Sukupolvikokemuksen äärellä - Terminator 2 revisited

Lokakuun puolivälin sateisena lauantaina esitettiin Helsingin Bio Rex -elokuvateatterissa sukupolvet ylittävä elokuvaspektaakkeli, James Cameronin moderni klassikko Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991). Elokuvaesityksen järjestämisestä vastasi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto yhteistyössä kirjankustantamo Otavan kanssa, joka on hiljaittain julkaissut Peter Petren toimittaman Arnold Schwarzeneggerin omaelämäkerran Total Recall.

Ennen elokuvaa Bio Rexin aulasta saattoi aistia kihelmöivän odottavan atmösfäärin. Tarjolla oli reipas parituntinen elokuvan parissa, jonka suurin osa salissa olleista on nähnyt lukuisia kertoja, mutta harvempi 70 mm -kopiona valkokankaalta. Ei ollutkaan yllätys, että T2:n näytöksestä muodostui todellinen 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden luokkakokous. Aplodeja jaettiin jo filmin alkumetreillä, kun valkokankaalle vyöryivät TriStarin ja Carolcon mainoskuvat. Lopulta muutaminkin väliaplodein höystetty esitys päättyi ekstaattiseen tunnelmaan, jossa nostalgia ja nykyisyys eivät onneksi ajautuneet törmäyskurssille. Näytöksen jälkeen jäin pohdiskelemaan sitä, että elokuviin liittyviä sukupolvikokemuksia ei voi todellakaan väheksyä.

Kanadalaissyntyisen James Cameronin uralla Terminator-elokuvat muodostavat olennaisen ytimen. Ensimmäinen Terminator - tuhoaja (The Terminator, 1984) oli paitsi Cameronin läpimurtoelokuva, myös kiehtovalla tavalla tieteis-, toiminta- ja kauhuelokuvaa yhdistänyt synkkä dystopia. Cameronin kekseliästä, energisyydessään jo maanistakin ohjausta vie eteenpäin pyrkimys perfektionismiin, josta myöhemmin tuli ohjaajan tavaramerkki - ja riippakivi.

Keskustelu menestyselokuvan jatko-osasta syntyi jo pian alkuperäisen ilmestyttyä, mutta teknisistä vastoinkäymisistä johtuen Cameron ei suhtautunut myötämielisesti tarinan jatkamiselle. Ratkaisemattomampi kiista oli kuitenkin Terminator-tavaramerkin omistusoikeuksista, jotka kuuluivat 80-luvun lopulla talousongelmiin ajautuneelle Hemdale-tuotantoyhtiölle. Päätähti Schwarzeneggerin kehoituksesta Carolcon tuottajamoguli Mario Kassar osti 5 miljoonalla dollarilla Terminatorin jatko-osan ja koko franchisen oikeudet. Kassarin solmittua sopimukset Cameronin, Schwarzeneggerin ja Sarah Connoria
näyttelevän Linda Hamiltonin kanssa, oli Terminator 2:n ydinjoukko kasassa. Elokuvan kylmäveriseksi tappokoneeksi muuntui hetkeä aiemmin Renny Harlinin Die Hardissa (Die Hard 2 / Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli, 1990) John McClanen mielenrauhaa terrorisoinut Robert Patrick ja dramaturgialle olennaisen, nuoren John Connorin, roolin nappasi hurmaavan kapinallinen teinipoika Edward Furlong.

Kireällä kuvausaikataululla edennyt tuotanto tarvitsi jälkituotantovaiheessa peräti neljä leikkaajaa, jotta elokuva valmistuisi sovitusti heinäkuun 1991 ensi-iltaan. Conrad Buff, Mark Goldblatt ja Richard A. Harris työskentelivät elokuvan eri kohtausten parissa ja erikoistehosteiden editointia valvoi vielä Dody Dorn. Ensi-iltaan mennessä elokuvan tuotantokustannukset olivat nousseet tähtitieteelliseen noin 100 miljoonaan dollariin, mutta ilmestymisvuoden loppuun mennessä tulojakin oli syntynyt jo yli 500 miljoonan dollarin edestä, joista muuten vain alle 40% Yhdysvaltain markkinoilta.


Kriitikoiden vastaanotto Suomessa

Suomessa Terminator 2 - Tuomion päivä sai ensi-iltansa 4.10.1991. Elokuvan vastaanotto oli kriitikoiden taholta varauksellinen, mutta pääasiassa myönteinen. Helsingin Sanomien arvostettu Helena Ylänen ilmoittautui elokuvan näkyväksi puolestapuhujaksi: "Terminator 2 on kineettisen taiteen virstanpylväs", hän tiivisti. "Erikoistehoste-elokuvien historiassa T2 on samanlainen loikkaus kuin Oklahoma! (1955, kirj. huom) oli musikaalien kehityksessä. [- -] Cameron nivoo efektit osaksi kertomusta ja sen tematiikkaa".

Ensi-ilta-arvioissa painottuukin kiinnostavalla tavalla teknologian ja erikoistehosteattraktioiden korostaminen. Paitsi ihastelua ja hämmästelyä, aiheuttivat Industrial Light & Magicin special effects -luomukset myös suoranaista halveksuntaa ja viisastelua. Hyvänä esimerkkinä Katso!-lehden Antti Lindqvist (25-26/1996), joka naiivisti naljaili, että "moderni megateknologia megajyllää megavirtaviivaisena megatehostesumuna ja megahenkeäsalpaavina kvasiratkaisuina". Peili-lehden (4/1991) arviossaan Kari Salminen totesi elokuvan olevan "tieteissanomaltaan vanhanaikainen anti-utopia, mutta toteutukseltaan ekstaattista teknovyörytystä. Elokuva on viimeisimmän teknologian tuote, mutta sanomaltaan se on teollisuusestetiikan ja barbaaristen lihasten lumoissa".

Arvioissa valiteltiin sitä, että ensimmäisen Terminator-elokuvan hillityn synkkä jännitys on korvattu suureellisella action-tulituksella. T2 koettiin liian suurena ollakseen enää tech noir kuten edeltäjänsä. Kati Sinisalon (La Strada/syyskuu 1991) tulkinnassa  "originaali tarjosi synkänromanttisen ja umpipessimistisen tulevaisuusvision, jatko-osa lupailee paitsi toivoa myös hyvän voittoa pahasta. [- -] Elokuva propagoi uskoa parempaan tulevaisuuteen." Ylänen muistutti kuitenkin myös, että "pohdiskelut rauhan ja ihmishengen tärkeydestä tekevät elokuvasta mahtipontisen rakentavan".

Parin vuosikymmenen takaisissa arvioissa ei liiemmin T2:lle herunut kiitosta viihdyttävyydestä, mutta castingia sentään kehuttiin: Linda Hamiltonin Sarahia pidettiin vahvana roolisuorituksena, joka oli osaltaan muuttamassa toimintaelokuvien naishahmojen luonnetta seuraaviksi vuosikymmeniksi. Edward Furlong otettiin vastaan näppärästi kymmenvuotiaan messiaan roolin sisäistäneenä teinitähtenä ja Robert Patrickia kehuttiin "epäinhimillisen eleettömäksi" tappokoneeksi.

Näkemyksellisimmin Terminator 2:n merkityksen koki HS:n Helena Ylänen, jolle elokuva näyttäytyi tieteisfantasialajityypin "taitekohtana, joka pakottaa tulevat yhä suurempiin näyttöihin, kunnes koko tyyppi kangistuu ja tukehtuu".

Kiistämättä, näinhän on juuri käynyt turboahdettujen Transformersien ja CGI-ähkyyn tukehtuvien uudelleenfilmatisointien ja rebootien kautta. Terminator-saagalle ei ole käynyt juuri sen paremmin. Aiempien elokuvien maineella ratsastaneet, persoonattomat jatko-osat Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines, 2003) ja Terminator Salvation (Terminator - Pelastus, 2009) ovat olleet kyllä toimivaa räiskintäviihdettä, mutta valovuosien päässä Cameronin visionäärisestä tinkimättömyydestä.

Niin, eikä kummassakaan jatko-osassa ole ollut enää Brad Fiedelin dynaamista musiikkia. Saati niin hyvää tunnusbiisia kuin Guns N' Posersin pyöräilyhousuklassikko You Could Be Mine.