Ilmiö nimeltä Pepe

Suomalainen musiikkilehdistö on tavannut olla pitkän linjan konkareille todella ankara. 1990-luvulla City ja Rumba suorastaan kilpailivat siitä, kuka pahimmin tölväisee suomenkielisen rockin pioneerejä. Parikymppisten rock-skribenttien joukossa rakentavan kritiikin tilalle ui asenteellinen koppavuus, kun kriitikoiden arvostelukyvyn korvasi väkinäinen ilkimielisyys. Kaiken keskellä unohtui, että hyvää kritiikkiä ei koskaan synny "kuulematta paskaa" -ennakkoasenteella.

Valitettavasti tähän asenteeseen törmää yhä.

Tänä keväänä todelliseksi comeback-ilmiöksi noussutta Pepe Willbergiä ei voi pitää hyvällä tahdollakaan suomenkielisen rockin pioneerinä, mutta popin, iskelmän ja vaativamman folkin taitajana Willberg osoitti taitonsa jo 1970-luvulla Pepe & Paradise -yhtyeen jäsenenä. Hiljattain edesmenneen Otto Donnerin säveltämä, sovittama ja tuottama Niin vähän on aikaa (1972) yhdisti aikalaisrunouden moderniin laulelmapoppiin ja jazzin sävelkieleen.

Paradise-yhtyeen hajottua Willbergin oma sooloura vaipui 1980- ja 90-lukujen edetessä unohdukseen, kunnes nostalgiannälkäinen yleisö nosti hänet parrasvaloihin yhtenä Mestareista.

2000-luvulla Willberg on ollut monien aikalaistensa tavoin tilanteessa, jossa levymyynti on laahannut nollalukemissa. Iskelmäduunarin elanto on löytynyt ruotsinlaivoilta ja viihdekeskusten sivunurkista. Konserttisalikiertueet ovat jääneet vain haaveeksi.

Näistä lähtökohdista onkin ollut kiehtovaa seurata Willbergin taiteellista ylösnousemusta Pepe & Saimaa -levyn myötä. Tehosekoittimesta tutun muusikko/tuottaja Matti Mikkosen johtamana Willbergin ura on saanut todella odottamattoman käänteen. Mikkosen lisäksi sävellystyössä on auttanut Eppu Kosonen ja tekstit ovat Timo Kiiskisen ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Johanna Vuoksenmaan käsialaa.

Tähän mennessä Pepe & Saimaa -levyn arviot ovat olleet suorastaan ylistäviä. Soundissa täydet pisteet saanut albumi on Hemmo Päivärinteen mukaan "täynnä upeita nyansseja" ja albumi kokonaisuudessaan "täydellinen taiteellinen täysosuma ja mestariteos". Komeita lauseita artistista, jonka viime vuosikymmenien urakäänteet eivät juuri ole rock-lehtiä puhutelleet.

Helsingin Sanomien Ilkka Mattila kehui albumin rock-genre -määritteen alla ja positiivinen arvio valtakunnan huomattavimmassa sanomalehdessä johti albumin loppumiseen useista liikkeistä levyn julkaisupäivänä.

Tänä päivänä, kun suomalainen rock ja iskelmä ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin, tuntuu suorastaan luontevalta, että Willbergin uran elvyttäjäksi on noussut Tehosekoittimessa hittejä kynäillyt Matti Mikkonen. Flirttailihan lahtelaislähtöisen Tehosekoittimen rock vuosituhannen vaihteessa iskelmäsävytteisen herkkyyden rajoilla. Kuunnelkaapa vaikkapa Kaukaisimmalle rannalle (2001), Maailma on sun (2001) tai sittemmin lukuisiksi eri tulkinnoiksi venynyt Hetken tie on kevyt (2002). Rock-iskelmää?

Willbergin ylösnousemuksen läheisin referenssitapaus lienee menneisyyden vanki Freeman, jonka eletrotrio Uusi Fantasia pelasti unohdukselta yllätyksellisellä ja freesiltä kuulostaneella albumilla Freeman 4 (2011). Kohtalaisen hyvän paluulevyn jälkeen kevyellä tuohivirsuglamilla maustetun suomipopparin ura on kuitenkin uinahtanut takaisin vanhoille raiteilleen.

Mitä seuraavaksi? Pave Maijasen comeback? Ai niin, Lähtisitköhän on soinut jo muutaman vuoden ajan Tavastian Lauantaidiskossa osana kirjavaa hipster-kimaraa.

Onkin aina viehättävää ja tervetullutta, kun edellisen sukupolven vieroksumat artistit löytävät uuden yleisön. Ja uuden nuorison, ilman ennakkoasenteita.

Vieraudessa on aina oma lumonsa.