Alain Resnais - yöstä ja usvasta

Hiljattain menehtynyt ranskalainen elokuvaohjaaja Alain Resnais (1922-2014) jätti jälkeensä huikaisevan kulttuuriperinnön, sillä jo 1940-luvulla elokuvantekijyyteen syventyneen taiteilijan ura kesti aina näihin päiviin saakka. Viimeiseksi jäänyt ohjaus Aimer, boire et chanter (2014) sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla vain kolme viikkoa ennen miehen kuolemaa.

Resnais tunnettiin uransa alussa arvostettuna lyhytelokuvien ja dokumenttien tekijänä. Hollantilaisen jälki-impressionistin, Vincent van Goghin (1853-1890), kuvataiteesta innostunut Resnais voitti lyhytelokuvallaan Van Gogh (1948) Oscarin vuonna 1949. 1950-luvun alussa yhteistyö dokumentaristi Chris Markerin kanssa toi Resnais’n yhä lähemmäs antropologista dokumenttiesseetä.

Resnais’n uran tunnetuimmat vaiheet 1950- ja 60-lukujen taitteesta ovat piirtyneet vankasti elokuvahistoriaan. Ranskalaisen uuden aallon (nouvelle vague) syntyhetkellä valmistunutta elokuvaa Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima Mon Amour, 1959) pidetään nykyään modernin eurooppalaisen elokuvan keskeisenä teoksena. Sitä seuranneella Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad,1961) -elokuvalla Resnais liikkui yhä mietteliäämmän ja haastavamman ilmaisun äärelle.

Ylevän taiteellisuuden vastapuoleksi Resnais oli kiinnostunut myös sarjakuvista ja kioskikirjallisuudesta. Resnais piti Flash Gordonia yhtä merkittävänä innoittajana uralleen kuin Marcel Proustia. Resnais’llä oli näkemystä – ja kanttia – leikitellä arvaamattomasti ”korkealla” ja ”alemmalla” tasolla. Svengaavan 60-luvun jälkipuoliskolla Resnais hakeutui yhteistyöhön peräti Marvel Comicsin perustajan Stan Leen kanssa, mutta kaksikon filmaushaaveet jäivät lopulta toteutumatta. Resnais’n Tintti-elokuvakin jäi lopulta tekemättä, kun eri aikatasoissa liikkuva, surrealistinen tieteismysteeri Rakastan sinua, rakastan sinua (Je t’aime, Je t’aime, 1968) floppasi lippuluukuilla.

Yö ja usva

Resnais’n tuotannon avainteoksia on natsi-Saksan keskitysleirien kauhuja kuvaava lyhytdokumentti Yö ja usva (Nuit et brouillard, 1955), jonka näin ensimmäisen kerran ollessani lukioikäinen. YLE TV2:n Dokumenttiprojektissa esitetyn elokuvan katsominen ei ollut helppoa, mutta sitäkin palkitsevampaa ja unohtumatonta. Elokuvan jättämä vaikutus näkyy ajattelussani varmasti loppuelämän.

Yö ja usva valmistui Resnais’n henkisesti ja fyysisesti raskaiden ponnistelujen kautta. Hän vei filmiryhmänsä Auschwitziin, tarkoituksenaan kuvata vapautetusta keskitysleiristä muistuttavia raunioita. Tehtävä ei kuitenkaan osoittautunut helpoksi, sillä raunioiden kuvaaminen autenttisella tapahtumapaikalla sai kuvausryhmän liikuttuneeseen tilaan, jossa vuorottelivat häpeän ja vihan tunteet. Kyse oli ihmiskunnan kauheimmasta ajanjaksosta, josta Resnais pyrki pakottamaan esiin totuuden.

Elokuva alkaa rauhallisen harmonian vallitessa. Hiljalleen kuva siirtyy niitylle, joka sijaitsee keskitysleirin tähystystornin juurella. Ensi näkemältä Auschwitz esittäytyy kuin minä tahansa hylättynä rakennuksena. Ohut ruoho peittää alueen pihaa kuin peittääkseen sitä kauheutta mikä paikassa on vallinnut. Kameran laskeutuessa ruohonjuuritasolle Auschwitzissä vallinneet olosuhteet tulevat esiin piikkilankojen ja parakkien kautta.

Ihmiskunnan murheellisimmista hetkistä muistuttavaan elokuvaan tuo runollista harmoniaa kertojaäänenä toimiva Michel Bouquet, joka lukee otteita keskitysleiriltä selviytyneen Jean Cayrolin teksteistä. Cayrolin runot kulkevat kuvien rinnalla halki teoksen ja luo sille kokonaan uuden ulottuvuuden. Samalla, kun elokuvan kuvissa on puhdasta pahuutta ja kauhua, Cayrolin runo tuo ripauksen elämänjatkumisen kauneutta ja runollista taikaa. Peter von Bagh on tiivistänyt tunteen Elokuvan historia -teoksessaan (1998) seuraavasti: ”katsoja säikähtää omia reaktioitaan, putoaa sivullisen roolistaan jonnekin uhrin ja pyövelin osien väliin.”

Kuvakollaasien jälkeen siirrytään seuraamaan fasistista propagandakuvaa Nürnbergin valtiopäiviltä vuodelta 1934. Marssivien natsisotilaiden joukosta ihmismassoja tervehtivät kansallissosialistiset diktaattorit. Lähes epätodellisen voimakkaat kuvat on poimittu suoraan Leni Riefenstahlin elokuvasta Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935).

Resnais näyttää myös välähdyksiä keskitysleirien rakennusvaiheista. Irvokkaissa kuvissa nähdään alppi-, autotalli-, japanilais- ja ei-minkään-tyylisiä vartiotorneja. On aika ennen leiriä, leirin etenemisvaiheet ja aika sen jälkeen. Keskitysleiristä on tehty oma pikkukaupunki helvetistä, josta löytyy niin sairaala, ilotalo kuin vankilakin. Elokuvan edetessä ei voi välttyä ajattelemasta, tai peräti näkemästä, kuolleita ruumiita. Rappeutuvasta keskitysleiristä on tullut turistipyydys ja sivulliselle katsojalle kaasukammiokin näyttäytyy tavallisena parakkina. Tuskalliseen kuolemaan päätyneiden ihmisten kynnenjäljet betonikatossa muistuttavat menneisyyden hirmutyöstä.

”Mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä”

Resnais on onnistunut luomaan yhtenäisen elokuvan hyvinkin toisistaan poikkeavasta materiaalista huolimatta. Hanns Eislerin syvälle sieluun pureutuva musiikki on vahvasti tunteita koskettavaa, se vie katsojan tapahtumien vierelle ja rauhoittaessaan etäännyttää teoksesta uskotellen, että tapahtumat ovat ollutta ja mennyttä. Se seikka, että Eislerin musiikki oli kiellettyä natsi-Saksan aikana tuo dokumentaariseen aineistoon kiintoisaa näkökulmaa ja tekee elokuvan ääniraidasta itsestään dokumentaarista (von Bagh, 1998).

Yö ja usva antaa tilaa katsojan oman ajatusmaailman kehittymiselle. Tämän piirteen ansiosta elokuvan katsomiskerrat ovat toisensa jälkeen vaikuttavia ja voimakkaita kokemuksia. Elokuva on paitsi aikakuva natsien hirmuteoista, myös yleisellä tasolla tulkittava näkemys ihmisen kyvystä sanoinkuvaamattomaan pahuuteen.

Resnais esittää keskitysleirit eri aikojen näkökulmista ja rikkoo näin ajallista yhteneväisyyttä. Tällaisen ilmaisukeinon kautta natsien hirmutekojen pohdinta, ja ihmisen omantunnon kysymykset tuodaan myös nykykatsojan silmien eteen. Käsitys joukkotuhon mahdollisuudesta ja ihmisen pahuudenvietistä nousevat esiin keskitysleirin raunioista myös yleisenä, universaalina totuutena.

Ohjaajan väitteen mukaan paha on yhä olemassa ja ihminen on kykenevä pahaan ajasta ja paikasta riippumatta. Katerpillarilla kasattavat ruumiskasat ja liike-elämää varten huolitellusti lajitellut hius- ja kultahammaskasat muistuttavat ihmisen pahuudesta peittelemättä. Resnais asettaa lopulta itsensä ihmiskunnan tavoin syytteeseen tapahtuneista rikoksista.

Francois Truffaut luonnehti aikalaisensa Resnais’n elokuvaa seuraavasti: ”Yö ja usva ei ole dokumenttielokuva, syytekirjelmä eikä runo vaan eräänlaista mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä.”

"Me uskottelemme itsellemme, että kaikki tämä kuului tiettyyn, menneseen aikaan ja että se tapahtui vain yhdessä tietyssä maassa. Me emme katso ympärillemme emmekä kuule loputonta huutoa"
– ote Jean Cayrolin tekstistä

Lähteet:
Alain Resnais. http://www.kolumbus.fi/ranska/ranska/elokuva/resnais.html (linkki tarkistettu 10.4.2014)
Bagh, Peter von (1998): Elokuvan historia. Otava, Helsinki.
Truffaut, Francois (1982, suomenkielisen painoksen toimittajana Sakari Toiviainen): Elämäni elokuvat. Love kirjat, Helsinki.