
Klarinetisti Danny McGuiren roolissa shown varastaa, myös historiallisessa viitekehyksessä, Gene Kelly, jonka jalka nousee ihailtavasti liki 70 ikävuodesta huolimatta. Mestaristeppaaja ja tanssivirtuoosi luo tuulahduksen menneiden aikojen charmistaan ja lämmöstään kohtauksilla, jotka kuuluvat elokuvan kiistatta merkittävimpiin. Kellyn läsnäolo tuo elokuvan muutamiin tanssinumeroihin ja koko tarinaan sopivaa huumoria ja tervetullutta itseironiaa. Hän alistuu suosiolla historian jatkumoon ja vaihtaa ikimuistoiset steppikenkänsä vauhdikkaisiin rullaluistimiin.
Xanadu on ulkoista kimallusta, yhtenään vaihtuvia pukuja, loistokkuutta ja koreita lavasteita. Se mikä sisällön ammottavassa tyhjyydessä menetetään, pyritään korvaamaan kekseliäillä tanssikohtauksilla ja luovilla koreografioilla. Hattaramaisen rakkauden kyllästämä, onttoudestaan huolimatta herttainen elokuva herättänee nykypäivänä lievää hilpeyttä oman aikansa muodin peilaajana.
– Otto Suuronen (13.11.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
torstai 22. tammikuuta 2009
Sorstalanság
Sorstalanság
Kohtalottomuus / Fateless – ikuisesti merkitty / Mannen utan öde / Fateless
Unkari/Iso-Britannia/Saksa/Israel 2005. Tuotantoyhtiöt: EuroArts Entertainment, H20 Motion Pictures, Hungarian Motion Picture Ltd., Magic Media Inc., Renegade Films. Tuotannonjohto: András Hamori. Tuottajat: Peter Barbalics, Ildiko Kemeny ja Jonathan Olsberg. Ohjaus: Lajos Koltai. Käsikirjoitus: Imre Kertész romaanistaan (1975, suom. 2003 Outi Hassi / Otava). Kuvaus: Gyula Pados. Kuvasuunnittelu: Tibor Lázár. Lavastus: Miklós Molnár, Tibor Lázár (production design), Zsuzsanna Borvendég, Natalja Meier (art direction). Erikoistehosteet: Ferenc Ormos, Multifilm Kft. Puvut: Györgyi Szakács. Ehostus: Kati Jakots, Balázs Novak. Musiikki: Ennio Morricone. Leikkaus: Hajnal Sellô. Ääni: Christian Conrad. Pääosissa: Marcell Nagy (György Köves), Àron Dimény (Bandi Citrom), József Gyabronka, Endre Harkanyi (vanha Kollmann), Bèla Dora, Zsolt Dèr (Rozi), András M. Kecskés (Finn), Dani Szábo (Moskovich), Bálint Péntek (kaunis poika), János Ban (isä), Judit Schell (äitipuoli), Adám Rajhona (herra Steiner), György Barko (herra Fleischmann), Daniel Craig (amerikkalainen kersantti), György Gazso (herra Sütö). Helsingin ensiesitys: 7.4.2006 Bio City, maahantuoja: Kamras Film Group Oy – VET 202538 – K11 – 3885 m / 142 min
Sorstalanság on aiemmin kuvaajana mainetta keränneen Lajos Koltain esikoisohjaama, vahvasti tunteisiin vaikuttava kuvaus 14-vuotiaasta juutalaisesta unkarilaispojasta, joka joutuu natsien keskitysleireille. Tarina pohjautuu Nobel-palkitun Imre Kertészin vuonna 1975 ilmestyneeseen osittain omaelämäkerralliseen romaaniin, jonka hän itse muokkasi teoksensa pohjalta elokuvakäsikirjoitukseksi.
Alussa György-pojan isä lähtee työleirille. Sukulaiset ja ystävät kokoontuvat häntä saattamaan. Kaikilla on keltainen tähti rintapielessään. Pian tämä koskettavan jäähyväistilaisuuden jälkeen György lähtee bussilla töihin. Hänet ja lukuisat muut tähditetyt sijoitetaan talliin odottamaan junaa, joka vie heidät Auschwitziin. Edessä on helvetti, alituinen taistelu olemassaolosta ja henkiinjäämisestä. Erityisesti jää mieleen jakso, jossa György hankkii itselleen ylimääräistä ravintoa, kun vieressä makaava vankivainaja muka nukkuu. Lopussa päähenkilö toteaa, ettei hänellä ole enää tunteita. Tuleva mahdollinen onni neuvosto-Unkarissa maistuu ansalta.
Ohjaaja Koltai on jakanut elokuvansa impressionistisiin kohtauksiin, jotka päättyvät himmennykseen, valkokankaan mustumiseen. Näiden toistuminen ja rytmi tuo elokuvaan hypnoottisen ja jotenkin äärimmäisen pehmeän tunnun, joka luo tehokkaan kontrastin itse tapahtumien äärimmäiselle kovuudelle. Luunvalkoinen ja tuhkanharmaa hallitsevat keskitysleirikohtauksia ja vankien kasvot katsovat kuin kaivon pohjalta. Elokuvan visuaalinen maailma on hätkähdyttävä ja sen ytimessä on inhimillisen kokemuksen säilyminen historian murskaavan saappaankoron alla.
Parhaimpien holokaustielokuvien joukkoon lukeutuvan teoksen kaihoisan musiikin on säveltänyt mestari Ennio Morricone ja sivuroolissa nähdään näyttelijäkaartin kansainvälisesti tunnetuimpana kasvona sittemmin 007-elokuvien James Bondina muistettava Daniel Craig.
– Eri lähteiden, lähinnä Antti Lindqvistin (14/2006, Seura) ja Tero Vainion (Kaleva, 12.10.2006) mukaan Otto Suuronen (24.10.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Kohtalottomuus / Fateless – ikuisesti merkitty / Mannen utan öde / Fateless
Unkari/Iso-Britannia/Saksa/Israel 2005. Tuotantoyhtiöt: EuroArts Entertainment, H20 Motion Pictures, Hungarian Motion Picture Ltd., Magic Media Inc., Renegade Films. Tuotannonjohto: András Hamori. Tuottajat: Peter Barbalics, Ildiko Kemeny ja Jonathan Olsberg. Ohjaus: Lajos Koltai. Käsikirjoitus: Imre Kertész romaanistaan (1975, suom. 2003 Outi Hassi / Otava). Kuvaus: Gyula Pados. Kuvasuunnittelu: Tibor Lázár. Lavastus: Miklós Molnár, Tibor Lázár (production design), Zsuzsanna Borvendég, Natalja Meier (art direction). Erikoistehosteet: Ferenc Ormos, Multifilm Kft. Puvut: Györgyi Szakács. Ehostus: Kati Jakots, Balázs Novak. Musiikki: Ennio Morricone. Leikkaus: Hajnal Sellô. Ääni: Christian Conrad. Pääosissa: Marcell Nagy (György Köves), Àron Dimény (Bandi Citrom), József Gyabronka, Endre Harkanyi (vanha Kollmann), Bèla Dora, Zsolt Dèr (Rozi), András M. Kecskés (Finn), Dani Szábo (Moskovich), Bálint Péntek (kaunis poika), János Ban (isä), Judit Schell (äitipuoli), Adám Rajhona (herra Steiner), György Barko (herra Fleischmann), Daniel Craig (amerikkalainen kersantti), György Gazso (herra Sütö). Helsingin ensiesitys: 7.4.2006 Bio City, maahantuoja: Kamras Film Group Oy – VET 202538 – K11 – 3885 m / 142 min
Sorstalanság on aiemmin kuvaajana mainetta keränneen Lajos Koltain esikoisohjaama, vahvasti tunteisiin vaikuttava kuvaus 14-vuotiaasta juutalaisesta unkarilaispojasta, joka joutuu natsien keskitysleireille. Tarina pohjautuu Nobel-palkitun Imre Kertészin vuonna 1975 ilmestyneeseen osittain omaelämäkerralliseen romaaniin, jonka hän itse muokkasi teoksensa pohjalta elokuvakäsikirjoitukseksi.
Alussa György-pojan isä lähtee työleirille. Sukulaiset ja ystävät kokoontuvat häntä saattamaan. Kaikilla on keltainen tähti rintapielessään. Pian tämä koskettavan jäähyväistilaisuuden jälkeen György lähtee bussilla töihin. Hänet ja lukuisat muut tähditetyt sijoitetaan talliin odottamaan junaa, joka vie heidät Auschwitziin. Edessä on helvetti, alituinen taistelu olemassaolosta ja henkiinjäämisestä. Erityisesti jää mieleen jakso, jossa György hankkii itselleen ylimääräistä ravintoa, kun vieressä makaava vankivainaja muka nukkuu. Lopussa päähenkilö toteaa, ettei hänellä ole enää tunteita. Tuleva mahdollinen onni neuvosto-Unkarissa maistuu ansalta.
Ohjaaja Koltai on jakanut elokuvansa impressionistisiin kohtauksiin, jotka päättyvät himmennykseen, valkokankaan mustumiseen. Näiden toistuminen ja rytmi tuo elokuvaan hypnoottisen ja jotenkin äärimmäisen pehmeän tunnun, joka luo tehokkaan kontrastin itse tapahtumien äärimmäiselle kovuudelle. Luunvalkoinen ja tuhkanharmaa hallitsevat keskitysleirikohtauksia ja vankien kasvot katsovat kuin kaivon pohjalta. Elokuvan visuaalinen maailma on hätkähdyttävä ja sen ytimessä on inhimillisen kokemuksen säilyminen historian murskaavan saappaankoron alla.
Parhaimpien holokaustielokuvien joukkoon lukeutuvan teoksen kaihoisan musiikin on säveltänyt mestari Ennio Morricone ja sivuroolissa nähdään näyttelijäkaartin kansainvälisesti tunnetuimpana kasvona sittemmin 007-elokuvien James Bondina muistettava Daniel Craig.
– Eri lähteiden, lähinnä Antti Lindqvistin (14/2006, Seura) ja Tero Vainion (Kaleva, 12.10.2006) mukaan Otto Suuronen (24.10.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tim Burton 50 vuotta -retrospektiivi päättyy arvokkaasti kauhuromanttisella musikaalilla Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (nähtävillä 8. / 10.1.)
Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi / Sweeney Todd - The Demon Barber of the Fleet Street
Iso-Britannia/Yhdysvallat 2007. Tuotantoyhtiö: DreamWorks Pictures, Warner Bros. Pictures, Parkes/MacDonald Productions, The Zanuck Company, Dombey Street Productions. Tuotannonjohto: Patrick McCormick. Tuottaja: John Logan, Laurie MacDonald, Walter Parkes, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John Logan – Stephen Sondheimin ja Hugh Wheelerin musikaalin ja Christopher Bondin musikaalisovituksen pohjalta. Kuvaus: Dariusz Wolski. Animaatio: Chris Olsen. Lavastus: Dante Ferretti (production design), Gary Freeman & David Warren (art direction), Francesca Lo Schiavo (set decoration). Erikoistehosteet: Chas Jarrett (supervisor), Moving Picture Company. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Nana Fischer, Paul Gooch, Christine Greenwood, Lisa Pickering, Christine Whitney & Lisa Wood. Musiikki: Stephen Sondheim. Laulut: “The Ballad of Sweeney Todd”, “No Place Like London” es. Johnny Depp & Jamie Campbell Bower, “The Worst Pies In London” es. Helena Bonham Carter, “Poor Thing” es. Helena Bonham Carter, “My Friends” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Green Finch And Linnet Bird” es. Jayne Wisener, “Alms Alms” es. Laura Michelle Kelly, “Johanna (Parts 1& 2)” es. Jamie Campbell Bower, “Pirelli’s Miracle Elixir” es. Johnny Depp, Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Pirelli’s Entrance” es. Sacha Baron Cohen, “The Contest” es. Sacha Baron Cohen, “Wait” es. Helena Bonham Carter, “Ladies In Their Sensitives” es. Timothy Spall, “Pretty Women” es. Johnny Depp & Alan Rickman, ”Epiphany” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “A Little Priest” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Johanna (Act II)” es. Johnny Depp, Jamie Campbell Bower & Laura Michelle Kelly, “God, That’s Good!” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “By The Sea” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Not While I’m Around” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Toby’s Finger (Searching, Part 1) es. Helena Bonham Carter, “Searching (Part 2)” es. Laura Michelle Kelly, “The Judge’s Return” es. Johnny Depp & Alan Rickman, “Final Scene (Part 1) es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Sweeney Todd), Helena Bonham Carter (rouva Lovett), Alan Rickman (Judge Turpin), Timothy Spall (Beadle Bamford), Sacha Baron Cohen (Adolfo Pirelli), Jamie Campbell Bower (Anthony), Laura Michelle Kelly (kerjäläisnainen), Jayne Wisener (Johanna), Ed Sanders (Toby), Jody Halse (poliisi). Helsingin ensiesitys: 29.2.2008, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 2, Omena 2 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 206013 – K18 – 3240 m / 118 min
Valloittavan stop motion -animaation, Corpse Briden (2005) jälkeen Tim Burton siirtyi 1800-luvulta peräisin olevan legendan pariin. Lontoossa asiakkaitaan partaveitsellä murhanneen Toddin tarinan todellisuuspohja oli herättänyt ristiriitaisia tunteita halki vuosisatojen, mutta vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan kirjailija Peter Haining väitti, että Sweeney Todd olisi ollut todellinen sarjamurhaaja, joka 1700-luvun Lontoossa surmasi kaikkiaan 160 miestä. Alun perin tarinaa kerrottiin ”penny dreadful” –kauhulehdissä, kunnes jo vuonna 1846 George Dibdin-Pitt sovitti siitä ensimmäinen näyttämöversion. Dibdin-Pittin tulkintaan pohjaavat elokuvaversiot valmistuivat vuosina 1926-1936, kunnes vuonna 1970-luvun lopussa sai Broadwayllä ensi-iltansa Stephen Sondheimin säveltämä ja sanoittama musikaaliversio. Siitä tuli odottamaton menestystarina, jota esitetään tänäkin päivänä ympäri maailmaa. Burtonin elokuvan pohjana on Sondheimin ja Hugh Wheelerin luoma musikaali, jonka musikaalisovituksen on elokuvakäsikirjoitukseksi kutonut John Logan.
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi on herkullisen makaaberi, kauhuromanttinen musikaali, jonka ”gotiikkasävyille Sondheimin musikaali tarjoaa oivallisen kasvualustan ja temmellyskentän. Burtonin elokuvaa voi pitää musikaalin parhaana mahdollisena filmitulkintana, sillä hän tajuaa luonnostaan missä mennään, ja miltä kaiken tulee näyttää.” – Pertti Avola (HS Nyt, 29.2.2008). Burton, kuvaaja Dariusz Wolski ja lavastaja Dante Ferretti ovat luoneet 1800-luvun Lontoosta paikan, jossa nokiset siluetit häämöttävät vuoroin tumman, vuoroin tehtaiden saasteista kellertävän taivaan alla, ja kadut ovat kuin kujia helvetistä. Näkymä on yhtä tyylitelty kuin kaikki muukin elokuvassa.
Sweeney Todd on kuvasommittelun, lavastuksen ja Colleen Atwoodin näyttävän puvustuksen lisäksi myös Johnny Deppin ja Helena Bonham Carterin taidonnäyte. Loisteliaan kaksikon yhteiset kohtaukset uhkuvat väkivaltaa, kiintymystä ja kadotusta. ”Deppin haaveillessa kaulavaltimon katkaisemisesta kuin mielipuoleksi mustunut saksikäsi-Edward konsanaan tuijottaa Bonham Carter suoraan katsojan sydämeen kuin tuhkan tahraama, rähjääntynyt posliininukke.” –Outi Heiskanen (Skenet.fi -verkkojulkaisu, 28.2.2008). Parhaimmillaan Burton parodioi jopa itseään ja yksiulotteisia hahmojaan tavoilla, jotka vain antavat kokonaisuudelle lisää syvyyttä. Elokuva tarjoaakin matkan satumaiseen synkkyyteen, josta ei varjoista ja verestä huolimatta halua pois.
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden pohjalta (8.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi / Sweeney Todd - The Demon Barber of the Fleet Street
Iso-Britannia/Yhdysvallat 2007. Tuotantoyhtiö: DreamWorks Pictures, Warner Bros. Pictures, Parkes/MacDonald Productions, The Zanuck Company, Dombey Street Productions. Tuotannonjohto: Patrick McCormick. Tuottaja: John Logan, Laurie MacDonald, Walter Parkes, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John Logan – Stephen Sondheimin ja Hugh Wheelerin musikaalin ja Christopher Bondin musikaalisovituksen pohjalta. Kuvaus: Dariusz Wolski. Animaatio: Chris Olsen. Lavastus: Dante Ferretti (production design), Gary Freeman & David Warren (art direction), Francesca Lo Schiavo (set decoration). Erikoistehosteet: Chas Jarrett (supervisor), Moving Picture Company. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Nana Fischer, Paul Gooch, Christine Greenwood, Lisa Pickering, Christine Whitney & Lisa Wood. Musiikki: Stephen Sondheim. Laulut: “The Ballad of Sweeney Todd”, “No Place Like London” es. Johnny Depp & Jamie Campbell Bower, “The Worst Pies In London” es. Helena Bonham Carter, “Poor Thing” es. Helena Bonham Carter, “My Friends” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Green Finch And Linnet Bird” es. Jayne Wisener, “Alms Alms” es. Laura Michelle Kelly, “Johanna (Parts 1& 2)” es. Jamie Campbell Bower, “Pirelli’s Miracle Elixir” es. Johnny Depp, Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Pirelli’s Entrance” es. Sacha Baron Cohen, “The Contest” es. Sacha Baron Cohen, “Wait” es. Helena Bonham Carter, “Ladies In Their Sensitives” es. Timothy Spall, “Pretty Women” es. Johnny Depp & Alan Rickman, ”Epiphany” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “A Little Priest” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Johanna (Act II)” es. Johnny Depp, Jamie Campbell Bower & Laura Michelle Kelly, “God, That’s Good!” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “By The Sea” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Not While I’m Around” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Toby’s Finger (Searching, Part 1) es. Helena Bonham Carter, “Searching (Part 2)” es. Laura Michelle Kelly, “The Judge’s Return” es. Johnny Depp & Alan Rickman, “Final Scene (Part 1) es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Sweeney Todd), Helena Bonham Carter (rouva Lovett), Alan Rickman (Judge Turpin), Timothy Spall (Beadle Bamford), Sacha Baron Cohen (Adolfo Pirelli), Jamie Campbell Bower (Anthony), Laura Michelle Kelly (kerjäläisnainen), Jayne Wisener (Johanna), Ed Sanders (Toby), Jody Halse (poliisi). Helsingin ensiesitys: 29.2.2008, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 2, Omena 2 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 206013 – K18 – 3240 m / 118 min
Valloittavan stop motion -animaation, Corpse Briden (2005) jälkeen Tim Burton siirtyi 1800-luvulta peräisin olevan legendan pariin. Lontoossa asiakkaitaan partaveitsellä murhanneen Toddin tarinan todellisuuspohja oli herättänyt ristiriitaisia tunteita halki vuosisatojen, mutta vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan kirjailija Peter Haining väitti, että Sweeney Todd olisi ollut todellinen sarjamurhaaja, joka 1700-luvun Lontoossa surmasi kaikkiaan 160 miestä. Alun perin tarinaa kerrottiin ”penny dreadful” –kauhulehdissä, kunnes jo vuonna 1846 George Dibdin-Pitt sovitti siitä ensimmäinen näyttämöversion. Dibdin-Pittin tulkintaan pohjaavat elokuvaversiot valmistuivat vuosina 1926-1936, kunnes vuonna 1970-luvun lopussa sai Broadwayllä ensi-iltansa Stephen Sondheimin säveltämä ja sanoittama musikaaliversio. Siitä tuli odottamaton menestystarina, jota esitetään tänäkin päivänä ympäri maailmaa. Burtonin elokuvan pohjana on Sondheimin ja Hugh Wheelerin luoma musikaali, jonka musikaalisovituksen on elokuvakäsikirjoitukseksi kutonut John Logan.
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi on herkullisen makaaberi, kauhuromanttinen musikaali, jonka ”gotiikkasävyille Sondheimin musikaali tarjoaa oivallisen kasvualustan ja temmellyskentän. Burtonin elokuvaa voi pitää musikaalin parhaana mahdollisena filmitulkintana, sillä hän tajuaa luonnostaan missä mennään, ja miltä kaiken tulee näyttää.” – Pertti Avola (HS Nyt, 29.2.2008). Burton, kuvaaja Dariusz Wolski ja lavastaja Dante Ferretti ovat luoneet 1800-luvun Lontoosta paikan, jossa nokiset siluetit häämöttävät vuoroin tumman, vuoroin tehtaiden saasteista kellertävän taivaan alla, ja kadut ovat kuin kujia helvetistä. Näkymä on yhtä tyylitelty kuin kaikki muukin elokuvassa.
Sweeney Todd on kuvasommittelun, lavastuksen ja Colleen Atwoodin näyttävän puvustuksen lisäksi myös Johnny Deppin ja Helena Bonham Carterin taidonnäyte. Loisteliaan kaksikon yhteiset kohtaukset uhkuvat väkivaltaa, kiintymystä ja kadotusta. ”Deppin haaveillessa kaulavaltimon katkaisemisesta kuin mielipuoleksi mustunut saksikäsi-Edward konsanaan tuijottaa Bonham Carter suoraan katsojan sydämeen kuin tuhkan tahraama, rähjääntynyt posliininukke.” –Outi Heiskanen (Skenet.fi -verkkojulkaisu, 28.2.2008). Parhaimmillaan Burton parodioi jopa itseään ja yksiulotteisia hahmojaan tavoilla, jotka vain antavat kokonaisuudelle lisää syvyyttä. Elokuva tarjoaakin matkan satumaiseen synkkyyteen, josta ei varjoista ja verestä huolimatta halua pois.
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden pohjalta (8.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
tiistai 6. tammikuuta 2009
Corpse Bride
Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi jatkuu vielä kahdella elokuvalla, joista ensimmäinen, ilahduttava stop motion -animaatio Corpse Bride (2005) nähdään Orionissa 7.1. ja uusintana 10.1.
Corpse Bride
Tim Burton’s Corpse Bride / Tim Burton’s Corpse Bride
Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Tim Burton Animation Co., Laika Entertainment, Patalex Productions, Will Vinton Studios. Tuotannonjohto: Jeffrey Auerbach, Joe Ranft. Tuottaja: Allison Abbate, Tim Burton. Ohjaus: Tim Burton, Mike Johnson. Käsikirjoitus: John August, Caroline Thompson & Pamela Pettler – Tim Burtonin ja Carlos Grangelin luomien hahmojen pohjalta. Kuvaus: Pete Kozachik. Animaatiohahmojen suunnittelu: Carles Burgés, Jordi Grangel, Huy Vu. Production Design: Alex McDowell. Art Direction: Nelson Lowry. Erikoistehosteet: Roxanne Newsham, Neil Roche, Alexander Seaman, Nicolas Seck, Mohammed ”Mo” Sobhy, Penn Stevens & Joern Weisspfennig (CGI-tehosteet), Moving Picture Company (visuaaliset erikoistehosteet). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: ”Remains of the Day”, säv. Danny Elfman, HELENA BONHAN CARTER, JANE HORROCKS & ENN REITEL: “Tears to Shed”, säv. Danny Elfman, SIMON PRESTON: “Tannhauser: Pilgrim’s Chorus”, säv. Richard Wagner, DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: “The Wedding Song”, säv. Danny Elfman, “Tara Theme”, säv. Max Steiner, ”Treulich geführt”, säv. Richard Wagner, ALBERT FINNEY, JOANNA LUMLEY, TRACEY ULLMAN & PAUL WHITEHOUSE: “According to Plan”, säv. Danny Elfman. Leikkaus: Chris Lebenzon, Jonathan Lucas. Äänisuunnittelu: Steve Boeddeker, Martin Cantwell. Ääniosissa: Johnny Depp (Victor Van Dort), Helena Bonham Carter (Ruumismorsian/Corpse Bride), Emily Watson (Victoria Everglot), Tracey Ullman (Neil Van Dort/Hildegarde), Paul Whitehouse (William Van Dort/Mayhew/Paul), Joanna Lumley (Maudeline Everglot), Albert Finney (Finis Everglot), Richard E. Grant (Barkis Bittern), Christopher Lee (pastori Galswells), Michael Gough (Elder Gutknecht), Jane Horrocks (rouva Plum/musta leski hämähäkki), Danny Elfman (Bonejangles). Helsingin ensiesitys: 4.11.2005 Kinopalatsi 9 – televisioesityksiä: 1.11.2008 MTV3 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 201098 – K7 – 2150 m / 79 min
Tim Burton palasi ilahduttavasti stop motion -animaation pariin hirtehishumoristisella nukkefantasialla Corpse Bride, joka nojaa vahvasti goottilaiseen ekspressionismiin, karrikoituihin ihmishahmoihin sekä Danny Elfmanin persoonallisiin lauluihin. Siinä missä Henry Selickin ohjaamassa kulttiklassikossa, Painajainen ennen joulua (1993) Burton pysytteli hahmosuunnittelijana ja alkuperäistarinan luojana, on hän tällä kertaa itse ohjaajana yhdessä animaattori Mike Johnsonin kanssa.
Hentoisesti itäeurooppalaiseen kansantaruun nojaavaan elokuvan tarina sijoittuu viktoriaanista Iso-Britanniaa muistuttavaan paikkaan, jossa Victor van Dort (äänenä Johnny Depp) ja Victoria Everglot (äänenä Emily Watson) ovat joutumassa vanhempiensa junailemaan pakkoavioliittoon, ilman että ovat koskaan tavanneet toisiaan. Vanhempien mielessä on vain taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, mutta ujot nuoret rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä. Esteeksi onnelle muodostuu ainoastaan se, että Victor menee vahingossa naimisiin kuolleen morsiamen kanssa. Makaaberilla huumorilla maustettu kolmiodraamasatu etenee tästä sujuvasti elävien kuolleiden juhliin, joiden kulmikkaassa kolkkoudessa on elementtejä muun muassa Meksikon kuolleiden päivän perinteistä.
Corpse Bride on tehty perinteisen nukkeanimaation keinoin ja myönnytyksenä modernin digitaalitekniikan suuntaan käytetäänkin vain digitaalista still-kameraa. Oman herkullisen lisänsä elokuvaan tuovan stop motion -tekniikan huomaa erityisesti kurvikkaiden hahmojen tempoilevassa liikehdinnässä, joka tuntuu sopivan erityisesti elokuvan luurankohahmoille. Ääninäyttelijöinä kuullaan sekä karismaattisia miehiä Johnny Depp, Albert Finney ja Christopher Lee sekä ennen kaikkea hurmaavia naisia kuten Emily Watson ja Helena Bonham Carter.
Visuaalisesti hurmaavan elokuvan goottilaiset visiot ja riehakkaat pienoismallit suorastaan hehkuvat eloa valkokankaan pimeydessä, ja vaikka tummissa sävyissä liikuntaankin, on elokuvan ytimessä romanttinen optimistisuus.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 7.1.2009)
Corpse Bride
Tim Burton’s Corpse Bride / Tim Burton’s Corpse Bride
Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Tim Burton Animation Co., Laika Entertainment, Patalex Productions, Will Vinton Studios. Tuotannonjohto: Jeffrey Auerbach, Joe Ranft. Tuottaja: Allison Abbate, Tim Burton. Ohjaus: Tim Burton, Mike Johnson. Käsikirjoitus: John August, Caroline Thompson & Pamela Pettler – Tim Burtonin ja Carlos Grangelin luomien hahmojen pohjalta. Kuvaus: Pete Kozachik. Animaatiohahmojen suunnittelu: Carles Burgés, Jordi Grangel, Huy Vu. Production Design: Alex McDowell. Art Direction: Nelson Lowry. Erikoistehosteet: Roxanne Newsham, Neil Roche, Alexander Seaman, Nicolas Seck, Mohammed ”Mo” Sobhy, Penn Stevens & Joern Weisspfennig (CGI-tehosteet), Moving Picture Company (visuaaliset erikoistehosteet). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: ”Remains of the Day”, säv. Danny Elfman, HELENA BONHAN CARTER, JANE HORROCKS & ENN REITEL: “Tears to Shed”, säv. Danny Elfman, SIMON PRESTON: “Tannhauser: Pilgrim’s Chorus”, säv. Richard Wagner, DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: “The Wedding Song”, säv. Danny Elfman, “Tara Theme”, säv. Max Steiner, ”Treulich geführt”, säv. Richard Wagner, ALBERT FINNEY, JOANNA LUMLEY, TRACEY ULLMAN & PAUL WHITEHOUSE: “According to Plan”, säv. Danny Elfman. Leikkaus: Chris Lebenzon, Jonathan Lucas. Äänisuunnittelu: Steve Boeddeker, Martin Cantwell. Ääniosissa: Johnny Depp (Victor Van Dort), Helena Bonham Carter (Ruumismorsian/Corpse Bride), Emily Watson (Victoria Everglot), Tracey Ullman (Neil Van Dort/Hildegarde), Paul Whitehouse (William Van Dort/Mayhew/Paul), Joanna Lumley (Maudeline Everglot), Albert Finney (Finis Everglot), Richard E. Grant (Barkis Bittern), Christopher Lee (pastori Galswells), Michael Gough (Elder Gutknecht), Jane Horrocks (rouva Plum/musta leski hämähäkki), Danny Elfman (Bonejangles). Helsingin ensiesitys: 4.11.2005 Kinopalatsi 9 – televisioesityksiä: 1.11.2008 MTV3 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 201098 – K7 – 2150 m / 79 min
Tim Burton palasi ilahduttavasti stop motion -animaation pariin hirtehishumoristisella nukkefantasialla Corpse Bride, joka nojaa vahvasti goottilaiseen ekspressionismiin, karrikoituihin ihmishahmoihin sekä Danny Elfmanin persoonallisiin lauluihin. Siinä missä Henry Selickin ohjaamassa kulttiklassikossa, Painajainen ennen joulua (1993) Burton pysytteli hahmosuunnittelijana ja alkuperäistarinan luojana, on hän tällä kertaa itse ohjaajana yhdessä animaattori Mike Johnsonin kanssa.
Hentoisesti itäeurooppalaiseen kansantaruun nojaavaan elokuvan tarina sijoittuu viktoriaanista Iso-Britanniaa muistuttavaan paikkaan, jossa Victor van Dort (äänenä Johnny Depp) ja Victoria Everglot (äänenä Emily Watson) ovat joutumassa vanhempiensa junailemaan pakkoavioliittoon, ilman että ovat koskaan tavanneet toisiaan. Vanhempien mielessä on vain taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, mutta ujot nuoret rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä. Esteeksi onnelle muodostuu ainoastaan se, että Victor menee vahingossa naimisiin kuolleen morsiamen kanssa. Makaaberilla huumorilla maustettu kolmiodraamasatu etenee tästä sujuvasti elävien kuolleiden juhliin, joiden kulmikkaassa kolkkoudessa on elementtejä muun muassa Meksikon kuolleiden päivän perinteistä.
Corpse Bride on tehty perinteisen nukkeanimaation keinoin ja myönnytyksenä modernin digitaalitekniikan suuntaan käytetäänkin vain digitaalista still-kameraa. Oman herkullisen lisänsä elokuvaan tuovan stop motion -tekniikan huomaa erityisesti kurvikkaiden hahmojen tempoilevassa liikehdinnässä, joka tuntuu sopivan erityisesti elokuvan luurankohahmoille. Ääninäyttelijöinä kuullaan sekä karismaattisia miehiä Johnny Depp, Albert Finney ja Christopher Lee sekä ennen kaikkea hurmaavia naisia kuten Emily Watson ja Helena Bonham Carter.
Visuaalisesti hurmaavan elokuvan goottilaiset visiot ja riehakkaat pienoismallit suorastaan hehkuvat eloa valkokankaan pimeydessä, ja vaikka tummissa sävyissä liikuntaankin, on elokuvan ytimessä romanttinen optimistisuus.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 7.1.2009)
maanantai 5. tammikuuta 2009
Charlie and the Chocolate Factory
Orionissa 6. / 9.1.:
Charlie and the Chocolate Factory
Jali ja suklaatehdas / Kalle och chokladfabriken
Australia/Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions. Tuotannonjohto: Bruce Berman, Graham Burke, Felicity Dahl, Derek Frey, Patrick McCormick, Michael Siegel. Tuottaja: Brad Grey, Lorne Orleans, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Roald Dahlin ”Charlie and the Chocolate Factory” (1964) alkuperäisromaanin pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Rosie Ashforth, Craig Bardsley, Brendan Body, Federico Cascinelli, Mike Cussack, Maurizio Parimbelli, Craig Penn, Andres Puente, Mathieu Vig, Rachel Ward. Lavastus: Alex McDowell (production design), Peter Young (set decoration), Les Tomkins (supervising art direction). Erikoistehosteet: Chas Jarrett, Sue Rowe, Simon Stanley-Clamp & Jon Thum (visual effects supervisors). Puvut: Gabriella Pescucci. Ehostus: Peter Owen (designer). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: TECHNICAL DIFFICULTIES: ”Mr. Quiet”, säv. RaVani Flood, Gardner DeAguiar, Jesse Shaternick & Manuel Ignacio, DANNY ELFMAN: ”Wonka’s Welcome Song”, säv. Danny Elfman, “Good Morning Sunshine”, säv. Galt MacDermot, James Rado & Gerome Ragni, DANNY ELFMAN & THE ALLEYNS SCHOOL BRASS ENSEMBLE: “Augustus Gloop”, säv. Danny Elfman, DANNY ELFMAN: “Violet Beauregarde”, “Veruca Salt”, “Mike Teavee”, säv. Danny Elfman, LOS DEL RIO: “Macarena (Bayside Boys Mix)”, säv. Antonio Romero, Rafael Ruiz, Carlos Alberto de Yarza & Mike Triay, “Also Sprach Zarathustra”, säv. Richard Strauss, ”Requiem for Soprano, Mezzo Soprano, Two Mixed Choirs and Orchestra”, säv. György Ligeti. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker. Pääosissa: Johnny Depp (Willy Wonka), Freddie Highmore (Charlie Bucket), David Kelly (isoisä Joe), Helena Bonham Carter (rouva Bucket), Noah Taylor (herra Bucket), Missi Pyle (rouva Beauregarde), James Fox (herra Salt), Deep Rou (Oompa Loompa), Christopher Lee (tri Wonka), Adam Godley (herra Teavee), Franziska Troagener (rouva Gloop), Annasophia Robb (Violet Beauregarde), Julia Winter (Veruca Salt), Jordan Fry (Mike Teavee), Philip Wiegratz (Augustus Gloop). Helsingin ensiesitys: 16.9.2005, Tennispalatsi 1, 2 & 11, Kinopalatsi 1 & 6, Kino Itäkeskus – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 200969 – K7 – 3180 m / 116 min
Tim Burtonin tulkinta Roald Dahlin alkuperäisteoksesta on viiltävällä huumorilla ladattu, huomattavasti synkempi kuin Mel Stuartin vuoden 1971 elokuvaversio (Jali ja suklaatehdas / Willy Wonka and the Chocolate Factory), jonka omaperäistä Vonkaa näytteli persoonallinen koomikko Gene Wilder. Burtonin näkemys on kuitenkin lähempänä Dahlin äkkiväärää sanailua ja elokuvan apulaistuottajana onkin toiminut kirjailijan leski, Felicity Dahl, joka on hyväksynyt Burtonin vision klassikkosadusta.
Dahlin tutussa tarinassa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua, joiden voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen. Köyhässä perheessä kurjuudesta kärsivän Jalin suuri unelma toteutuu onnekkaan sattuman kautta, kun hän pääsee katsomaan suuren suklaatehtaan sisälle ja tutustumaan salaperäiseen suklaataikuriin.
Visuaalisilla vitseillä ehkä liiankin täyteen ahdettu Jali ja suklaatehdas on voimakkaan stereotyyppisten hahmojen elokuva. Erityyppiset lapset ovat tietynlaisia aina sairaalloisuuteen asti. On suursyömäriä, pelifanaatikkoa, ylisuorittajaa ja kotityrannia. Johnny Depp tuo Vili Vonkan roolissaan esiin joukon vaihtuvia tunnetiloja lapsenomaisesta riemusta lämpimään kunnioitukseen saakka. Kameleonttimainen Depp säilyttää loppuun asti hahmon kannalta oleellisen traagisuuden, eikä taituroi hahmoaan vitsiksi. Keikarimaisen namusedän tylyä asennetta selitetään takaumajaksoilla hänen omasta lapsuudestaan.
Batmanin (1989) ja Päättömän ratsumiehen (1999) lavastuksesta Oscarilla palkitun lavastaja Peter Youngin ja Burtonin sujuva yhteistyö näkyy elokuvan taiteellisessa lopputuloksessa, jossa kaksikko on pystynyt yhdistämään ammattitaitonsa ja luovuutensa tehokkaasti. Loputtomissa irtovitseissä itämaiden viiksekkäät miehet vaihtavat kebabinsa Vonkan täytesuklaaseen, Intian valtias rakennuttaa Taj Mahalinsa samasta herkusta ja muodin mekoissakin kaikkein eniten kiinnostaa suklaalevyjen käärepaperit. Katsojan huomion vie osaltaan myös Danny Elfmanin hulvattomat laulunumerot, jotka muusikko on itse säveltänyt ja laulanut Dahlin tekstin pohjalta. Tehtaan pienten työläisten, oompa loompien, esittämät laulut höystettynä hillittömillä koreografioilla ovat parhaimmillaan hykerryttäviä. Elfman onkin hakenut eksentrisiin laulunumeroihinsa vaikutteita ajoiltaan Oingo Boingo -yhtyeen jäsenenä.
Elokuvan sanoma on suoraviivaisen selkeä: ahneus ja itsekkyys ovat todella huono asia, kun taas sydämellisyys ja nöyryys tekevät ihmisestä voittajan. Hysteeriseen psykedeliaan taipuvainen kertomus vaihtuu paikoitellen herkäksi ja liikuttavaksi kuvaukseksi unelmista, anteeksiannosta ja perheen merkityksestä.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (6.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Charlie and the Chocolate Factory
Jali ja suklaatehdas / Kalle och chokladfabriken
Australia/Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions. Tuotannonjohto: Bruce Berman, Graham Burke, Felicity Dahl, Derek Frey, Patrick McCormick, Michael Siegel. Tuottaja: Brad Grey, Lorne Orleans, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Roald Dahlin ”Charlie and the Chocolate Factory” (1964) alkuperäisromaanin pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Rosie Ashforth, Craig Bardsley, Brendan Body, Federico Cascinelli, Mike Cussack, Maurizio Parimbelli, Craig Penn, Andres Puente, Mathieu Vig, Rachel Ward. Lavastus: Alex McDowell (production design), Peter Young (set decoration), Les Tomkins (supervising art direction). Erikoistehosteet: Chas Jarrett, Sue Rowe, Simon Stanley-Clamp & Jon Thum (visual effects supervisors). Puvut: Gabriella Pescucci. Ehostus: Peter Owen (designer). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: TECHNICAL DIFFICULTIES: ”Mr. Quiet”, säv. RaVani Flood, Gardner DeAguiar, Jesse Shaternick & Manuel Ignacio, DANNY ELFMAN: ”Wonka’s Welcome Song”, säv. Danny Elfman, “Good Morning Sunshine”, säv. Galt MacDermot, James Rado & Gerome Ragni, DANNY ELFMAN & THE ALLEYNS SCHOOL BRASS ENSEMBLE: “Augustus Gloop”, säv. Danny Elfman, DANNY ELFMAN: “Violet Beauregarde”, “Veruca Salt”, “Mike Teavee”, säv. Danny Elfman, LOS DEL RIO: “Macarena (Bayside Boys Mix)”, säv. Antonio Romero, Rafael Ruiz, Carlos Alberto de Yarza & Mike Triay, “Also Sprach Zarathustra”, säv. Richard Strauss, ”Requiem for Soprano, Mezzo Soprano, Two Mixed Choirs and Orchestra”, säv. György Ligeti. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker. Pääosissa: Johnny Depp (Willy Wonka), Freddie Highmore (Charlie Bucket), David Kelly (isoisä Joe), Helena Bonham Carter (rouva Bucket), Noah Taylor (herra Bucket), Missi Pyle (rouva Beauregarde), James Fox (herra Salt), Deep Rou (Oompa Loompa), Christopher Lee (tri Wonka), Adam Godley (herra Teavee), Franziska Troagener (rouva Gloop), Annasophia Robb (Violet Beauregarde), Julia Winter (Veruca Salt), Jordan Fry (Mike Teavee), Philip Wiegratz (Augustus Gloop). Helsingin ensiesitys: 16.9.2005, Tennispalatsi 1, 2 & 11, Kinopalatsi 1 & 6, Kino Itäkeskus – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 200969 – K7 – 3180 m / 116 min
Tim Burtonin tulkinta Roald Dahlin alkuperäisteoksesta on viiltävällä huumorilla ladattu, huomattavasti synkempi kuin Mel Stuartin vuoden 1971 elokuvaversio (Jali ja suklaatehdas / Willy Wonka and the Chocolate Factory), jonka omaperäistä Vonkaa näytteli persoonallinen koomikko Gene Wilder. Burtonin näkemys on kuitenkin lähempänä Dahlin äkkiväärää sanailua ja elokuvan apulaistuottajana onkin toiminut kirjailijan leski, Felicity Dahl, joka on hyväksynyt Burtonin vision klassikkosadusta.
Dahlin tutussa tarinassa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua, joiden voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen. Köyhässä perheessä kurjuudesta kärsivän Jalin suuri unelma toteutuu onnekkaan sattuman kautta, kun hän pääsee katsomaan suuren suklaatehtaan sisälle ja tutustumaan salaperäiseen suklaataikuriin.
Visuaalisilla vitseillä ehkä liiankin täyteen ahdettu Jali ja suklaatehdas on voimakkaan stereotyyppisten hahmojen elokuva. Erityyppiset lapset ovat tietynlaisia aina sairaalloisuuteen asti. On suursyömäriä, pelifanaatikkoa, ylisuorittajaa ja kotityrannia. Johnny Depp tuo Vili Vonkan roolissaan esiin joukon vaihtuvia tunnetiloja lapsenomaisesta riemusta lämpimään kunnioitukseen saakka. Kameleonttimainen Depp säilyttää loppuun asti hahmon kannalta oleellisen traagisuuden, eikä taituroi hahmoaan vitsiksi. Keikarimaisen namusedän tylyä asennetta selitetään takaumajaksoilla hänen omasta lapsuudestaan.
Batmanin (1989) ja Päättömän ratsumiehen (1999) lavastuksesta Oscarilla palkitun lavastaja Peter Youngin ja Burtonin sujuva yhteistyö näkyy elokuvan taiteellisessa lopputuloksessa, jossa kaksikko on pystynyt yhdistämään ammattitaitonsa ja luovuutensa tehokkaasti. Loputtomissa irtovitseissä itämaiden viiksekkäät miehet vaihtavat kebabinsa Vonkan täytesuklaaseen, Intian valtias rakennuttaa Taj Mahalinsa samasta herkusta ja muodin mekoissakin kaikkein eniten kiinnostaa suklaalevyjen käärepaperit. Katsojan huomion vie osaltaan myös Danny Elfmanin hulvattomat laulunumerot, jotka muusikko on itse säveltänyt ja laulanut Dahlin tekstin pohjalta. Tehtaan pienten työläisten, oompa loompien, esittämät laulut höystettynä hillittömillä koreografioilla ovat parhaimmillaan hykerryttäviä. Elfman onkin hakenut eksentrisiin laulunumeroihinsa vaikutteita ajoiltaan Oingo Boingo -yhtyeen jäsenenä.
Elokuvan sanoma on suoraviivaisen selkeä: ahneus ja itsekkyys ovat todella huono asia, kun taas sydämellisyys ja nöyryys tekevät ihmisestä voittajan. Hysteeriseen psykedeliaan taipuvainen kertomus vaihtuu paikoitellen herkäksi ja liikuttavaksi kuvaukseksi unelmista, anteeksiannosta ja perheen merkityksestä.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (6.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
lauantai 3. tammikuuta 2009
Big Fish
Tim Burtonin humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Elokuva nähtävillä elokuvateatteri Orionissa 4. tammikuuta.
Big Fish
Big Fish / Big Fish
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Arne L. Schmidt. Tuottaja: Bruce Cohen, Dan Jinks, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Daniel Wallacen romaanin ”Big Fish: A Novel of Mythic Proportions” pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Bill Diaz. Lavastus: Dennis Gassner (production design), Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson & Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Kevin Scott Mack, Keith Marbory, Hans Metz. Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Ehostus: Richard Alonzo, Sharyn Cordice, Elisa Marsh, Dorothy Pearl, Michelle Vittone-McNeil. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PEARL JAM: ”Man of the Hour”, säv. Eddie Vedder, BING CROSBY: “Dinah”, säv. Harry Akst, Sam Lewis & Joe Young, BUDDY HOLLY: “Everyday”, säv. Buddy Holly & Norman Petty, ELVIS PRESLEY: “All Shook Up”, säv. Elvis Presley & Otis Blackwell, THE VOGUES: “Five O’Clock World”, säv. Allen Reynolds, CANNED HEAT: “Let’s Work Together”, säv. Wilbert Harrison, “Amazing Grace, trad., “The Victors”, säv. Louis Elbel, “Duelin’ Banjos”, säv. Arthur Smith, DOCK BOGGS: “Sammie, Where Have You Been So Long?”, säv. Dock Boggs, “Symphony No. 6 in F ‘Pastoral’: V. Allegretto (Shepherd’s Hymn)”, säv. Ludwig van Beethoven, “Can-Can”, säv. Jacques Offenbach, “Entry of the Gladiators”, säv. Julius Fucík, “Twice the Love”, säv. Danny Elfman & John August, THE ALLMAN BROTHERS BAND: “Ramblin’ Man”, säv. Dickey Betts. Koreografia: Cynthia Onrubia. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Craig Berkey (sound effects designer), Ted Caplan (sound effects editor) & Skip Lievsay (sound editor). Pääosissa: Ewan McGregor (Ed Bloom, nuorena), Albert Finney (Ed Bloom, vanhana), Billy Crudup (Will Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom), Helena Bonhan Carter (Jenny, nuorena/vanhana / noita), Alison Lohman (Sandra Templeton Bloom), Robert Guillaume (lääkäri Bennett, vanhana), Marion Cotillard (Josephine), Matthew McGrory (Jätti-Karl), David Denman (Don Price), Missi Pyle (Mildred), Loudon Wainwright III (Beamen), Ada Tai (Ping), Arlene Tai (Jing), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny DeVito (Amos Calloway), Deep Roy (herra Soggybottom), Perry Walston (Ed Bloom, 10 vuoden ikäisenä), Hailey Anne Nelson (Jenny, 8 vuoden ikäisenä), Grayson Stone (nuori Will Bloom), R. Keith Harris (Edin isä), Karla Droege (Edin äiti), Zac Gardner (Zacky Price), John Lowell (Don Price, 12 vuoden ikäisenä), Miley Cyrus (Ruthie), Billy Redden (banjomies). Helsingin ensiesitys: 19.3.2004, Maxim 1, Tennispalatsi 3 – televisioesityksiä: 5.11.2006 Nelonen – maahantuoja: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors – DVD-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107742 – K11 – 3490 m / 128 min
Humaani Big Fish sekoittaa kiehtovasti tuttuja elementtejä Tim Burtonin edellisistä elokuvista, mukana on niin Saksikäsi Edwardin (1990) fantasiaan nojaavaa satumaisuutta kuin Päättömän ratsumiehen (1999) arvoituksellista sarjakuvamaisuutta. Alabamalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa seurataan yhden miehen värittynyttä elämäntarinaa. Frank Capran teoksilta maistuvassa kehyskertomuksessa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Valoisa ja lämminhenkinen Big Fish pohjaa tarinansa Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998), josta sen on elokuvamuotoon muokannut käsikirjoittaja John August. Elokuvan lopputuloksesta onkin kiittäminen ennen kaikkea käsikirjoittaja John Augustia, joka taidokkaasti kutoo isän ja pojan henkilökemiat lopulta yhteen. Burton käyttää visuaalisia kykyjään nerokkaasti ja mielikuvituksen rajoja kokeillaan taukoamatta. Tyylikirjo ulottuu värikylläisestä fantasiasta sarjakuvamaiseen koomisuuteen, mutta yhtä lailla realistisemmalle perhedraamalle annetaan tilaa. Eri aikatasoilla hyppelevä tarina pysyy kiinnostavana ja isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draaman kaari säilyy ehyenä. Monimerkityksellisyyttä painottavan elokuvan kalasymbolismin voi tulkita kuoleman ja jatkuvuuden merkiksi.
Jopa Tim Burtonin omaelämäkerralliseksi elokuvaksi tulkittu Big Fish on lohdullinen teos, jota ohjaaja on kiehtovalla tavalla maustanut omaleimaisella melankoliallaan ja äkkiväärällä huumorilla. Apinoiden planeetan (2001) myötä alkanut vahva yhteistyö kuvaaja Philippe Rousselot’n kanssa pääsee oikeuksiinsa elokuvan upeissa kuvasommitelmissa. Elokuvan pääroolissa Edward Bloomina nähdään monipuolinen Ewan McGregor sekä karismaattinen Albert Finney. Sivuroolien herkullisimmat hahmot tarjoavat Steve Buscemi eksentrisenä Norther Winslowna ja Danny DeVito sirkustirehtööri Amos Callowaynä. Inhimillistä lämpöä huokuva ja kerronnaltaan maaginen elokuva on lopulta kuin viimeinen hyvänyönsatu.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta (4.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Big Fish
Big Fish / Big Fish
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Arne L. Schmidt. Tuottaja: Bruce Cohen, Dan Jinks, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Daniel Wallacen romaanin ”Big Fish: A Novel of Mythic Proportions” pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Bill Diaz. Lavastus: Dennis Gassner (production design), Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson & Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Kevin Scott Mack, Keith Marbory, Hans Metz. Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Ehostus: Richard Alonzo, Sharyn Cordice, Elisa Marsh, Dorothy Pearl, Michelle Vittone-McNeil. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PEARL JAM: ”Man of the Hour”, säv. Eddie Vedder, BING CROSBY: “Dinah”, säv. Harry Akst, Sam Lewis & Joe Young, BUDDY HOLLY: “Everyday”, säv. Buddy Holly & Norman Petty, ELVIS PRESLEY: “All Shook Up”, säv. Elvis Presley & Otis Blackwell, THE VOGUES: “Five O’Clock World”, säv. Allen Reynolds, CANNED HEAT: “Let’s Work Together”, säv. Wilbert Harrison, “Amazing Grace, trad., “The Victors”, säv. Louis Elbel, “Duelin’ Banjos”, säv. Arthur Smith, DOCK BOGGS: “Sammie, Where Have You Been So Long?”, säv. Dock Boggs, “Symphony No. 6 in F ‘Pastoral’: V. Allegretto (Shepherd’s Hymn)”, säv. Ludwig van Beethoven, “Can-Can”, säv. Jacques Offenbach, “Entry of the Gladiators”, säv. Julius Fucík, “Twice the Love”, säv. Danny Elfman & John August, THE ALLMAN BROTHERS BAND: “Ramblin’ Man”, säv. Dickey Betts. Koreografia: Cynthia Onrubia. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Craig Berkey (sound effects designer), Ted Caplan (sound effects editor) & Skip Lievsay (sound editor). Pääosissa: Ewan McGregor (Ed Bloom, nuorena), Albert Finney (Ed Bloom, vanhana), Billy Crudup (Will Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom), Helena Bonhan Carter (Jenny, nuorena/vanhana / noita), Alison Lohman (Sandra Templeton Bloom), Robert Guillaume (lääkäri Bennett, vanhana), Marion Cotillard (Josephine), Matthew McGrory (Jätti-Karl), David Denman (Don Price), Missi Pyle (Mildred), Loudon Wainwright III (Beamen), Ada Tai (Ping), Arlene Tai (Jing), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny DeVito (Amos Calloway), Deep Roy (herra Soggybottom), Perry Walston (Ed Bloom, 10 vuoden ikäisenä), Hailey Anne Nelson (Jenny, 8 vuoden ikäisenä), Grayson Stone (nuori Will Bloom), R. Keith Harris (Edin isä), Karla Droege (Edin äiti), Zac Gardner (Zacky Price), John Lowell (Don Price, 12 vuoden ikäisenä), Miley Cyrus (Ruthie), Billy Redden (banjomies). Helsingin ensiesitys: 19.3.2004, Maxim 1, Tennispalatsi 3 – televisioesityksiä: 5.11.2006 Nelonen – maahantuoja: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors – DVD-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107742 – K11 – 3490 m / 128 min
Humaani Big Fish sekoittaa kiehtovasti tuttuja elementtejä Tim Burtonin edellisistä elokuvista, mukana on niin Saksikäsi Edwardin (1990) fantasiaan nojaavaa satumaisuutta kuin Päättömän ratsumiehen (1999) arvoituksellista sarjakuvamaisuutta. Alabamalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa seurataan yhden miehen värittynyttä elämäntarinaa. Frank Capran teoksilta maistuvassa kehyskertomuksessa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Valoisa ja lämminhenkinen Big Fish pohjaa tarinansa Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998), josta sen on elokuvamuotoon muokannut käsikirjoittaja John August. Elokuvan lopputuloksesta onkin kiittäminen ennen kaikkea käsikirjoittaja John Augustia, joka taidokkaasti kutoo isän ja pojan henkilökemiat lopulta yhteen. Burton käyttää visuaalisia kykyjään nerokkaasti ja mielikuvituksen rajoja kokeillaan taukoamatta. Tyylikirjo ulottuu värikylläisestä fantasiasta sarjakuvamaiseen koomisuuteen, mutta yhtä lailla realistisemmalle perhedraamalle annetaan tilaa. Eri aikatasoilla hyppelevä tarina pysyy kiinnostavana ja isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draaman kaari säilyy ehyenä. Monimerkityksellisyyttä painottavan elokuvan kalasymbolismin voi tulkita kuoleman ja jatkuvuuden merkiksi.
Jopa Tim Burtonin omaelämäkerralliseksi elokuvaksi tulkittu Big Fish on lohdullinen teos, jota ohjaaja on kiehtovalla tavalla maustanut omaleimaisella melankoliallaan ja äkkiväärällä huumorilla. Apinoiden planeetan (2001) myötä alkanut vahva yhteistyö kuvaaja Philippe Rousselot’n kanssa pääsee oikeuksiinsa elokuvan upeissa kuvasommitelmissa. Elokuvan pääroolissa Edward Bloomina nähdään monipuolinen Ewan McGregor sekä karismaattinen Albert Finney. Sivuroolien herkullisimmat hahmot tarjoavat Steve Buscemi eksentrisenä Norther Winslowna ja Danny DeVito sirkustirehtööri Amos Callowaynä. Inhimillistä lämpöä huokuva ja kerronnaltaan maaginen elokuva on lopulta kuin viimeinen hyvänyönsatu.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta (4.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Sleepy Hollow
Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Tim Burtonin Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Burtonin goottilaista lumoa voi ihastella Orionissa 3.1.
Sleepy Hollow
Päätön ratsumies / Sleepy Hollow
Yhdysvallat/Saksa 1999. Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures, Mandalay Pictures, American Zoetrope, Karol Film Productions. Tuotannonjohto: Francis Ford Coppola, Larry Franco. Tuottaja: Scott Rudin, Adam Schroeder. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, Kevin Yagher – Washington Irvingin ”The Legend of Sleepy Hollow” tarinan pohjalta. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Animointi: Industrial Light & Magic. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), Ken Court, John Dexter, Andy Nicholson & Leslie Tomkins (art direction), Peter Young (set decoration). Erikoistehosteet: Computer Film Co., Industrial Light & Magic. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Peter Owen. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: HESPEROS: ”The Swallow/The Colly Flower”, sov. Hesperos, HESPEROS: ”Argeers”, sov. Hesperos. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Gary Alper, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Ichabod Crane), Christina Ricci (Katrina Van Tassel), Miranda Richardson (Lady Can Tassel/Crone), Michael Gambon (Baltus Van Tassel), Casper Van Dien (Brom Van Brunt), Jeffrey Jones (Steenwyck), Richard Griffiths (Philipse), Ian McDiarmid (lääkäri Lancaster), Michael Gough (Hardenbrook), Christopher Walken (päätön ratsumies), Mars Pickering (nuori Masbath), Lisa Marie (Lady Crane), Steven Waddington (Killian), Claire Skinner (Beth Killian), Christopher Lee (Burgomaster), Mark Spalding (Jonathan Masbath), Jessica Oyelowo (Sarah), Tony Maudsley (Van Ripper), Peter Guinness (lordi Crane), Nicholas Hewetson (Glenn), Orlando Seale (Theodore), Sean Stephens (Thomas Killian). Helsingin ensiesitys: 14.4.2000, Bristol, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 2 – televisioesityksiä: 8.2.2004 Nelonen, 23.9.2005 Nelonen, 30.9.2006 Nelonen – maahantuoja: United International Pictures Oy / UIP Finland – video- ja DVD-levitys: Finnkino Oy – VET 101593 – K15 – 2905 m / 106 min
Romantiikan ajan yhdysvaltalaisella kirjailijalla, Washington Irvingillä (1783-1859), on aivan oma paikkansa maan kirjallisuuden historiassa. Parhaiten Irving muistetaan novellistaan The Legend of Sleepy Hollow, joka ilmestyi osana kokoelmateosta The Sketch Book of Geoffre Crayon Gent. vuonna 1820 miehen asuessa Birminghamissa, Englannissa. Irvingin klassinen alkuperäisteksti on yksi varhaisimmista amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teoksista, joita yhä luetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisissa peruskouluissa. Elokuvaohjaaja Tim Burtonille avautui The Legend of Sleepy Hollow -satuun perustuvan elokuvan Päätön ratsumies myötä mahdollisuus osoittaa kunniaa paljon ihailemilleen Hammer-studioiden kauhuelokuville.
Vuoteen 1799 sijoittuvassa tarinassa newyorkilaiskonstaapeli Ichabod Crane lähetetään pohjoiseen, Sleepy Hollow’n kylään tutkimaan salaperäisiä murhatapauksia, joissa uhrien päät ovat kadonneet jäljettömiin. Kyläläiset uskovat tappajan olevan ratsumiehen päätön aave, joka oman päänsä menetettyään terrorisoi Sleepy Hollow’n asukkaita. Rationaaliseen ajatteluun uskova Crane uskoo, että mystisille murhille on olemassa luonnollinen selitys.
”Burton näyttää ikuisen aihepiirin eli rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, järjen ja magian, toden ja mielikuvituksen vastakkainasettelun jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla. Tematiikassa on sitä samaa viehättävyyttä ja arvoituksellisuutta, joka on kulkenut yhtenä keskeisimpänä kysymyksenasetteluna filosofian historiassa: miten järki ja henki ovat suhteessa toisiinsa, miten luoda sovinto järjen ja hengen välille.” -Antti Kaijalainen, Skenet (14.4.2000).
Ohjaajan filmografialle tyypillinen goottilainen estetiikka pääsee oikeuksiinsa Emmanuel Lubezkin tehokkaan kuvauksen ja Rick Heinrichsin lumoavan lavastustaiteen ansiosta. Vaikutteet näyttävään lavastukseen on haettu 1800-luvun romanttisesta saksalaisesta maisemamaalauksesta. Elokuvan tyylitellyssä ilmaisussa, jossa klassinen kauhukuvasto on yhdistetty moderniin goresäikyttelyyn, on vaikutteita italialaisen Mario Bavan tuotannosta. Persoonallinen aitouden tuntu näkyy myös elokuvan runsaissa erikoistehosteissa, joista osa on tehty perinteisenä käsityönä ja osa tietokonegrafiikkana. CGI-tehosteita usein vaivaavasta keinotekoisuudesta ei Burtonin lapsuuden ja alitajunnan pelkojen ja ahdistuksien allegorisessa kauhufantasiassa ole henkäisyäkään.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 3.1.2009)
Sleepy Hollow
Päätön ratsumies / Sleepy Hollow
Yhdysvallat/Saksa 1999. Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures, Mandalay Pictures, American Zoetrope, Karol Film Productions. Tuotannonjohto: Francis Ford Coppola, Larry Franco. Tuottaja: Scott Rudin, Adam Schroeder. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, Kevin Yagher – Washington Irvingin ”The Legend of Sleepy Hollow” tarinan pohjalta. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Animointi: Industrial Light & Magic. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), Ken Court, John Dexter, Andy Nicholson & Leslie Tomkins (art direction), Peter Young (set decoration). Erikoistehosteet: Computer Film Co., Industrial Light & Magic. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Peter Owen. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: HESPEROS: ”The Swallow/The Colly Flower”, sov. Hesperos, HESPEROS: ”Argeers”, sov. Hesperos. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Gary Alper, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Ichabod Crane), Christina Ricci (Katrina Van Tassel), Miranda Richardson (Lady Can Tassel/Crone), Michael Gambon (Baltus Van Tassel), Casper Van Dien (Brom Van Brunt), Jeffrey Jones (Steenwyck), Richard Griffiths (Philipse), Ian McDiarmid (lääkäri Lancaster), Michael Gough (Hardenbrook), Christopher Walken (päätön ratsumies), Mars Pickering (nuori Masbath), Lisa Marie (Lady Crane), Steven Waddington (Killian), Claire Skinner (Beth Killian), Christopher Lee (Burgomaster), Mark Spalding (Jonathan Masbath), Jessica Oyelowo (Sarah), Tony Maudsley (Van Ripper), Peter Guinness (lordi Crane), Nicholas Hewetson (Glenn), Orlando Seale (Theodore), Sean Stephens (Thomas Killian). Helsingin ensiesitys: 14.4.2000, Bristol, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 2 – televisioesityksiä: 8.2.2004 Nelonen, 23.9.2005 Nelonen, 30.9.2006 Nelonen – maahantuoja: United International Pictures Oy / UIP Finland – video- ja DVD-levitys: Finnkino Oy – VET 101593 – K15 – 2905 m / 106 min
Romantiikan ajan yhdysvaltalaisella kirjailijalla, Washington Irvingillä (1783-1859), on aivan oma paikkansa maan kirjallisuuden historiassa. Parhaiten Irving muistetaan novellistaan The Legend of Sleepy Hollow, joka ilmestyi osana kokoelmateosta The Sketch Book of Geoffre Crayon Gent. vuonna 1820 miehen asuessa Birminghamissa, Englannissa. Irvingin klassinen alkuperäisteksti on yksi varhaisimmista amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teoksista, joita yhä luetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisissa peruskouluissa. Elokuvaohjaaja Tim Burtonille avautui The Legend of Sleepy Hollow -satuun perustuvan elokuvan Päätön ratsumies myötä mahdollisuus osoittaa kunniaa paljon ihailemilleen Hammer-studioiden kauhuelokuville.
Vuoteen 1799 sijoittuvassa tarinassa newyorkilaiskonstaapeli Ichabod Crane lähetetään pohjoiseen, Sleepy Hollow’n kylään tutkimaan salaperäisiä murhatapauksia, joissa uhrien päät ovat kadonneet jäljettömiin. Kyläläiset uskovat tappajan olevan ratsumiehen päätön aave, joka oman päänsä menetettyään terrorisoi Sleepy Hollow’n asukkaita. Rationaaliseen ajatteluun uskova Crane uskoo, että mystisille murhille on olemassa luonnollinen selitys.
”Burton näyttää ikuisen aihepiirin eli rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, järjen ja magian, toden ja mielikuvituksen vastakkainasettelun jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla. Tematiikassa on sitä samaa viehättävyyttä ja arvoituksellisuutta, joka on kulkenut yhtenä keskeisimpänä kysymyksenasetteluna filosofian historiassa: miten järki ja henki ovat suhteessa toisiinsa, miten luoda sovinto järjen ja hengen välille.” -Antti Kaijalainen, Skenet (14.4.2000).
Ohjaajan filmografialle tyypillinen goottilainen estetiikka pääsee oikeuksiinsa Emmanuel Lubezkin tehokkaan kuvauksen ja Rick Heinrichsin lumoavan lavastustaiteen ansiosta. Vaikutteet näyttävään lavastukseen on haettu 1800-luvun romanttisesta saksalaisesta maisemamaalauksesta. Elokuvan tyylitellyssä ilmaisussa, jossa klassinen kauhukuvasto on yhdistetty moderniin goresäikyttelyyn, on vaikutteita italialaisen Mario Bavan tuotannosta. Persoonallinen aitouden tuntu näkyy myös elokuvan runsaissa erikoistehosteissa, joista osa on tehty perinteisenä käsityönä ja osa tietokonegrafiikkana. CGI-tehosteita usein vaivaavasta keinotekoisuudesta ei Burtonin lapsuuden ja alitajunnan pelkojen ja ahdistuksien allegorisessa kauhufantasiassa ole henkäisyäkään.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 3.1.2009)
torstai 1. tammikuuta 2009
Planet of the Apes
Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisointi Apinoiden planeetta (1968) sai Tim Burtonin käsittelyssä vuonna 2001 astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta elokuvateatteri Orionissa 2.1.
Planet of the Apes
Apinoiden planeetta / Apornas planet
Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Ralph Winter. Tuottaja: Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: William Broyles Jr., Lawrence Konner & Mark Rosenthal – Pierre Boullen romaanin ”La Planéte des Singes’ pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Ethan Marak, Yuichiro Yamashita. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), John Dexter, Sean Haworth & Philip Toolin (art direction), Rosemary Brandenburg (set decoration). Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, Bill George (supervisor). Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Erikoismaskeeraus: Rick Baker. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: ”Rule the Planet Remix (Paul Oakenfold Mix)”, säv. Danny Elfman. Koreografia: Terry Notary. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Richard L. Anderson, John A. Larsen. Pääosissa: Mark Wahlberg (kapteeni Leo Davidson), Tim Roth (Thade), Helena Bonham Carter (Ari), Michael Clarke Duncan (Attar), Paul Giamatti (Limbo), Estella Warren (Daena), Cary-Hiroyuki Tagawa (Krull), David Warner (Sandar), Kris Kristofferson (Karubi), Erick Avari (Tival), Luke Eberl (Birn), Evan Parke (Gunnar), Glenn Shadix (senaattori Nado), Freda Foh Shen (Bon), Chris Ellis (Karl Vasich), Anne Ramsay (Grace Alexander), Andrea Gano (Maria Cooper), Michael Jace (Frank Santos), Lisa Marie (Nova), Eileen Weisinger (Leeta), Charlton Heston (Zaius). Helsingin ensiesitys: 17.8.2001, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1, Bristol 1, Kino 1 – televisioesityksiä: 16.3.2005 Subtv, 16.1.2006 MTV3 – maahantuoja/DVD-levitys: FS Film Oy – VET 103020 – K11 – 3300 m / 121 min
Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (2001) on kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista ”La Planéte des Singes”. Siinä missä alkuperäinen, Charlton Hestonin ikimuistettavasti tähdittämä elokuva kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuutta, kertoo Burton uudenlaisen näkemyksen tutusta tarinasta. On kyse samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Painotuspisteenä on yhdenvertaisuus apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät lopulta suoraan messiaaniseen eksistenssinsä puolesta.
Astronautti Leo Davidson (Mark Wahlberg) ajautuu myrskyyn tutkiessaan radioaktiivista aikamyrskyä vuonna 2029. Myrsy heittää astronautin sukkuloineen planeetalle, jossa puhuvat apinat pitävät ihmisiä kauhun vallassa. Leo kaapataan orjaksi ja pian hän tutustuu vallanhimoiseen kenraali Thadeen (Tim Roth) ja simpanssitietelijä Ariin (Helena Bonhan Carter). Uusien tietojen aseistama Leo johtaa kapinallisten joukon ylivoimaista apina-armeijaa vastaan taistelussa, jonka lopussa häämöttää joko vapaus tai täydellinen tuho.
Toimivimmillaan Apinoiden planeetta on tieteisfantasiaa parhaimmillaan, jossa on ammennettu kiinnostavasti vaikutteita Hollywoodin vanhoista historiallisista spektaakkeleista. Suurin panostus näkyy Rick Bakerin huikeassa maskeerauksessa, Rick Henrichsin kekseliäässä lavastuksessa sekä apinoiden liikehdinnän ja elekielen tarkassa opettelussa. Elokuvan realistisuuden kannalta tärkeänä asiantuntijana toimikin Cirque du Soleilin jäsenenä tunnetuksi tullut koreografi Terry Notary. Lopputulos ei muistuta Schaffnerin alkuperäiselokuvaa juuri muuta kuin keskeisiltä tapahtumiltaan, mutta on silti kokonaisvaltaisessa realismissaan ja hämmentävän todellisten apinoiden kera uskollisempi Boullen tieteiskirjalle. Kohua herättänyt loppuratkaisu on monessa mielessä kannanotto poliittisesti tiedostavampaan suuntaan.
Aikalaisarvioissa elokuvan ongelmakohdiksi nostettiin ennen kuitenkin puiseva dialogi ja juonen epämääräiset aukot. Myös elokuvan väkivaltaisuutta, kohtausten draaman kaarta sekä tunkkaisen tiivistä epäelokuvamaisuutta arvosteltiin. Onkin mahdollista, että lopullinen versio kärsi siitä, että tuotannon aikatauluja kiristettiin filmin loppuvalmisteluissa niin, että ohjaaja Burton sai jälkityöt valmiiksi juuri ensi-illan kynnyksellä. Kuriositeettina kerrottakoon, että fasistihenkisen sotamies Thaden isänä nähdään cameo-roolissa Charlton Heston. Osa elokuvasta on kuvattu Lake Powellin rannoilla, jonne alkuperäinen avaruusalus rantautui vuonna 1968.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 2.1.2009)
Planet of the Apes
Apinoiden planeetta / Apornas planet
Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Ralph Winter. Tuottaja: Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: William Broyles Jr., Lawrence Konner & Mark Rosenthal – Pierre Boullen romaanin ”La Planéte des Singes’ pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Ethan Marak, Yuichiro Yamashita. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), John Dexter, Sean Haworth & Philip Toolin (art direction), Rosemary Brandenburg (set decoration). Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, Bill George (supervisor). Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Erikoismaskeeraus: Rick Baker. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: ”Rule the Planet Remix (Paul Oakenfold Mix)”, säv. Danny Elfman. Koreografia: Terry Notary. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Richard L. Anderson, John A. Larsen. Pääosissa: Mark Wahlberg (kapteeni Leo Davidson), Tim Roth (Thade), Helena Bonham Carter (Ari), Michael Clarke Duncan (Attar), Paul Giamatti (Limbo), Estella Warren (Daena), Cary-Hiroyuki Tagawa (Krull), David Warner (Sandar), Kris Kristofferson (Karubi), Erick Avari (Tival), Luke Eberl (Birn), Evan Parke (Gunnar), Glenn Shadix (senaattori Nado), Freda Foh Shen (Bon), Chris Ellis (Karl Vasich), Anne Ramsay (Grace Alexander), Andrea Gano (Maria Cooper), Michael Jace (Frank Santos), Lisa Marie (Nova), Eileen Weisinger (Leeta), Charlton Heston (Zaius). Helsingin ensiesitys: 17.8.2001, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1, Bristol 1, Kino 1 – televisioesityksiä: 16.3.2005 Subtv, 16.1.2006 MTV3 – maahantuoja/DVD-levitys: FS Film Oy – VET 103020 – K11 – 3300 m / 121 min
Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (2001) on kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista ”La Planéte des Singes”. Siinä missä alkuperäinen, Charlton Hestonin ikimuistettavasti tähdittämä elokuva kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuutta, kertoo Burton uudenlaisen näkemyksen tutusta tarinasta. On kyse samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Painotuspisteenä on yhdenvertaisuus apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät lopulta suoraan messiaaniseen eksistenssinsä puolesta.
Astronautti Leo Davidson (Mark Wahlberg) ajautuu myrskyyn tutkiessaan radioaktiivista aikamyrskyä vuonna 2029. Myrsy heittää astronautin sukkuloineen planeetalle, jossa puhuvat apinat pitävät ihmisiä kauhun vallassa. Leo kaapataan orjaksi ja pian hän tutustuu vallanhimoiseen kenraali Thadeen (Tim Roth) ja simpanssitietelijä Ariin (Helena Bonhan Carter). Uusien tietojen aseistama Leo johtaa kapinallisten joukon ylivoimaista apina-armeijaa vastaan taistelussa, jonka lopussa häämöttää joko vapaus tai täydellinen tuho.
Toimivimmillaan Apinoiden planeetta on tieteisfantasiaa parhaimmillaan, jossa on ammennettu kiinnostavasti vaikutteita Hollywoodin vanhoista historiallisista spektaakkeleista. Suurin panostus näkyy Rick Bakerin huikeassa maskeerauksessa, Rick Henrichsin kekseliäässä lavastuksessa sekä apinoiden liikehdinnän ja elekielen tarkassa opettelussa. Elokuvan realistisuuden kannalta tärkeänä asiantuntijana toimikin Cirque du Soleilin jäsenenä tunnetuksi tullut koreografi Terry Notary. Lopputulos ei muistuta Schaffnerin alkuperäiselokuvaa juuri muuta kuin keskeisiltä tapahtumiltaan, mutta on silti kokonaisvaltaisessa realismissaan ja hämmentävän todellisten apinoiden kera uskollisempi Boullen tieteiskirjalle. Kohua herättänyt loppuratkaisu on monessa mielessä kannanotto poliittisesti tiedostavampaan suuntaan.
Aikalaisarvioissa elokuvan ongelmakohdiksi nostettiin ennen kuitenkin puiseva dialogi ja juonen epämääräiset aukot. Myös elokuvan väkivaltaisuutta, kohtausten draaman kaarta sekä tunkkaisen tiivistä epäelokuvamaisuutta arvosteltiin. Onkin mahdollista, että lopullinen versio kärsi siitä, että tuotannon aikatauluja kiristettiin filmin loppuvalmisteluissa niin, että ohjaaja Burton sai jälkityöt valmiiksi juuri ensi-illan kynnyksellä. Kuriositeettina kerrottakoon, että fasistihenkisen sotamies Thaden isänä nähdään cameo-roolissa Charlton Heston. Osa elokuvasta on kuvattu Lake Powellin rannoilla, jonne alkuperäinen avaruusalus rantautui vuonna 1968.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 2.1.2009)
lauantai 27. joulukuuta 2008
Mars Attacks
Tim Burtonin anakronistinen tieteishupailu Mars hyökkää! nähtävillä Orionissa 29.12.
Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!
Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min
Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.
Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.
Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.
Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)
Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!
Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min
Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.
Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.
Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.
Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)
maanantai 15. joulukuuta 2008
Batman
Tim Burtonin menestyselokuva Batman sai muistettavasti ensi-iltansa Suomessa syksyllä 1989. Huomenna 16.12. samainen sarjakuvafilmatisointi nähdään ensimmäistä kertaa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterin, Orionin valkokankaalla.
Batman
Batman / Batman
Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min
“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)
Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.
Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.
Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.
Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)
Batman
Batman / Batman
Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min
“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)
Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.
Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.
Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.
Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)
maanantai 8. joulukuuta 2008
What Ever Happened to Baby Jane?
What Ever Happened to Baby Jane?
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
torstai 4. joulukuuta 2008
Seom
Seom
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
tiistai 25. marraskuuta 2008
24 Hour Party People
24 Hour Party People
24 Hour Party People / 24 Hour Party People
Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.
24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.
Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)
24 Hour Party People / 24 Hour Party People
Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.
24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.
Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)
tiistai 18. marraskuuta 2008
Mossafer
Julkaisen loppuvuoden aikana blogissani varhaisempia SEA:lle (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) kirjoittamiani elokuvaesitteitä. Tässä niistä ensimmäinen, jossa esittelen Abbas Kiarostamin esikoispitkän Mossafer (The Traveller, 1974).
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
sunnuntai 10. elokuuta 2008
The Man Who Wasn't There
...ja 13.8./15.8. nähtävillä Orionissa:
The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There
Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min
Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.
Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.
Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.
Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.
– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta
The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There
Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min
Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.
Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.
Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.
Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.
– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta
tiistai 5. elokuuta 2008
The Ladykillers
Viimeisiä Coen-veljesten retrospektiivin elokuvia viedään. Orionissa nähtävillä 8.8. seuraavaa:
The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers
Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min
The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.
Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).
Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.
Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers
Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min
The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.
Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).
Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.
Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)