Bluesia Tampereen asemalla

Tampereen elokuvajuhlia vietettiin viime viikolla jo 43. kertaa. Pian puolen vuosisadan (?!) ikäinen festivaali on suomalaisten kulttuuritapahtumien kentällä, ja ehkä kansainvälisestikin katsottuna, jo instituutio, mutta jollain merkillisellä tavalla filkkarit ovat pystyneet välttämään jähmettymisen. Ehkä kiitos kuuluu nuorille, innokkaille elokuvantekijöille, uusiutuvalle yleisölle tai toimivalle festivaaliorganisaatiolle? Joka tapauksessa filkkarit tuntuvat säilyvän sukupolvelta toiselle, isältä pojalle, vaikka lyhytelokuva itsessään porskuttaa vuosikymmenestä toiseen elokuvakulttuurin marginaalissa.

Digitaalisen jakelun aikakaudella lyhytelokuvalla olisi luontevia mahdollisuuksia nousta suuremmankin yleisön tietoisuuteen ja arvostukseen. Ja yritystä on ollutkin, kiitos Pohjola-filmin, joka viime syksynä toi rohkeasti teatterilevitykseen kiitetyn Lähiöleffat-lyhäripaketin.

Suomalaisen lyhytfiktion puolella merkkitapauksia on ollut kuitenkin valitettavan vähän, mutta onneksi tapaukset ovat olleet sitäkin mojovampia. Antti Heikki Pesosen rujo Korsoteoria (2012) tulisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi heille, jotka moittivat kotimaisen fiktiokirjoittamisen heikkoa tasoa. Pesosen itsensä kirjoittama puolituntinen on nimittäin mestariteos tyylilajissa, jonka suomalaiset elokuvantekijät tuntuvat osaavan parhaiten koko maailmassa: sysimusta komedia. Korsoteoria on parhaimmillaan ällistyttävän runsas tarttuvien onelinereiden aarrearkku, joten odotukset Pesosen tulevaa pitkää elokuvaa kohtaan ovat korkealla.

Lisäksi Jussi Hiltusen tarinaltaan valitettavan ajankohtaisesta Hiljaisesta viikosta (2011) on tullut runsaasti kansainvälistä huomiota herättänyt draama. Kotimaassa se tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle, vaikka voittikin taannoin parhaan lyhytelokuvan Kettu-palkinnon.

Tänä vuonna Tampereella oli mahdollisuus tutustua kotimaisen ja kansainvälisen kilpailun ohella puolalaiseen animaatioon, ranskalaiseen nykyavantgardeen sekä laajalti aasialaiseen elokuvaa.

Kaksi teemaa olivat vahvimmin esillä: kiinalainen nykyelokuva ja filippiiniläisen elokuvan salattu historia. Dokumentaariset, fiktiiviset ja kokeelliset filippiiniläiselokuvat käsittelivät sotahistoriaa, elämää marginaalissa ja uskonnollisuutta, reflektoiden myös kipeätä siirtomaamenneisyyttä. China Experience ja Doc: Asia -sarjat havainnollistivat kiinalaisen elokuvan muutosta, mutta heijastelivat paljastavasti myös kiinalaisen yhteiskunnan voimakkaita muutoksia.

Ulkomaalaisista ohjaajista omat retrospektiivinsä olivat saaneet vahvasti Aki Kaurismäki ja Roy Andersson -vaikutteinen ruotsalaisohjaaja Jonas Selberg Augustsén sekä mainoselokuvistaan tunnettu brittiläisanimaattori Darren Walsh. Lisäksi festivaali otti kantaa alkuperäiskansojen puolesta esittämällä näytöksen tuoretta saamelaista elokuvaa.

Avajaisnäytöksessä sai maailmanensi-iltansa yllättäen myös Aki Kaurismäen uusi lyhytelokuva Juice Leskinen Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla (2012), joka on livetaltiointi saman nimisestä kappaleesta Tampereen Tullikamarilta vuodelta 1988. Olikin perusteltua, että ensiesitys pidettiin samassa paikassa, 25 vuotta myöhemmin.

Tyylillisesti Bluesia Pieksämäen asemalla jatkaa Kaurismäen musiikkielokuvien (Saimaa-ilmiö, Melrose: Rich Little Bitch) observoivaa dokumentaarista tyyliä. Lähes parikymmenminuuttinen liveperformanssi on kuvattu häveliäästi sivulta, huojuvalla käsivaralla, eikä se ole teknisesti korkealuokkainen. Kertakäyttöisen oloinen elokuva nouseekin toiseen potenssiin sen nykyisestä kulttuurihistoriallisesta aspektista johtuen. Lavalla nähdään lopunajan Grand Slamin lisäksi vierailevina esiintyjinä niin Pantse Syrjä, Dave Lindholm, Harri Marstio kuin Matti Pellonpääkin. Kotikutoisesta elokuvasta syntyykin yllättäen hauska ja liikuttava suomirockin kabaree.

Suomalaisohjaajista näkyvimmin festivaalilla oli esillä sukupolvensa ansioituneimpiin tekijöihin lukeutuva Zaida Bergroth (s. 1977), joka ennen siirtymistään pitkän näytelmäelokuvan pariin (Skavabölen pojat, Hyvä poika) ohjasi mainioita lyhyitä fiktioita. Tampereella näistä Bergrothin lyhytelokuvista nähtiin lämminhenkinen nuoruudenkuvaus Heavy Metal (2006), Puolueet-lyhytelokuvasarjaan (2006-07) kuulunut lempeä komedia Kunnanjohtaja (2006) sekä ohjaajan Taideteollisen korkeakoulun päättötyönä valmistunut Lasileuka (2004), joka ilmestyessään voitti juuri Tampereella yli puolituntisten elokuvien erikoispalkinnon. Bergrothin lyhytelokuvien katselmukselle oli selvästi tilausta, sillä kaksi näytöstä myytiin sukkelasti loppuun. Ohjaajan humaani ote on nähtävissä jo lyhytelokuvissa, vaikka vahvimpaan kukoistukseen Bergrothin tunneilmaisu on toistaiseksi päässyt esikoispitkässä elokuvassa Skavabölen pojat (2009).

Bergroth oli suunnitellut festivaalin pyynnöstä myös Carte Blanche -näytöksen, joka osoittautui kiehtovasti ohjaajansa näköiseksi ja koko festivaalin mieleenpainuvimmaksi esitykseksi. Zaidan toivesarja sisälsi loisteliaan kattauksen eurooppalaisen lyhytelokuvan parhaimmistoa 1970-luvun lopulta viime vuosiin. Mukana oli niin dokumentteja, kokeellista fiktiota kuin perinteistä draamaa.

Osuvana avauksena nähty Belá Tarrin hyytävä Prologue (2004) tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään. Se toimii vahvana dokumentaarisena kuvauksena Euroopan yhteiseen kriisiin, leipäjonoihin. Krzysztof Kieslowskin lyhyistä henkilöhaastatteluista koostettu Puhuvat päät (Gadajace glowy, 1980) muodostuu nykykatsojalle 1900-luvun muistiksi, elämänmyönteiseksi ihmisyyden kaareksi.

Minimalistisempaa visiota nähtiin jugoslavialaisen Aleksandar Ilicin painostavassa Moukarissa (Malj, 1977), jossa katsojaa turrutettiin ruokateollisuuden julmuudella. Mekaanisesti työskentelevät liukuhihnalaiset kuljettavat kananpoikia pitkin hihnaa, kunnes murskaavat ne yksitellen moukarilla ja pudottavat jätökset roskalaariin. Joukosta poikkeava musta kananpoika pakenee kuitenkin kohtaloaan ja nousee teollisen prosessin yläpuolelle. Ilicin elokuva voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Tampereella vuonna 1978.

Fiktion ja faktan välille kietoutui ruotsalaisen nykyelokuvan ehkä kiinnostavimman tekijän, Ruben Östlundin rekonstruktioelokuva Omaelämäkerrallinen kohtaus nro 6882 (Scen nr: 6882 ur mitt liv, 2002). Östlundin kaltaiset rohkeat fiktiivis-kokeelliset tyylitaiturit puuttuvat suomalaisen lyhytelokuvan puolelta lähes kokonaan. Mieleen nousee oikeastaan vain aktiivinen ohjaajakaksikko Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A, Erään hyönteisen tuho), mutta heidänkin visuaalisesti ensiluokkaiset elokuvat kulkevat enemmän dokumentaaris-kokeellisessa tyylisuunnassa.

Bergrothin toivesarjassa perinteisemmän draaman puolelle kaartuivat Lynne Ramsayn Isän salaisuus (Gasman, 1998), Jens Jonssonin Veljeni (Bror min, 2002) sekä näytöksen vaikuttavin elokuva, Andrea Arnoldin siloittelematon draama Ampiainen (Wasp, 2003), joka on yksi vahvimpia lyhytfiktioita, joita olen kenties koskaan nähnyt. Rouhean aidoilla näyttelijäsuorituksilla etenevä elokuva ei sorru kurjuuden maksimointiin vaan etenee kauniin empaattisesti kohti väkevää loppuaan brittiläisen realismin hengessä. Arnoldin tuorein elokuva on kehuttu klassikkofilmatisointi Humiseva harju (Wuthering Heights, 2011), joka nähtiin viime keväänä Suomessakin valkokangaslevityksessä.

Säestettyjen mykkäelokuvien puolella nähtiin Teuvo Puron Noidan kirot (1927), kansallismytologinen fantasiadraama, jonka äänimaailmasta vastasi joikuperinnettä nykyaikaan päivittävän saamelaistrio Uldan musiikki. Suomalaisen kauhuelokuvan lupaavana alkusoittona nähty Noidan kirot on kunniakkaasti kestänyt aikaa, vaikka sen mykkäelokuvalle tyypillinen ylinäytteleminen saakin tämän päivän valossa tahattoman koomisia piirteitä. Emma-ehdokkuudellakin noteeratun Uldan musiikki sopi elokuvan tunnelmaan tyylikkäästi.