Hyvät Jussit!

Jussi-gaala tarjosi iloa ja myönteisiä yllätyksiä monessa käänteessä. Hyvätasoinen suomalaisen elokuvan vuosi sai arvoisensa loppukaneetin viime sunnuntaina. Jälkikirjoituksissa on puhuttu protestista ja näytelmäelokuvan laadullisesta ontumisesta, mutta minusta palkittujen lista näyttää kerrassaan virkeältä. Yllätyksellisyys saattoi hyvinkin olla Jussi-illan avainsana.

Dokumenttielokuvien nousu näytelmäelokuvan rinnalle sai uutta puhtia perinteisesti hyvin konventionaalisessa Jussi-juhlassa. Dokumentaarisen elokuvan tekijät tulivat ansaitusti huomioiduiksi leikkauksen (Riitta Poikselkä, Kovasikajuttu) ja musiikin (Karsten Fundal, Säilöttyjä unelmia) kategorioissa. Itse parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin hurmaavalle Kovasikajutulle, jonka menestyksestä kaikki olivat juhlassakin vilpittömän riemuissaan. Lavalle hypännyt Pertti Kurikan nimipäivät -yhtye sai juhlayleisöltä aplodimyrskyn. Aiemmin keskustelua ja ihmetystä oli herättänyt se, miksei Kovasikajuttu ollut nomineerattuna myös vuoden parhaan elokuvan -kategoriassa? Juhlayleisön vastaanotosta päätellen se olisi ollut koko alan tahto.

Yllätyksenä voisi myös pitää Eero Ritalan pääosapalkintoa Teppo Airaksisen hurtista jalkapallokomediasta Kulman pojat, sillä vastakilpailijoina olivat Tie pohjoiseen -roadmovien kaksikko Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri, joista yllättävää kyllä, Edelmann ei ole voittanut vieläkään Jussia. Ehkä Edelmann ja Loiri söivät sitten toisiaan ja täten menettivät äänestyspisteitä. Ritalan Jussia voi pitää yllätyksellisenä myös siksi, että perinteisesti komedialliset pääroolit eivät ole Jussi-palkinnoilla juhlineet. (Edellinen vastaava tapaus on tainnut olla sattumalta sunnuntaisen gaalan isäntänä toiminut Mikko Leppilampi Perttu Lepän elokuvasta Helmiä ja sikoja).

Merkittävimmin tämänvuotinen Jussi-gaala kirjoitetaan suomalaiseen elokuvahistoriaan siitä seikasta, että ensimmäistä kertaa parhaan ohjauksen Jussin sai yksinomaan naisohjaaja, Maarit Lalli. Yli 30 vuoteen ohjaus-Jussi ei ole päätynyt naisohjaajan käsiin, vaikka viime vuonna ehdokasasettelussa oli peräti kaksi vahvaa naisohjaajaa (Zaida Bergroth Hyvä poika -elokuvalla ja Taru Mäkelä Varastollaan). Ohjaus-Jussi meni kuitenkin kuudetta kertaa elokuvataiteen akateemikko Aki Kaurismäelle.

Aiemminkin ohjaus-Jussilla on toki palkittu naisohjaajia, Pirjo Honkasalo (Tulipää) sekä Katariina Lahti ja Riitta Rautoma (Antti Puuhaara), mutta molemmissa tapauksissa rinnalla on ollut tasavertaisena työtoverina miespuolinen ohjaaja. Honkasalolla yhä aktiivisesti alalla työskentelevä Pekka Lehto ja Lahdella sekä Rautomalla edesmennyt multilahjakkuus Heikki Partanen.

Elokuva-ala, ja määrittävästi nimenomaan valkokangaselokuva, on ollut perinteisesti miesten leikkikenttä. Lallin Jussi onkin paitsi lahjakkaan elokuvantekijän todellinen läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen, myös innostava osoitus siitä, että suomalaisessa elokuvassa on yhä vähemmän sukupuolirajoitteisuutta. Samalla se on mielestäni oivallinen ja positiivisesti yllättänyt osoitus siitä, että Filmiauralla (jonka jäsen itsekin olen) on rohkeutta ja näkemystä äänestää pienen elokuvan puolesta.

Kengännauhabudjetilla synnytetty Kohta 18 oli itselleni viime vuoden merkittävin uuden elokuvan parista syntynyt katsomiskokemus. Lallin elokuva hurmasi aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. On mielenkiintoista nähdä syntyykö Jussi-juhlitusta elokuvasta suomalaisen nuorisoelokuvan klassikko Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) ja Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämän! (1980) rinnalle. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syytä olisi.