Depeche Mode - olennainen välittyy

Syntikkapopin jättiläinen Depeche Mode saapuu ensi sunnuntaina konsertoimaan Hartwall Areenalle. Karismaattisen vokalisti Dave Gahanin (s. 1962), synkkämietteisen lauluntekijä Martin Goren (s. 1961) ja lähinnä talousnörtin roolin ottaneen Andrew Fletcherin (s. 1961) muodostama trio aloitti levyttävänä yhtyeenä jo yli 30 vuotta sitten Basildonissa, Englannissa. Silloisen keulahahmonsa Vince Clarken (s. 1960) voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi kepeillä, jopa lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough. Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti esitti hönttejä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissä. Biisinteosta vastanneen Clarken siirryttyä perustamaan menestyksekästä Yazoota jäi uuden musiikin luominen Goren kapeille hartioille. Alkuvaiheissa nuorukaisen sävellykset ja sanoitukset eivät juuri pohdiskelevimpien asioiden kanssa painineet (See You), mutta jo yhtyeen toisella albumilla, A Broken Framella (1982) julkaistut Leave in Silence ja instrumentaali Nothing to Fear osoittivat jo tummasävyisen pop-soundin suunnasta.

"Martin's the songwriter, Alan's the good musician, Dave's the vocalist, and I bum around" - Andrew Fletcher (1988)

Kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua (I Want You Now, Sacred), olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei. Ja mikäli erääseen sitkeään urbaanilegendaan on uskominen, ostettiin Tampereella 1980-luvun lopussa väkiukuun suhteutettuna eniten DM-levyjä koko maailmassa.

"If You Wanna Use Guitars, Use Guitars"

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät - ja samalla myydyimmät - levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on yksi ilmestymisvuosikymmenensä parhaimmista. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 80-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi. Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautui taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta kvartetista jäi jäljellä trio, kun Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

"Oh well, that's the end of the band..."

Kuoleman porteilla käyneen Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmälle huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä yhtyeen vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä voisikin vielä olla toinen elämä edessään...

2000-luvulla Depeche Modesta on hiljalleen tullut hyvin toimeentuleva ja melko aktiivinenkin syntikkapopin The Rolling Stones, jonka kiertueet myyvät maailmanlaajuisesti hyvin, mutta jonka viimeisimmät levytykset ovat tuntuneet toinen toistaan tarpeettomilta. Nykytuotannossa on ollut oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää tai intohimoa. Vaarattomalla Exciterillä (2001) Depeche Mode pyrki optimisempaa yleisilmettä kohti, tarjoten fanaatikoilleen levyllisen kelvollista elektrobluesia. Viimeisellä aidosti inspiroituneella Playing the Angelillä (2005) keskiöön nousivat ärhäkästi kolisevat analogisyntikat, jonka pohjustuksena Precious kuulosti Depeche Moden parhaimmalta singleltä tällä vuosituhannella. Sen sijaan on vaikea uskoa, että tuoreimmat Sounds of the Universe (2009) ja Delta Machine (2013) olisivat tyhjyyttä kolisevassa keskinkertaisuudessaan tuoneet yhtyeelle enää uusia ihailijoita. Viimeisten levyjen keskinkertaisuudesta huolimatta DM:n laajat maailmankiertueet ovat olleet yhä taiteellisesti ja kaupallisesti menestyksekkäitä.


Post Scriptum
Sunnuntaina nähtävä Depeche Moden konsertti on yhtyeelle jo peräti viides vierailu Jaffa-areenalla, ja jo pelkästään neljäs 2000-luvulla. Näiden vierailujen lisäksi vokalisti Dave Gahan esiintyi epätasaisen soolodebyyttinsä (Paper Monsters) kiertueella Seinäjoen Provinssirockissa vuosikymmen sitten.  Esimakua viikonlopun synamessusta voi aistia täältä. Varsinaisella kultakaudellaan (1986-1993) Depeche Mode ei läntistä naapurimaata lähemmäksi saapunut.