Auringon uusi tuleminen

Jo yli neljännesvuosisata sitten (?!) perustettu CMX äänittää parhaillaan uransa 14. pitkäsoittoa eikä uran loppua ole näkyvissä. Vaikka suomalaisen rockin progesaurusmaiseksi konkariksi kasvaneen bändin käänteet eivät olekaan kiinnostaneet käytännössä Aionin (2003) jälkeen on A.W. Yrjänän johtaman rokkilauman julkaisurintamalla tapahtunut syksyn aikana innostavia käänteitä. Svart Records julkaisi elokuussa megalomaanisena neljän vinyylilevyn ja 64-sivun kirjan laitoksena CMX:n varhaistuotannon vuosilta 1988-91 ja heti perään EMI muistelee jo parikymppiseksi varttunutta Aurinkoa (1992). Vuosijuhlan kunniaksi levy on nyt julkaistu uudelleen masteroituna ja miksattuna kahden kahden levyn erikoispainoksena. Hämmentävän erinomaisesta miksauksesta vastaa lukuisia CMX:n levyjä tuottanut Rauli 'Rake' Eskolin.


Aurinko valmistui CMX:n uraa ajatellen kiinnostavassa taitekohdassa. Yhtye oli siirtynyt Bad Vugumin leiristä monikansallisen EMIn repertuaariin tuottaja Gabi Hakasen houkuttelemana. EMIn tuotantopäälliköksi siirtynyt Hakanen oli hetkeä aiemmin myynyt Kauko Röyhkän kanssa perustamansa Herodes-yhtiön EMIn alamerkiksi ennen kuin Herodeksen toiminta oli ehtinyt edes kunnolla käynnistyä.
Aurinkoa edeltäneisiin pitkäsoittoihin (Kolmikärki, 1990 ja Veljeskunta, 1991) nähden albumilla soittaa varsin selkeästi uusiutunut ja monipuolistunut yhtye. Aiempi hc-punk ja velmun aggressiivinen avantgarde on vaihtunut selkeään linjakkuuteen (liekö yhtenä syynä se, että Aurinko oli ensimmäinen CMX-levy, jolla oli ulkopuolinen tuottaja?). Amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodattuvat komeasti läpi Kalevala-vaikutteiseen shamanismirockiin, johon on heitetty vielä annos äkkiväärää progressiivisuutta. Yrjänän kypsyneissä sanoituksissa synkkäsävyinen mystiikka kohtaa onnistuneesti inhorealistisen runollisuuden.

Uuden miksauksen ansiosta Aurinko kuulostaa kiehtovan modernilta. Sen entisestään vahvistunut tunnelma puskee esille jo albumin avaavasta Pyhiinvaeltajasta. Kaiken kaikkiaan levyn väkevä avauskolmikko (Pyhiinvaeltaja-Härjät-Aivosähköä) on loisteliaiden rock-biisien kimara, josta ei alkuvoimaa puutu. Yrjänän lauluosuudet horjuvat toki hardcore-ajoista muistuttaen, mutta nuotin vierestäkin laulaessaan A.W. korjaa virheet asenteella ja omaäänisyydellä.

Aikoinaan liian kaupallisena pidetty Ainomieli on hyötynyt vahvimmin uudesta käsittelystä. Aiempaan CD-julkaisuun verrattaessa uuden remixin kautta kuuluvat vahvemmin paitsi oikukkaat kitarakuviot myös Costi Snelmannin räyhäkkäät stemmalaulut. Edelleen levyn parhaimpiin biiseihin lukeutuu myös kiehtovaa teologista kuvastoa viljelevä Marian ilmestys, jossa taustalla mystiikkaa huokuvat kitarat on tuotu hivenen enemmän esille. Ainoastaan Timanttirumpu on oman aikansa lapsi pseudoshamanistisessa taidekolistelussaan. Se muistuttaa vahvasti 1990-luvun alun etnovillityksestä, josta crossover-metkuja harrastanut Waltarikin otti omansa. Muista kappaleista Tähteinvälinen sai mielestäni paremmin lihaa luidensa ympärille täydettynä versiona vuoden 1997 kokoelmatriplalla Cloaca Maxima. Katariinanpyörän suhteen biisin vaativan tunnelman sisäisti paremmin Manalainen-singlen kääntöpuolelta löytynyt akustinen versio.

Ilmestyessään vain 6000 kappaletta myynyt (tosin nyttemmin jo kultalevyrajankin rikkonut) Aurinko on uudelleenjulkaisunsa ansainnut. Vaikka 90-luvun CMX:n magnum opus,  skitsofreenisen monipuolinen Aura (1994), ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, saattaa konkariyhtyeen kuunneltavimmat levyt löytyä hyvinkin sektorilta Aurinko ja Rautakantele (1995). 1990-luvun edetessä Yrjänän teksteistä tuli yhä vahvemmin CMX:n musiikin yksi määrittelevistä elementeistä. Hän määritti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa suomalaisen rock-lyriikan tason uudelleen monitulkintaiseksi, älykkääksi sanataiteeksi.