Elokuva(vuode)n viemää

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella. 

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia. 

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia

Elokuvavuosi 2023 alkoi kohdallani James Cameronin ensimmäisen Avatarin (2009) uudelleenkatselulla ja päättyi Darren Aronofskyn The Whale -draamaan (2022). Katsoin vuonna 2023 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa on yksikkömäärällisesti uskoakseni enemmän kuin koskaan (!). Edellisvuoteen (2022) verrattuna lukemassa oli nousua 17 prosenttiyksikön verran. Pitkiä elokuvia katsoin kuitenkin yhdeksän kappaletta enemmän (275) vuosikymmen sitten (2013).

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 241 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 46 % kaikista. Siinä on aavistuksen verran nousua sikäli, että edellisenä vuonna (2022) elokuvateatterikatselujen osuus oli noin 44 %. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin Berliinissä, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Helsingissä (Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Karkkilassa, Malmössä, Sodankylässä, Sundsvallissa ja Tampereella.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Malmössä sijaitseva Panora (Nordisk Panorama -festivaalin johdannaisena). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi totuttuun tapaan Itis. Kaikkiaan vierailin vuoden 2023 aikana 29 eri elokuvateatterissa, jossa on yllättäen hivenen pudotusta viime vuodesta (2022 / 32 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Punavuoreen (Riviera), Kamppiin (Bio Rex Kulttuurikasarmi) sekä Myllypuroon (Kino Kulttuurimylly). Onnea ja menestystä uusille yrittäjille! Teette korvaamattoman tärkeätä kulttuurityötä.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää yhä ja edelleen optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 110 elokuvaa (eli liki 21 % kaikista). Tässä on kuitenkin pudotusta viime vuodesta, sillä vuonna 2022 prosenttiosuus oli 28 % kaikista. Kotitallenneformaateista blu-ray on vihdoin kirinyt DVD:n pitkään kestänyttä etumatkaa. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, YouTube ja Disney+.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana peräti 68, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 26 %. Niinpä joka neljäs katsomani pitkä elokuva oli päätuotantomaaltaan suomalainen! Tässä on merkittävä nousu edellisvuodesta (2022), jolloin kotimaisten osuus oli vain noin 18 %. 

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Steven Spielberg (8 katsottua elokuvaa vuonna 2023), Aino Suni (6 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Tia Kouvo ja Matti Kassila (4 elokuvaa). Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Esko Nikkarin ja Harrison Fordin (8 elokuvaa molemmilta) sekä Ilkka Koivulan (7 elokuvaa) tähdittämiä elokuvia. Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katson näemmä draamaa, komediaa ja dokumentaareja!

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2022/2023), jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Aftersun [Aftersun - päivämme auringossa] (Charlotte Wells, 2022) | DCP Itis

The Banshees of Inisherin (Martin McDonagh, 2022) | Disney+

The Fabelmans (Steven Spielberg, 2022) | DCP Itis

Oppenheimer (Christopher Nolan, 2023) | DCP Itis

Toinen raide [Track Two] (Antti Lempiäinen, 2023) | Yle Areena

Mummola [Family Time] (Tia Kouvo, 2023) | Vimeo

Kuolleet lehdet [Fallen Leaves] (Aki Kaurismäki, 2023) | DCP Festival de Cannes

A Bunch of Amateurs (Kim Hopkins, 2022) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Je’vida (Katja Gauriloff, 2023) | DCP Kinopalatsi

An Cailín Ciuin [The Quiet Girl/Hiljainen tyttö] (Colm Bairéad, 2022) | blu-ray

Charlotte Wellsin esikoispitkä Aftersun - päivämme auringossa (Aftersun, 2022) teki suuren vaikutuksen. Elokuva herätti melankolisen kaihon ajan pysähtymättömyydestä. Inspiroiva, koskettava ja salakavalasti sydämeen jäävä brittiläisen elokuvan uusi mestariteos.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2022 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Onibaba [Onibaba - Tappajat] (Kaneto Shindô, 1964) | Yle Teema

Voshozhdenije [The Ascent/Nousu] (Larisa Shepitko, 1977) | blu-ray

Kes [Poika ja haukka] (Ken Loach, 1969) | DVD

Nil by Mouth [Erään perheen elämästä] (Gary Oldman, 1997) | blu-ray

The War Zone [The War Zone - Elämän reunalla/Elämän reunalla] (Tim Roth, 1999) | DVD

The Cove [The Cove - meren salaisuus] (Louie Psihoyos, 2009) | DVD

Vortex (Gaspar Noé, 2021) | Cinema Orion

Stalingrad (Joseph Vilsmaier, 1993) | DVD

La pianiste [The Piano Teacher/Pianonopettaja] (Michael Haneke, 2001) | HBO Max

Työmiehen päiväkirja [A Worker’s Diary] (Risto Jarva, 1967) | DVD

Intohimojen kaislikot ja fantastiset selviytymistaidot sekoittuvat Kaneto Shindôn japanilaisessa aave-elokuvien klassikossa Onibaba - Tappajat (Onibaba, 1964). 

Pinnan alta:

Kuu on vaarallinen [Preludes to Ecstasy] (Toivo Särkkä, 1961) | DVD

Wanha Markku [Under Construction] (Markus Toivo, 2023) | Nordisk Panorama Market Online

Arctic (Joe Penna, 2018) | blu-ray

Fire of Love (Sara Dosa, 2022) | Disney+

Ingeborg Holm (Victor Sjöström, 1913) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Short Film [A Short Film Manifesto/Lyhytelokuvamanifesti] (Olaf Held, 2013) | DCP Nordisk Panorama

O (Dominik Balkow, 2022) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Pohádková planeta [Fairytale Planet/Satuplaneetta] (Libuse Ciharová, 1986) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Madden (Malin Ingrid Johansson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Toivo [Hope] (Juhani Koivumäki, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Kunniamaininta sarjaohjelmien puolelta:

The Walk-In [Sisäpiirissä] (Paul Andrew Williams, 2022) | Yle Areena

Näkemiin 2023, kuulemiin 2024.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa

Elokuvavuosi 2022 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Michael Ritchien kasarin rikoskomedialla Nimeni on Fletch (Fletch, 1985) ja päättyi uudenvuodenaattona Disneyn jouluiseen lyhytanimaatioklassikkoon Pluton joulupuu (Pluto's Christmas Tree, 1952). Katsoin vuonna 2022 kaikkiaan 448 elokuvaa, joista 265 pitkää elokuvaa. Se on määrällisesti eniten sitten vuoden 2013. Edellisvuoteen (2021) verrattuna lukemassa oli nousua yli 16 prosenttiyksikön verran. 

Elokuvateattereissa tuli nähtyä alkuvuoden masentavista koronarajoituksista huolimatta 199 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli noin 44 % kaikista. Vertailun vuoksi edellisvuonna (2021) prosenttiosuus oli vain 30 % kaikista. Pandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Koronarajoitusten rauettua elokuvafestivaaleille pääsi jälleen vanhaan malliin, mikä näkyi omalla kohdallani varsinkin lyhytelokuvien katselumäärissä. Vuoden aikana vierailin elokuvafestivaaleilla työn tai elokuvaentusiasmin merkeissä Cannesissa, Espoossa, Helsingissä (Loud Silents, Night Visions & Viva Erotica), Kokkolassa, Malmössä, Sodankylässä, Tampereella ja Vilnassa. 

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateatteriksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Finnkinon Itis, joka on sijainniltaan ”korttelikinoni” Itä-Helsingissä. Kaikkiaan vierailin vuoden 2022 aikana 32 eri tunteiden temppelissä.

Elokuvateattereiden monimuotoisuus ilahduttaa tällä hetkellä laajaltikin pääkaupunkiseudulla: Kino Regina, Cinema Orion, Kino Engel, WHS Teatteri Union, Riviera, Korjaamo Kino ja Kino Tapiola tarjoavat runsaalla valikoimallaan relevantin vastavoiman äärikaupallisen Finnkinon viihdeimperiumille.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 124 elokuvaa (eli liki 28 % kaikista). Prosentuaalisesti luku on täsmälleen sama kuin vuosi sitten! Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Disney+, Yle Areena ja HBO Max. Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 47, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 18 %.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2021/2022), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Verdens verste menneske  [The Worst Person in the World] (Joachim Trier, 2021) | DCP Cinema Orion

Im Westen nichts Neues [All Quiet on the Western Front/Länsirintamalta ei mitään uutta] (Edward Berger, 2022) | Netflix

Belfast (Kenneth Branagh, 2021) | DCP Maxim

Moonage Daydream (Brett Morgen, 2022) | DCP Cannesin elokuvajuhlat

Triangle of Sadness (Ruben Östlund, 2022) | DCP Kinopalatsi

Metsurin tarina [The Woodcutter Story] (Mikko Myllylahti, 2022) | DCP Kokkolan kinojuhlat

Gæsterne [Speak No Evil] (Christian Tafdrup, 2022) | DCP Night Visions

Pahanhautoja [Hatching] (Hanna Bergholm, 2022) | DCP Tennispalatsi

De uskyldige [The Innocents] (Eskil Vogt, 2021) | DCP Tennispalatsi

Bones and All (Luca Guadagnino, 2022) | DCP Scanorama European Film Forum

Vuoden elokuvateatterikokemus: Joachim Trierin Verdens verste menneske (The Worst Person in the World, 2021). Kuin Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995), Annie Hall (1977) ja 500 Days of Summer (2009) olisi laitettu pohjoismaiseen tehosekoittimeen ja tuloksena syntyi ihmissuhde- ja sukupolvielokuvan moderni klassikko. Itkin, nauroin ja samastuin.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2021 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Threads [Kun maailma loppuu] (Mick Jackson, 1984) | blu-ray

When the Wind Blows [Minne tuuli kuljettaa] (Jimmy T. Murakami, 1986) | blu-ray

Letjat zhuravli [The Cranes Are Flying/Kurjet lentävät] (Mikhail Kalatozov, 1957) | blu-ray

Utøya 22. juli [U - July 22] (Erik Poppe, 2018) | HBO Max

Reds [Punaiset] (Warren Beatty, 1981) | Yle Teema

Thriller - en grym film [Thriller/Thriller - A Cruel Picture/They Call Her One Eye/Hooker's Revenge/Yksisilmäinen] (Bo Arne Vibenius, 1973) | DVD

Riihalan valtias [The Farmer's Wife] (Hannu Leminen, 1956) | DVD

Elephant (Alan Clarke, 1989) | blu-ray

The Day After [Seuraava päivä] (Nicholas Meyer, 1983) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Thelma (Joachim Trier, 2017)  | DVD

Mick Jacksonin televisioelokuvaklassikko Threads (1984) 

Pinnan alta:

Nanu Tudor [My Uncle Tudor/Setäni Tudor] (Olga Lucovnica, 2021) | Yle Areena

Elvis (Baz Luhrmann, 2022) | DCP Itis (IMAX)

Kupla [Bubble] (Aleksi Salmenperä, 2022) | Vimeo

Rakkaani merikapteeni [My Sailor, My Love] (Klaus Härö, 2022) | DCP Itis

The Funhouse (Tobe Hooper, 1981) | blu-ray

Näkemiin 2022, kuulemiin 2023.

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2021) ovat elokuvateatterit jälleen aluehallintovirastojen murheellisella päätöksellä kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi ainakin pääkaupunkiseudulla, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Pirkanmaalla. Ottamatta sen enempää kantaa koronatilanteeseen (paitsi, että joka ikinen nyt koronarokotuksiin! Tämä on käsky!) tai rajoitusten mielekkyyteen, totean vain, että aluehallintovirastojen toivoisi noudattavan hallituksen ohjeistusta yleisötilaisuuksien järjestämiseen. Aluehallintovirastojen nykyinen, ankarimman tulkinnan kautta tehtävä linjaus heittää romukoppaan niin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen riskipotentiaalin arviointitaulukon, eri alojen tasavertaisen kohtelun, koronapassin kuin kulttuurialan toimijoille annetut lupaukset. Erityisen harmilliseksi tilanteen tekee elokuva-alan kannalta se, että joulun aika pitkine pyhineen on vuoden tärkein sesonki. Nyt tuo vuoden merkittävin elokuvissakäynnin ajanjakso hyödyttää jälleen enemmän kotisohville ihmiset passivoineita suoratoistojättejä.

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta tässä blogikynäilyssä katse kääntyy kuitenkin päättyvään vuoteen ja sen hienoihin elokuvaelämyksiin. Elokuvavuosi 2021 alkoi kohdallani Yorgos Lanthimoksen kulmikkaalla epookilla The Favourite (2018) ja päättyi Renny Harlinin toimintaelokuvaan The Long Kiss Goodnight (1996). Katsoin poikkeusvuonna 2021 kaikkiaan 385 elokuvaa, joista 222 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja virtuaalivirtaan hukkuneista elokuvafestivaaleista huolimatta 115 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 30 % kaikista. Vertailun vuoksi pandemiaa edeltäneenä vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit olivat Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta), Helsingin Bio Rex (festivaalien ansiota sekin) sekä Finnkinon Itis. 

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä, blu-ray:lta ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 108 elokuvaa (eli 28 % kaikista). Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Netflix, Disney+ ja Yle Areena. Vuoden 2021 odotetuimmista ensi-illoista kirjoitin erillisen blogimerkinnän huhtikuun loppupuolella.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin toisena COVID-19-poikkeusvuonna 2021:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

The Father [Isä] (Florian Zeller, 2020) - DCP, Tennispalatsi

Iso poika [Big Boy] (Mia Halme, 2008) - DCP, Suomalaisen elokuvan festivaali

Submarino (Thomas Vinterberg, 2010) - DVD

Hei Hei Tornio [Goodbye Tornio] (Emilia Hernesniemi, 2021) - Vimeo

The Man Who Laughs [Nauruihminen] (Paul Leni, 1928) - DCP, Night Visions

Sound of Metal (Darius Marder, 2019) - DCP, Kino Engel

Busanhaeng [Train to Busan/Juna Busaniin] (Sang-ho Yeon, 2016) - DVD

Druk [Yhdet vielä] (Thomas Vinterberg, 2020) - DCP, Bio Rex Sveitsi

Quo vadis, Aida? (Jasmila Zbanic, 2020) - DCP, Rakkautta & Anarkiaa - Helsinki International Film Festival

Hytti nro 6 [Compartment Number 6] (Juho Kuosmanen, 2021) - Vimeo

If Anything Happens I Love You (Michael Govier & Will McCormack, 2020) - Netflix

Pieces of a Woman (Kornél Mundruczó, 2020) - Netflix

Gone Girl (David Fincher, 2014) - Sub

Bergman Island (Mia Hansen-Løve, 2021) - DCP, Rakkautta & Anarkiaa - Helsinki International Film Festival

Revenge (Coralie Fargeat, 2017) - blu-ray

Woodstock 99: Peace, Love, and Rage (Garret Price, 2021) - HBO Nordic

Kollektivet [Kommuuni] (Thomas Vinterberg, 2016) - DVD

West Side Story (Steven Spielberg, 2021) - DCP, Joutsan Kino

Donner - privat (John Webster, 2021) - Yle Areena

Suodji (Marja Helander, 2020) - Festhome TV, Tampere Film Festival

Vuoden elokuvateatterikokemus: Florian Zellerin Isä (The Father, 2020)

Pinnan alta:

489 Years [489 vuotta] (Hayoun Kwon, 2016) - Helsinki Biennaali

Lauluja rakkaudesta [Still Into You] (Anu Kuivalainen, 2020) - Yle Areena

Benedetta (Paul Verhoeven, 2021) - DCP, Cinema Orion

The Ghost of Peter Sellers [Peter Sellersin haamu] (Peter Medak, 2018) - Yle Areena

Lakana [The Blanket] (Teppo Airaksinen, 2021) - Vimeo 

Kunniamaininta sarjamaailman puolelta:

The Virtues (Shane Meadows, 2019) - DVD

Näkemiin 2021, kuulemiin 2022.

Kauan eläköön kuvatallenne!

Elokuvien ja televisiosarjojen suoratoistopalvelut ovat olleet suomalaisten ulottuvilla nyt vuosikymmenen verran. Vaihtoehtoja on tätä nykyä läkähdyttävän runsaasti: valtavirtaa mukailevien Netflixin, HBO Maxin, Elisa Viihde Viaplayn, C Moren, Paramountin, Disney+:n ja Ruutu+:n lisäksi saatavilla ovat myös Amazon Prime Videon ja MUBIn kirjavat katalogit. Supisuomalaisista suoratoistopalveluista Yle Areena ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa lyömättömiä katselukanavia. 

Samaan aikaan elokuvien suoratoistopalveluissa on yhä pysyviä ongelmia. Siinä missä musiikin suoratoistokuluttajalle riittää käytännössä joko Spofityn, Deezerin tai Tidalin jäsenyys, ei elokuvaharrastajalle vastaavaa "helppoa tietä" ole tarjolla. Palveluiden monenkirjavuus, ajoittainen toimimattomuus, katalogien vaihtuvuus ja eritoten elokuvaoikeuksien pirstoutumisen haasteet aiheuttavat tilanteen, jossa elokuvien ns. optiset mediat, kuvatallenteet ovat edelleen voittamaton vaihtoehto koticinefiileille. Häiritsevää on myös, että useimmissa suoratoistopalveluissa elokuvien kuvataajuus (FPS eli Frames Per Second) poikkeaa alkuperäisestä. Lisäksi se, että lopputekstit jäävät usein näyttämättä on törkeätä ja hipoo tekijänoikeusloukkausta.

Stockmann ja Sokos hylkäsivät elokuvatallenteet jo liki kymmenen vuotta sitten ja Anttilan murheellisen konkurssin myötä elokuvien tallennemyynti ajautui Suomessa elokuviin erikoistuneiden kivijalkamyymälöiden yksinoikeudeksi. Poikkeuksena se, että automarketeista ainakin S-ryhmän Prismat ovat yhä pitäneet paikkakuntakohtaisesti melko kattaviakin DVD- ja blu-ray-kokoelmia. Keskon Citymarketit huomattavasti vähemmän. Täsmälleen sama ilmiö kävi samoihin aikoihin myös musiikkiäänitteille. Valtavirtaa edustavien suoratoistopalveluiden reunamilla elää kuitenkin, ehkä marginalisoitunut, mutta vireä elokuvien fyysisten tallenteiden julkaisutodellisuus. 

Suuren yleisön silmissä elokuvien fyysisten tallennekopioiden haaliminen vaikuttaakin kivijalkavideovuokraamojen myötä sukupuuttoon kuolevalta entiteetiltä, mutta todellisuus on kuvitelmaa ihmeellisempi. Omasta hyllystä löytyvä elokuvakirjasto on edelleen varmin tapa turvata elokuvien saatavuus. Etenkin Helsingissä asuvia elokuvien ystäviä hemmotellaan monella erinomaisella elokuvakaupalla, josta saa vaikkapa kulttielokuvaharvinaisuuksia maailman ääriltä tai eurooppalaisen ja aasialaisen taide-elokuvan kummajaisia. Kaikkea sitä ja vielä enemmän!

Vaasankadun Pieni leffakauppa on cinefiilin keidas.

Kampista löytyvä Filmihullun leffakauppa tarjoaa liikkeen neliömäärään nähtynä laajan valikoiman uutuusjulkaisuja, Pieni leffakauppa Sörnäisissä on elokuvadivareiden eliittiä: myymälän kauhuun ja kulttielokuviin keskittynyt valikoima on pysäyttävä. Pitkän linjan elokuvayrittäjistä Compact Video jatkaa yhä eloaan Punavuoressa ja tarjoaa kirjaimellisesti ylitsepursuavan valikoiman DVD-, blu-ray-, 4K Ultra HD- ja jopa VHS-julkaisuja. Oma lukunsa on myös Kampissa sijaitseva Vitosen divari, jonka elokuvalaarit ovat kasvaneet viime vuosina hillittömiin mittoihin. Antikvariaateista pistäytymisen arvoisia paikkoja elokuvakeräilijälle ovat myös Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa sekä Divari & Antikvariaatti Kummisetä. 

Syyskuussa 2010 avattu Filmihullun leffakauppa toimii yhä Kampin Sähkötalossa. 

Unohtaa ei sovi myöskään pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia, Fida-kirpputoreja ja Suomen Punaisen Ristin Kontti-myymälöitä. Jälkimmäisestä ostin eilen Futurefilmin tuoreen John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape in New York, 1981) -blu-ray-julkaisun sekä Michael Haneken viiden elokuvan täysin korkkaamattoman DVD-kokoelman yhteishintaan 5 euroa!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta huomattavia elokuvakauppoja ovat esimerkiksi Tampereella sijaitseva Viiden tähden leffadivari ja vaikkapa Jyväskylässä jo neljättä vuosikymmenettä toimiva Videodivari. Kulttuuritekoja!

Rakastan elokuvatallenteiden avaamista ja hypistelyä. Kenties siinä on lapsuudesta kumpuavaa tallennefetisismiä, kun Anttilan leluosastolla hengailu oli vaihtunut videohyllyjen edessä hypnotisoitumiseen ja krediitti- ja valmistusvuositietojen opetteluun. Suoratoistopalveluiden valikkoa selaillessa olo on kuin Levottomien (2000) Arilla, "kun mikään ei tunnu miltään". 

Kevään ja kesän 2020 Covid-19-eristäytyneisyyden keskellä tein enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Tämä nostalgisella pohjavireellä ladattu löytämisen riemu on jatkunut, ja ehkä jopa laajentunut monien elokuvakeräilijöiden YouTube-kanavien seuraamisen myötä.

Tänä päivänä elokuvakeräilijöitä hemmotellaankin komeilla deluxe-julkaisuilla, joiden jakelusta vastaavat ns. boutique blu-ray -firmat kuten Criterion Collection, Kino Lorber, Shout!/Scream Factory, Severin Films, Arrow, 88 Films, 101 Films, Powerhouse Films, Eureka, Second Sight ja Third Window Films. Edellä mainituista esimerkiksi Criterion Collection ja Arrow julkaisevat huolella toimitettuja restaurointeja muhkeine extroineen, joita läpikäydessä tuntuu välillä, että elämme blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyjen kautta elokuvakeräilijän kulta-aikaa. Isot studiot tuntuvat menettävän vuosi vuodelta kiinnostustaan kuvatallenteiden julkaisulle ja levittämiselle, mutta onneksi pienet elokuvalevittäjät lisensoivat studioiden restauroituja helmiä (ja sikoja!) filmifriikkien nähtäväksi, joiden lisämateriaaleissa taustoitetaan parhaimmillaan paitsi elokuvien tekoprosessia, myös niiden paikkaa elokuvahistoriassa tai laajemminkin kulttuurisessa kontekstissa. 

Joe Danten Ulvonnan (The Howling, 1981) 4K Ultra HD -julkaisussa riittää läpikäytävää. Huolellisen digirestauroinnin julkaisijana Studio Canal.

Kotimaisen elokuvan puolella julkaisut ovat käyneet vähiin ja niistä vastaa vanhemman suomalaisen elokuvan puolella kirjoittamattomalla yksinoikeudella VL Media. Arvostan piskuista kulttuurityötä, mutta valitettavasti DVD-julkaisujen tekninen taso on usein ala-arvoinen ja kansitaide surkea. Blu-ray-julkaisut vanhemman kotimaisen elokuvan puolelta voi ikävä kyllä laskea liki yhden käden sormin, mikä on sääli, koska esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön digitointituella on saatettu 4K-restauroituun teräväpiirtoformaattiin esimerkiksi elokuvataiteen akateemikoksi nostetun Pirjo Honkasalon elokuvia. Kansainvälisenä auteurina pidettävän Honkasalon keskeisimpiä 1980- ja 90-lukujen elokuvia kuten Tulipää (ohjattu yhdessä Pekka Lehdon kanssa, 1980) tai Atman (1996) ei ole koskaan julkaistu Suomessa edes DVD:llä, järeämmistä formaateista puhumattakaan. Että sellainen elokuvamaa tämä Suomi.

...mutta se mikä suomalaisen elokuvan restaurointien tallennejulkaisussa menetetään, korvautuu onneksi Elonetin mahdollistamana löytöretkeilynä. Elonetista löytyy tätä kirjoittaessa päälle 350 pitkää kotimaista elokuvaa ja lähes 3000 lyhytelokuvaa.

Poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2020) ovat elokuvateatterit murheellisesti jälleen laajalti kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi. Alkusyksystä näytti jo elokuvateattereiden, elokuvafestivaalien ja ylipäänsä valkokangasolosuhteissa esitettävän elokuvalevityksen suhteen valoisammalta, mutta koronakaamos vei toiveet mennessään. 

Elokuva-alan (siinä missä koko kulttuurialan) tilanne näyttää huolestuttavalta ja mikä pahinta, tulevaisuus on täysin sumun peitossa. Koronarokotteiden jakaminen on aloitettu viime päivinä hoitohenkilöstölle jo Suomesssakin, mutta koronarajoitusten ollessa näin tiukat, ei elokuvateattereihin ole suurimmissa asutuskeskuksissa mitään asiaa ennen tammikuun puolta väliä. Se on musertavaa ja tuntuukin siltä kuin kehosta puuttuisi yksi raaja, kun ei ole pääsyä tunteiden temppeleihin, elokuvateattereihin, elävän musiikin äärelle, rock-klubeille tai teatterin ilmaisuvoiman kiihdyttäväksi. E l ä v ä n ä.

Päättyvä elokuvavuosi alkoi kohdallani Markus Lehmusruusun koko perheen elokuvalla Risto Räppääjä ja pullistelija (2019) ja päättyi Hilary Audusin tunteikkaaseen lyhytanimaatioon Lumiukko ja lumikoira (The Snowman and the Snowdog, 2012). Katsoin poikkeusvuonna 2020 kaikkiaan 345 elokuvaa, joista 221 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja peruuntuneista (tai virtuaalivirtaan hukkuneista) elokuvafestivaaleista johtuen vain 118 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 34 % kaikista. Vertailun vuoksi vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit kotimaassa olivat Tampereen Plevna (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta), Suomen elokuvasäätiön Kino K-13 (leipätyön puitteissa) sekä Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta). Vuoden katseluolosuhdevoittajaksi selviytyi kuitenkin vuosien tauon jälkeen tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä ja blu-ray:lta kaikkiaan 126 elokuvaa (eli 37 % kaikista). Kymmeneltä eri suoratoistopalveluksi laskettavalta alustalta (joista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Netflix ja ehkä yllättäen, YouTube) katsoin 88 elokuvaa (eli 26 % kaikista). Poikkeusolojen cinefiliasta kirjoitin myös erillisen blogimerkinnän syyskuun loppupuolella.

Vuoden parhaiden elokuvien listaaminen oli ehkä vaikeampaa kuin koskaan johtuen elokuvalevityksen vaikeasta tilanteesta globaalin pandemian keskellä. Alla kuitenkin poikkeusvuoden mieleenpainuvimmat elokuvakokemukset.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin poikkeusvuonna 2020:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/esitysformaatti/esityspaikka]

Turist [Turisti] (Ruben Östlund, 2014) - DVD

Neiti Aika [Lady Time] (Elina Talvensaari, 2019) - DCP, Tampere Film Festival

Kramer vs. Kramer [Kramer vastaan Kramer] (Robert Benton, 1979) - Netflix

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) - Yle Areena
1917 [Taistelulähetit - 1917] (Sam Mendes, 2019) - DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) - DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Joon Ho, 2019) - DCP, Tennispalatsi

Dinosaurus (Veikko Aaltonen, 2021) - Vimeo

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) - Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) - Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) - Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) - DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) - DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia [Tuokaa Alfredo Garcian pää] (Sam Peckinpah, 1974) - Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) - Cinema Orion

Taking Off [Taking Off - otetaan hatkat/Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) - DVD

Earthlings (Shaun Monson, 2005) - Vimeo

The Beguiled [Korpraali McB/Korpraali John McB] (Don Siegel, 1971) - Blu-ray

The Taking of Pelham One Two Three [Pelham 1-2-3 kaapattu] (Joseph Sargent, 1974) - Yle Teema

Forushande [The Salesman/Kauppamatkustaja] (Asghar Farhadi, 2016) - Yle Areena

Ruben Östlundin Turisti (Turist, 2014)

Pinnan alta:
Mystify: Michael Hutchence (Richard Lowenstein, 2019) - Yle Teema

The Party [Pahuksenmoiset pirskeet] (Blake Edwards, 1968) - DVD

1943 elokuu (Veikko Aaltonen, 1990) - Vimeo

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) - Vimeo

Dronningen [Queen of Hearts] (May el-Toukhy, 2019) - Viaplay

Näkemiin 2020, kuulemiin 2021.

Post scriptum 3.3.2021: Tulin osallistuneeksi, jo kolmatta vuotta peräkkäin, myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan parhaiden elokuvien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

1. Top 10 (2020/2019)

I’m Thinking of Ending Things (Charlie Kaufman, 2020) – Netflix

Soul [Soul – sielun syövereissä] (Pete Docter & Kemp Powers, 2020) – Disney+

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) – Vimeo

Badaren [Swimmer] (Jonatan Etzler, 2020) – George Conchon Theatre, Clermont-Ferrand (Clermont-Ferrand International Short Film Festival / Scandinavian Market Screenings)

Eden (Ulla Heikkilä, 2020) – DCP, Tennispalatsi

Neiti Aika (Elina Talvensaari, 2019) – DCP, Tampere Film Festival

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) – Areena

1917 [Taistelulähetit – 1917] (Sam Mendes, 2019) – DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) – DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Junho, 2019) – DCP, Tennispalatsi

2. Top 10 (-2018):

Turist (Ruben Östlund, 2014) – DVD

Kramer vs. Kramer (Robert Benton, 1979) – Netflix

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) – Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) – Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) – Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) – DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) – DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia (Sam Peckinpah, 1974) – Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) – Cinema Orion

Taking Off [Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) – DVD

DocPoint 2015: Tässä elämä on

Tänään alkava DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on ennättänyt jo reippaaseen teini-ikään (14v!). Suomen ainoa selkeästi dokumentaariseen elokuvaan keskittyvä festivaali avaa loppuviikoksi maailmoja läheltä ja kaukaa. Dokumenttielokuvafestivaalin lajityypissä DocPoint yltää reippaasti pohjoismaista suurimpien joukkoon, eikä ihme, sillä festivaalin ohjelmisto on tänäkin vuonna korkeatasoinen ja monipuolinen.

Loppuunmyytyjä näytöksiä näkyy jo nyt olevan melkoinen joukko: kotimaisista elokuvista tuore  PMMP-dokkari, Arto Tuohimaan PMMP: Tässä elämä on myynyt molemmat näytöksensä loppuun alta aikayksikön. Kiinnostavalle bändidokkarille voisi taata suosiota myös elokuvateatterilevityksessä! Heikki Häkkisen ja Joni Luomasen raadollinen alkoholistikuvaus Hymyjen maa näyttää myös olevan festivaaliyleisön suosiossa.

Festivaalin avajaiselokuva, Markku Heikkisen taatusti puhutteleva seurantadokkari Talvivaaran miehet saa teatterilevityksen 20.2. alkaen.

Kansainvälisistä dokumenteista eniten pinnalla ovat Laura Poitrasin trillerimäinen Edward Snowden -elokuva CITIZENFOUR, psykiatriseen vankilaan sijoittuva Ellen Vermeulenin 9999 sekä Christian Frein jätetyksi tulemisen ja irtipäästämisen vaikeutta pohdiskeleva Sleepless in New York.

Jo ennaltanäkemistäni elokuvista kärkikäärtiin nostan Abhay Kumarin intialaissuomalaisen Placebon, jota rohkenen pitää intialaisen debyyttiohjaajan maailmanluokan esiintulona. Intialaisesta koulutusjärjestelmästä ja lääkäriksi opiskelevista nuorista miehistä kertova elokuva avautuu universaalina tarinana nuorten yksinäisyydestä, suorituspaineista ja haaveiden murtumisesta. Arvaamattomasti etenevä ja rytmiltään poikkeuksellinen elokuva yhdistelee dramaattista käsivarakameraa, animaatiota ja tunnustuksellisia monologeja.

Ristiriitaisempaa elokuvaa edustaa aina kontroversaalin Ulrich Seidln In the Basement (Im keller), jossa sukelletaan syvälle itavaltalaiseen mielenlaatuun, tai katsojasta riippuen lohduttomuuteen. Mielenkiintoinen, mutta pitkäveteiseksi kaartuva friikkisirkus tarjoaa niin asefetissejä, uusnatseja kuin masokistejakin. Prost!

Huomionarvoista on myös, että tänä vuonna DocPoint laajentaa reviiriään ensimmäistä kertaa Tiedekeskus Heurekaankin. Heurekan Planetaariossa on yksi Euroopan moderneimmista FullDome-teattereista, mikä mahdollistaa elokuvien katsomiskokemuksen poikkeuksellisella tavalla. Puolipallomaisessa Planetaariossa nähdään kolme, nimenomaisesti FullDome-teatteriin valmistettua lyhyttä dokumenttia, yhdysvaltalaista tuotantoa olevat Losing the Dark (2013 ja Dynamic Earth (2012) sekä suomalaisen talvimaiseman avaruutta esittelevä Kilpisjärvellä (2012).

Lähde tuvasta, nauti (dokumentti)elokuvasta.

Verkon varassa - suomalaiset elokuvat netin suoratoistopalveluissa

Vuosikausia on puhuttu elokuvalevityksen murroksesta.

Elokuvateatterikentällä murros filmistä digitaaliseen olikin totaalinen. Rakennemuutos loi kokonaan uudet pelisäännöt, joissa keskeisiksi asioiksi nousivat nopea vaihtuvuus ja "tulos tai ulos" -ajattelu. Filmin vuosisadasta astuttiin digitaalisen elokuvan valtakauteen kiistanalaisessa ilmapiirissä, mutta ajat ovat olleet (ainakin toistaiseksi) suotuisia kotimaiselle elokuvalle. Digilevityksen aikana ensi-ilta-ajattelu on alueellisesti tasavertaistunut. Kopiomäärien noustua voidaan mikä tahansa ensi-iltaelokuva esittää avausviikonloppuna suurimpien kaupunkien ohella niin Suonenjoella, Joutsassa kuin Sodankylässäkin. Kotimaisen dokumenttielokuvan viime vuosien elokuvateatterimenestyksen (mm. Sel8nne, Metsän tarina) on ratkaisevasti mahdollistanut digilevitys.

Elokuvan tallennelevityksen puolella murroksessa on sen sijaan oltu jo 1960-lopusta alkaen, jolloin ensimmäiset videonauhuriesi-isät saapuivat markkinoille. Elokuvalevityksen jatkuvassa aaltoliikkeessä ja uusien innovaatioiden jatkojalostamisessa purjehdittiin 1980-luvulle, jolloin tilanne tuntui rauhoittuvan hetkeksi, kun JVC:n kehittämä VHS (Video Home System) syrjäytti teknisesti parempilaatuisen Sonyn Betamaxin tallenneformaattien sodassa. VHS:n voittokulku jatkui täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aina 2000-luvun taitteeseen saakka, jonka jälkeen DVD (Digital Versatile Disc) nousi kärkiformaatiksi. Sittemmin DVD:n on jo laadullisesti ohittanut teräväpiirtotekniikkaa hyödyntävä Blu-ray.

Elokuvalevityksen murros näkyy myös kaupunkikuvassa, sillä perinteiset kivijalkavideovuokraamot ovat vauhdilla katoamassa ostoskeskuksista ja kortteleiden nurkista kuin puhelinkopit 1990-luvulla. Tilalle ovat tulleet suoratoistopalvelut (stream) ja ns. videotilauspalvelut (video on demand, VOD).

1980-luvulla videovuokraustoiminnan aloittanut yhdysvaltalainen Blockbuster sulki ovensa viime syksynä. Viimeiseksi vuokraukseksi jäi osuvasti apokalyptinen crazy-komedia This is the End (2013).

Nostalgikko minussa haaveilee vielä (pätevien) videovuokraamojen äärelle, mutta koska arkikäytössä tulee katseltua elokuvia enenevissä määrin suoratoisto- ja videotilauspalveluista, päätin selvittää suomalaisten elokuvien saatavuutta näissä.

Valitettavaa kyllä suomalaisen elokuvan löytöretkeilijälle verkon palvelut tarjoavat tällä hetkellä vain hippusia.

Viaplay
Ruotsalaisen Viasat-konsernin alaisuudessa toimiva Viaplay ei suomalaisella sisällöllä juhli. Tarjolla on ainoastaan kolme suomalaisnimikettä: Lauri Maijalan väärinymmärretty, surrealistinen pahanolon komedia Juoppohullun päiväkirja (2012), Mauri Kunnaksen suosittuun piirroskirjaan pohjautuva sesonkianimaatio Joulupukki ja noitarumpu (1996, löytyy myös Netflixistä) sekä Hannu Kahakorven televisioelokuva Onnellinen mies (1979).

Viaplayn pohjoismaisen elokuvan kattaus on kaikkiaan vähäistä ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on skandinaavinen mediakonserni. Lienee kohtuullista epäillä, että yhtiön elokuvatuntemus ei ole osaavien ihmisten käsissä.

HBO Nordic / Filmnet / Voddler
Yhdysvaltalaisen kaapelitv-kanava HBO:n (Home Box Office) alla toimii suoratoistopalvelu HBO Nordic, joka on tullut suomalaisillekin käyttäjille tutuksi laadukkaiden televisiosarjojen ensiesittäjänä. Palvelun elokuvaosasto keskittyy viime vuosikymmenten amerikkalaiseen sisältöön eikä suomalaisia elokuvia löydy ainuttakaan.

Sen enempää ei suomalaista sisältöä ei löydy myöskään C More Filmin Filmnetistä tai elokuvalevityksen Spotifyksi toistaiseksi surkuhupaisin tuloksin nimetystä Voddlerista.

Netflix

Suomessa toimivista VOD-palveluista suosituin lienee amerikkalainen Netflix, joka purjehti härmäläisten olohuoneenvaltaajien iloksi lokakuussa 2012. Netflixistä suomalaisia elokuvia (mukana myös televisioelokuvia, -dokumentteja ja -sarjoja) sentään löytyy. Määrän suhteen päästään jopa parinkymmenen nimikkeen tasolle. Valikoima on kuitenkin sekava ja laadullisesti heittelevä, eikä tarjoaa yllätyksiä kuin kompletisteille lyhytelokuvien muodossa.

Blind Spot- ja Kinotar -tuotantoyhtiöihin keskittyvän kattauksen tunnetuinta kaartia edustavat Timo Vuorensolan tieteiskomedia Iron Sky (2013) peräti kahden version (alkuperäinen teatteriversio ja ohjaajan pidennetty versio) voimin ja Antti-Jussi Annilan Kalevala-tarustoa modernisoinut Jadesoturi (2006). Draaman puolelta huomattavia nostoja ovat Heikki Kujanpään ansiokas Lauri Viita -elämäkertaelokuva Putoavia enkeleitä (2008) ja Jarmo Lampelan pienen ihmisen muotokuva Eila (2003).

Netflixille voi toki olla kiitollinen edes näistäkin, mutta on huomattavaa, että kokoelmaan ei ole tullut lainkaan uusia nimikkeitä sitten Iron Skyn. Pitääkö siis ymmärtää niin, että kotimaisella elokuvalla ei kerrassaan ole suoratoistopalveluissa markkinarakoa? Vai ovatko suomalaisten tuotanto- ja/tai levitysyhtiöiden esityskorvausvaatimukset ylivoimaisia monikansalliselle firmalle? Epäilen.

Elonet
Maksullisten verkkopalveluiden lisäksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet tarjoaa ilmaiseksi 1900-luvun alkupuolen lyhytdokumentteja (mm. Finlandia- ja Olympia-katsausten muodossa) sekä katkelmia vuosina 1913-24 valmistuneista kotimaisista mykkäelokuvista. Taannoin palvelussa oli kokeiluluontoisesti nähtävänä myös joitakin Teuvo Tulion pitkiä elokuvia, mutta ilmeisesti teknisten ongelmien takia elokuvat on vedetty verkkolevikistä hyllylle. Toivoa sopii, että KAVI voisi hyödyntää arkistojaan tulevaisuudessa (digi)tehokkaammin.

Lopuksi - harmaalta vyöhykkeeltä
Laittomuuksiin ei sovi kannustaa, saati kehottaa, mutta digitaalisen elokuvalevityksen puolella on filmikelan mentäviä aukkoja, jos laajimman Suomi-kattauksen tarjoaa useaan kertaan "verkosta häädetty" HDFIN-suoratoistopalvelu. HDFIN tarjoaa ihailtavan laajasti niin uutta kuin vanhaa kotimaista elokuvaa, mukana mm. DVD:nä edelleen julkaisematon Mikko Niskasen mestarillinen nuorisokuvaus Ajolähtö (1982) ja Rauni Mollbergin paljon muisteltu hyväntuulinen televisioelokuva Siunattu hulluus (1975).

...ja YouTubesta löytyy yhdellä klikkauksella VHS-tasoista kulttiherkkua: Olli Soinion kauhukomedia Kuutamosonaatti (1988) ja Veikko Aaltosen seksuaalivinoutumia tutkiskeleva trilleri Tuhlaajapoika (1992). Kumpaakaan ei ole julkaistu koskaan DVD:nä.

(Yli) 30 ja risat - kotimaisen elokuvavuoden satoa

Kotimainen elokuvavuosi jatkui tänä vuonna sikäli viime vuosilta totutun kaavan mukaan, että elokuvateatteriensi-iltoja riitti lähes 40 elokuvan verran. Joukkoon mahtui niin kansankomediaa (Vuonna 85, Kekkonen tulee!), riippumatonta Suomi-findietä (mm. Pystyssä, Pahaa verta, Salpa), kansainvälisiä dokumentteja (Häätanssi, Alaska Highway, American Vagabond), kuin taiteellisesti kunnianhimoista uudelleentulkintaa (Kalevala - uusi aika). Fiktion puolella jäätiin jälkeen viime vuoden viihdyttävämmästä (Hulluna Saraan, Kulman pojat, Iron Sky) ja laadullisesti kovatasoisemmasta (Kohta 18, Vuosaari) valikoimasta.

Tarkkaan ottaen vuoden 2013 aikana nähtiin valkokankaalla 26 pitkää fiktioelokuvaa ja tusinan verran dokumenttielokuvia. Näiden 38 ensi-illan joukosta löytyi 11 esikoiselokuvaa, kun mukaan lasketaan vain yksilölliset valkokangasdebyytit. Mielenkiintoisen leiman tälle vuodelle antoi mm. se, että teattereissa nähtiin kalenterivuoden aikana peräti kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa. Nämä ahkeroivat seremoniamestarit olivat Taru Mäkelä ja Jarmo Lampela. Kertokaahan historiantuntijat milloin on viimeksi nähty kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa yhden elokuvavuoden aikana?

Taru Mäkelän reportaasimaisuudestaan huolimatta kiinnostava dokumentaari Viru - tarinoita hotellista syntyi yhteistyössä Johanna Onnismaan kanssa ja sai ensi-iltansa alkuvuodesta. Mäkelän toinen ohjaus, nostalginen romanttinen komedia Mieletön elokuu kompuroi (104:llä kopiolla alle 30 000 katsojaa) valkokankaille syksyllä ristiriitaisen vastaanoton saattelemana. Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjauksen professorina työskentelevä Jarmo Lampela viimeisteli teatterilevitykseen kaksi pienen budjetin kokeellisluontoista draamaa (Miesten välisiä keskusteluja, Nuoren Wertherin jäljillä), jotka jäivät valitettavasti väliinputoajiksi niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin suhteen.

Niin, kriitikot - ainaisesta (ja ajoittain toki ansaitusta) suomalaisen elokuvan kovasanaisesta arvostelusta huolimatta löytyi tänäkin vuonna yksi ylistävän vastaanoton saanut teos. Pirjo Honkasalon taiteellisesti menestyksekäs paluu fiktioelokuvaan kirvoitti Betoniyölle vuoden ylivoimaisesti parhaimmat arviot. Helmikuun Jussi-juhlia silmällä pitäen on helppo heittää roposet likoon Honkasalon puolesta (paras ohjaus, paras elokuva). Fiktioelokuvan puolella laatuleiman paremmalle puolelle jäivät myös kvaliteettiautomaatti Dome Karukosken keventävällä huumorilla ladattu rasismikuvaus Leijonasydän sekä Aku Louhimiehen painostava rikosdraama 8-pallo, jotka on huomioitu vuoden aikana hyvin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Dokumentaarisen kerronnan puolelta kauden kriitikkosuosikki oli ansaitusti Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä, joka allekirjoittaneelle oli se vuoden kotimainen.

Eniten hajontaa kriitikoiden saralla aiheutti Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, jonka puolesta puhuivat vahvasti Film-o-holicin Juha Rosenqvist ja Helsingin Sanomien Pertti Avola, mutta joka ei saanut kannatusta Iltalehden Tuomas Riskalalta eikä Jukka Kangasjärveltä. Toinen ristiriitainen tapaus oli syksyn yleisösuosikki, JP Siilin kritiikitön henkilökuva Sel8nne (yli 130 000 katsojaa, historiallinen luku dokumenttielokuvalle!), joka jakoi kiehtovasti eri leireihin esimerkiksi HS:n Veli-Pekka Lehtosen ja Antti Selkokarin.

Mikäli yleisömenestystä halutaan pitää onnistumisen kriteerinä, oli vuoden suosituin elokuva suvereenisti Johanna Vuoksenmaan valtaisan menestyksen (yli 400 000 katsojaa) saanut komedia 21 tapaa pilata avioliitto. Hyvin menestyivät myös Timo Koivusalon manserock-muistelo Vuonna 85, Taavi Vartian koko perheen fantasiaseikkailu Rölli ja kultainen avain sekä jo edellämainitut Leijonasydän ja Sel8nne. Yleisömenestyksistä kriikkojen inhokki oli - jälleen kerran - Koivusalo. Mutta, Vuonna 85 sentään onnistui houkuttelemaan suuren yleisön puolelleen, mitä ei voi sanoa vuoden kaikkiaan tyrmäävimmän vastaanoton saaneesta kotimaisesta, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeisestä elämästä. Tuntuu siltä ettei Rinnekankaan vahvalla näyttelijäkaartilla (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Timo Torikka) ladattu taide-elokuva löytänyt ymmärrystä juuri keneltäkään.

Jari Halosen Kalevala - uusi aika tarjosi mitä lupasi, tinkimättömän ja modernin tulkinnan Suomen kansalliseepoksesta. Halosen kiintoisa taidepaukku sai hyvän mediahuomion, mutta kriitikkojen vaisun vastaanoton myötä lopputulos osoittautui myös suurelle yleisölle mahdottomaksi. Sääli, sillä vaikkei Halosen elokuva vuoden parhaimpia kotimaisia ollutkaan, oli se taatusti kalenterivuoden persoonallisin ja omaleimaisin teos.

Yksi vuoden ilmiöistä oli myös perinteisten rahoituskanavien (YLE, Suomen elokuvasäätiö, AVEK) ulkopuolelta valkokangaslevitykseen saapuneet riippumattomat indie-tuotannot, joiden mahdollisuuksia ei tule väheksyä. Esimerkiksi nuoren Zagros Manucharin Salpa keräsi pienimuotoisessa levityksessä (10 salia) lähes 2000 katsojaa, vaikkei kerännytkään kriitikoilta siunausta.

Artikkelin pohjana olen käyttänyt seuraavien elokuvakriitikkojen arvosteluja: Tuomas Riskala (Iltalehti), Jukka Kangasjärvi ja Antti Selkokari (Aamulehti), Jouni Vikman, Niina Holm, Jussi Huhtala, Heli Metsätähti, Hannu Liekso, Lumi Tirronen ja Jani Svensk (Episodi), Juha Rosenqvist, Outi Hakola, Annu Suvanto, Riina Mikkonen, Aino Salonen, Pilvi Meriläinen, Janne Kahila, Emmi Koivumäki ja Joonas Alanne (Film-o-holic), Leena Virtanen, Pertti Avola, Jarkko Jokelainen, Anna Möttölä, Anu Silfverberg, Veli-Pekka Lehtonen, Mari Koppinen, Veli-Pekka Leppänen ja Ilkka Mattila (Helsingin Sanomat, NYT), Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti, Image), Outi Heiskanen (MTV3, Skenet), Minna Karila ja Tuuve Aro (MTV3) sekä Esko Rautakorpi (YLEn Tähtihetki), jonka siirryttyä syrjään Tähtihetken juontajan paikalta, ei kyseistä ohjelmaa ole enää tarvinnut ottaa vakavasti. Valitettavasti.

Dokumenttia, olkaa hyvät!

Suomalainen valkokangaselokuva on tänä päivänä lähes tasavertaista vuorottelua fiktion ja faktan välillä. Syyskuuhun mennessä teatterilevityksessä olleista paristakymmenestä kotimaisesta elokuvasta peräti yhdeksän on ollut dokumentteja. (Kymmenenkin, mikäli mukaan lasketaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen levittämä saksalais-suomalainen In the Dark Room - Pimennossa (2012).) Katsojamäärissä ei ole päästy viime vuosien menestysten (Metsän tarina, Reindeerspotting - pako Joulumaasta, Miesten vuoro) tasolle, mutta kohtuullisen hyvin ovat menneet kuitenkin Petri Luukkaisen kepeä ihmiskoe-elokuva Tavarataivas ja Mika Ronkaisen ylistetty Laulu koti-ikävästä, jolle katsojia on kertynyt yli 10 000.

Tavarataivas (2013)

Syksylle on luvassa vielä ainakin Peter von Baghin juhlavuoden (70 v.) kunniaksi elokuvateatterilevitykseen tuleva nostalginen Muisteja (ensi-ilta 13.9.), aiemmin fiktioita ohjanneen JP Siilin jääkiekkoilijamuotokuva Selänne (ensi-ilta 27.9) sekä tärähtäneellä Täynnä Tarmoa -dokumentilla debytoineen Oskari Pastilan musiikkidokkari Knucklebonehead (ensi-ilta 11.10.).

Helsingin Sanomat kirjoitti (27.8.) kiinnostavasti walesilaisen elokuvatutkija Dafydd Sills-Jonesin ihailusta suomalaista dokumenttielokuvaa kohtaan. Sills-Jonesin mielenkiinto heräsi lontoolaisella elokuvafestivaalilla nähdyistä pohjoismaisista dokumenteista, joiden estetiikka teki vaikutuksen itsekin televisiolle dokumentteja ohjanneeseen tutkijaan. Muutettuaan tutkijavaihdon kautta Suomeen ja nähtyään viime vuosien tuotantoa laajemmin, on Sills-Jones todennut hyvin tunnustetun faktan, suomalainen dokumenttielokuva on elänyt kultakautta 2000-luvulla. Menestys on näkynyt paitsi kansainvälisinä festivaalimenestyksinä, myös elokuvateatterien ja television katsojaluvuissa. Ei nimittäin ole kansainvälisesti mitenkään yleistä, että dokumentit pääsevät elokuvateatterilevitykseen. Sills-Jonesin mukaan Britannian vahva dokumenttiperinne on katoamassa kokonaan. Walesissa tilanne on vielä huonompi. Taide- ja kulttuuritukia on leikattu rajulla kädellä, eikä pitkää elokuvaa tuoteta edes joka vuosi.

Sills-Jones nimeää toimittaja Harri Römpötin haastattelussa yhdeksi suosikkielokuvakseen Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion Maan muistin (2009), joka kuvaa suomalaista kulttuuria jääkaudelta alkaen. Perin kansallisena nähty elokuva rikkoo Sills-Jonesin mielestä dokumentin tekemisen kaikki säännöt.

Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee siis hyvin, katsoipa tilannetta kotoisasta tai kansainvälisestä perspektiivistä. Jonkinlaista elokuvakasvatuksen ja kotimaisen dokumenttielokuvahistorian tuntemuksen puutetta näen kuitenkin ilmassa. Yhdeksi selkeäksi syyksi on helppo määrittää vanhemman suomalaisen dokumenttielokuvan saatavuuden puutteellisuus. 1970- ja 80-lukujen kokoillan dokumenteista markkinoilta löytyvät kyllä Perkele! Kuvia Suomesta (1971) ja Kaurismäkien Saimaa-ilmiö (1981), mutta mitä muuta?

Esimerkiksi Lasse Naukkarisen (No Comments, 1984), Pekka Lehdon (Yksinteoin, 1990), John Websterin (Pölynimurikauppiaat, 1993) tai Kiti Luostarisen (Naisenkaari, 1997) kiinnostavimpia elokuvia ei ole kaupallisesti saatavilla mistään. Puhumattakaan siitä, ettei Pirjo Honkasalon keskeisintä tuotantoa (Atman, Tanjuska ja 7 perkelettä) ole saatavana DVD:nä, saati nykypäivän standardit täyttävinä teräväpiirtoversioina. Tätä ihmetellään ulkomaita myöten! Monista tuoreemmistakin suomalaisdokumenteista myyntiin tulleet painosmäärät ovat olleet pieniä ja loppuneet. Aika ajoin on lupailtu verkkolevityksen muuttavan tilannetta, mutta toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

Onneksi valoakin on horisontissa, sillä hiljattain iso pohjoismainen elokuvalevittäjä Nordisk Film julkaisi näyttävät ja ilmeisen hyvin toimitetut boksit Taru Mäkelän sekä Virpi Suutarin ja Susanne Helken tuotannoista. Varasto-komediahitillä (2011) menestystä saaneen Taru Mäkelän dokkarituotannon kiinnostavin elokuva on Mäkelän elokuvasuvun dynastiasta kertova Saalis (2006). Suutari & Helke -boksi taas kokoaa ansiokkaasti ohjaajaparin kaikki yhteiset elokuvat, lyhytelokuvista koko pitkiin valkokangasdokumentteihin. Kokoelman vahvin elokuva on merkillisellä tavalla viihdyttävä, mutta samalla paljon puhuva nuorisotyöttömyyden kuvaus Joutilaat (2001), joka palkittiin ilmestyttyään parhaan dokumenttielokuvan Jussilla.

Tuskin boksien myynti on kannattavaa liiketoimintaa, mutta kulttuuriteko se noinkin isolta levittäjältä on.

Suomalaiset korpisoturit maailmalla

eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Luin hiljattain Kalevi Kalemaan ansiokkaan elämäkertakirjan Edvin Laineesta (1905-89), tuosta suomalaisen elokuvan ja teatterin jämeräleukaisesta ikihongasta. Laineen ura elokuvan parissa kesti hengästyttävästi lähes 60 vuotta, jos mukaan lasketaan Laineen esiintyminen Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) revyyelokuvassa "Sano se suomeksi" (1931). Ohjaajana Laine nähtiin peräti viidellä eri vuosikymmenellä, 1940-luvulta aina 80-luvun juppikauteen saakka. Suomalaisen elokuvan historiassa pidempään ohjaajauraan on yltänyt ainoastaan Matti Kassila, joka ennätti vielä 1990-luvun lamakauden kurimuksessakin tehdä elokuvan (Kaikki pelissä, 1994). Ohjaajauran pituudessa Laineelle ja Kassilalle taitaa pärjätä vain hiljattain 80-vuotta täyttänyt suomalaisen kulttuurielämän itseriittoinen mammutti, Jörn Donner.

Laineen tunnetuimmat elokuvaohjaukset Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968), Akseli ja Elina (1970), Niskavuoren Heta (1952) ja Prinsessa Ruusunen (1949) ovat kansakunnan vahvassa muistissa ja keräävät yhä televisioesityksissä mainittavia katsojalukuja. Miehen saavutukset teatteritaiteen puolella on kirjattu tarkasti historiankirjoihin, mutta ilmaisumuodon ainutlaatuisuudesta johtuen teatterisaavutuksista ei juuri ole elävää kuvaa jälkipolvien ihailtavana - tai kritisoitavana.

Yllättävintä antia Kalemaan kirjassa on kuitenkin se, kuinka aikakaudelleen poikkeuksellisen laaja-alaisesti Laineen elokuvia esitettiin myös maamme rajojen ulkopuolella. Kalemaan mukaan erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta tuli suorastaan tapaus Euroopassa, jossa se sai lähtölaukauksensa läntisestä naapurimaasta Ruotsista. Tukholmassa Laineen sotakuvaus sai myönteisen vastaanoton ja aikalaiskriitikot pitivät sitä jopa "pohjolan merkittävimpänä filminä". Tukholman esitysten jälkeen Rokan, Vanhalan, Lahtisen ja Lammion sotakokemuksiin saivat tutustua neljä muutakin ruotsalaista kaupunkia ja aikalaistodistajien mukaan moista ryntäystä ei elokuvateattereihin oltu koettu.

Saksassa elokuvaa levitettiin 26 elokuvateatterissa ja vastaanotto oli innostunut. Legendan mukaan Hampurissa syntyi peräti kahakka pääsylippujen riittävyyden tähden. Itävallassa yleisö reagoi voimakkaasti erityisesti alikersantti Lehdon (Åke Lindman) kohtalolle. Wienin esityksessä kannettiin ulos kolme pyörtynyttä naista.

Englantiin elokuva ennätti kesäksi 1956, jolloin se esitettiin teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisille suljetussa näytöksessä. Vastoin alhaisia ennakko-odotuksia, vastaanotto oli säkenöivä. Laineen elokuvaa verrattiin ahkerasti Lewis Milestonen pasifistiseen ensimmäisen maailmansodan kuvaukseen Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) ja sille povattiin vahvaa valkokangasmenestystä. Toisin kuitenkin kävi, sillä The Unknown Soldieriksi muuntunut elokuva saatiin Englannissa teatterilevitykseen vasta vuonna 1958. Viivästynyt levitys oli tehnyt elokuvan menestymismahdollisuuksille hallaa, ja lopullisesti vähäiset esitykset turmeli kehno jälkiäänitys.

Yhdysvaltojen valloitus ei sujunut sekään vailla vastoinkäymisiä. Ensimmäiset filmikopiot jäivät tullin pantiksi, koska paikalliset viranomaiset katsoivat elokuvan sisältävän moraalitonta ja säädytöntä aineistoa. Suomalaisten korpisoturien kielenkäyttö tuomittiin yksiselitteisesti raa'aksi ja rivoksi, joten tuottaja T.J. Särkän ei auttanut muuta kuin vetää kopiot takaisin tarvittavia leikkaustöitä varten. Kiroilusta riisuttu filmiversio pääsi vihdoin alan ihmisten nähtäväksi. Hyväksyvä vastaanotto tuli mm. Alaston satama (On the Waterfront, 1954) ja Eedenistä itään (East of Eden, 1955) -elokuvilla itsensä tähtiohjaajaksi nostaneelta Elia Kazanilta. Kohteliaan kiittävistä arvosteluista huolimatta suuret setelit jäivät saamatta, kun sikäläinen levitysyhtiö meni konkurssiin. Suomen Filmiteollisuuden epäonneksi Yhdysvaltojen markkinoille tehdyt esityskopiotkin jäivät palauttamatta.

Festivaalirintamalla Cannesissa ja Berliinissä odotukset olivat korkealla, eikä syyttä, sillä suomalainen elokuva oli tuolloin melko hyvässä nosteessa. Erik Blombergin Lappi-fantasia Valkoinen peura (1952) oli palkittu festivaalilla pari vuotta aikaisemmin ja keväällä 1955 festivaaliyleisö oli kiitellyt Jack Witikan elokuvaa Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Laineen elokuvan menestyksen tielle asettui kuitenkin tiukka festivaalitoimikunta, joka määräsi elokuvan uudelleenleikattavaksi inhorealistisen raakana sotakuvauksena. Taustalla oli kuitenkin festivaalisäännöstön pykälä, jonka mukaan jotain kansakuntaa loukkaavan elokuvan esittäminen voitiin kieltää. Näin ollen suomalaisen sotaelokuvan hylkääminen antoi ranskalaisille mahdollisuuden osoittaa ystävällisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, jonka kanssa välit olivat Indokiinan sodan ja Algerian vapautusliikkeen vuoksi tulehtuneet.

Berliinin elokuvajuhlilla Der Unbekannte Soldat jäi angloamerikkalaisten elokuvien varjoon, mutta myönteisten arvostelujen lisäksi lohdutuspalkintona tuli kuitenkin Kansainvälisen Katolisen Filmitoimiston palkinto "inhimillisyyttä ja rauhaa puolustavana elokuvana". Kenties Berliinin palkinnon seurauksena elokuva saatiin myytyä 1950-luvun perspektiivistä myös todellisiin kaukomaihin eli Japaniin ja Australiaan.

On selvää, että Tuntemattoman sotilaan vastaanotto ulkomailla heijasti aikansa poliittista ilmapiiriä ja asenteita. Kiittävin vastaanotto tuli toisen maailmansodan aikana puolueettomana pysytelleestä Ruotsista, sodanaikaisesta asevelimaasta Saksasta sekä Francon hallitsemasta Espanjasta. Täystyrmäys sen sijaan tuli Norjasta sekä Belgiasta, jossa todettiin suomalaissotilaiden taistelleen väärällä puolella.

Neuvostoliitossa ei sen koommin Väinö Linnan romaaniin kuin Edvin Laineen elokuvaankaan suhtauduttu lämmöllä. Kylmän sodan kiristämässä ilmapiirissä ärtymystä aiheutti sodanaikaisten tapahtumien muistelu ja varomaton kommentointi. Tuntematon sotilas todettiin neuvostovastaiseksi elokuvaksi, mutta aivan yksiselitteisesti sen esittämistä ei hylätty. Suurlähetystössä elokuva sai puolustajia antimilitarisesta sanomastaan, mutta yleistä esittämislupaa ei silti herunut. Ensimmäisen kerran Tuntematon sotilas nähtiin itänaapurissa vasta 2003, Moskovan elokuvamuseon suomalaisen elokuvan viikolla.

Lähteet:
Kalemaa, Kalevi (2003): Edvin Laine - sisulla ja tunteella. WSOY, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 5: vuosien 1953-1956 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002, 2. painos). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.