110 vuotta eläviä kuvia Joutsassa: Sähkötulen valossa esitettävistä elävistä kuvista Joutsan Kinoon

Elävät kuvat rantautuivat Suomeen melko pian maailmanvalloituksellaan kesäkuun lopulla 1896 Lumiére-veljesten maahantuomana. Esityspaikkana nähtiin Helsingin vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti 14. yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Vuosisadan vaihteen satunnaisten filmiesitysten jälkeen elävien kuvien toiminta alkoi ”sähkötulen valossa” vakiintua Helsinkiin. Jo vuonna 1901 siirryttiin pääkaupungissa kiinteiden elokuvateatterien tai ”projektsioonilaitosten” aikakauteen horjuvin ensiaskelein. Keski-Suomessa ensimmäisenä elokuvaesityksenä pidetään Oskar Alosen kiertueteatterin vierailua Kirkkopuiston laidalla sijainneeseen Seurahuoneen saliin 18.5.1899. Ohjelmisto ”Elävät valokuvat” koostui yhdeksästätoista lyhytfilmistä, joita Alonen luonnehti sanomalehti Suomalaisessa ”20 000 eri valokuvaksi, mitkä koneen avulla suurennettuna tulevat näkymään luonnollisilta ja ihan eläviltä…”. 

Kiertävät esittäjät huolehtivat yksinoikeudella jyväskyläläisten orastavasta elokuvasivistyksestä aina syksyyn 1907 asti. Tuolloin avattiin kauppias A. Niemeläisen talon piharakennukseen tamperelaisen Maat ja Kansat -elokuvayhtiön samanniminen teatteri. Marraskuussa 1907 nähdyssä avajaisnäytöksessä esitettiin koominen lyhytelokuva Suutelon seuraukset. Ajan tavan mukaisesti valkokankaan tapahtumia selvitti teatterin henkilökuntaan kuulunut selostaja. Kun paikallisen työväenyhdistyksen iltamissa havaittiin Maat ja Kansat -teatterin aikaansaama yleisökato, päätettiin työväen markat kanavoida omaan elokuvatoimintaan. Työväen elävät kuvat aloitti näytäntönsä Kauppakadun varrella huhtikuussa 1908.

Terijoen elävienkuvien teatteri tuo elokuvat Joutsaan

Jyväskylän työväenyhdistyksen pioneerihenki eläviä kuvia kohtaan saattoi toimia esimerkkinä myös Joutsaan, sillä Joutsan kirja -paikallishistoriikin (1976) mukaan ensimmäinen maininta elävien kuvien esityksestä on työväenyhdistyksen pöytäkirjassa 5.10.1913. On kuitenkin todennäköistä, että ensimmäiset elävät kuvat rantautuivat Joutsaan vasta helmikuun 1914 aikana, sillä Työväen Arkiston asiakirjoista löydetyn lähdetiedon mukaan 5.10.1913 oli laitettu vasta vireille Työväentalon vuokrasopimus elävien kuvien esitystä varten. Filmiprojektorit eivät tuohon aikaan olleet täysin paloturvallisia, eikä kaasuvaloilla esittäviä seurueita suvaittu. Työväenyhdistystä huolestutti elävien kuvien esittämisen suhteen ylimääräiset palovakuutusmaksut. Puitteet olivat kuitenkin muuten kunnossa, sillä Työväentalolla oli juhlasali ja näyttämö, jolle ripustetulla valkokankaalla joutsalaiset näkivät ensimmäisen kerran eläviä kuvia.

Loppuvuodesta 1913 Työväentalo oli vuokrattu elävien kuvien kiertävälle näyttäjälle, Terijoen elävienkuvien teatterille. Terijoen elävienkuvien teatterin taustalla oli suomalaisen tivoli- ja sirkuskulttuurin keskeisenä kehittäjänä ja toimijana tunnettu Johan Adolf Fredrik Grönroos (vuodesta 1918 alkaen Sariola), joka elokuva-alan nopean kehittymisen myötä päätti panostaa elokuvateattereihin 1900-luvun alkuvuosina. Innostus ja taito elokuvateatterin pyörittämiseen oli tullut Grönroosin isältä J.A.W. Grönroosilta, joka kuului elokuva-alan pioneereihin Suomessa. Myytyään ensimmäisen elokuvateatterinsa Lappeenrannassa, Grönroos laittoi kaksi filmiprojektoriaan rattaille ja jatkoi toimintaansa kiertävänä elokuvanäytösten esittäjänä. Kiertueteatterin kalustoa kuskattiin hevoskaravaaneina ympäri Suomea. Hinattavaa riitti, sillä jo yksinomaan sähkövirtaa varten tarvittavat aggregaatit vaativat liikutteluun runsaasti hevosvoimia. Terijoen alueella Grönroosilla oli useita elokuvateattereita, ja toiminta laajeni niin, että parhaimpina vuosinaan hänellä oli elokuvateattereita yli kymmenessä kaupungissa ja maata kiertävä kiertueteatteri. 

Toimintaa, komediaa ja uutisfilmejä

Se, mitä Joutsassa helmikuussa 1914 tarkkaan ottaen nähtiin, on arvoitus, mutta kotimaisten kiertueteattereiden ohjelmisto koostui toiminnallisten ja koomisten filminpätkien lisäksi merkittävissä määrin ajankohtaisista uutiskatsauksista. Alussa tultiin katsomaan lähinnä ilmiötä, sisältö oli toisarvoista. Pitkästymistäkään ei tarvinnut pelätä, sillä filminpätkät olivat lyhyitä ja kelanvaihtojen välillä yleisöä tavattiin viihdyttää joko mekaanisella tai elävällä musiikilla. Katsomoissa yleisö saattoi kovaäänisesti kommentoida elokuvan tapahtumia ja antaa ohjeita ja neuvoja esiintyjille.   

Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto oli käynnistynyt viinasta, komedialla Salaviinanpolttajat vuonna 1907, käytännöllisesti katsottuna myöhässä verrattuna muuhun Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan tai Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksi, mutta näytelmäelokuvatuotanto oli vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta marginaalista toimintaa. Suomalaisen elokuvan pioneerikaudella vuosina 1907-1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat valitettavasti lähes täydellisesti tuhoutuneet.

Kohti vakiintuneempaa elokuvateatteritoimintaa

Maailmansotien aikana Joutsan seudulla nähtiin satunnaisesti kiertäviä elokuvaesityksiä. Ajatus vakiintuneemmasta esitystoiminnasta virisi kuitenkin 1940-luvun puolivälin jälkeen. Joutsalainen Laina Laitinen kävi elokuvakoneen käyttäjän kurssin Helsingissä ja osti miehensä Otto Laitisen kanssa filmiprojektorin. Elokuvatoiminta käynnistyi entisessä Suojeluskuntatalossa, Jukolassa, jossa juhlasali toimi katsomona. Salin pohjoispäädyssä oli näyttämökoroke ja sen yläpuolelle oli viritetty valkokangas. Laina Laitisen poika Pekka Laitinen on muistellut Jousan kylän vaiheita -kirjassa (2020), että elokuvaprojektori oli sijoitettu juhlasalin toiseen päätyyn, yläkerran huoneeseen, jonne oli käynti talon ulkopuolella olevia rappuja pitkin, ja salin seinässä oli aukko, josta elokuvat projisoitiin valkokankaalle. Elokuvaesityksiä oli useita kertoja viikossa ja filmit tilattiin filmivuokraamosta Helsingistä.

Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin jo vuonna 1947, kun Mannerheimin lastensuojeluliitto otti Jukolan tilat omaan käyttöönsä aloittaakseen siellä oman elokuvateatteritoimintansa. Äkisti muuttuneesta tilanteesta huolimatta Laina Laitinen ryhtyi suunnittelemaan uuden joutsalaisen elokuvateatterin perustamista. Hän osti Hartolasta vanhan viljamakasiinin, joka oli tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Rakennus purettiin ja kuljetettiin Joutsaan, jossa se pystytettiin Myllytien risteykseen. Rakennuksen hirsiosa toimi elokuvateatterin katsomosalina, jonne mahtui pari sataa katsojaa. Katsomossa oli nouseva lattia niin, että kaikilla oli esteetön näkymä valkokankaalle ja ylöstaittuvat puiset penkit. Katsomosalia lämmitettiin kahdella isolla peltikuorisella pystyuunilla. Hirsikehikon etupuolelle tehtiin lautarakenteinen eteisaula, jossa oli myös lipunmyyntikoppi. Cinemascope-filmiprojektorille varattiin betoniseinäinen huone. Sen paloturvallisuuteen kiinnitettiin huomiota, sillä vielä 1940- ja 50-lukujen taitteessa filmit olivat herkästi syttyviä nitraattifilmejä.

Kahden elokuvateatterin pitäjä

Vuonna 1953 toimintansa aloitti Laitisten perheen Joutsan Kino, jossa työnjako oli selvä: Laina toimi koneenkäyttäjänä ja Otto lämmitti elokuvateatterin uuneja, toimi ovimiehenä ja hoiti filmikelojen hakemisen Matkahuollosta. Elokuvanäytöksiä oli kolmena päivänä viikossa: tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Esitettävät elokuvat olivat voittopuolisesti kotimaisia ja suosituimpiin lukeutui mm. Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955). Kotimaisten elokuvien lisäksi suosituimpia lajityyppejä olivat lännenelokuvat ja seikkailuelokuvat. Ennen television läpimurtoa Joutsassa toimi aktiivisesti kaksi elokuvateatteria, Laitisten pyörittämä Joutsan Kino ja MLL:n Jukolan elokuvateatteri. Katsojia riitti mukavasti molempiin. Erityisesti Joutsan Kinon monipuolinen ja hyvä ohjelmisto houkutteli katsojia aina lähikaupungeista saakka. Aikalaismuistot kuvaavat tilanteita, joissa siirryttiin ripeästi Jukolasta Kinolle, eli kun yhdessä loppui esitys, niin kipitettiin jo toiseen.

Laina ja Otto Laitisen poika Pekka kävi lopulta itsekin elokuvakoneen käyttäjän kurssin, jolloin perheyritys sai lisätyövoimaa 1960-luvun edetessä. Miehensä Oton kuoleman jälkeen Laina jatkoi elokuvien esittämistä vielä muutaman vuoden, kunnes elokuvateatteritoiminta siirtyi kokonaan seuraavalle sukupolvelle vuonna 1971. Oman päivätyönsä ohessa Pekka Laitinen ylläpiti Joutsan Kinon toimintaa vielä vuosien ajan, kunnes toiminta hiipui 1970-luvun puolivälin jälkeen. Projektori sammutettiin ja valkokangas pimeni viimeisen kerran vuonna 1976. Cinemascope-projektori sai pölykerroksen ylleen konehuoneessa ja katsomoa ”pusupenkkeineen” alettiin käyttää muihin tarkoituksiin. MLL:n Jukolan elokuvateatteri oli lopettanut toimintansa jo aiemmin. 

Nykymuotoisen Joutsan Kinon synty

Vaan kauaa ei Joutsassa oltu ilman elävien kuvien taikaa, sillä kunnan kulttuurisihteerinä 1980-luvun alussa aloittanut Eero Peltoniemi alkoi selvittää joutsalaisen kulttuurielämän puutteita ja tarpeita. Peltoniemelle selvisi pian, että elokuvien esitystoiminnalla oli ollut vahva traditio Joutsassa. 

Peltoniemen johdolla neuvoteltiin elokuvateatteritoiminnan uudelleenkäynnistämisestä niin, että Laitisten ylläpitämän Kinon rakennus vuokrattaisiin pitkällä sopimuksella kunnalle ja näytöstoiminta aloitettaisiin perusteellisen kunnostamisen jälkeen. Talon remontoiminen uudelleen elokuvateatteriksi olisi kuitenkin tullut liian kalliiksi ja vuokraamisajatuksesta luovuttiin. Esillä oli kaksi vaihtoehtoa elokuvateatteritoiminnan organisoinnille: joku yksityinen tai yhdistys ryhtyisi elokuvateatterin pitäjäksi tai perustettaisiin kunnallinen elokuvateatteri vastuuhenkilönään kulttuurisihteeri Peltoniemi.

Päädyttiin jälkimmäiseen malliin ja Peltoniemi käynnisti elokuvateatteritoiminnan uudestaan kunnanhallituksen päätöksellä Joutsan Nuorisoseurantalolla Honkalassa, jossa jugend-vaikutteinen hirsirakennus oli palvellut kuntalaisia seuraintalona jo vuodesta 1906. Nuorisoseurantaloon tehtiin konehuone näyttämön yläpuolella olleeseen pukuhuoneeseen. Samalla remontoitiin tarvittavat rakenteelliset muutokset niin, että valokiila pääsi valkokankaalle. 

Laitisten ylläpitämän vanhan Kinon rakennus lopulta purettiin, mutta Myllytiellä toimineen elokuvateatterin jäämistöstä ostettiin kuitenkin filmiprojektori Joutsan kunnalle. Pekka Laitinen kävi vielä Honkalassa opastamassa uusia koneenkäyttäjiä vanhan filmiprojektorin käytössä. Nykymuotoinen Joutsan Kino aloitti toimintansa ennakkonäytöksellä 5.11.1983, jolloin nähtävänä oli suosittu ristiinpukeutumiskomedia Tootsie – lyömätön lyyli (1982). Varsinaisia avajaisia pidettiin kuitenkin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1984. Avajaisissa esitetty Edvin Laineen Akaton mies (1983) keräsi hurjan suosion, sillä katsojia saapui paikan päälle yli 600. Avajaisjuhlallisuuksissa oli paikalla myös itse ohjaajalegenda Laine, joka kertoi Joutsan Seudulle (26.1.1984), että ei olisi tullut paikalle, jos ei Joutsassa olisi ”niin pirun itsepäistä kulttuurisihteeriä, joka jaksoi soittaa ja kirjoittaa, niin monta kertaa, että päästäkseni rauhaan minun oli tultava”. Laineella ei nimittäin ollut tapana vierailla kulttuuritapahtumissa vanhoilla päivillään. Joutsan Kinolle tultuaan Laine kuitenkin ihastui ja sai arvoisensa vastaanoton, vapaan ja välittömän.

Ensimmäisen vuoden ajan elokuvat esitettiin Kinolla yhdellä projektorilla, minkä takia elokuvaesitys keskeytyi aina parinkymmenen minuutin välein kelan vaihdon merkeissä. Lisämääräraha mahdollisti toisen filmiprojektorin hankinnan, jonka jälkeen filmikelat voitiin esittää yliheittoa hyödyntäen keskeytyksettä.

Edvin Laine nykymuotoisen Joutsan Kinon avajaisissa.

Jo 1980-luvun puolivälistä alkaen Kinon toiminta oli monipuolista: uutuusensi-iltojen lisäksi Honkalassa nähtiin kotimaisia tekijävieraita, koululaisnäytöksiä, elokuvakerhotoimintaa ja klassikkonäytöksiä. Koulukino- ja lastenelokuvaesityksien myötä Kinon toiminta alkoi tukea myös opetus- ja mediakasvatustyötä. Vuosikymmenten varrella tekijävieraiksi on saatu Edvin Laineen lisäksi mm. Anssi Mänttäri, Åke Lindman, Laura Birn ja Petri Kotwica. Elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin Joutsan vierailusta sai alkunsa peräti maailmankuulu Sodankylän elokuvajuhlat, sillä Suomen kulttuurisihteereiden Joutsassa pitämän kokouksen yhteydessä maan eri puolilta tulleet kulttuurisihteerit keskustelivat siitä, mitä kaikkea kukin voisi kunnassaan tehdä. Puhujavieraana ollut Mänttäri heitti ajatuksen Sodankylän kulttuurisihteerille, että voisimme näyttää elokuvia isossa teltassa. Loppu on kulttuurihistoriaa.

Elokuvaelämyksiä vapaaehtoisvoimin

Joutsan Kinon henkilökunta muodostui heti alusta alkaen aktiivisesta vapaaehtoistyöntekijöiden joukosta, johon saatiin erityisesti 1980-2000-luvuilla houkuteltua merkittävissä määrin paikallisia nuoria mukaan. Kunnan merkittävän tuen lisäksi Kino alkoi saada alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä. 

1990-luvun laman kurimuksessa Eero Peltoniemen hallinnoima kunnan kulttuurisihteerin virka lakkautettiin, mikä loi uhkakuvia myös Kinon toiminnan jatkolle. Joutsan kunta sopi kuitenkin kauaskantoisesti Peltoniemen kanssa, että hän jatkaa Joutsan Kinon vastaavana vetäjänä erillisellä sopimuksella. Näin elokuvatoiminta saattoi jatkua Joutsassa keskeytymättä.

Kino on vuosikymmenten saatossa uudistunut tekniikan kehittyessä: äänentoistojärjestelmiä on uudistettu vastaamaan kunkin aikakauden modernia elokuvateatteritekniikkaa, pimennysverhoja ja valkokangasta vaihdettu sekä salin istuinmukavuuteen on kiinnitetty huomiota. Elokuvateatteri digitoitiin elokuvasäätiön tuella vuonna 2012. Se tarkoitti, että siirryttiin painavista ja usein käytössä kuluneista filmikeloista digitaaliseen esitystoimintaan. Digiloikan jälkeen elokuvat tulivat Joutsaan aluksi ulkoisilla kovalevyillä kuljetusrahtina, kunnes siirryttiin 4G-yhteyksien kautta jakelupalvelimien käyttöön.

Joutsan Kino Jousitieltä kuvattuna talvella 2023.

Vuosikymmenen palveltuaan ensimmäisen sukupolven digiprojektori on jo sittemmin päivitetty uudeksi ja käyttöön on otettu myös uusi lipunmyyntijärjestelmä. Elokuvista tiedotetaan nykyään aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa paikallislehden puffien lisäksi. Elokuvaesitysten lisäksi syksyllä 2023 aloitettiin ooppera- ja balettiesitysten näyttäminen. Merkittävimmän haasteensa nykypäivään tuo seudulla vähenevän nuorison houkutteleminen kohti elokuvaelämyksiä.

Kotimaiset elokuvat vetävät

Joutsan Kinon katsojaluvut ovat pysyneet ensimmäisen vuoden alkuinnostuksen (liki 6000 kävijää) jälkeen melko tasaisina eli noin 2000-3000 katsojaa vuodessa. Keskinäisen vertailun merkeissä esimerkiksi naapurikunnista Sysmä ja Kangasniemi jäävät tässä selvästi Joutsan taakse. Pienellä paikkakunnalla toimivan elokuvateatterin ohjelmistossa kotimaisilla elokuvilla ja koko perheen elokuvilla on ollut koko ajan suuri merkitys. Suomalaisen elokuvan vetovoimaisuudesta joutsalaisten keskuudessa kertoo se, että Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet (2023) päihitti viime vuoden katsojaluvuissa globaalisti megasuositun Barbien (2023). 

Joutsan Kinolle saatiin uudet siirrettävät teatteri-istuimet vuonna 2018. 

Vuosikymmenten varrella Joutsan Kino on peruselokuvateatteritoiminnan, ja koululaisnäytösten lisäksi tarjonnut ohjelmaa paikallisten yritysten, yhdistysten ja yksityishenkilöiden kokous- ja juhlaohjelmaksi. Yhteistyössä Keski-Suomen elokuvakeskuksen kanssa järjestetyt ulkoilmaelokuvanäytökset ovat olleet talomuseolla suosittuja ja tunnelmallisia, mikäli sää on ollut suotuisa. Kunnan ja Maaseutukehitys ry:n tuen lisäksi elokuvasäätiön toimintatuki on mahdollistanut laadukkaan ja monipuolisen ohjelmiston rakentamisen vuodesta toiseen.

Joutsan Kino kuvattuna elokuussa 2024 Ilokuvafestivaalin aikaan.

Lähteitä:
Eero Peltoniemen sähköpostihaastattelu. 21.2.2024.
Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat: suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930. Otava, 1972.
Joutsan kirja. Toim. Matti Musikka. Joutsan kunta ja seurakunta, 1976.
Outi Heiskanen: Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava, 2009.
Risto Saarikettu: ”Elävät kuvat saapuivat Joutsaan”. Teoksessa Jousan kylän vaiheita – Joutsan kunnan Jousan maakirjakylän historiaa. Joutsan kotiseutuyhdistys ry., 2020.
Suomen kansallisfilmografia 1: 1907-1935. Toim. Kari Uusitalo. Edita, 1996.
Urmas A. Hilapieli: Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896-2021. Teos, 2021.

Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi

Suomessa (ja vähän naapurimaissakin) harjoitetun elokuvasensuurin historiaan keskittyneen Kinopaniikki-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on nyt paketissa. Päätösjaksossa (Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi) heitämme hyvästit elokuvasensuurin tarinalle ja matkaamme kuvaohjelmalain aikakauteen. Kohuitta ei olla 2010- ja 2020-luvuillakaan selvitty, siitä ovat pitäneet huolta mm. dokumenttielokuvat Reindeerspotting – pako joulumaasta (2010) ja sen itsenäinen jatko-osa Lost Boys (2020). 

Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys (2020) keräsi komeat katsojaluvut (yli 53 000 katsojaa teatterilevityksessä) ja herätti kohua ilmestyessään. Elokuvassa katsottiin dokumentaarisen luonteensa puolesta olevan ”mallioppimiseen perustuva haitallisuus”. K18-ikärajapäätöstä perusteltiin ahdistavuuden lisäksi myös huumeidenkäytön ihannoinnilla.

Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties)

Kinopaniikki-podcastin yhdeksännessä jaksossa tehdään tiivistelmänomainen katsaus naapurimaiden pohjoismaiseen elokuvasensuuriin ja brittiläisiin Video Nasties -elokuviin. Mukana mm. Monty Python -komediaryhmän Brianin elämä (Monty Python's Life of Brian, 1979), joka kiellettiin Norjassa jumalanpilkan vuoksi. Norjan valtiollinen elokuvasensuuriviranomainen määräsi Brianin elämän kiellettäväksi, koska viranomaistahon mukaan elokuva oli loukkaava uskovaisia ihmisiä kohtaan ja siinä käytettiin kristillistä symboliikkaa pilkkaavassa kontekstissa. Naapurimaassa Ruotsissa otettiin tosikkomaisista norjalaisista ilo irti, sillä Ruotsissa elokuvaa peräti markkinoitiin lauseella: ”Elokuva on niin hauska, että se tuli kielletyksi Norjassa”.

"Always Look on the Bright Side of Life"

Kielletyt kelat, osa 9: Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties) on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Videolaki 1988-2001

Kinopaniikki-podcastin kahdeksannessa jaksossa muistellaan vuosina 1988-2001 ylläpidettyä videolakia, jonka myötä Suomesta tuli yksi Euroopan ankarimmista aikuissensuurin maista. "Elektronisen huumeen" eli videokasettien moraalipaniikkia lietsovat jaksossa mm. Yleisradio, Suomen Kuvalehti, Reino Paasilinna sekä Sirpa Pietikäinen. Kielletyt kelat, osa 8: Videolaki 1988-2001 on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Tiukkaa videolakia kannatettiin lopulta puolue-eroista huolimatta, oikealta ja vasemmalta.  Vasemmistopuolueissa vastustettiin amerikkalaisten kuolemankauppiaiden saalistushimoa. Keskustan kansanedustaja ilmoitti maatalon tyttärenä tietävänsä, että maaseudun väki ei videoelokuvia tarvitse.

Suomessa kokonaan kielletyn The Texas Chainsaw Massacren (1974) lihakoukkukohtauksen esittäminen ajankohtaisohjelmassa, parhaaseen katseluaikaan, sai kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset. Katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhata moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaista ryönää päästettäisiin levitykseen. 

Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä

Kinopaniikki-podcast on edennyt Suomessa harjoitetun elokuvasensuurin historiassa jo seitsemännen jakson äärelle. Tuorein jakso on omistettu kokonaan suomalaiselle elokuvalle – ja eritoten niille teoksille, jotka jäivät viime vuosisadalla valtiollisen elokuvasensuurin kynsiin. Kielletyt kelat, osa 7: Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. "Löysällä moraalilla" varustettuina ohjaajina tahtipuikkoa heiluttavat mm. Toivo Särkkä, Risto Orko, Jörn Donner ja Visa Mäkinen.

Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) vaikeudet suomalaisen elokuvasensuurin kanssa alkoivat jatkosodan jälkeen. Opetusministeri Reino Oittisen elokuvatarkastamolle lähettämä kirjelmä käynnisti kieltotoimet, jonka seurauksena Jääkärin morsian oli ”pantava hyllylle toistaiseksi”. Oittinen kehotti tarkastamoa harkitsemaan ”olisiko elokuvan esittäminen ehkäistävä”, koska sen ”esittäminen mahdollisesti voi vaarantaa Suomen suhteita vieraisiin valtioihin”.

Mielenterveys horjuu

"Elokuva, joka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön hyväksyttäkö esitettäväksi."

Kinopaniikki-podcastin kuudennessa jaksossa tarkastellaan elokuvia, jotka kiellettiin Suomessa mielenterveydellisenä uhkana. Kielletyt kelat, osa 6: Mielenterveys horjuu on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Moraalittomasti mielenterveyttämme horjuttavat mm. William Castle, Michael Powell, Roman Polanski ja Don Siegel.

Michael Powellin Peeping Tom (1960) on nykyään kauhuelokuvan tunnustettu klassikko, mutta ilmestyessään siihen kohdistunut kritiikki ja suoranainen tekijän häpäisy oli kohtalokasta. Tribune-lehden Derek Hill antoi surullisen kuuluisan tuomion: ”Ainoa todella tyydyttävä tapa hankkiutua Peeping Tomista eroon olisi lapioida se kasaan ja huuhtoa nopeasti alas lähimmästä viemäristä. Ja sittenkin vielä löyhkä jäisi.”

Raaistavaa

”Elokuva tuli kieltää, jos ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on raaistava.”

Kinopaniikki-podcastin viidennessä jaksossa otamme askeleen kohti pelon hetkiä ja kauhun väristyksiä, ultraväkivaltaa unohtamatta. Kielletyt kelat, osa 5: Raaistavaa on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja uusimpana lisäyksenä, Leffamediassa. Kiellettyjä "yöjuttuja” tarjoilevat mm. Tobe Hooper, Brian de Palma, Paul Verhoeven ja Tony Scott.

Brian de Palman mestariteos Carrie (1976) kiellettiin Suomessa "raaistavana". Elokuvatutkijat ovat nähneet elokuvan havainnollistavan teoriaa, jonka mukaan kauhuelokuvat ovat nuorten siirtymäriittejä. Lapsia emme ole, aikuisiksi emme halua tulla - katsokaamme siis kiehtovasti kiellettyjä kauhuelokuvia, joiden maailmassa kasvun, seksuaalisuuden ja moraalin kysymykset korostuvat.

Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin

"Elokuva tuli kieltää, jos sen esittäminen saattoi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”

Kinopaniikki-podcastin neljäs jakso: Kielletyt kelat, osa 4: Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jääneitä "ulkopoliittisesti haitallisia" elokuvia tarjoilevat mm. Ernst Lubitsch, Billy Wilder, John Milius ja Renny Harlin. 

Renny Harlinin debyyttielokuva Jäätävä polte/Born American (1986) oli 1980-luvun puolivälin ulkopoliittinen kuuma peruna. Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimituspäällikkö Hannu Taanila soimasi nuoria elokuvantekijöitä sumeilematta: ”kuin koirat, jotka nuolevat amerikkalaisuuden kättä ja heiluttelevat omaa pikku häntäänsä… amerikkalaisuuden perseennuolijat jostain omituisesta syystä kehtaavat sanoa itseään suomalaisiksi.”

Epäsiveellistä

”Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen, älköön elokuvaa hyväksyttäkö esitettäväksi.”

Kinopaniikki-podcastin kolmas jakso: Kielletyt kelat, osa 3: Epäsiveellistä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jäänyttä "törkyä" tarjoilevat mm. Pier Paolo Pasolini, Nagisa Oshima ja Russ Meyer, SS:n naarassusi Ilsaa unohtamatta.

Pier Paolo Pasolinin Saló eli Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) kiellettiin Suomessa epäsiveellisenä ja hyvien tapojen vastaisena elokuvana. Sen koettiin olevan vielä omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti.  

Hyvien tapojen vastaista

”Sensoreilla on usein sama vika kuin psykopaateilla: he eivät osaa erottaa todellisuutta illuusioista eivätkä illuusioita todellisuudesta” -David Cronenberg.

Kinopaniikki-podcastini toinen jakso: Kielletyt kelat osa 2, Hyvien tapojen vastaista on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Mukana mm. syntiset Fritz Lang, Frank Capra, Paul Verhoeven ja Henri-Georges Clouzot. Helsingin Sanomien Raija Forsströmiä mukaillen, ”kenenkähän asia olisi estää moisten pääsy suoratoistokanaviin – lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?”

Törky on törkyä! Frank Capran mustan komedian klassikko Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) kiellettiin Suomessa "hyvien tapojen vastaisena".

Kinopaniikki-podcast

Tarjolla tänään (ja tästä eteenpäin) allekirjoittaneen Kinopaniikki-podcast, jonka ensimmäisen tuotantokauden keskiössä ovat Kielletyt kelat eli suomalaisen elokuvasensuurin kynsiin jääneet elokuvat. Kielletyissä keloissa käydään läpi Valtion elokuvatarkastamon kieltämiä elokuvia ja tarkastellaan lempeällä huvittuneisuudella viime vuosisadan moraalipaniikkia. Kymmenessä ensimmäisessä podcast-jaksossa tehdään matkaa elokuvien, historian ja osin myös politiikan koukeroihin. 

Tänään ilmestynyt avausjakso tarjoaa johdannon Suomessa harjoitettuun elokuvasensuuriin. Jakso on nyt kuultavissa mm. Spotifyssa, Google Podcasteissa ja YouTube-kanavalla Kinopaniikki. Myöhemmissä jaksoissa luvassa mm. epäsiveellisyyttä, hyvien tapojen vastaisuutta ja ulkopoliittisista syistä haitallisia elokuvia. 

Pysykää kuulolla.

Suomen elokuvasäätiön historia

Suomen elokuvasäätiö varttui puolen vuosisadan ikäiseksi päälle vuosi sitten. Aihetta juhlittiin ennen pandemia-aikaa mm. Kino Reginassa järjestetyllä 50-vuotisjuhlaseminaarilla sekä Kalle Kinnusen toimittamalla oraalihistorialla Elokuvasäätiön tuella - suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Esiinnyin itsekin juhlaseminaarin osuudessa, jossa haastattelin toimittaja/tietokirjailija Kinnusta teoksen pohjalta. Haastattelu on nähtävissä Vimeosta.

Kirjoitin vastikään tiivistetyn 52-vuotishistorian elokuvasäätiön verkkosivuille.

"Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli päätös, joka ei ainoastaan ilmaissut julkisen vallan tahtoa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Se oli aivan uusi linjanveto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Nyt elokuvasta tuli jotakin, mitä piti vaalia."

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

Alain Resnais - yöstä ja usvasta

Hiljattain menehtynyt ranskalainen elokuvaohjaaja Alain Resnais (1922-2014) jätti jälkeensä huikaisevan kulttuuriperinnön, sillä jo 1940-luvulla elokuvantekijyyteen syventyneen taiteilijan ura kesti aina näihin päiviin saakka. Viimeiseksi jäänyt ohjaus Aimer, boire et chanter (2014) sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla vain kolme viikkoa ennen miehen kuolemaa.

Resnais tunnettiin uransa alussa arvostettuna lyhytelokuvien ja dokumenttien tekijänä. Hollantilaisen jälki-impressionistin, Vincent van Goghin (1853-1890), kuvataiteesta innostunut Resnais voitti lyhytelokuvallaan Van Gogh (1948) Oscarin vuonna 1949. 1950-luvun alussa yhteistyö dokumentaristi Chris Markerin kanssa toi Resnais’n yhä lähemmäs antropologista dokumenttiesseetä.

Resnais’n uran tunnetuimmat vaiheet 1950- ja 60-lukujen taitteesta ovat piirtyneet vankasti elokuvahistoriaan. Ranskalaisen uuden aallon (nouvelle vague) syntyhetkellä valmistunutta elokuvaa Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima Mon Amour, 1959) pidetään nykyään modernin eurooppalaisen elokuvan keskeisenä teoksena. Sitä seuranneella Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad,1961) -elokuvalla Resnais liikkui yhä mietteliäämmän ja haastavamman ilmaisun äärelle.

Ylevän taiteellisuuden vastapuoleksi Resnais oli kiinnostunut myös sarjakuvista ja kioskikirjallisuudesta. Resnais piti Flash Gordonia yhtä merkittävänä innoittajana uralleen kuin Marcel Proustia. Resnais’llä oli näkemystä – ja kanttia – leikitellä arvaamattomasti ”korkealla” ja ”alemmalla” tasolla. Svengaavan 60-luvun jälkipuoliskolla Resnais hakeutui yhteistyöhön peräti Marvel Comicsin perustajan Stan Leen kanssa, mutta kaksikon filmaushaaveet jäivät lopulta toteutumatta. Resnais’n Tintti-elokuvakin jäi lopulta tekemättä, kun eri aikatasoissa liikkuva, surrealistinen tieteismysteeri Rakastan sinua, rakastan sinua (Je t’aime, Je t’aime, 1968) floppasi lippuluukuilla.

Yö ja usva

Resnais’n tuotannon avainteoksia on natsi-Saksan keskitysleirien kauhuja kuvaava lyhytdokumentti Yö ja usva (Nuit et brouillard, 1955), jonka näin ensimmäisen kerran ollessani lukioikäinen. YLE TV2:n Dokumenttiprojektissa esitetyn elokuvan katsominen ei ollut helppoa, mutta sitäkin palkitsevampaa ja unohtumatonta. Elokuvan jättämä vaikutus näkyy ajattelussani varmasti loppuelämän.

Yö ja usva valmistui Resnais’n henkisesti ja fyysisesti raskaiden ponnistelujen kautta. Hän vei filmiryhmänsä Auschwitziin, tarkoituksenaan kuvata vapautetusta keskitysleiristä muistuttavia raunioita. Tehtävä ei kuitenkaan osoittautunut helpoksi, sillä raunioiden kuvaaminen autenttisella tapahtumapaikalla sai kuvausryhmän liikuttuneeseen tilaan, jossa vuorottelivat häpeän ja vihan tunteet. Kyse oli ihmiskunnan kauheimmasta ajanjaksosta, josta Resnais pyrki pakottamaan esiin totuuden.

Elokuva alkaa rauhallisen harmonian vallitessa. Hiljalleen kuva siirtyy niitylle, joka sijaitsee keskitysleirin tähystystornin juurella. Ensi näkemältä Auschwitz esittäytyy kuin minä tahansa hylättynä rakennuksena. Ohut ruoho peittää alueen pihaa kuin peittääkseen sitä kauheutta mikä paikassa on vallinnut. Kameran laskeutuessa ruohonjuuritasolle Auschwitzissä vallinneet olosuhteet tulevat esiin piikkilankojen ja parakkien kautta.

Ihmiskunnan murheellisimmista hetkistä muistuttavaan elokuvaan tuo runollista harmoniaa kertojaäänenä toimiva Michel Bouquet, joka lukee otteita keskitysleiriltä selviytyneen Jean Cayrolin teksteistä. Cayrolin runot kulkevat kuvien rinnalla halki teoksen ja luo sille kokonaan uuden ulottuvuuden. Samalla, kun elokuvan kuvissa on puhdasta pahuutta ja kauhua, Cayrolin runo tuo ripauksen elämänjatkumisen kauneutta ja runollista taikaa. Peter von Bagh on tiivistänyt tunteen Elokuvan historia -teoksessaan (1998) seuraavasti: ”katsoja säikähtää omia reaktioitaan, putoaa sivullisen roolistaan jonnekin uhrin ja pyövelin osien väliin.”

Kuvakollaasien jälkeen siirrytään seuraamaan fasistista propagandakuvaa Nürnbergin valtiopäiviltä vuodelta 1934. Marssivien natsisotilaiden joukosta ihmismassoja tervehtivät kansallissosialistiset diktaattorit. Lähes epätodellisen voimakkaat kuvat on poimittu suoraan Leni Riefenstahlin elokuvasta Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935).

Resnais näyttää myös välähdyksiä keskitysleirien rakennusvaiheista. Irvokkaissa kuvissa nähdään alppi-, autotalli-, japanilais- ja ei-minkään-tyylisiä vartiotorneja. On aika ennen leiriä, leirin etenemisvaiheet ja aika sen jälkeen. Keskitysleiristä on tehty oma pikkukaupunki helvetistä, josta löytyy niin sairaala, ilotalo kuin vankilakin. Elokuvan edetessä ei voi välttyä ajattelemasta, tai peräti näkemästä, kuolleita ruumiita. Rappeutuvasta keskitysleiristä on tullut turistipyydys ja sivulliselle katsojalle kaasukammiokin näyttäytyy tavallisena parakkina. Tuskalliseen kuolemaan päätyneiden ihmisten kynnenjäljet betonikatossa muistuttavat menneisyyden hirmutyöstä.

”Mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä”

Resnais on onnistunut luomaan yhtenäisen elokuvan hyvinkin toisistaan poikkeavasta materiaalista huolimatta. Hanns Eislerin syvälle sieluun pureutuva musiikki on vahvasti tunteita koskettavaa, se vie katsojan tapahtumien vierelle ja rauhoittaessaan etäännyttää teoksesta uskotellen, että tapahtumat ovat ollutta ja mennyttä. Se seikka, että Eislerin musiikki oli kiellettyä natsi-Saksan aikana tuo dokumentaariseen aineistoon kiintoisaa näkökulmaa ja tekee elokuvan ääniraidasta itsestään dokumentaarista (von Bagh, 1998).

Yö ja usva antaa tilaa katsojan oman ajatusmaailman kehittymiselle. Tämän piirteen ansiosta elokuvan katsomiskerrat ovat toisensa jälkeen vaikuttavia ja voimakkaita kokemuksia. Elokuva on paitsi aikakuva natsien hirmuteoista, myös yleisellä tasolla tulkittava näkemys ihmisen kyvystä sanoinkuvaamattomaan pahuuteen.

Resnais esittää keskitysleirit eri aikojen näkökulmista ja rikkoo näin ajallista yhteneväisyyttä. Tällaisen ilmaisukeinon kautta natsien hirmutekojen pohdinta, ja ihmisen omantunnon kysymykset tuodaan myös nykykatsojan silmien eteen. Käsitys joukkotuhon mahdollisuudesta ja ihmisen pahuudenvietistä nousevat esiin keskitysleirin raunioista myös yleisenä, universaalina totuutena.

Ohjaajan väitteen mukaan paha on yhä olemassa ja ihminen on kykenevä pahaan ajasta ja paikasta riippumatta. Katerpillarilla kasattavat ruumiskasat ja liike-elämää varten huolitellusti lajitellut hius- ja kultahammaskasat muistuttavat ihmisen pahuudesta peittelemättä. Resnais asettaa lopulta itsensä ihmiskunnan tavoin syytteeseen tapahtuneista rikoksista.

Francois Truffaut luonnehti aikalaisensa Resnais’n elokuvaa seuraavasti: ”Yö ja usva ei ole dokumenttielokuva, syytekirjelmä eikä runo vaan eräänlaista mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä.”

"Me uskottelemme itsellemme, että kaikki tämä kuului tiettyyn, menneseen aikaan ja että se tapahtui vain yhdessä tietyssä maassa. Me emme katso ympärillemme emmekä kuule loputonta huutoa"
– ote Jean Cayrolin tekstistä

Lähteet:
Alain Resnais. http://www.kolumbus.fi/ranska/ranska/elokuva/resnais.html (linkki tarkistettu 10.4.2014)
Bagh, Peter von (1998): Elokuvan historia. Otava, Helsinki.
Truffaut, Francois (1982, suomenkielisen painoksen toimittajana Sakari Toiviainen): Elämäni elokuvat. Love kirjat, Helsinki.

Oscar-gaalan rippeitä

85. Oscar-gaala tuli ja meni. Yön gaalavalvojaisista kehkeytyi kiinnostava yllätysten yö. Ennakkosuosikiksi ounasteltu Lincoln ei kerännyt mainetta ja kunniaa, vaikka Daniel Day-Lewis selväksi voittajaksi selvisikin. Illan isäntänä toimi monipuolinen koomikko Seth MacFarlane, joka onnistui olemaan luonnollinen viihdyttäjän tehtävässään. Paikoitellen MacFarlanen vitsit purivat varsin hyvin, vaikka kriittisimmät naiskatsojat ovatkin jo sovinismisyytöksiä esittäneet. MacFarlane jäi kuitenkin statistiksi illan todellisen kuningattaren Jennifer Lawrencen edessä, joka sulatti katsojien sydämet lopullisesti aidon hömelöllä suloisuudellaan.

Ansiokkaan tiivistunnelmainen, mutta poliittisesti yksioikoinen Argo palkittiin parhaan elokuvan pystillä, mutta ohjaaja Ben Affleckin panos ei ollut akatemian mielestä edes ehdokkuuden arvoista työtä. Näin on käynyt erittäin harvoin, sillä elokuvan historia tuntee vain kolme tapausta, jolloin parhaan elokuvan Oscarin voittaneesta elokuvasta ei ole ohjaaja ollut nomineerattuna. Tuorein tapaus on reilun parinkymmenen vuoden takaa, kun Bruce Beresford jäi ilman ehdokkuutta sentimentaalisen Palveluksessanne, Miss Daisyn (Driving Miss Daisy, 1989) voittaessa parhaan elokuvan palkinto. Tuolloin Oscarin vei Oliver Stone Vietnam-kuvauksellaan Syntynyt 4. heinäkuuta (Born of the 4th of July, 1989).

Yllättävää kyllä, jo toisen ohjaus-Oscarinsa voittanut Ang Lee on yhä ainoa parhaan ohjauksen palkinnolla palkittu aasialainen elokuvantekijä. Leen ohella ehdokkaita on ollut vain kolme: Hiroshima Teshigahara, arvatenkin Akira Kurosawa ja aasialais-amerikkalaiseksi kategorisoitava M. Night Shyamalan.

Englantilainen elokuvaaja Roger Deakins sai tänä vuonna Oscareissa jo kymmenen ehdokkuutensa, mutta yhä tuo Coenin veljesten hovikuvaaja on vailla voittoa. Tuoreimmasta Bond-seikkailusta, sinänsä tympeäksi jääneestä Skyfallista palkinnon olisi suonut, mutta räikeimmältä oikeusmurhalta tuntuu se, että mies jäi ilman Oscaria Menetetystä maasta (No Country for Old Men, 2007). Vaan ei Deakins vielä mikään epäonnen soturi ole, sillä äänimiksaaja Kevin O'Connell on ollut Oscar-ehdokkaana jo rapeat parikymmentä kertaa vuodesta 1983 alkaen voittamatta yhtään pystiä.

Läntisen naapurimaamme menestys Oscareissa kulminoitui parhaana dokumenttielokuvana ansaitusti palkitun Searching for Sugar Manin (2012) oodiin. Voittokulku jatkui vielä äänileikkauksen kategoriassa, jossa palkittiin alansa maineikkaat taiturit Paul N.J. Ottosson ja Per Hallberg, vieläpä eri elokuvista. Hallbergille Oscar oli jo kolmas, Ottossonille toinen. Kaiken kaikkiaan Ruotsi on ollut pohjoismaista ylivoimaisesti menestyksekkäin elokuvamaa Oscareiden suhteen. Suomen yhtä ehdokkuutta (Mies vailla menneisyyttä) vastaan Ruotsilla on ollut historiansa aikana peräti 14 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta, joista kolme voittoa (Neidonlähde/Jungfrukällan, Kuin kuvastimessa/Såsom i en spegel, Fanny & Alexander).

Aina soi Sävelradio – Radiomusiikista musiikkiradioon

Pentti Kemppaista voi kutsua suomalaisen radiotoiminnan yleismuistiksi, sen verran ahkerasti mies on tutkinut ja kirjannut ylös radion vaiheita. Kemppaisen uutukainen kirja vie suomalaisen radiotoiminnan alkulähteille, Aina soi Sävelradio – radiomusiikista musiikkiradioon (lue artikkeli) käy läpi radion lähihistoriaa populaarimusiikin näkökulmasta. Harmi vain, että kiinnostava teos ei tunnu oikein löytävän paikkaansa. Se on muistelmakirjallisuudeksi liian tutkimuksellinen ja epäviihdyttävä, mutta toisaalta taas puhtaasti tutkimustulokseksi liian paljon henkilökohtaisten muistojen varassa.

Suomalaisen lyhytelokuvan historia - lyhyesti

Kotimaisen lyhytelokuvatuotannon syntyhetkeksi voidaan lukea vuosi 1904, jolloin Helsingin Siltasaaren sirkusmaneesissa nähtiin ensimmäiset Suomessa filmatut elokuvakatkelmat. Paikalliskuvien arkiset aiheet löytyivät koululaisten välituntiaskareista ja pääkaupungin katuelämästä. Säännöllinen lyhytelokuvien valmistaminen alkoi paria vuotta myöhemmin K.E. Ståhlbergin yhtiö Atelier Apollon toimesta, jonka tuotannossa valmistui vuosina 1906-1912 runsaat sata lyhytelokuvaa, joukossa mm. Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat (1907, ohjaajina Louis Sparre ja Teuvo Puro).

1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia,  joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.

Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.

1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.

1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.

 Eino Mäkinen

Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.

1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin.  Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…).  Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.

Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).

1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa.  Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.

1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.

2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville.

Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.

Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.

Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.

Neljä vuosikymmentä

Suomen elokuvasäätiön perustamisesta tuli kuluneeksi 15.10.2009 komeat 40 vuotta. Kirjoitin kuluneista vuosikymmenistä lyhyen historiikin SES-infoon (3-4/2009, lue lehti) laajan lähdeaineiston pohjalta. SES-info on säätiön oma, neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tiedotuslehti, joka on suunnattu elokuva-alalla työskenteleville ja kotimaisista elokuvista kiinnostuneille.