Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosat ovat usein suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on onneksi kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä kronologisesti  etenevässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä sivuosanäyttelijää.

Osa 1/5: Leo Jokela

Leo Jokelaa (1927-75) on muisteltu näyttelijänä, joka teki roolinsa kuin tyhjästä. Legendaarinen pieni suuri mies ennätti valkokankaan ulkopuolella työskennellä niin Joensuun, Vaasan kuin Helsingin teattereissa, vaikka hänet oman kertomuksensa mukaan saatettiinkin heittää ulos monesta teatterista lyhyen mittansa tähden. Pienin hienostunein keinoin Jokela loi kuitenkin uran elokuvanäyttelijänä, jonka erityislajiksi nousi komedia. Tyylivalintaan häntä ehkä ohjasi myös boheemi elämäntapa.

Elokuvan pariin Jokela asteli satunnaisten roolitöiden kautta jo 1940-luvun lopulla, mutta vakituiseen leipään hän pääsi kiinni 50-luvun puolivälissä siirtyessään Fennada-filmin palkkalistoille avustavaksi näyttelijäksi ja maskeeraajaksi. Fennadan leivissä Jokelasta tuli erityisesti ohjaaja Aarne Tarkaksen vakiokasvo. Kovanaamasta (1954) alkanut yhteistyö jatkui yli vuosikymmenen ja sisälsi tyylillisesti niin suomalaista lännenelokuvaa (Villi Pohjola, 1955 & Villin Pohjolan kulta, 1963) kuin iskelmäpotpureitakin (Tähtisumua, 1961), mutta pääpaino oli monenkirjavissa farsseissa (Älä nuolase, 1962). Yhteistyö kantoi viiskytlukulaisista kasarmifarsseista Tarkaksen viimeiseen ohjaustyöhön (Johan nyt on markkinat!, 1966) saakka.

Taiteellisesti kunnianhimoisempi yhteistyö syntyi Matti Kassilan kanssa, jonka ohjauksessa Jokela aloitti näyttelijäavustajana (Maija löytää sävelen, 1950) nousten viimeistään Komisario Palmu -elokuvien myötä parrasvaloihin. Jo Kassilan eloisassa Syntipukissa (1957) Jokela toimi paitsi lukuisten sivuosarooleihin heittäytyjänä, myös maskeeraajana ja ääniteknikon apulaisena! Kassilan ensimmäisessä Palmu-elokuvassa, Komisario Palmun erehdys (1960), Jokela sinetöi maineensa. Vähäeleisen etsivä Kokin hahmo vääntyi surumielisen koomiseksi paljon muistellussa "Silmät tummat kuin syksyinen yö" -musiikkinumerossa. Kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) toi Jokelalle ansaitun miessivuosa-Jussin.

Viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa yhteistyö sai alkunsa radion puolelta ja kesti kaikkiaan lähes viisitoista vuotta. Pasasen ideoimassa Ruljanssiriihessä Jokelan rooliksi tuli esiintyä stadin slangia vääntävänä piruilijana, papukaija G. Pula-ahona. Hedelmällinen yhteistyö Speden kanssa jatkui valkokangastöiden parissa radiotuotantojen päätyttyä 60-luvun puolivälissä. Parhaimmillaan Jokela nähtiin totuuksia laukovana herra keskivertosuomalaisena Spede-tuotannon innovatiivisimpiin elokuviin lukeutuvassa vauhtikomediassa Pähkähullu Suomi (1967). Rooleja kertyi aina seppä Leonardosta (anakronistinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 seitsemän veljestä, 1968) New Yorkin sheriffiin (tuohivirsuwestern Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Työskentely suomalaisen viihteen moniosaajien (Spede, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen) rinnalla oli Jokelalle mieluista.

Spede-elokuvien rinnalla valmistui Palmu-elokuvien joutsenlaulu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa Jokela nähtiin vielä viimeisen kerran etsivästä ravintoloitsijaksi siirtyneenä Kokkina. Alle viisikymppisenä kuolleen kulttisuosikin viimeiseksi roolisuoritukseksi jäi Viu-hah hah-tajan (1974) puistonpenkillä ryypiskelevän puistokemistin osa. Vaikka roolisuoritus olikin pieni, antoi Jokela onnettoman sekavalle elokuvalle tarpeellisen piristysruiskeen.