Kaupunkisinfoniat oman aikansa peilaajina

1920-luvulla syntyi varhaisen kokeellisen elokuvan ja dokumentaarisen kerronnan väliin kaupunkisinfoniaksi kutsuttu elokuvan lajityyppi. 1920- ja 30-luvuilla valmistuneilla kaupunkisinfonioilla tarkoitettiin dokumenttielokuvan tyylilajia, joissa ei välttämättä ollut minkäänlaista selostustekstiä ja joka kuvasi jonkin valitun suurkaupungin elämää, usein ilman sosiaalista kommentaaria. Tyylisuuntaukseen vaikuttivat ratkaisevasti Alberto Cavalcantin ranskalainen lyhytdokumentti Vain tunnit (Rien que les Heures, 1926) sekä amerikkalaisten Paul Strandin ja Charles Sheelerin kokeellisen elokuvan pioneeriteos Manhatta (1921).

Saksalaisen Walter Ruttmannin kuuluisan Berliini-elokuvan (Berliini, Suurkaupungin sinfonia/Berlin: Die Sinfonie der Grosstadt, 1927) oheen valmistuivat André Sauvagen oodi 1920-luvun Pariisille Études sur Paris (1928) sekä ranskalaisen elokuvarunoilijan, Jean Vigon  intensiivinen kaupunkimuotokuva Nizzasta puheenollen (A propos de Nice, 1929).

Kaupunkisinfonioiden tyylipiirteeksi muodostui nopeasti pyrkimys visuaaliseen elokuvarunoelmaan. Elokuvantekijöiden tarkoituksena oli tallentaa kameralle havaintoja suurkaupunkien elämästä. Tyypilliseksi kerrontatavaksi tuli aloittaa kerronta aamusta ja päättää se saapuvaan yöhön. Kaupunkisinfonioissa ei perinteisesti ollut yksittäisiä, tarinaa eteenpäin kuljettavia henkilöitä, joiden kohtaloihin syvennyttäisiin, vaan päähenkilöksi nousi aina kaupunki itse. Elokuvien rakenteissa erilaiset, toisiinsa liittymättömät jaksot ja otokset nivoutuivat yhteen. Tekijät kuitenkin välttivät informoimasta katsojia, eikä suoranaisia faktoja tai tarkoituksellisia väitteitä ollut tarpeen elokuvissa esittää. Mahdolliset ideologiat syntyivät katsojan ajattelussa.

Ruttmannin Berliini, suurkaupungin sinfonia on dokumentaarisen elokuvan merkkipaaluja.  Tiettävästi ohjaajan itsensä nokkelasti leikkaamassa elokuvassa yhdistellään sattumanvaraisilta tuntuvia kohtauksia kaupungin arkipäivästä. Esimerkkikohtauksena elokuvassa nähtävä itsemurha: nainen hyppää sillalta, mutta leikkauksen ja vastakkainasettelun avulla kohtauksen näkee modernin kaupunkielämän vieraantuneisuuden huipentumana. Elokuvan päätöslauselman mukaan kaupungin ruuhkassa ei yksilö pysty säilyttämään yksilöllisyyttään.

Neuvostodokumentaristi, montaasiestetiikan pioneeri Dziga Vertov oli omana aikakautenaan (1920- ja 30-luvuilla) epäkaupallisen ilmaisunsa takia varjoissa ja jäi lopulta Josif Stalinin poliittisen vainon taiteelliseksi uhriksi. Vertov pyrki näyttämään katsojille elämän sen todellisessa muodossa, tinkimättä. Ohjaaja nousi kuuluisuuteen 1920-luvulla yhteiskuntaa valaisevien dokumenttien ansiosta, ennen kuin Neuvostoliiton poliittinen sensuuri kävi aggressiivisesti taiteilijan näkemyksiin käsiksi.

Vertovin uran merkittävimpänä elokuvana on tavattu pitää vuonna 1929 valmistunutta teosta Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoapparatom), jonka tyylilajin voi summata kokeilevaksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvan päämääränä oli näyttää mihin kameran paljastava silmä ja elokuvailmaisun tehokeinot yltävät.

Mies ja elokuvakamera on tulvillaan metaelokuvallisia piirteitä, joilla katsojien huomio kiinnitetään elokuvan tekotapaan ja rakenteeseen. Elokuvan kuvaaja, joka esitetään yhteiskunnan tukipilarina, on samalla yksi päähenkilöistä. Kaupunkisinfonioiden traditiosta elokuva erottuu sillä, että kaupunkia ei täsmällisesti määritetä. Kuvauksia suoritettiin niin Moskovassa, Kiovassa, Odessassa kuin neuvosto-ukrainalaisella hiilikaivoksellakin.

Vertaillessa Vertovin kaupunkisinfoniaa Ruttmannin Berliini-teokseen, läpivalaisee Mies ja elokuvakamera huomattavasti pidemmälle kaupungin ytimeen. Berliini, suurkaupungin sinfonia on enemmän kaupungin ulkopuolinen kuvaus.  Mies ja elokuvakamera sen sijaan on paitsi kuvaus suurkaupungista, myös matka elokuvanteon maailmaan. Vertov esittelee elokuvassaan käytännössä kaikkia tuolloin mahdollisia tehokeinoja: rinnakkaisleikkausta, päällekkäis- ja pysäytyskuvia, animaatioita, nopeutuksia, jaettua ja pirstaloituvaa kuvaa ja trikkiotoksia.

Kotimaisen Kaupunkisinfonian (1995) idea syntyi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitoksella, dokumenttielokuvan historian kurssilla, jonka aikana opiskelijoille näytettiin niin Berliini, suurkaupungin sinfonia kuin Mies ja elokuvakamerakin. Näistä dokumenttielokuvan klassikoista vaikuttuneet nuoret elokuvaopiskelijat päättivät toteuttaa nykyajan kaupunkisinfonian, mykkäelokuvan tyyliin musiikkiin sovitettuna. Elokuvan tekijäkaartiin kuuluivat mm. Simo Halinen, Ulrika Bengts, Aku Louhimies, Mika Taanila ja John Webster, mutta kokoavaksi tekijäksi nousi ohjaaja/leikkaaja Heikki Ahola. 

Montaasimainen dokumenttielokuva kuvaa vuorokauden kulkua Helsingissä 1990-luvun syvän talouslaman aikana. ”Seikkaa, että maassamme oli yli puoli miljoonaa työtöntä ja pankkituki ylitti sotakorvaukset, ei tällaisessa ajankuvaelokuvassa voinut sivuuttaa”, muisteli Ahola Elokuvataiteen laitoksen lopputyössään. Dokumentissa näytetyn työnteon, vapaa-ajan ja juhlinnan oheen elokuvaan piirtyykin lempeän ilkikurista yhteiskuntakritiikkiä.

Kaupunkisinfonia, joka on jo nimensä kautta selvä kunnianosoitus 1920-luvulla vauhtiin päässeelle tyylilajille, on kerronnallisesti ailahteleva, mutta monipuolisena ajankuvana siinä on ansionsa. Päällimmäisenä tunteena elokuvasta nousee kuitenkin toivottomuuden ilmapiiri. Kohtauksissa on läsnä huutavaa avuntarvetta ja arjen tuskaa.

Suomen nykyiseen kuvaajaparhaimmistoon lukeutuvien tekijöiden kamerat ovat läsnä eri paikoissa, niin leipäjonossa, paikallisradiossa kuin pizzataksissakin. Mieleenpainuvimpana kohtauksena elokuvasta nousee esiin tavaratalo Stockmannin hulluja päiviä kuvaava jakso, josta on havaittavissa kulutusjuhlan mykän viiltävää kritiikkiä.

Kaiken keskellä Kaupunkisinfonia piirtää terävän ja havainnoivan kuvan 1990-luvun puolivälin kaupunkilaistuneesta Suomesta. Ilmestyttyään elokuva voitti arvostetun Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla (1995). Cinema Mondon pienimuotoisessa levityksessä elokuva keräsi valkokankaiden äärelle päälle parisataa katsojaa. Televisioensi-illan (1996) aikoihin kriitikko Tarmo Poussu ennusti osuvasti, että ”jos Kaupunkisinfonia nyt tuntuu kiinnostavalta, niin jo parin vuosikymmenen kuluttua se on ajankuvana todellinen aarre."