Elokuvateatterikentällä murros filmistä digitaaliseen olikin totaalinen. Rakennemuutos loi kokonaan uudet pelisäännöt, joissa keskeisiksi asioiksi nousivat nopea vaihtuvuus ja "tulos tai ulos" -ajattelu. Filmin vuosisadasta astuttiin digitaalisen elokuvan valtakauteen kiistanalaisessa ilmapiirissä, mutta ajat ovat olleet (ainakin toistaiseksi) suotuisia kotimaiselle elokuvalle. Digilevityksen aikana ensi-ilta-ajattelu on alueellisesti tasavertaistunut. Kopiomäärien noustua voidaan mikä tahansa ensi-iltaelokuva esittää avausviikonloppuna suurimpien kaupunkien ohella niin Suonenjoella, Joutsassa kuin Sodankylässäkin. Kotimaisen dokumenttielokuvan viime vuosien elokuvateatterimenestyksen (mm. Sel8nne, Metsän tarina) on ratkaisevasti mahdollistanut digilevitys.
Elokuvan tallennelevityksen puolella murroksessa on sen sijaan oltu jo 1960-lopusta alkaen, jolloin ensimmäiset videonauhuriesi-isät saapuivat markkinoille. Elokuvalevityksen jatkuvassa aaltoliikkeessä ja uusien innovaatioiden jatkojalostamisessa purjehdittiin 1980-luvulle, jolloin tilanne tuntui rauhoittuvan hetkeksi, kun JVC:n kehittämä VHS (Video Home System) syrjäytti teknisesti parempilaatuisen Sonyn Betamaxin tallenneformaattien sodassa. VHS:n voittokulku jatkui täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aina 2000-luvun taitteeseen saakka, jonka jälkeen DVD (Digital Versatile Disc) nousi kärkiformaatiksi. Sittemmin DVD:n on jo laadullisesti ohittanut teräväpiirtotekniikkaa hyödyntävä Blu-ray.
Elokuvalevityksen murros näkyy myös kaupunkikuvassa, sillä perinteiset kivijalkavideovuokraamot ovat vauhdilla katoamassa ostoskeskuksista ja kortteleiden nurkista kuin puhelinkopit 1990-luvulla. Tilalle ovat tulleet suoratoistopalvelut (stream) ja ns. videotilauspalvelut (video on demand, VOD).
1980-luvulla videovuokraustoiminnan aloittanut yhdysvaltalainen Blockbuster sulki ovensa viime syksynä. Viimeiseksi vuokraukseksi jäi osuvasti apokalyptinen crazy-komedia This is the End (2013).
Nostalgikko minussa haaveilee vielä (pätevien) videovuokraamojen äärelle, mutta koska arkikäytössä tulee katseltua elokuvia enenevissä määrin suoratoisto- ja videotilauspalveluista, päätin selvittää suomalaisten elokuvien saatavuutta näissä.
Valitettavaa kyllä suomalaisen elokuvan löytöretkeilijälle verkon palvelut tarjoavat tällä hetkellä vain hippusia.
Viaplay
Ruotsalaisen Viasat-konsernin alaisuudessa toimiva Viaplay ei suomalaisella sisällöllä juhli. Tarjolla on ainoastaan kolme suomalaisnimikettä: Lauri Maijalan väärinymmärretty, surrealistinen pahanolon komedia Juoppohullun päiväkirja (2012), Mauri Kunnaksen suosittuun piirroskirjaan pohjautuva sesonkianimaatio Joulupukki ja noitarumpu (1996, löytyy myös Netflixistä) sekä Hannu Kahakorven televisioelokuva Onnellinen mies (1979).
Viaplayn pohjoismaisen elokuvan kattaus on kaikkiaan vähäistä ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on skandinaavinen mediakonserni. Lienee kohtuullista epäillä, että yhtiön elokuvatuntemus ei ole osaavien ihmisten käsissä.
HBO Nordic / Filmnet / Voddler
Yhdysvaltalaisen kaapelitv-kanava HBO:n (Home Box Office) alla toimii suoratoistopalvelu HBO Nordic, joka on tullut suomalaisillekin käyttäjille tutuksi laadukkaiden televisiosarjojen ensiesittäjänä. Palvelun elokuvaosasto keskittyy viime vuosikymmenten amerikkalaiseen sisältöön eikä suomalaisia elokuvia löydy ainuttakaan.
Sen enempää ei suomalaista sisältöä ei löydy myöskään C More Filmin Filmnetistä tai elokuvalevityksen Spotifyksi toistaiseksi surkuhupaisin tuloksin nimetystä Voddlerista.
Netflix
Blind Spot- ja Kinotar -tuotantoyhtiöihin keskittyvän kattauksen tunnetuinta kaartia edustavat Timo Vuorensolan tieteiskomedia Iron Sky (2013) peräti kahden version (alkuperäinen teatteriversio ja ohjaajan pidennetty versio) voimin ja Antti-Jussi Annilan Kalevala-tarustoa modernisoinut Jadesoturi (2006). Draaman puolelta huomattavia nostoja ovat Heikki Kujanpään ansiokas Lauri Viita -elämäkertaelokuva Putoavia enkeleitä (2008) ja Jarmo Lampelan pienen ihmisen muotokuva Eila (2003).
Netflixille voi toki olla kiitollinen edes näistäkin, mutta on huomattavaa, että kokoelmaan ei ole tullut lainkaan uusia nimikkeitä sitten Iron Skyn. Pitääkö siis ymmärtää niin, että kotimaisella elokuvalla ei kerrassaan ole suoratoistopalveluissa markkinarakoa? Vai ovatko suomalaisten tuotanto- ja/tai levitysyhtiöiden esityskorvausvaatimukset ylivoimaisia monikansalliselle firmalle? Epäilen.
Elonet
Maksullisten verkkopalveluiden lisäksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet tarjoaa ilmaiseksi 1900-luvun alkupuolen lyhytdokumentteja (mm. Finlandia- ja Olympia-katsausten muodossa) sekä katkelmia vuosina 1913-24 valmistuneista kotimaisista mykkäelokuvista. Taannoin palvelussa oli kokeiluluontoisesti nähtävänä myös joitakin Teuvo Tulion pitkiä elokuvia, mutta ilmeisesti teknisten ongelmien takia elokuvat on vedetty verkkolevikistä hyllylle. Toivoa sopii, että KAVI voisi hyödyntää arkistojaan tulevaisuudessa (digi)tehokkaammin.
Lopuksi - harmaalta vyöhykkeeltä
Laittomuuksiin ei sovi kannustaa, saati kehottaa, mutta digitaalisen elokuvalevityksen puolella on filmikelan mentäviä aukkoja, jos laajimman Suomi-kattauksen tarjoaa useaan kertaan "verkosta häädetty" HDFIN-suoratoistopalvelu. HDFIN tarjoaa ihailtavan laajasti niin uutta kuin vanhaa kotimaista elokuvaa, mukana mm. DVD:nä edelleen julkaisematon Mikko Niskasen mestarillinen nuorisokuvaus Ajolähtö (1982) ja Rauni Mollbergin paljon muisteltu hyväntuulinen televisioelokuva Siunattu hulluus (1975).
...ja YouTubesta löytyy yhdellä klikkauksella VHS-tasoista kulttiherkkua: Olli Soinion kauhukomedia Kuutamosonaatti (1988) ja Veikko Aaltosen seksuaalivinoutumia tutkiskeleva trilleri Tuhlaajapoika (1992). Kumpaakaan ei ole julkaistu koskaan DVD:nä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti