Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Francis Ford Coppolan luovan kultakauden jälkeen 1980-luku osoittautui ongelmalliseksi, taloudellisen ahdingon piiskaamaksi aikakaudeksi. Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Coppola oli tuottamassa veteraaniohjaaja Akira Kurosawan historiallista spektaakkelia Kagemusha - varjokenraali (Kagemusha, 1980) yhdessä George Lucasin kanssa. Elokuva sai vauhdikkaan lähdön Cannesin elokuvafestivaaleilta ja päätyi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariksi.

Ilmestyskirja. Nytin haastavan tuotannon jälkeen Coppola oli vakaasti päättänyt siirtyä pienimuotoisempien töiden pariin. Toive minimalistisesta produktiosta hautautui kuitenkin pian, kun intiimin musikaalidraaman Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1982) budjetti levisi hillitystä kahdesta miljoonasta dollarista pröystäilevään 25 miljoonaan dollariin. Rahaa kului mm. massiivisiin lavasteisiin, jotka Coppola rakennutti omalla studiolleen yhä suurisuuntaisemmaksi kasvanutta musikaaliaan varten. Lopputulos oli uran kannalta karmaiseva: kriitikoiden ristiriitaiset arviot olivat pientä verrattuna yleisökatoon, jonka elokuva kohtasi ilmestyessään  talvella 1982. Suoraan sydämestä onkin yhä yksi kaikkien aikojen eniten tappiota tuottaneista elokuvista. Katastrofaalisen tuloksen seurauksena Coppolan oma tuotantoyhtiö meni konkurssiin. Seuraavana vuonna hän luopui rakennuttamastaan studiosta pystyäkseen korjaamaan musikaalin tuottamaa taloudellista tappiota. Taloussotkujen keskellä Coppola auttoi saksalaisohjaaja Wim Wendersin pyrkimystä tehdä ohjaajauraa Yhdysvalloissa. Yhteistyöstä syntynyt rikoselokuva Hammett - tehtävä Chinatownissa (Hammett, 1982) on jäänyt vähälle huomiolle.

Paikatakseen taloudellisia tappioita Coppola pyrki jatkamaan ohjaustöitä mahdollisimman pian. Vuonna 1983 valmistuikin peräti kaksi uutta elokuvaa, joilla maestro pyrki löytämään teiniyleisön suosion. Ensin valmistui S.E. Hintonin suosittuun nuortenromaaniin pohjautunut Outsiders - kolmen jengi (The Outsiders), joka muistetaan vahvimmin nuoren polven (Brat Pack) tähtikaartin esiinmarssista. Rosoista nuorisoelokuvaa haukuttiin paikoin mitäänsanomattomaksi, mutta Coppolan henkilöohjaus sai laajalti kehuja.

Tyylikkäästi mustavalkoinen Taistelukala (Rumble Fish) syntyi Coppolan ja Hintonin yhteistyön tuloksena, he käsikirjoittivat elokuvaa yhdessä Outsidersin kuvausten vapaapäivinä. Väkevä nuorisodraama pyrki tekemään estetiikallaan kunniaa saksalaiselle ekspressionismille, mutta elokuvaa levittänyt Warner ei uskonut teoksen kaupalliseen menekkiin. Osin levitysyhtiön kielteisen asenteen takia Taistelukala floppasi totaalisesti, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet juuri myönteisemmin Coppolan luovuudelle. Kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Taistelukala on kokenut pienoisen arvonnousun ja siitä on tullut ansaitusti yksi Coppolan vaikean vuosikymmenen parhaimmista elokuvista. 

Taloudellisen epäonnen aikaa jatkoi yhtä kaikki Cotton Club (1984). Las Vegasin uhkapelikeitaan pelureiden yksityisellä rahalla tuottama rikosepookki. 1930-luvulle sijoittuva gangsteridraama syntyi ongelmallisessa tilanteessa, sillä valtavaan budjettiin vedoten tuottaja Robert Evans piti tuotannon tiukasti itsellään. Coppola palkattiin ohjaajaksi kuvausten juuri alkaessa, eikä miesten välit olleet kuvausvaiheessa kohdallaan. Lopulta ohjaaja kielsi tuottajaa saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saataisiin valmiiksi.

Vuosien vakavan puurtamisen jälkeen Coppola päätti vaihtaa viihteelle päästäkseen eroon epäonnistuneista tuotannoista. Ensin syntyi tilaustyönä Michael Jacksonin tähdittämä lyhytelokuva Captain EO (1986), jonka Disneyland valmisti huvipuistonsa filmiattraktioksi. Puhdistaakseen vaikean ohjaajan mainettaan Coppola heittäytyi kepeän nostalgiakomedian tekijäksi elokuvalla Peggy Sue menee naimisiin / Peggy Sue meni naimisiin... vai menikö? (Peggy Sue Got Married, 1986). Laskelmallinen irtiotto vakavista aiheista kannatti, sillä lempeästä romanttisesta komediasta tuli menestys.

Taloudelliset vastoinkäymiset jatkuivat kuitenkin peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä elokuvilla Kiviset puutarhat (Gardens of Stone, 1987) ja Tucker - mies ja unelma (Tucker: The Man and His Dream, 1988).  Vietnamin sodan traumoja käsitellyt kipeä draama Kiviset puutarhat jäi ilmestyessään Oliver Stonen Platoonin (Platoon - nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Varsin raskasmietteinen elokuva ei kiinnostanut kriitikoita, eikä katsojia. Syvempiäkin murheenaiheita Coppolan perheessä tosin oli, sillä perheen vanhin poika Gian-Carlo kuoli veneonnettomuudessa keväällä 1986.

Autotehtailija Preston Tuckerin elämä oli kiehtonut ohjaajaa jo vuosikymmeniä. 1970-luvulla Coppola oli kaavaillut pääosaan Marlon Brandoa ja tyylilajiksi musikaalin ja kokeellisen elokuvan sekoitusta. 80-luvun alun talousongelmien takia tuotanto oli kuitenkin hyllytetty. George Lucasin kannustamana Coppola otti tosipohjaisen tarinan uudelleen käsittelyyn ja lopputuloksena syntyi ohjaajan ongelmallisen ajanjakson kenties puhuttelevin elokuva. Ristiriitaisessa maineessa olevasta elokuvasta tuli kuin omakuva: ensin ilomielinen, sitten traaginen kertomus mahdottoman rajalla toimivasta ihmisestä. Zoetrope, Coppolan yhtiö, on kun Tuckerin unelma.

Vaikean vuosikymmenen päätti episodielokuva New York Stories (1989), jonka Coppola toteutti yhdessä Martin Scorsesen ja Woody Allenin kanssa. Epätasainen kaupunkiantologia ontuu valitettavasti juuri Coppolan tuhlailevan episodin, Life Without Zoe, kohdalla, jonka hän kirjoitti yhdessä tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Tappiolliseksi jäänyt kolmen lyhytelokuvan kokoelma sai Allenin ja Scorsesen tarinoista kiitosta, mutta Coppolan panos tyrmättiin. Erityisen vihamieliseksi äityi The Washing Postin kriitikko Hal Hinson, joka solvasi Coppolaa uransa pohjanoteerauksesta.

Kummisetä-elokuvilla maailmanmaineeseen noussut Coppola oli kieltäynyt sarjan kolmannen osan tekemistä 1970-luvun puolivälistä saakka. Paramount Picturesia elokuvasarjan laajentaminen trilogiaksi kiehtoi kuitenkin halki vuosien, olivathan elokuvat olleet varsinaisia rahasampoja. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen Paramount teki Coppolalle tarjouksen, josta useiden tappiollisten elokuvien piiskaama ohjaaja ei voinut kieltäytyä.  Uuden seesteisen voiman tunnossa hän otti ohjaustyön vastaan päästäkseen taloudellisesta ahdingostaan. Käsikirjoittajakaksikko Coppola-Mario Puzo pääsi jälleen tuttujen hahmojen äärelle ja haasteellinen Kummisetä III (The Godfather Part III, 1990) alkoi muodostua. Elokuvan keskeisenä hahmona nähdään Al Pacinon vielä kertaalleen esittämä, ikääntynyt Michael Corleone, joka tuskailee kipeän menneisyytensä äärellä. Samalla elokuva on kiehtova matka korruption keskelle, Vatikaanin mahdin takana piilevään alamaailmaan. Puzon ja Coppolan käsikirjoitus sekä jälkimmäisen jouheva ohjaus kantavat hyvin elokuvan pitkän keston.Ongelmallisinta Kummisedän kolmososassa on ajoittain liian moderni ilme sekä ennen kaikkea isin tyttären, Sofia Coppolan epäonnistunut roolisuoritus Michaelin Mary-tyttärenä. Sittemmin oivaltavana ohjaajana itsensä löytänyt Coppola ei saa viekoittelevaan henkilöhahmoonsa uskottavuutta. Parhaimmillaan Coppolan mafiasaagan päätösosa on elokuvan komeasti rakennetussa loppuhuipennuksessa, joka nostetaan oopperamaisen elementin kautta huikeaksi hitchcockiaaniseksi jännitysnäytelmäksi.

Kummisedän menestyksen jälkeen Coppolalla oli taas Hollywoodin tuki takanaan. Mies tarttui, ehkä yllättäen, Bram Stokerin usein filmattuun Draculaan (1897) ja pyrki tekemään uskollisimman mahdollisen kunnianosoituksen Stokerin kauhuromanttisesta klassikkoromaanista. Varhaisempiin Dracula-filmatisointeihin verraten Coppolan Dracula (Bram Stokerin Dracula / Bram Stoker's Dracula, 1992) näyttäytyykin poikkeuksellisen tyhjentävänä, definitiivisyyteen pyrkivänä kirjan kuvituksena. Joiltakin osin Coppola kuitenkin muokkasi vanhaa tarinaa vapaasti. Kokenut ohjaaja pyrki tuomaan klassiseen goottikertomukseen enemmän rakkaustarinan aineksia, seksuaalisesta intohimosta tinkimättä. Hän onnistuu tyylitellyillä leikkauksilla siirtymään kohtauksista ja kertojaäänestä toiseen. 

Draculan laajassa näyttelijägalleriassa on sekä onnistumisia että harmillisia hutilyöntejäkin. Gary Oldman veistelee karismallaan voimakkaan tuntuinen kreivin ja Anthony Hopkins on oivaltava räiskyvämpänä Van Helsinginä. Sen sijaan jäykkyyden perikuvaksi muodostuu Keanu Reavesin keskeinen rooli Jonathan Harkerina. Kolme Oscaria (pukusuunnittelu, maskeeraus, äänileikkaus) voittaneesta elokuvasta tuli Coppolan uran taloudellisesti menestynein elokuva sitten Kummisedän (1972) ja myöhemmän uran ehjin saavutus.

Visuaalisesti näyttävän Draculan jälkeen Coppola eksyi ponnettoman välityön pariin. Koko uran epäonnistunein elokuva saattaa hyvinkin olla uuvuttava Jack (1996), koko perheen draamakomedia, jossa keskinkertainen sovinnaisuus kohtaa siirappisuuden.Vakavalla pohjavireellä varustettu elokuva ei löydä paikkaansa komedian ja tragedian välillä Robin Williamsin sinällään sympaattisesta roolisuorituksesta huolimatta.

Kiistanalaisen mestariohjaajan viimeinen ohjaus elokuvan vuosisadalla oli John Grishamin romaaniin pohjautuva lakitupadraama Sateentekijä (The Rain People, 1997). Vanhanaikainen ensemble-elokuva kärsii liiallisesti kestosta, mutta onnistuu olemaan uskollinen filmatisointi Grishamin alkuperäisteoksesta. Yllättäen se ei kuitenkaan löytänyt katsojia kirjailijan aiempien filmatisointien tavoin. Vuosituhannen vaihteessa Coppola näytti jättäneen ohjaajan roolin lopullisesti. Viinintuotannon ohella Francis edisti mm. tyttärensä ohjaajauraa tuottamalla Sofian esikoispitkän, The Virgin Suicides -elokuvan (1999). 

Coppolan tuoreimmat ohjaukset 2000-luvulta eivät ole löytäneet suomalaisille valkokankaille. Oudoksuttavan vähälle huomiolle jääneet elokuvat ovat olleet näkyvyydeltään matalan profiilin yhteistuotantoja kuten draamaelokuvat Youth Without Youth (2007) ja Tetro (2009). Pitkän uran luoneen veteraanin viimeisin ohjaus on vain festivaali- ja DVD-levityksessä ollut kauhutrilleri Twixt (2011). Nykyään 73-vuotias ohjaajalegenda vieraili Suomessa Sodankylän elokuvajuhlilla muistettavasti kesällä 2002.