(Yli) 30 ja risat - kotimaisen elokuvavuoden satoa

Kotimainen elokuvavuosi jatkui tänä vuonna sikäli viime vuosilta totutun kaavan mukaan, että elokuvateatteriensi-iltoja riitti lähes 40 elokuvan verran. Joukkoon mahtui niin kansankomediaa (Vuonna 85, Kekkonen tulee!), riippumatonta Suomi-findietä (mm. Pystyssä, Pahaa verta, Salpa), kansainvälisiä dokumentteja (Häätanssi, Alaska Highway, American Vagabond), kuin taiteellisesti kunnianhimoista uudelleentulkintaa (Kalevala - uusi aika). Fiktion puolella jäätiin jälkeen viime vuoden viihdyttävämmästä (Hulluna Saraan, Kulman pojat, Iron Sky) ja laadullisesti kovatasoisemmasta (Kohta 18, Vuosaari) valikoimasta.

Tarkkaan ottaen vuoden 2013 aikana nähtiin valkokankaalla 26 pitkää fiktioelokuvaa ja tusinan verran dokumenttielokuvia. Näiden 38 ensi-illan joukosta löytyi 11 esikoiselokuvaa, kun mukaan lasketaan vain yksilölliset valkokangasdebyytit. Mielenkiintoisen leiman tälle vuodelle antoi mm. se, että teattereissa nähtiin kalenterivuoden aikana peräti kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa. Nämä ahkeroivat seremoniamestarit olivat Taru Mäkelä ja Jarmo Lampela. Kertokaahan historiantuntijat milloin on viimeksi nähty kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa yhden elokuvavuoden aikana?

Taru Mäkelän reportaasimaisuudestaan huolimatta kiinnostava dokumentaari Viru - tarinoita hotellista syntyi yhteistyössä Johanna Onnismaan kanssa ja sai ensi-iltansa alkuvuodesta. Mäkelän toinen ohjaus, nostalginen romanttinen komedia Mieletön elokuu kompuroi (104:llä kopiolla alle 30 000 katsojaa) valkokankaille syksyllä ristiriitaisen vastaanoton saattelemana. Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjauksen professorina työskentelevä Jarmo Lampela viimeisteli teatterilevitykseen kaksi pienen budjetin kokeellisluontoista draamaa (Miesten välisiä keskusteluja, Nuoren Wertherin jäljillä), jotka jäivät valitettavasti väliinputoajiksi niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin suhteen.

Niin, kriitikot - ainaisesta (ja ajoittain toki ansaitusta) suomalaisen elokuvan kovasanaisesta arvostelusta huolimatta löytyi tänäkin vuonna yksi ylistävän vastaanoton saanut teos. Pirjo Honkasalon taiteellisesti menestyksekäs paluu fiktioelokuvaan kirvoitti Betoniyölle vuoden ylivoimaisesti parhaimmat arviot. Helmikuun Jussi-juhlia silmällä pitäen on helppo heittää roposet likoon Honkasalon puolesta (paras ohjaus, paras elokuva). Fiktioelokuvan puolella laatuleiman paremmalle puolelle jäivät myös kvaliteettiautomaatti Dome Karukosken keventävällä huumorilla ladattu rasismikuvaus Leijonasydän sekä Aku Louhimiehen painostava rikosdraama 8-pallo, jotka on huomioitu vuoden aikana hyvin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Dokumentaarisen kerronnan puolelta kauden kriitikkosuosikki oli ansaitusti Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä, joka allekirjoittaneelle oli se vuoden kotimainen.

Eniten hajontaa kriitikoiden saralla aiheutti Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, jonka puolesta puhuivat vahvasti Film-o-holicin Juha Rosenqvist ja Helsingin Sanomien Pertti Avola, mutta joka ei saanut kannatusta Iltalehden Tuomas Riskalalta eikä Jukka Kangasjärveltä. Toinen ristiriitainen tapaus oli syksyn yleisösuosikki, JP Siilin kritiikitön henkilökuva Sel8nne (yli 130 000 katsojaa, historiallinen luku dokumenttielokuvalle!), joka jakoi kiehtovasti eri leireihin esimerkiksi HS:n Veli-Pekka Lehtosen ja Antti Selkokarin.

Mikäli yleisömenestystä halutaan pitää onnistumisen kriteerinä, oli vuoden suosituin elokuva suvereenisti Johanna Vuoksenmaan valtaisan menestyksen (yli 400 000 katsojaa) saanut komedia 21 tapaa pilata avioliitto. Hyvin menestyivät myös Timo Koivusalon manserock-muistelo Vuonna 85, Taavi Vartian koko perheen fantasiaseikkailu Rölli ja kultainen avain sekä jo edellämainitut Leijonasydän ja Sel8nne. Yleisömenestyksistä kriikkojen inhokki oli - jälleen kerran - Koivusalo. Mutta, Vuonna 85 sentään onnistui houkuttelemaan suuren yleisön puolelleen, mitä ei voi sanoa vuoden kaikkiaan tyrmäävimmän vastaanoton saaneesta kotimaisesta, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeisestä elämästä. Tuntuu siltä ettei Rinnekankaan vahvalla näyttelijäkaartilla (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Timo Torikka) ladattu taide-elokuva löytänyt ymmärrystä juuri keneltäkään.

Jari Halosen Kalevala - uusi aika tarjosi mitä lupasi, tinkimättömän ja modernin tulkinnan Suomen kansalliseepoksesta. Halosen kiintoisa taidepaukku sai hyvän mediahuomion, mutta kriitikkojen vaisun vastaanoton myötä lopputulos osoittautui myös suurelle yleisölle mahdottomaksi. Sääli, sillä vaikkei Halosen elokuva vuoden parhaimpia kotimaisia ollutkaan, oli se taatusti kalenterivuoden persoonallisin ja omaleimaisin teos.

Yksi vuoden ilmiöistä oli myös perinteisten rahoituskanavien (YLE, Suomen elokuvasäätiö, AVEK) ulkopuolelta valkokangaslevitykseen saapuneet riippumattomat indie-tuotannot, joiden mahdollisuuksia ei tule väheksyä. Esimerkiksi nuoren Zagros Manucharin Salpa keräsi pienimuotoisessa levityksessä (10 salia) lähes 2000 katsojaa, vaikkei kerännytkään kriitikoilta siunausta.

Artikkelin pohjana olen käyttänyt seuraavien elokuvakriitikkojen arvosteluja: Tuomas Riskala (Iltalehti), Jukka Kangasjärvi ja Antti Selkokari (Aamulehti), Jouni Vikman, Niina Holm, Jussi Huhtala, Heli Metsätähti, Hannu Liekso, Lumi Tirronen ja Jani Svensk (Episodi), Juha Rosenqvist, Outi Hakola, Annu Suvanto, Riina Mikkonen, Aino Salonen, Pilvi Meriläinen, Janne Kahila, Emmi Koivumäki ja Joonas Alanne (Film-o-holic), Leena Virtanen, Pertti Avola, Jarkko Jokelainen, Anna Möttölä, Anu Silfverberg, Veli-Pekka Lehtonen, Mari Koppinen, Veli-Pekka Leppänen ja Ilkka Mattila (Helsingin Sanomat, NYT), Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti, Image), Outi Heiskanen (MTV3, Skenet), Minna Karila ja Tuuve Aro (MTV3) sekä Esko Rautakorpi (YLEn Tähtihetki), jonka siirryttyä syrjään Tähtihetken juontajan paikalta, ei kyseistä ohjelmaa ole enää tarvinnut ottaa vakavasti. Valitettavasti.