Coen-veljesten retrospektiivi jatkuu Orionissa 18.6./22.6. vuonna 2000 valmistuneella elokuvalla:
O Brother, Where Art Thou?
Voi veljet, missä lienet? / O Brother, Where Art Thou?
Iso-Britannia/Yhdysvallat/Ranska, 2000. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Universal Pictures, Working Title Films, Mike Zoss Productions, yhteistyössä Studio Canal. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, Homeroksen Odysseian pohjalta. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Animaatio: Gray Miller. Lavastus: Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Peter Chesney, Kyle Collinsworth, E. Blaine Converse, Robert Olmstead, Gintar Repecka. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit), Waldo Sanchez, Roy Bryson, Karyn Huston ja Barbara Sanders (hiukset). Musiikki: T Bone Burnett. Laulut: JAMES CARTER & THE PRISONERS: "Po Lazarus", sov. Alan Lomax. ALAN O'BRYANT: "You Are My Sunshine", 1940, säv. Jimmie Davis & Charles Mitchell. ALISON KRAUSS: "Down to the River to Pray", trad. DAN TYMINSKI (soolot: John Hartford & Norman Blake): "I Am a Man of Constant Sorrow", trad. CHRIS THOMAS KING: "Hard Time Killing Floor Blues", 1931, säv. Skip James. COLIN LINDEN: "Hard Time Killing Floor Blues (instrumental)", säv. Skip James. THE KOSSOY SISTERS & ERIK DARLING: "I'll Fly Away", 1929, säv. Albert E. Brumley. THE WHITES: "Keep on the Sunny Side", 1930, säv. A.P. Carter. THE COX FAMILY: "Keep on the Sunny Side, lopputekstiversio", säv. A.P. Carter. PAT REBILLO: "Admiration", 1915, säv. William Tyers. EMMYLOU HARRIS, ALISON KRAUSS & GILLIAN WELCH: "Didn't Leave Nobody But the Baby", sov. Alan Lomax, rouva Sidney Carter, Gillian Welch & T Bone Burnett. ED LEWIS & THE PRISONERS: "Tom Devil", sov. Alan Lomax. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL: "In the Highways", säv. Maybelle Carter. RALPH STANLEY: "O Death", trad. "What Is Sweeter", säv. M.K. Jerome. TIM BLAKE NELSON & PAT ENRIGHT: "In the Jailhouse Now", 1928, säv. Jimmie Rodgers. THE COX FAMILY: "I Am Weary (Let Me Rest)", säv. Pete Roberts. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL / ROBERT HAMLETT: "Angel Band", sov. Ralph Stanley. THE STANLEY BROTHERS: "Angel Band, lopputekstiversio", sov. Ralph Stanley. JOHN HARTFORD: "Indian War Whoop", säv. Hoyt Ming. THE FAIRFIELD FOUR: "Lonesome Valley", trad. Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: George Clooney (Everett Ulysses McGill), John Turturro (Pete), Tim Blake Nelson (Delmar), John Goodman (Big Dan Teague), Holly Hunter (Penny), Chris Thomas King (Tommy Johnson), Charles Durning (Pappy O'Daniel), Del Pentecost (Junior O'Daniel), Michael Badalucco (George Nelson), J.R. Horne (Pappyn henkilökuntaa), Brian Reddy (Pappyn henkilökuntaa), Wayne Duvall (Homer Stokes), Ray McKinnon (Vernon T. Waldrip), Daniel von Bargen (sheriffi Cooley), Frank Collison (Wash Hogwallop), Quinn Gasaway (Boy Hogwallop), Lee Waver (sokea näkijä), Millford Fortenberry (Pomade Vendor), Stephen Root (radioasemamanageri), A. Ratty Ratliff (henkilö levykaupassa). Helsingin ensiesitys: 6.10.2000 Bristol, Maxim 2 – maahantuoja: Columbia TriStar Egmont Film Distributors Oy – videolevitys: Egmont Entertainment Oy – televisioesityksiä: 19.1.2004 MTV3, 26.8.2005 MTV3 – VET 101864 – K15 – 2950 m / 108 min
Elokuva ensiesitettiin Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Helsingissä 24. syyskuuta 2000.
Coenin veljesten aurinkoisin elokuva Voi veljet, missä lienet? on letkeästi soljuva, populaarikulttuurista komiikkansa ammentava sitaattivyöry, jonka perusteemana on miesten erilaisten unelmien ja todellisuudeksi kutsutun kierosilmäisten karavaanin välinen kilpailu. Tarina perustuu väljästi Homeroksen Odysseia -eepokseen, jonka tapahtumat on siirretty 1930-luvun Mississippiin. Terävän satiirinsa kohteeksi Coenit asettavat tällä kertaa yhdysvaltalaisen yhteiskunnan poliittisen pelin ja salaseura Ku Klux Klanin. Elokuvan esikuvana on selvästi ollut ohjaaja Preston Sturges ja hänen hullun surumielinen komediansa Nauru kahleitten takana (Sullivan's Travels, 1941). Siinä viihteen tekemiseen kyllästynyt ohjaaja laittautuu kansan pariin vain lantti taskussaan ja joutuu oitis työleirille.
1930-luvun ajankuva on visuaalisesti täydellisen uskottavasti toteutettu. Elokuvan värisävyt on digitaalisesti jälkikäsitelty seepianväreihin ja kuvia on myös tahallaan poltettu puhki. Kaunis värimaailma tukee loistavasti teoksen lämmintä tunnelmaa ja leppoista ajankuvaa. T-Bone Burnettin kokoama soundtrack yhdistää taidokkaasti amerikkalaista kansanmusiikkia, erityisesti bluegrassiä ja negrospirituaaleja, luoden elokuvaan lisää tyyliä, hupaisuutta sekä hienoa ajankuvaa. Soundtrack palkittiin ansaitusti Grammy-palkinnolla vuonna 2002.
Monet Coenien aiemmista elokuvista tutut vakiokasvot, kuten John Goodman kyklooppimaisena kauppamiehenä ja John Turturro äksyilevänä Petenä, antavat rooleissaan herkullisen esityksen. Mainio on myös uskollista, kosijoiden kiusaamaa Penelopea tulkitseva Holly Hunter. Sliipatun teatraalisessa pääroolissa nähtävän George Clooneyn näyttelijäsuoritus nosti miehen arvostusta merkittävästi.
Voi veljet, missä lienet? -elokuvan kiistattomia avainjaksoja ovat koomisen ja vakavan, naurun ja kuoleman leikkauspisteet. Jari Rantala tiivisti arviossaan elokuvan herättämiä tuntoja seuraavasti: "Vanhan Hollywoodin perinne hengittää hallitussa kerronnassa, joka pelaa täydellisesti tarinan ja henkilöhahmojen ehdoilla. Visuaalinen rikkaus, upeat oivallukset sekä vankkumaton komiikan taju siivittävät elokuvan täydellisyyttä hipovaan katselukokemukseen."
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
tiistai 10. kesäkuuta 2008
torstai 5. kesäkuuta 2008
Sex and the City - sinkkuelämää
Oletettavasti yksi kesän suurimmista blockbustereista vierii huomenna ensi-iltaan, kun paljon puhuttu Sex and the City (lue arvio) saa ensiesityksensä Suomessa. HBO:n tv-sarjan jatkoksi tehty elokuva on kevyttä ja nautinnollista viihdettä.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
The Cure - eksentrisen popin ikonit
"I must fight this sickness, find a cure"
Mustahuuliromanttisen popin iki-ikonin, Robert Smithin, johtama The Cure on jo todellinen konkariyhtye. Jo vuonna 1976 Crawleyssä, Englannissa, perustettu yhtye on käynyt läpi lukuisia kokoonpanovaihdoksia vuosikymmenten aikana. Vastoinkäymisistä huolimatta kulttimainetta niittävä vaihtoehtoisen rockin pioneeriyhtye on julkaisemassa tulevana syksynä 13. pitkäsoittonsa. Tulevaa albumia edeltää neljä singleä, joista toukokuun puolivälissä ilmestyi jo The Only One -niminen julkaisu, joka on yhtyeen singleille tyypillisesti kevyt kitarapop-laulu ja tuo vahvasti mieleen vuoden 1992 Wish-albumin High-kappaleen. Onkin ilmeistä, että kitaran varteen palannut Porl Thompson on muuttanut jälleen yhtyeen kitarasoundin astetta psykedeelisempään ja helmeilevämpään suuntaan. Kimalteinen psykedelia kuuluu erityisesti singlen b-puolella kappaleessa NY Trip.
"Sophisticated smile, you seduce in such fine style"
Kesällä 1979 ilmestynyt Three Imaginary Boys oli ajalleen melko tyypillinen pelinavaus, jossa yhdistyi The Beatlesin briljantti pop ja The Sex Pistolsin punk-henkisyys. Lopputulosta, joka poikkeaa varsin radikaalisti muista pitkäsoitoista, on usein verrattu aikalaisista Buzzcocksin tuotantoon. Kehnoilla soundeilla varustettu debyytti on kuitenkin monille tärkeä osa punkin jälkeistä brittiläisen populaarimusiikin käännettä, jossa aggressiiviset punk-viiltelyt kääntyivät hiljalleen sisäänpäinkääntyneeksi melankoliaksi ja arvoitukselliseksi uusromantiikaksi. Albumin sekalaisesta materiaalista esiin nousevat keikkaklassikoksi muodostunut 10.15 Saturday Night, punkin askelein vyöryvä Object sekä tulevaa musiikillista kehittymistä ennakoiva nimikkobiisi, Three Imaginary Boys. Loppuvuodesta 1979 alkuperäisjäsen, basisti Michael Dempsey jätti yhtyeen. Yhdysvalloissa Three Imaginary Boys julkaistiin myöhemmin uudistettuna, singlehöystettynä versiona nimellä Boys Don't Cry.
"Waiting for the death blow"
Seventeen Seconds (1980) esitteli lyhyessä ajassa rivinsä uudistaneen ryhmän, tunnelmallisen syntetisoidun ja minimalistisin keinoin syvennetyn, synkemmän äänimaailman. Basson varteen vaihtunut Simon Gallup muutti olennaisesti The Curen soundin ja kosketinsoittajaksi yhtyeeseen liittynyt Matthieu Hartley toi uudistuneeseen yhtyeeseen eteerisyyttä. Albumi äänitettiin poikkeuksellisen nopeasti Michael Hedgesin ja Robert Smithin toimiessa tuottajina. Levyn ilmestyttyä yhtye lähti kiertueelle, jonka jälkeen Hartley erosi yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien johdosta.
Jälleen triona Smith-Gallup-Laurence Tolhurst julkaistu Faith (1981) otti merkittävän askeleen kohti lohduttomuutta ja epätoivoa, mutta samalla sen synkässä tunnelmallisuudessa oli (ja on yhä) arvoituksellista kauneutta. Pitkäsoiton sumuista Bolton Abbeytä kuvaava kansi on jo itsessään paljon puhuva. Goottilaisen tummanpuhuvan albumin runolliset lyriikat kertovat uskon puutteesta, ahdistuksesta ja läheisen kuoleman kohtaamisesta. Vahvasti tunnelmallisen albumin atmosfääriä sekoittavat sopivissa määrin raivokas Doubt ja singlejulkaisu Primary, jotka samalla muistuttavat yhtyeen punk-juurista. Mervyn Peaken romaniin pohjautuva The Drowning Man ja timanttinen All Cats Are Grey nousevat kappaleiden parhaimmistoon. Myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kuusikielisen basson käyttö vakiintui Faithin myötä.
Henkisesti uuvuttavan Faith-kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi suoraan studioon tekemään neljättä pitkäsoittoaan Pornography, joka päihteiden ja ristiriitojen kärjistämien levytysvaiheiden jälkeen ilmestyi 1. toukokuuta 1982. Seventeen Secondsilta alkanut matka pimeyden ytimeen päätyy ääripisteeseensä Pornographyllä, joka on tunnelmaltaan raskas ja julma, sanoituksiltaan aggressiivinen ja masentuneisuudessaan jo psykoottinen albumi. Tunnetulla "It doesn't matter if we all die" –tekstikohdalla alkavasta levytyksestä tuli ajan myötä monien fanien suosikkialbumi, ja vaikka ilmestyesssään Pornography ei saanut poikkeuksellisen myönteistä vastaanottoa, pidetään pitkäsoittoa nykyään kiistattomana genreklassikkona. Kolkon viehättävän rumpusoundin kruunaama sysimusta levy oli viimeinen kokoonpanolla Smith-Tolhurst-Gallup. Albumin ilmestymisen jälkeen trio suuntasi kuluttavalle kiertueelle, jonka loppumainingeissa The Cure lakkasi hetkellisesti olemasta.
"The after-taste of anger in the back of my mouth"
Simon Gallupin lähdettyä Robert Smith päätti jatkaa musiikin tekoa The Cure nimen alla ja julkaisi kosketinsoittajaksi siirtyneen Lol Tolhurstin kanssa leikittelevän singlen Let's Go to Bed, jota seurasi puolen vuoden päästä syntikkavetoinen The Walk. Singlet menestyivät hyvin ja ne esittelivät täysin uuden puolen synkän maineen saaneesta yhtyeestä. Hiljalleen Pornographyn tuottajana toiminut, basisti Phil Thornalley ja rumpali Andy Anderson liittyivät yhtyeeseen ja tuloksena syntyi jazzin elkein kulkeva singlehitti The Lovecats. Marraskuussa 1983 vuoden sisällä julkaistut singlet ja niiden b-puolet purkitettiin nopeasti tekaistulle kokoelmalevylle Japanese Whispers, jonka vahvinta antia on unenomainen Lament. Samaisena vuonna Robert Smith liittyi Siouxsie & The Bansheesin kitaristiksi ja levytti yhtyeen basistin, Steven Severinin kanssa kokeellista psykedeliapoppia The Glove nimellä Blue Sunshine -albumin verran.
Banshees ja The Glove kiireidensä keskellä Smith kirjoitti kokonaan yksin sekä sävelet että sanat albumille, josta tuli The Curen viides pitkäsoitto, yhä psykedeelisempi The Top (1984). Smithin sooloalbumiksi usein tituleerattu albumi otettiin kaupallisesti hyvin vastaan, mutta sen kirjavan poukkoileva materiaali ei kerännyt kannustavia lauseita kriitikoilta. Albumin tekovaiheessa alkuperäisessä Easy Cure –kokoonpanossa vuosina 1976-78 soittanut Porl Thompson liittyi yhtyeeseen takaisin, ensin saksofonistiksi ja tulevalla The Top-kiertueella hän otti aseman The Curen pääkitaristina ja kosketinsoittajana. Ristiriitaisen, mutta aliarvostettujakin kappaleita kuten Bird Mad Girl sekä The Top sisältäneen albumin ilmestymisen jälkeen yhtye lähti jälleen maailmankiertueelle, jolla äänitettiin ensimmäinen livelevy, vähälle huomiolle jäänyt Concert – The Cure Live (1984). Kiertueen päättyessä rumpali Andy Anderson sai lähteä hallitsemattomiin karanneen alkoholin käytön takia, jonka tilalle tuli Thompson Twins-yhtyeessä rumpalina toiminut Boris Williams. Myös basisti Phil Thornalley vaihtoi maisemaa tuotannollisten kiireidensä takia ja basson varteen palasi odotetusti Simon Gallup.
"If only I was sure, that my head on the door was a dream"
Jälleen uudistuneella kokoonpanolla (Smith-Tolhurst-Gallup-Thompson-Williams) The Cure levytti kevään 1985 aikana albumin The Head on the Door, joka onnistui briljantisti yhdistämään edellisellä albumilla pinnalle nousseen melodisen kitarapopin ja haikean melankolisen pessimismin. Inbetween Days ja Close to Me-singlehittien vauhdittamana The Head on the Doorista tuli menestysalbumi erityisesti Euroopassa ja Australiassa sekä orastava läpimurto Yhdysvalloissa. Siinä missä yhtye oli jälleen parhaimmillaan eeppisessä synkistelyssä (Sinking) avattiin uuden levyn myötä entistä enemmän tietä myös elektronisesti räiskyvälle, paikoin jopa leikkisälle popille (The Baby Screams, Screw, Six Different Ways). The Head on the Door onkin yhä yksi The Curen monipuolisimpia levyjä, ja erinomainen tutustumismatka ensikertalaiselle yhtyeen musiikkiin.
Menestyksekkään maailmankiertueen jälkeen levy-yhtiö Fictionin toimesta ilmestyi ensimmäinen, singlepainotteinen kokoelma-albumi Staring at the Sea / Standing on a Beach (1986), jota markkinoitiin jälleen uudella kiertueella. Vuosien 1985-86 pitkät kiertueet johtivat siihen, että yhtyeen suosio Euroopassa ja erityisesti Ranskassa ja Saksassa oli noussut jo huippulukemiin.
Syksyllä 1986 yhtye alkoi valmistella uutta pitkäsoittoa, joka lopulta ilmestyi pitkällisen hionnan seurauksena tuplavinyylin muodossa keväällä 1987. Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? oli enteillyt vauhdikasta pop-sikermää ja singlejä lopulta julkaistiinkin peräti neljä kappaletta. Kiss Me Kiss Me Kiss Me on jylhä, mutta valloittava kokoelma eksentrisiä pop-lauluja (Catch, Hot Hot Hot!!!), angstia (The Kiss, Shiver And Shake), romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja psykedeelisiä sävyjä omaavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Voidaankin nähdä, että Kiss Me Kiss Me Kiss Men kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu resepti tehdä lauluja vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä, mutta merkittävä ja tärkeä osa 1980-luvun populaarimusiikkia ja The Cure -kaanonia. Kolmantena singlenä levyltä irrotettu ajaton mestariteos Just Like Heaven on edelleen paras kitarapop-laulu, jonka Robert Smith on saanut aikaiseksi. Suosio nousi albumin myötä yhä edelleen, ja tällä kertaa pitkäsoitto myi jo Yhdysvalloissakin platinaa. The Kissing Tour oli taiteellinen ja kaupallinen menestys alusta loppuun, vaikkakin yhtyeen riveissä alkoi tulla välirikko alkuperäisjäsen Lol Tolhurstin ja muun bändin välille. Tolhurstin ongelmallisen päihteiden käytön ja rajallisen soittotaidon takia Psychedelic Furs –yhtyeessä kosketinsoittajana toiminut Roger O'Donnell rekrytoitiin The Curen kuudenneksi jäseneksi. Tolhurst jatkoi yhä yhtyeen kokoonpanossa, mutta hänen panoksensa sekä levytystilanteissa että lavalla alkoi olla jo lähes olematon.
"So it's all come back round to breaking apart again"
Loppuvuodesta 1988 The Cure siirtyi studion uumeniin valmistelemaan albumia, josta tuli yhtyeen todellinen magnum opus. Ikäkriisiä poteneen Smithin tekstit olivat muuttuneet edeltäjistään roimasti epätoivoisemmiksi ja pessimistisemmiksi, ja samaan aikaan yhtyeen sävellyksiin oli tullut 1980-luvun alun albumeista muistuttavia, mustahuuliromanttisen synkkiä piirteitä. Pitkäsoiton mestarillisen melankoliseen tunnelmaan vaikutti osaltaan myös yhtyeen sisäinen kriisi kosketinsoittaja Tolhurstin kanssa, joka levytyssessioiden aikana kärjistyi äärimmilleen. Muu yhtye teki Smithille selväksi, että hänen tuli valita alkuperäisrumpalina aloittaneen Tolhurstin ja muun kokoonpanon väliltä. Lopputulos tarkoitti sitä, että helmikuussa 1989 kosketinsoittaja Laurence "Lol" Tolhurst erotettiin yhtyeestä päihdeongelmiensa johdosta. Jo aiemmalla kiertueella Tolhurstin kosketinosuuksia paikkaamaan tullut Roger O'Donnell vakiinnutti paikkansa yhtyeen kosketinvelhona. Toukokuussa 1989 julkaistu Disintegration nousi synkästä tunnelmastaan huolimatta listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja siltä lohkaistiin neljä singleä (Lullaby, Lovesong, Pictures of You, Fascination St.), joista erityisesti Lovesong nousi singlelistojen suosikiksi Yhdysvalloissa.
Disintegration on The Cure-albumeista kaikista viimeistellyin, jonka äänimaailmaa hallinnoi vahvasti O'Donnellin tunnelmalliset synavallit ja Smithin ja Thompsonin harkittu kitarointi. Faithin ja Pornographyn jalanjäljissä liikkuvan albumin julkaisun jälkeen yhtye lähti Prayer Tour -nimeä kantaneelle maailmankiertueelle, jolla bändi nähtiin Yhdysvalloissa jo stadionluokan aktina. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi koskaan. Kiertueen lähestyessä loppuaan Robert Smith enteili kokoonpanon ainoana alkuperäisjäsenenä ja kiistattomana keulahahmona yhtyeensä hajottamista…
Alkuvuodesta 1990 kosketinsoittajan paikka vaihtui jälkeen, kun Roger O'Donnell siirtyi sisäisten ristiriitojen takia yhtyeestä sivuun ja bändin pitkäaikainen kitarateknikko Perry Bamonte liittyi viralliseksi jäseneksi yhtyeeseen kesän -90 festivaalikeikkoja varten. Saman vuoden syksyllä ilmestyi villisti rockaava Never Enough -single, joka ennakoi kuriositeettina pidettävää Mixed Up –remixkokoelmaa (1990). Kriitikoilta heikon vastaanoton saanut levy ei laskenut kuitenkaan yhtyeen kaupallista suosiota, sillä alkuvuodesta 1991 The Cure palkittiin vuoden parhaana brittiläisenä bändinä BRIT Awards -gaalassa. Saman vuoden kuluessa yhtye esiintyi vielä ikimuistettavasti MTV Unplugged -ohjelmasarjassa ja julkaisi vielä rajoitetun painoksen live-albumista Entreat (1991), joka oli äänitetty vuoden 1989 Disintegration-kiertueella.
"And so we watch the sun come up from the edge of the deep green sea"
Vuosien 1991-92 aikana The Cure levytti Wish -albumin (1992), josta tuli tunnelmallisesti sisäänpäinkääntyneen Disintegration jälkeen poikkeuksellisen (sähkö)kitaravetoinen rock-albumi. Hyvän, joskin ristiriitaisen vastaanoton saaneesta albumista tuli maailmanlaajuisesti yhtyeen myydyin albumi, pitkälti kevyesti pop-henkisten hittiensä, High ja Friday I'm In Love (1992) ansiosta. Brittien albumilistan kärkeen ilmestyessään noussut monipuolinen Wish on ennen kaikkea kitaristi Porl Thompsonin taidonnäyte ja tulvillaan säkenöiviä ja kimalteisia kitarakuvioita. Rock-henkinen albumi jakautuu selkeisiin pop-lauluihin (High, Doing the Unstuck, Friday I'm In Love, A Letter to Elise), sydäntäsärkeviin tunnelmapaloihin (Apart, To Wish Impossible Things) sekä aggressiivisiin, pituudeltaan massiivisiin viiltelyihin (From the Edge of the Deep Green Sea, Cut). Pitkäsoiton ilmestymisen aikaisissa haastatteluissa Robert Smith viittasi jälleen yhtyeen hajoavan maailmankiertueen jälkeen, jota painottaakseen albumi päättyykin kappaleeseen End, jossa Smith laulaa enteellisesti "I think I've reached that point, where giving up and going on, are both the same dead end to me, are both the same old song".
Pitkä maailmankiertue Wish Tour osoittautui laajalti loppuunmyydyksi ilmiöksi ja sen tiimoilta ilmestyikin peräti kaksi livelevyä, Wish-materiaaliin keskittynyt Show (1993) ja harvinaisempia kappaleita tarjoillut Paris (1993). Välittömästi maailmankiertueen päätyttyä vuonna 1993 pitkäaikainen kitaristi/kosketinsoittaja Porl Thompson jätti yhtyeen liittyäkseen vielä samana vuonna Robert Plantin ja Jimmy Pagen yhtyeeseen. Thompsonin jättämä aukko ratkaistiin siten, että aiemmin pääasiassa kosketinsoittaja toiminut kitarateknikko Perry Bamonte otti paikan ykköskitaristina. Vuoteen 1994 mennessä The Cure levytti vielä nelikkona (Smith-Gallup-Bamonte-Williams) Jimi Hendrix-coverin Purple Haze kokoelmalevylle Stone Free sekä uuden, goottihenkisen Burn-kappaleen kulttielokuvaan The Crow (1994). Vielä saman vuoden aikana basisti Simon Gallup siirtyi hetkeksi sivuun yhtyeestä ja rumpali Boris Williams jätti The Curen lopullisesti. Alkuperäisjäsen Tolhurstin haastaman, kivuliaan oikeustaistelun The Cure -nimen oikeuksista alkaessa yhtyeeseen kuuluivat hetkellisesti vain Robert Smith ja Perry Bamonte.
"I'm always wanting more, anything I haven't got, everything I want it all, I just can't stop"
Oikeuskiistan päätyttyä pääsi yhtye vihdoin aloittamaan uuden albumin työstämisen vuonna 1995. Totaalisesti uudistuneessa kokoonpanossa paluun rivistöön teki kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja uudeksi rumpaliksi tuli vasta 28-vuotias Jason Cooper. Myös basisti Gallup palasi lyhyeksi jääneeltä "lomalta".
Kritisoitu Wild Mood Swings ilmestyi vihdoin keväällä 1996 ja edeltäjiinsä verraten albumi otettiin huonosti vastaan sekä kaupallisesti että taiteellisesti. Kokeileva ensisingle The 13th ei kerännyt mainittavaa huomiota flamencomaisena pop-kuriositeettina ja vaikka Mint Car oli erittäin lupaava, kesäinen pop-helmi, ei sekään noussut merkittäväksi hitiksi. Poikkeuksellisen Wild Mood Swingsistä tekee runsas ulkopuolisten muusikoiden joukko, joka kuuluu erityisesti lukuisissa jousisovituksissa. Tyylirikkoisen albumin myyntiluvut jäivät alhaisiksi ja se näkyi myös tulevan Swing Tour -maailmankiertueen lipputuloissa. Varsinkin Yhdysvalloissa The Curen kaupallinen suosio oli laskenut huomattavasti.
Alun perin kokonaan akustiseksi tarkoitettu Wild Mood Swings saattaa olla yhtyeensä hajanaisin ja sekalaisin kokoelma yritteliäitä lauluja, mutta samalla ylipitkään lopputulokseen mahtuu myös joukko upeita, syyttä suotta vähälle huomiolle jääneitä kappaleita. Aggressiivinen avauskappale Want, sykähdyttävä Jupiter Crash, krapulanmakuisesti rockaava Trap tai etenkin viimeisenä kuultava, Bare, joka lienee yhtyeen aliarvostetuin yksittäinen kappale, kertovat omaa kieltään siitä, että tunnelmaltaan kepeällä pitkäsoitollakin on arvokkaat hetkensä. 1980-luvun lopun luovasta huippukaudesta ollaan kaukana, mutta toivoa ei oltu menetetty.
Vuonna 1997 yhtye esiintyi lukuisilla festivaaleilla ja lopulta julkaisi levy-yhtiönsä painostuksesta toisen singlekokoelmansa Galore, joka oli suora jatko vuoden 1986 Standing on A Beach / Staring At The Sea -kokoelmalle. Elektronisen kokeilevasti rockaavan uuden biisin, Wrong Number, turvin The Cure lähti myös singlekiertueelle, jolla heidän vierailijakitaristinaan kuultiin David Bowien 1. Outside ja Earthling -levyjen musiikillinen johtaja Reeves Gabrels. Heikosti markkinoitu kokoelmalevy ei kuitenkaan osoittautunut toivotuksi menestykseksi.
"Never fade, never die"
1990-luvun lähestyessä loppuaan oli The Cure viimeistellyt syksyn 1999 aikana pitkäsoittoa, joka julkaistiin 14.2.2000 nimellä Bloodflowers. Joutsenlauluksi, viimeisiksi hyvästeiksi tarkoitettu albumi oli surusilmäisen äänimaailmansa puolesta paluuta Disintegrationin (1989) synkkiin tunnelmiin ja poissa olikin Wild Mood Swingsin (1996) väkinäinen tyylilajivaihtelu. Yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi kaavailtu, Grammy-ehdokkaanakin ollut albumi myi kelvollisesti, mutta ennen kaikkea se oli taiteellisesti onnistunut paluu juurille. Akustisesta herkistelystä (There Is No If, The Last Day of Summer) synkän aggressiiviseen paahtoon (Watching Me Fall, 39) ulottuva albumi on ehkä koko The Curen uran yhtenäisin pitkäsoitto. Upealla Out of This Worldilla alkava ja elegiseen Bloodflowersiin päättyvää levyä juhlistettiin yhtyeen synkkään tuotantoon keskittyvällä, tinkimättömällä The Dream Tour -kiertueella pitkin vuotta 2000.
Keikkailu jatkui myös vuonna 2001, jolloin loppuvuodesta ilmestyi koko uran kattava, singlekokoelma Greatest Hits, jolle yhtye oli työstänyt kaksi uutta kappaletta, surumielisen haikean pop-laulun Cut Here ja leikkisän hömelön Just Say Yes -kappaleen, joka ei kevyen tunnelmansa puolesta ollut sopinut edelliselle pitkäsoitolle. Kesällä 2002 The Cure nähtiin Euroopan rock-festivaalien pääesiintyjänä ja arvokkaana merkkipaaluna yhtye esitti myöhemmin saman vuoden syksyllä Pornography, Disintegration ja Bloodflowers -albumit kolmena iltana peräkkäin. Mestarillisen Berliinin konsertin sisältävä Trilogy -dvd ilmestyi keväällä 2003, jonka jälkeen yhtye siirtyi jatkamaan uuden albumin työstämistä.
"Tomorrow I can start again, With back to earth and carry on"
Kesän kynnyksellä 2003 The Cure solmi uuden levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, jonka suojissa yhtye valmisteli tulevaa pitkäsoittoa vierailevana tuottajana Kornin ja Limp Bizkitin parissa työskennellyt Russ Robinson. Edellisen levytyssopimuksen raunioilta julkaistiin talvella 2004 vihdoinkin yhtyeen b-puolet ja harvinaisuudet koonnut Join the Dots: B-Sides And Rarities, 1978-2001 (Fiction Years) -kokoelmaboksi, jonka tärkeimpään antiin kuuluu ennen kaikkea Wish-levyn (1992) tiimoilta julkaistut singlejen kääntöpuolet (This Twilight Garden, Play). Samassa yhteydessä Robert Smith käynnisti koko uran kattavan uudelleenjulkaisuohjelman, jonka satona Three Imaginary Boys (1979) ilmestyi restauroituna loppuvuodesta 2004.
Kesäkuussa 2004 ilmestyi yhtyeen 12. pitkäsoitto, yksinkertaisesti The Cure nimellä siunattu albumi, joka esitteli heavytuottajansa Robinsonin johdolla raskaamman ja raaemman yhtyeen. Studiossa livenä äänitetty albumi otti etäisyyttä Bloodflowersin herkkyyteen ja tunnelmallisuuteen, mutta toisaalta se palautti kuitenkin rehellisillä pop-lauluillaan yhtyettä jopa Kiss Me Kiss Me Kiss Men (1987) aikakauteen. Varovaisen myönteisesti vastaanotetun albumin tarkoituksena oli esitellä The Curen eri puolet romanttisesta popista synkkään pessimismiin ja siinä levy onnistuukin hyvin, vaikka sen tuotannollinen jälki karkoittikin ymmärrettävästi monia. Kesän ja syksyn 2004 yhtye promotoi ilmestynyttä albumia Euroopan ja Yhdysvaltojen kiertueilla.
Keväällä 2005 kymmenen vuotta vaihtumattomana pysynyt kokoonpano koki muutoksia, kun Robert Smith päätti jatkaa yhtyeensä kanssa kitaravetoisena triona. Kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja kitaristi Perry Bamonte jättivät bändin, mutta kolmikkona yhtye esiintyi vain muutamaan otteeseen, kunnes vuosina 1984-93 yhtyeessä soittanut kitaristi/multi-instrumentalisti Porl Thompson palasi kokoonpanon jäseneksi. Vuosien 2005-2006 aikana uudelleenjulkaistiin Seventeen Seconds (1980), Faith (1981), Pornography (1982), The Top (1984), The Head on the Door (1985) sekä Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987). Vuodenvaihteessa 2005 ilmestyi myös edellisen kesän festivaalikeikoista koottu live-dvd The Cure: Festival 2005.
Vuodesta 2006 alkaen The Cure on valmistellut albumia, joka julkaistaan kirjavien vaiheiden jälkeen syyskuun 13. päivä. Tällä hetkellä yhtye on Yhdysvaltain kiertueella, joka päättyy kesäkuun lopussa.
Mustahuuliromanttisen popin iki-ikonin, Robert Smithin, johtama The Cure on jo todellinen konkariyhtye. Jo vuonna 1976 Crawleyssä, Englannissa, perustettu yhtye on käynyt läpi lukuisia kokoonpanovaihdoksia vuosikymmenten aikana. Vastoinkäymisistä huolimatta kulttimainetta niittävä vaihtoehtoisen rockin pioneeriyhtye on julkaisemassa tulevana syksynä 13. pitkäsoittonsa. Tulevaa albumia edeltää neljä singleä, joista toukokuun puolivälissä ilmestyi jo The Only One -niminen julkaisu, joka on yhtyeen singleille tyypillisesti kevyt kitarapop-laulu ja tuo vahvasti mieleen vuoden 1992 Wish-albumin High-kappaleen. Onkin ilmeistä, että kitaran varteen palannut Porl Thompson on muuttanut jälleen yhtyeen kitarasoundin astetta psykedeelisempään ja helmeilevämpään suuntaan. Kimalteinen psykedelia kuuluu erityisesti singlen b-puolella kappaleessa NY Trip.
"Sophisticated smile, you seduce in such fine style"
"Waiting for the death blow"
Seventeen Seconds (1980) esitteli lyhyessä ajassa rivinsä uudistaneen ryhmän, tunnelmallisen syntetisoidun ja minimalistisin keinoin syvennetyn, synkemmän äänimaailman. Basson varteen vaihtunut Simon Gallup muutti olennaisesti The Curen soundin ja kosketinsoittajaksi yhtyeeseen liittynyt Matthieu Hartley toi uudistuneeseen yhtyeeseen eteerisyyttä. Albumi äänitettiin poikkeuksellisen nopeasti Michael Hedgesin ja Robert Smithin toimiessa tuottajina. Levyn ilmestyttyä yhtye lähti kiertueelle, jonka jälkeen Hartley erosi yhtyeestä musiikillisten erimielisyyksien johdosta.
Jälleen triona Smith-Gallup-Laurence Tolhurst julkaistu Faith (1981) otti merkittävän askeleen kohti lohduttomuutta ja epätoivoa, mutta samalla sen synkässä tunnelmallisuudessa oli (ja on yhä) arvoituksellista kauneutta. Pitkäsoiton sumuista Bolton Abbeytä kuvaava kansi on jo itsessään paljon puhuva. Goottilaisen tummanpuhuvan albumin runolliset lyriikat kertovat uskon puutteesta, ahdistuksesta ja läheisen kuoleman kohtaamisesta. Vahvasti tunnelmallisen albumin atmosfääriä sekoittavat sopivissa määrin raivokas Doubt ja singlejulkaisu Primary, jotka samalla muistuttavat yhtyeen punk-juurista. Mervyn Peaken romaniin pohjautuva The Drowning Man ja timanttinen All Cats Are Grey nousevat kappaleiden parhaimmistoon. Myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi muodostunut kuusikielisen basson käyttö vakiintui Faithin myötä.
Henkisesti uuvuttavan Faith-kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi suoraan studioon tekemään neljättä pitkäsoittoaan Pornography, joka päihteiden ja ristiriitojen kärjistämien levytysvaiheiden jälkeen ilmestyi 1. toukokuuta 1982. Seventeen Secondsilta alkanut matka pimeyden ytimeen päätyy ääripisteeseensä Pornographyllä, joka on tunnelmaltaan raskas ja julma, sanoituksiltaan aggressiivinen ja masentuneisuudessaan jo psykoottinen albumi. Tunnetulla "It doesn't matter if we all die" –tekstikohdalla alkavasta levytyksestä tuli ajan myötä monien fanien suosikkialbumi, ja vaikka ilmestyesssään Pornography ei saanut poikkeuksellisen myönteistä vastaanottoa, pidetään pitkäsoittoa nykyään kiistattomana genreklassikkona. Kolkon viehättävän rumpusoundin kruunaama sysimusta levy oli viimeinen kokoonpanolla Smith-Tolhurst-Gallup. Albumin ilmestymisen jälkeen trio suuntasi kuluttavalle kiertueelle, jonka loppumainingeissa The Cure lakkasi hetkellisesti olemasta."The after-taste of anger in the back of my mouth"
Simon Gallupin lähdettyä Robert Smith päätti jatkaa musiikin tekoa The Cure nimen alla ja julkaisi kosketinsoittajaksi siirtyneen Lol Tolhurstin kanssa leikittelevän singlen Let's Go to Bed, jota seurasi puolen vuoden päästä syntikkavetoinen The Walk. Singlet menestyivät hyvin ja ne esittelivät täysin uuden puolen synkän maineen saaneesta yhtyeestä. Hiljalleen Pornographyn tuottajana toiminut, basisti Phil Thornalley ja rumpali Andy Anderson liittyivät yhtyeeseen ja tuloksena syntyi jazzin elkein kulkeva singlehitti The Lovecats. Marraskuussa 1983 vuoden sisällä julkaistut singlet ja niiden b-puolet purkitettiin nopeasti tekaistulle kokoelmalevylle Japanese Whispers, jonka vahvinta antia on unenomainen Lament. Samaisena vuonna Robert Smith liittyi Siouxsie & The Bansheesin kitaristiksi ja levytti yhtyeen basistin, Steven Severinin kanssa kokeellista psykedeliapoppia The Glove nimellä Blue Sunshine -albumin verran.
Banshees ja The Glove kiireidensä keskellä Smith kirjoitti kokonaan yksin sekä sävelet että sanat albumille, josta tuli The Curen viides pitkäsoitto, yhä psykedeelisempi The Top (1984). Smithin sooloalbumiksi usein tituleerattu albumi otettiin kaupallisesti hyvin vastaan, mutta sen kirjavan poukkoileva materiaali ei kerännyt kannustavia lauseita kriitikoilta. Albumin tekovaiheessa alkuperäisessä Easy Cure –kokoonpanossa vuosina 1976-78 soittanut Porl Thompson liittyi yhtyeeseen takaisin, ensin saksofonistiksi ja tulevalla The Top-kiertueella hän otti aseman The Curen pääkitaristina ja kosketinsoittajana. Ristiriitaisen, mutta aliarvostettujakin kappaleita kuten Bird Mad Girl sekä The Top sisältäneen albumin ilmestymisen jälkeen yhtye lähti jälleen maailmankiertueelle, jolla äänitettiin ensimmäinen livelevy, vähälle huomiolle jäänyt Concert – The Cure Live (1984). Kiertueen päättyessä rumpali Andy Anderson sai lähteä hallitsemattomiin karanneen alkoholin käytön takia, jonka tilalle tuli Thompson Twins-yhtyeessä rumpalina toiminut Boris Williams. Myös basisti Phil Thornalley vaihtoi maisemaa tuotannollisten kiireidensä takia ja basson varteen palasi odotetusti Simon Gallup.
"If only I was sure, that my head on the door was a dream"
Menestyksekkään maailmankiertueen jälkeen levy-yhtiö Fictionin toimesta ilmestyi ensimmäinen, singlepainotteinen kokoelma-albumi Staring at the Sea / Standing on a Beach (1986), jota markkinoitiin jälleen uudella kiertueella. Vuosien 1985-86 pitkät kiertueet johtivat siihen, että yhtyeen suosio Euroopassa ja erityisesti Ranskassa ja Saksassa oli noussut jo huippulukemiin.
Syksyllä 1986 yhtye alkoi valmistella uutta pitkäsoittoa, joka lopulta ilmestyi pitkällisen hionnan seurauksena tuplavinyylin muodossa keväällä 1987. Albumia edeltänyt single Why Can't I Be You? oli enteillyt vauhdikasta pop-sikermää ja singlejä lopulta julkaistiinkin peräti neljä kappaletta. Kiss Me Kiss Me Kiss Me on jylhä, mutta valloittava kokoelma eksentrisiä pop-lauluja (Catch, Hot Hot Hot!!!), angstia (The Kiss, Shiver And Shake), romanttista kaihoa (One More Time, A Thousand Hours), aurinkoista kepeyttä (The Perfect Girl) ja psykedeelisiä sävyjä omaavia tunnelmapaloja (The Snakepit, If Only Tonight We Could Sleep). Voidaankin nähdä, että Kiss Me Kiss Me Kiss Men kautta The Head on the Doorin aikana omaksuttu resepti tehdä lauluja vietiin huippuunsa, jolloin tuloksena syntyi ehkä hitusen liian pitkä, mutta merkittävä ja tärkeä osa 1980-luvun populaarimusiikkia ja The Cure -kaanonia. Kolmantena singlenä levyltä irrotettu ajaton mestariteos Just Like Heaven on edelleen paras kitarapop-laulu, jonka Robert Smith on saanut aikaiseksi. Suosio nousi albumin myötä yhä edelleen, ja tällä kertaa pitkäsoitto myi jo Yhdysvalloissakin platinaa. The Kissing Tour oli taiteellinen ja kaupallinen menestys alusta loppuun, vaikkakin yhtyeen riveissä alkoi tulla välirikko alkuperäisjäsen Lol Tolhurstin ja muun bändin välille. Tolhurstin ongelmallisen päihteiden käytön ja rajallisen soittotaidon takia Psychedelic Furs –yhtyeessä kosketinsoittajana toiminut Roger O'Donnell rekrytoitiin The Curen kuudenneksi jäseneksi. Tolhurst jatkoi yhä yhtyeen kokoonpanossa, mutta hänen panoksensa sekä levytystilanteissa että lavalla alkoi olla jo lähes olematon.
"So it's all come back round to breaking apart again"
Loppuvuodesta 1988 The Cure siirtyi studion uumeniin valmistelemaan albumia, josta tuli yhtyeen todellinen magnum opus. Ikäkriisiä poteneen Smithin tekstit olivat muuttuneet edeltäjistään roimasti epätoivoisemmiksi ja pessimistisemmiksi, ja samaan aikaan yhtyeen sävellyksiin oli tullut 1980-luvun alun albumeista muistuttavia, mustahuuliromanttisen synkkiä piirteitä. Pitkäsoiton mestarillisen melankoliseen tunnelmaan vaikutti osaltaan myös yhtyeen sisäinen kriisi kosketinsoittaja Tolhurstin kanssa, joka levytyssessioiden aikana kärjistyi äärimmilleen. Muu yhtye teki Smithille selväksi, että hänen tuli valita alkuperäisrumpalina aloittaneen Tolhurstin ja muun kokoonpanon väliltä. Lopputulos tarkoitti sitä, että helmikuussa 1989 kosketinsoittaja Laurence "Lol" Tolhurst erotettiin yhtyeestä päihdeongelmiensa johdosta. Jo aiemmalla kiertueella Tolhurstin kosketinosuuksia paikkaamaan tullut Roger O'Donnell vakiinnutti paikkansa yhtyeen kosketinvelhona. Toukokuussa 1989 julkaistu Disintegration nousi synkästä tunnelmastaan huolimatta listojen kärkeen kaikkialla maailmassa ja siltä lohkaistiin neljä singleä (Lullaby, Lovesong, Pictures of You, Fascination St.), joista erityisesti Lovesong nousi singlelistojen suosikiksi Yhdysvalloissa.Disintegration on The Cure-albumeista kaikista viimeistellyin, jonka äänimaailmaa hallinnoi vahvasti O'Donnellin tunnelmalliset synavallit ja Smithin ja Thompsonin harkittu kitarointi. Faithin ja Pornographyn jalanjäljissä liikkuvan albumin julkaisun jälkeen yhtye lähti Prayer Tour -nimeä kantaneelle maailmankiertueelle, jolla bändi nähtiin Yhdysvalloissa jo stadionluokan aktina. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi koskaan. Kiertueen lähestyessä loppuaan Robert Smith enteili kokoonpanon ainoana alkuperäisjäsenenä ja kiistattomana keulahahmona yhtyeensä hajottamista…
Alkuvuodesta 1990 kosketinsoittajan paikka vaihtui jälkeen, kun Roger O'Donnell siirtyi sisäisten ristiriitojen takia yhtyeestä sivuun ja bändin pitkäaikainen kitarateknikko Perry Bamonte liittyi viralliseksi jäseneksi yhtyeeseen kesän -90 festivaalikeikkoja varten. Saman vuoden syksyllä ilmestyi villisti rockaava Never Enough -single, joka ennakoi kuriositeettina pidettävää Mixed Up –remixkokoelmaa (1990). Kriitikoilta heikon vastaanoton saanut levy ei laskenut kuitenkaan yhtyeen kaupallista suosiota, sillä alkuvuodesta 1991 The Cure palkittiin vuoden parhaana brittiläisenä bändinä BRIT Awards -gaalassa. Saman vuoden kuluessa yhtye esiintyi vielä ikimuistettavasti MTV Unplugged -ohjelmasarjassa ja julkaisi vielä rajoitetun painoksen live-albumista Entreat (1991), joka oli äänitetty vuoden 1989 Disintegration-kiertueella."And so we watch the sun come up from the edge of the deep green sea"
Vuosien 1991-92 aikana The Cure levytti Wish -albumin (1992), josta tuli tunnelmallisesti sisäänpäinkääntyneen Disintegration jälkeen poikkeuksellisen (sähkö)kitaravetoinen rock-albumi. Hyvän, joskin ristiriitaisen vastaanoton saaneesta albumista tuli maailmanlaajuisesti yhtyeen myydyin albumi, pitkälti kevyesti pop-henkisten hittiensä, High ja Friday I'm In Love (1992) ansiosta. Brittien albumilistan kärkeen ilmestyessään noussut monipuolinen Wish on ennen kaikkea kitaristi Porl Thompsonin taidonnäyte ja tulvillaan säkenöiviä ja kimalteisia kitarakuvioita. Rock-henkinen albumi jakautuu selkeisiin pop-lauluihin (High, Doing the Unstuck, Friday I'm In Love, A Letter to Elise), sydäntäsärkeviin tunnelmapaloihin (Apart, To Wish Impossible Things) sekä aggressiivisiin, pituudeltaan massiivisiin viiltelyihin (From the Edge of the Deep Green Sea, Cut). Pitkäsoiton ilmestymisen aikaisissa haastatteluissa Robert Smith viittasi jälleen yhtyeen hajoavan maailmankiertueen jälkeen, jota painottaakseen albumi päättyykin kappaleeseen End, jossa Smith laulaa enteellisesti "I think I've reached that point, where giving up and going on, are both the same dead end to me, are both the same old song".
Pitkä maailmankiertue Wish Tour osoittautui laajalti loppuunmyydyksi ilmiöksi ja sen tiimoilta ilmestyikin peräti kaksi livelevyä, Wish-materiaaliin keskittynyt Show (1993) ja harvinaisempia kappaleita tarjoillut Paris (1993). Välittömästi maailmankiertueen päätyttyä vuonna 1993 pitkäaikainen kitaristi/kosketinsoittaja Porl Thompson jätti yhtyeen liittyäkseen vielä samana vuonna Robert Plantin ja Jimmy Pagen yhtyeeseen. Thompsonin jättämä aukko ratkaistiin siten, että aiemmin pääasiassa kosketinsoittaja toiminut kitarateknikko Perry Bamonte otti paikan ykköskitaristina. Vuoteen 1994 mennessä The Cure levytti vielä nelikkona (Smith-Gallup-Bamonte-Williams) Jimi Hendrix-coverin Purple Haze kokoelmalevylle Stone Free sekä uuden, goottihenkisen Burn-kappaleen kulttielokuvaan The Crow (1994). Vielä saman vuoden aikana basisti Simon Gallup siirtyi hetkeksi sivuun yhtyeestä ja rumpali Boris Williams jätti The Curen lopullisesti. Alkuperäisjäsen Tolhurstin haastaman, kivuliaan oikeustaistelun The Cure -nimen oikeuksista alkaessa yhtyeeseen kuuluivat hetkellisesti vain Robert Smith ja Perry Bamonte.
"I'm always wanting more, anything I haven't got, everything I want it all, I just can't stop"
Oikeuskiistan päätyttyä pääsi yhtye vihdoin aloittamaan uuden albumin työstämisen vuonna 1995. Totaalisesti uudistuneessa kokoonpanossa paluun rivistöön teki kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja uudeksi rumpaliksi tuli vasta 28-vuotias Jason Cooper. Myös basisti Gallup palasi lyhyeksi jääneeltä "lomalta".
Kritisoitu Wild Mood Swings ilmestyi vihdoin keväällä 1996 ja edeltäjiinsä verraten albumi otettiin huonosti vastaan sekä kaupallisesti että taiteellisesti. Kokeileva ensisingle The 13th ei kerännyt mainittavaa huomiota flamencomaisena pop-kuriositeettina ja vaikka Mint Car oli erittäin lupaava, kesäinen pop-helmi, ei sekään noussut merkittäväksi hitiksi. Poikkeuksellisen Wild Mood Swingsistä tekee runsas ulkopuolisten muusikoiden joukko, joka kuuluu erityisesti lukuisissa jousisovituksissa. Tyylirikkoisen albumin myyntiluvut jäivät alhaisiksi ja se näkyi myös tulevan Swing Tour -maailmankiertueen lipputuloissa. Varsinkin Yhdysvalloissa The Curen kaupallinen suosio oli laskenut huomattavasti.
Vuonna 1997 yhtye esiintyi lukuisilla festivaaleilla ja lopulta julkaisi levy-yhtiönsä painostuksesta toisen singlekokoelmansa Galore, joka oli suora jatko vuoden 1986 Standing on A Beach / Staring At The Sea -kokoelmalle. Elektronisen kokeilevasti rockaavan uuden biisin, Wrong Number, turvin The Cure lähti myös singlekiertueelle, jolla heidän vierailijakitaristinaan kuultiin David Bowien 1. Outside ja Earthling -levyjen musiikillinen johtaja Reeves Gabrels. Heikosti markkinoitu kokoelmalevy ei kuitenkaan osoittautunut toivotuksi menestykseksi.
"Never fade, never die"
1990-luvun lähestyessä loppuaan oli The Cure viimeistellyt syksyn 1999 aikana pitkäsoittoa, joka julkaistiin 14.2.2000 nimellä Bloodflowers. Joutsenlauluksi, viimeisiksi hyvästeiksi tarkoitettu albumi oli surusilmäisen äänimaailmansa puolesta paluuta Disintegrationin (1989) synkkiin tunnelmiin ja poissa olikin Wild Mood Swingsin (1996) väkinäinen tyylilajivaihtelu. Yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi kaavailtu, Grammy-ehdokkaanakin ollut albumi myi kelvollisesti, mutta ennen kaikkea se oli taiteellisesti onnistunut paluu juurille. Akustisesta herkistelystä (There Is No If, The Last Day of Summer) synkän aggressiiviseen paahtoon (Watching Me Fall, 39) ulottuva albumi on ehkä koko The Curen uran yhtenäisin pitkäsoitto. Upealla Out of This Worldilla alkava ja elegiseen Bloodflowersiin päättyvää levyä juhlistettiin yhtyeen synkkään tuotantoon keskittyvällä, tinkimättömällä The Dream Tour -kiertueella pitkin vuotta 2000.
Keikkailu jatkui myös vuonna 2001, jolloin loppuvuodesta ilmestyi koko uran kattava, singlekokoelma Greatest Hits, jolle yhtye oli työstänyt kaksi uutta kappaletta, surumielisen haikean pop-laulun Cut Here ja leikkisän hömelön Just Say Yes -kappaleen, joka ei kevyen tunnelmansa puolesta ollut sopinut edelliselle pitkäsoitolle. Kesällä 2002 The Cure nähtiin Euroopan rock-festivaalien pääesiintyjänä ja arvokkaana merkkipaaluna yhtye esitti myöhemmin saman vuoden syksyllä Pornography, Disintegration ja Bloodflowers -albumit kolmena iltana peräkkäin. Mestarillisen Berliinin konsertin sisältävä Trilogy -dvd ilmestyi keväällä 2003, jonka jälkeen yhtye siirtyi jatkamaan uuden albumin työstämistä.
"Tomorrow I can start again, With back to earth and carry on"
Kesän kynnyksellä 2003 The Cure solmi uuden levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, jonka suojissa yhtye valmisteli tulevaa pitkäsoittoa vierailevana tuottajana Kornin ja Limp Bizkitin parissa työskennellyt Russ Robinson. Edellisen levytyssopimuksen raunioilta julkaistiin talvella 2004 vihdoinkin yhtyeen b-puolet ja harvinaisuudet koonnut Join the Dots: B-Sides And Rarities, 1978-2001 (Fiction Years) -kokoelmaboksi, jonka tärkeimpään antiin kuuluu ennen kaikkea Wish-levyn (1992) tiimoilta julkaistut singlejen kääntöpuolet (This Twilight Garden, Play). Samassa yhteydessä Robert Smith käynnisti koko uran kattavan uudelleenjulkaisuohjelman, jonka satona Three Imaginary Boys (1979) ilmestyi restauroituna loppuvuodesta 2004.
Kesäkuussa 2004 ilmestyi yhtyeen 12. pitkäsoitto, yksinkertaisesti The Cure nimellä siunattu albumi, joka esitteli heavytuottajansa Robinsonin johdolla raskaamman ja raaemman yhtyeen. Studiossa livenä äänitetty albumi otti etäisyyttä Bloodflowersin herkkyyteen ja tunnelmallisuuteen, mutta toisaalta se palautti kuitenkin rehellisillä pop-lauluillaan yhtyettä jopa Kiss Me Kiss Me Kiss Men (1987) aikakauteen. Varovaisen myönteisesti vastaanotetun albumin tarkoituksena oli esitellä The Curen eri puolet romanttisesta popista synkkään pessimismiin ja siinä levy onnistuukin hyvin, vaikka sen tuotannollinen jälki karkoittikin ymmärrettävästi monia. Kesän ja syksyn 2004 yhtye promotoi ilmestynyttä albumia Euroopan ja Yhdysvaltojen kiertueilla.
Keväällä 2005 kymmenen vuotta vaihtumattomana pysynyt kokoonpano koki muutoksia, kun Robert Smith päätti jatkaa yhtyeensä kanssa kitaravetoisena triona. Kosketinsoittaja Roger O'Donnell ja kitaristi Perry Bamonte jättivät bändin, mutta kolmikkona yhtye esiintyi vain muutamaan otteeseen, kunnes vuosina 1984-93 yhtyeessä soittanut kitaristi/multi-instrumentalisti Porl Thompson palasi kokoonpanon jäseneksi. Vuosien 2005-2006 aikana uudelleenjulkaistiin Seventeen Seconds (1980), Faith (1981), Pornography (1982), The Top (1984), The Head on the Door (1985) sekä Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987). Vuodenvaihteessa 2005 ilmestyi myös edellisen kesän festivaalikeikoista koottu live-dvd The Cure: Festival 2005.
tiistai 27. toukokuuta 2008
Judge Bone & Doc Hill: Big Bear's Gate
Tuomari Nurmio matkaa uutukaisellaan Siperian halki, kohti Yhdysvaltain tomuisia preerioita. Big Bear's Gate (lue arvio) on Judge Bone (Nurmio) & Doc Hill (Markku Hillilä) -duon laadukas albumi, jolla Nurmion rosoinen laatikkokitara on pääroolissa.
YUP: Vapauden kaupungit
Ei mitään uutta alla puoskariauringon. YUP on julkaissut äskettäin uuden albumin, Vapauden kaupungit (lue arvio), karmivalla äijämetallilla tunnetuksi tulleen Sakara Recordsin kautta.
Niin se vain on, että parikymppinen rock-yhtye harvoin oppii uusia temppuja ja jos oppiikin, vanhat fanit hyppäävät pois kelkasta.
Niin se vain on, että parikymppinen rock-yhtye harvoin oppii uusia temppuja ja jos oppiikin, vanhat fanit hyppäävät pois kelkasta.
maanantai 26. toukokuuta 2008
The Big Lebowski
Orionissa on pyörinyt kuukauden verran Coen-veljesten retrospektiivi, joka on edennyt Blood Simplen (1983) päivistä nyt 1990-luvun puolivälin kieppeille. Tällä viikolla on nähtävillä aliarvostettu Valtapeli (1994), joka avasi tekijäkaksikolle ovet suuren budjetin tuotantoihin. Tunnelmaltaan Frank Capran jalanjäljissä liikkuva charmikas elokuva rakentuu itseironisen osuvasti bisnesmaailman irvikuvaksi.
Tiistaina 10. kesäkuuta ja uusintana vielä 13.6. nähdään Orionissa ohjaajaparin ehdoton kulttiklassikko The Big Lebowski, josta kirjoitin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käyttöön ao. esitteen:
The Big Lebowski
Big Lebowski / Big Lebowski
Yhdysvallat, Iso-Britannia 1998. Tuotantoyhtiö: Working Title Films, Polygram Filmed Entertainment. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Rich Heinrichs. Animaatiojaksojen tuottaja: Kathy Kelehan. Tietokoneanimaattorit: Daniel Leung, Matt McDonald, Gray Miller, Amit Sethi. Lavastus: John Dexter (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Ann Black (maskeeraus), Daniel Curet (hiukset). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: BOB DYLAN: "The Man In Me", säv. Bob Dylan. YMA SUMAC: "Ataypura", säv. Moises Vivanco. "Branded Theme Song", säv. Alan Alch & Dominic Frontiere. "Requiem in D Minor", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. THE GIPSY KINGS: "Hotel California", säv. Don Henley, Glenn Frey & Don Felder. BOOKER T. & THE MG's: "Behave Yourself", säv. Booker T. Jones, Steve Cropper, Al Jackson Jr. & Lewie Steinberg. TOWNES VAN ZANDT: "Dead Flowers", säv. Mick Jagger & Keith Richard. CAPTAIN BEEFHEART: "Her Eyes Are A Blue Million Miles", säv. Captain Beefheart. NINA SIMONE: "I Got It Bad & That Ain't Good", säv. Duke Ellington & Paul Francis Webster. MONKS: "I Hate You", säv. Gary Burger, David Haylicek, Roger Johnston, Thomas E. Shaw & Larry Spangler. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Looking Out My Back Door", säv. John Fogerty. JUAN GARCÍA ESQUIVEL: "Mucha Muchacha", säv. Juan García Esquivel. SANTANA: "Oye Como Va", säv. Tito Puente. TEO USUELLI: "Piacere Sequence", säv. Teo Usuelli. "Gluck Das Mir Verblieb, oopperasta Die Tote Stadt", säv. Erich Wolfgang Korngold. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Run Through the Jungle", säv. John Fogerty. KENNY ROGERS & THE FIRST EDITION: "Just Dropped In (To See What Condition My Condition Was In)", säv. Mickey Newbury. "Lujon", säv. Henry Mancini. ELVIS COSTELLO: "My Mood Swings", säv. Elvis Costello & Cait O'Riordan. THE EAGLES: "Peaceful Easy Feeling", säv. Jack Tempchin. "Pictures at an Exhibition", säv. Modest Mussorgsky. MOONDOG with Orchestra: "Stamping Ground", säv. Moondog. DEBBIE REYNOLDS: "Tammy", säv. Ray Evans & Jay Livingston. DEAN MARTIN: "Standing on the Corner", säv. Frank Loesser. PIERO PICCIONI: "Traffic Boom", säv. Piero Piccioni. SONS OF THE PIONEERS: "Tumbling Tumbleweeds", säv. Bob Nolan. MEREDITH MONK: "Walking Song", säv. Meredith Monk. THE RUSTAVI CHOIR: "We Venerate Thy Cross". SHAWN COLVIN: "Viva Las Vegas", säv. Doc Pomus & Mort Shuman. BIG JOHNSON: "Viva Las Vegas". Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen), Tricia Cooke. Ääni: Allan Bryer. Pääosissa: Jeff Bridges ("The Dude", Jeffrey Lebowski), John Goodman (Walter Sobchak), Julianne Moore (Maude Lebowski), Steve Buscemi (Theodore Donald "Donny" Kerabatsos), David Huddleston ("The Big Lebowski", Jeffrey Lebowski), Philip Seymour Hoffman (Brandt), Tara Reid (Bunny Lebowski), Philip Moon (Woo), Peter Stormare (nihilisti, Uli Kunkel / "Karl Hungus"), Flea (nihilisti-Kieffer), Torsten Voges (nihilisti-Franz), Jimmie Dale Gilmore (Smokey), Jack Kehler (Marty), John Turturro (Jesus Quintana), Ben Gazzara (Jackie Treehorn), James G. Hoosier (Liam O'Brien), David Thewlis (Knox Harrington), Sam Elliott (muukalainen), Peter Siragusa (Gary, baarimikko), Jon Polito (Da Fino), Aimee Mann (Nihilistinainen, Franzin tyttöystävä), Jerry Haleva (Saddam Hussein). Helsingin ensiesitys: 30.10.1998, Bio Rex – maahantuoja: Scanbox Entertainment Finland Oy, 1998 – dvd- ja videolevitys: Scanbox Film Entertainment Finland Oy – VET 100832 – K15 – 3220 m / 118 min
Coenin veljesten The Big Lebowski on lyhyesti ilmaistuna, kaksituntinen trippi arkitodellisuuden tuolle puolelle. Hersyvän letkeä ja nokkela tarina elämäntapana keilailua ja oluenjuontia pitävistä miehistä, jotka joutuvat keskelle surrealistista kidnappausdraamaa. Työnteko ei niinkään tätä joukkiota kiinnosta, enemmänkin erilaiset päihteet ja kauniit naiset.
Herkullisten karikatyyrien elokuvasta löytyy niin John Goodmanin esittämä katkera, juutalaiseksi kääntynyt Vietnam-veteraani, John Turturron Jesus Quitanaksi esittäytyvä ex-pedofiili, Steve Buscemin keilaradan hissukka, Peter Stormaren nihilistinen pornotähti sekä itse elokuvan keskushenkilö, aamutakissa vaeltava entinen aktivisti "The Dude" Lebowski (Jeff Bridges). Värikkään henkilögallerian kieroutuneita toimia siivittää eteenpäin omaleimaisuudessaan tehokas soundtrack.
Tyylillisesti Big Lebowski asettuu Coenin veljesten filmografiassa Arizona Babyn (1988) ja Fargon (1996) välimaastoon, sillä elokuva siittää yhteen irrottelevan, mustanpuhuvan huumorin ja peräkylän punaniskojen sarkastisen kuvauksen. Omaperäisen kiinnostavasti Coenit yhdistävät myös arjen magiikan ja absurdein kääntein etenevän fantasian. Polveilevat tarinansäikeet saattavat olla samanaikaisesti groteskin hauskoja ja sympaattisen liikuttavia. Komedia syntyy oivaltavasta, vahvoin kirosanoin höystetystä dialogista.
Teatterilevityksessä Big Lebowski ei menestynyt, mutta sai silti välittömästi innokkaan ihailijajoukon taakseen. 2000-luvun aikana elokuvan kulttimaine on noussut huomattaviin mittoihin, ja monet nostavat elokuvan peräti "Internet-aikakauden ensimmäiseksi kulttielokuvaksi". Jotakin innokkaiden fanien entusiasmista kertonee se, että Yhdysvalloissa on järjestetty vuosittaista Lebowski Fest -kansanjuhlaa jo vuodesta 2002 alkaen.
– Otto Suuronen
Tiistaina 10. kesäkuuta ja uusintana vielä 13.6. nähdään Orionissa ohjaajaparin ehdoton kulttiklassikko The Big Lebowski, josta kirjoitin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käyttöön ao. esitteen:
The Big Lebowski
Big Lebowski / Big Lebowski
Yhdysvallat, Iso-Britannia 1998. Tuotantoyhtiö: Working Title Films, Polygram Filmed Entertainment. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Rich Heinrichs. Animaatiojaksojen tuottaja: Kathy Kelehan. Tietokoneanimaattorit: Daniel Leung, Matt McDonald, Gray Miller, Amit Sethi. Lavastus: John Dexter (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Ann Black (maskeeraus), Daniel Curet (hiukset). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: BOB DYLAN: "The Man In Me", säv. Bob Dylan. YMA SUMAC: "Ataypura", säv. Moises Vivanco. "Branded Theme Song", säv. Alan Alch & Dominic Frontiere. "Requiem in D Minor", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. THE GIPSY KINGS: "Hotel California", säv. Don Henley, Glenn Frey & Don Felder. BOOKER T. & THE MG's: "Behave Yourself", säv. Booker T. Jones, Steve Cropper, Al Jackson Jr. & Lewie Steinberg. TOWNES VAN ZANDT: "Dead Flowers", säv. Mick Jagger & Keith Richard. CAPTAIN BEEFHEART: "Her Eyes Are A Blue Million Miles", säv. Captain Beefheart. NINA SIMONE: "I Got It Bad & That Ain't Good", säv. Duke Ellington & Paul Francis Webster. MONKS: "I Hate You", säv. Gary Burger, David Haylicek, Roger Johnston, Thomas E. Shaw & Larry Spangler. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Looking Out My Back Door", säv. John Fogerty. JUAN GARCÍA ESQUIVEL: "Mucha Muchacha", säv. Juan García Esquivel. SANTANA: "Oye Como Va", säv. Tito Puente. TEO USUELLI: "Piacere Sequence", säv. Teo Usuelli. "Gluck Das Mir Verblieb, oopperasta Die Tote Stadt", säv. Erich Wolfgang Korngold. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Run Through the Jungle", säv. John Fogerty. KENNY ROGERS & THE FIRST EDITION: "Just Dropped In (To See What Condition My Condition Was In)", säv. Mickey Newbury. "Lujon", säv. Henry Mancini. ELVIS COSTELLO: "My Mood Swings", säv. Elvis Costello & Cait O'Riordan. THE EAGLES: "Peaceful Easy Feeling", säv. Jack Tempchin. "Pictures at an Exhibition", säv. Modest Mussorgsky. MOONDOG with Orchestra: "Stamping Ground", säv. Moondog. DEBBIE REYNOLDS: "Tammy", säv. Ray Evans & Jay Livingston. DEAN MARTIN: "Standing on the Corner", säv. Frank Loesser. PIERO PICCIONI: "Traffic Boom", säv. Piero Piccioni. SONS OF THE PIONEERS: "Tumbling Tumbleweeds", säv. Bob Nolan. MEREDITH MONK: "Walking Song", säv. Meredith Monk. THE RUSTAVI CHOIR: "We Venerate Thy Cross". SHAWN COLVIN: "Viva Las Vegas", säv. Doc Pomus & Mort Shuman. BIG JOHNSON: "Viva Las Vegas". Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen), Tricia Cooke. Ääni: Allan Bryer. Pääosissa: Jeff Bridges ("The Dude", Jeffrey Lebowski), John Goodman (Walter Sobchak), Julianne Moore (Maude Lebowski), Steve Buscemi (Theodore Donald "Donny" Kerabatsos), David Huddleston ("The Big Lebowski", Jeffrey Lebowski), Philip Seymour Hoffman (Brandt), Tara Reid (Bunny Lebowski), Philip Moon (Woo), Peter Stormare (nihilisti, Uli Kunkel / "Karl Hungus"), Flea (nihilisti-Kieffer), Torsten Voges (nihilisti-Franz), Jimmie Dale Gilmore (Smokey), Jack Kehler (Marty), John Turturro (Jesus Quintana), Ben Gazzara (Jackie Treehorn), James G. Hoosier (Liam O'Brien), David Thewlis (Knox Harrington), Sam Elliott (muukalainen), Peter Siragusa (Gary, baarimikko), Jon Polito (Da Fino), Aimee Mann (Nihilistinainen, Franzin tyttöystävä), Jerry Haleva (Saddam Hussein). Helsingin ensiesitys: 30.10.1998, Bio Rex – maahantuoja: Scanbox Entertainment Finland Oy, 1998 – dvd- ja videolevitys: Scanbox Film Entertainment Finland Oy – VET 100832 – K15 – 3220 m / 118 min
Coenin veljesten The Big Lebowski on lyhyesti ilmaistuna, kaksituntinen trippi arkitodellisuuden tuolle puolelle. Hersyvän letkeä ja nokkela tarina elämäntapana keilailua ja oluenjuontia pitävistä miehistä, jotka joutuvat keskelle surrealistista kidnappausdraamaa. Työnteko ei niinkään tätä joukkiota kiinnosta, enemmänkin erilaiset päihteet ja kauniit naiset.
Herkullisten karikatyyrien elokuvasta löytyy niin John Goodmanin esittämä katkera, juutalaiseksi kääntynyt Vietnam-veteraani, John Turturron Jesus Quitanaksi esittäytyvä ex-pedofiili, Steve Buscemin keilaradan hissukka, Peter Stormaren nihilistinen pornotähti sekä itse elokuvan keskushenkilö, aamutakissa vaeltava entinen aktivisti "The Dude" Lebowski (Jeff Bridges). Värikkään henkilögallerian kieroutuneita toimia siivittää eteenpäin omaleimaisuudessaan tehokas soundtrack.
Tyylillisesti Big Lebowski asettuu Coenin veljesten filmografiassa Arizona Babyn (1988) ja Fargon (1996) välimaastoon, sillä elokuva siittää yhteen irrottelevan, mustanpuhuvan huumorin ja peräkylän punaniskojen sarkastisen kuvauksen. Omaperäisen kiinnostavasti Coenit yhdistävät myös arjen magiikan ja absurdein kääntein etenevän fantasian. Polveilevat tarinansäikeet saattavat olla samanaikaisesti groteskin hauskoja ja sympaattisen liikuttavia. Komedia syntyy oivaltavasta, vahvoin kirosanoin höystetystä dialogista.
Teatterilevityksessä Big Lebowski ei menestynyt, mutta sai silti välittömästi innokkaan ihailijajoukon taakseen. 2000-luvun aikana elokuvan kulttimaine on noussut huomattaviin mittoihin, ja monet nostavat elokuvan peräti "Internet-aikakauden ensimmäiseksi kulttielokuvaksi". Jotakin innokkaiden fanien entusiasmista kertonee se, että Yhdysvalloissa on järjestetty vuosittaista Lebowski Fest -kansanjuhlaa jo vuodesta 2002 alkaen.
– Otto Suuronen
torstai 22. toukokuuta 2008
Uinu, uinu Indyni
Lapsuuteni merkittävä elokuvaikoni, Indiana Jones teki viime viikolla näyttävän paluun Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa. Maailmanensiesityksestä kantautuneet kritiikit olivat odotetusti hyvinkin ristiriitaisia, mutta jonkinlainen epäilys niistä lopulta itseenikin tarttui. Viime yönä kävin sitten todistamassa Suomen ennakkoesitystä Tennispalatsissa, kun klo 0.04 ovet avautuivat innokkaalle Indiana Jones -fanijoukolle. Ja todentotta, yleisön joukossa nähtiin natsiunivormuja, lierihattuja, ruoskia ja ruskeita nahkatakkeja yllättävän laajalti!
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on elokuvasarjansa neljäs osa, jonka tekemiseen on mennyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti 19 vuotta. Ongelmana on lähinnä ollut se, että yksikään käsikirjoitus vuosien saatossa ei ole saanut George Lucasin, Steven Spielbergin tai Harrison Fordin siunausta. Sen koommin Frank Darabont (Shawshank Redemption, The Green Mile) tai M. Night Shyamalankaan (Sixth Sense) eivät loihtineet sellaisia tarinoita, jotka olisivat saaneet erityisesti Lucasin siunauksen. Lopulta sitten, osin herra Fordin painostuksesta johtuen, tuotantoon pääsi David Koeppin käsikirjoitus, johon oman panoksensa antoivat myös Jeff Nathanson ja hahmojen luoja, Yrjö Luukas itse.
Lopputulosta katsoessa on vaikea ymmärtää miten tyhjänpäiväisen UFO-seikkailun tarina on mennyt erityisesti Spielbergin silmissä läpi. Nimittäin niin harmillista kuin se onkin, on uuden elokuvan tarinankäänteet ja juoni lähes tulkoon onnettoman epäuskottava ja pöyristyttävän älytön. Mitä enemmän elokuvassa heilutellaan kristallikallon mystistä objektia ja viitataan ulkoavaruuden olentoihin, sitä suuremmaksi kaipuu Graalin maljan tai Liiton arkin äärelle nousee. Miksi ihmeessä elokuvasarjan ja sen päähahmon itsensä kiinnostus historiallisista ja uskonnollisista ikoneista on vaihdettu puuduttavaan ja ennen kaikkea päättömään tieteislöpinään, joka tuntuu olevan niin kaukana edellisten elokuvien tunnelmasta? Siitä sadunomaisesta seikkailutarinan hengestä, joka on alkuperäistrilogian ja erityisesti sen ensimmäisen, mestarillisen Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan viehätys, ei ole uudessa blockbusterissa tietoakaan. Liiallinen CGI -digitaalitekniikkaan nojaaminen käy myös paikoin raskaaksi, Tarzan-elokuvia muistuttava liaanikohtaus ja sotilasmuurahaisten brutaali maihinnousu menevät tahattoman komiikan puolelle. Sivuosissa nähtävät hahmot jäävät niin epämääräisiksi torsoiksi, että monella dramaturgilla on Hollywoodin ulkopuolella häpeilemättä naurussa pidättelemistä.
...mutta pettymyksestä huolimatta neljäs Indiana Jones -elokuva on kelvollista viihdettä ja kiehtovilla yksityiskohdilla täytetty seikkailu, jonka henkilögalleriasta Harrison Ford on yhä ihastuttavan karismaattinen tavaramerkiksi muodostuneessa vaatetuksessaan, Shia LaBeouf yllättävän hyvä kovanahkaisena Mutt Williamsina ja Karen Allenin paluu Marion Ravenwoodiksi hyväntuulisuudessaan lähes siunaus. John Williamsin legendaarinen musiikki elää hektisen elokuvan käänteitä ihailtavasti ja mikä parasta, araknofobiasta saadaan jälleen loihdittua lyhyt kohtaus, jonka rohkenen nostaa koko elokuvasarjan mieleenpainuvimpiin jo nyt.
Siltikään en voi olla ajattelematta, että tältäkö Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace -elokuvan katsomisen jälkeen olisi tuntunut, jos olisin vuonna 1999 omannut hitusenkaan arvostelukykyä pyhän ilmiön äärellä...
Jälkihuomatuksena mainittakoon, että Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on Internet Movie Databasen yleistuomariston mielestä kaikkien aikojen 165. paras elokuva. Niinpä niin.
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on elokuvasarjansa neljäs osa, jonka tekemiseen on mennyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti 19 vuotta. Ongelmana on lähinnä ollut se, että yksikään käsikirjoitus vuosien saatossa ei ole saanut George Lucasin, Steven Spielbergin tai Harrison Fordin siunausta. Sen koommin Frank Darabont (Shawshank Redemption, The Green Mile) tai M. Night Shyamalankaan (Sixth Sense) eivät loihtineet sellaisia tarinoita, jotka olisivat saaneet erityisesti Lucasin siunauksen. Lopulta sitten, osin herra Fordin painostuksesta johtuen, tuotantoon pääsi David Koeppin käsikirjoitus, johon oman panoksensa antoivat myös Jeff Nathanson ja hahmojen luoja, Yrjö Luukas itse.
Lopputulosta katsoessa on vaikea ymmärtää miten tyhjänpäiväisen UFO-seikkailun tarina on mennyt erityisesti Spielbergin silmissä läpi. Nimittäin niin harmillista kuin se onkin, on uuden elokuvan tarinankäänteet ja juoni lähes tulkoon onnettoman epäuskottava ja pöyristyttävän älytön. Mitä enemmän elokuvassa heilutellaan kristallikallon mystistä objektia ja viitataan ulkoavaruuden olentoihin, sitä suuremmaksi kaipuu Graalin maljan tai Liiton arkin äärelle nousee. Miksi ihmeessä elokuvasarjan ja sen päähahmon itsensä kiinnostus historiallisista ja uskonnollisista ikoneista on vaihdettu puuduttavaan ja ennen kaikkea päättömään tieteislöpinään, joka tuntuu olevan niin kaukana edellisten elokuvien tunnelmasta? Siitä sadunomaisesta seikkailutarinan hengestä, joka on alkuperäistrilogian ja erityisesti sen ensimmäisen, mestarillisen Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan viehätys, ei ole uudessa blockbusterissa tietoakaan. Liiallinen CGI -digitaalitekniikkaan nojaaminen käy myös paikoin raskaaksi, Tarzan-elokuvia muistuttava liaanikohtaus ja sotilasmuurahaisten brutaali maihinnousu menevät tahattoman komiikan puolelle. Sivuosissa nähtävät hahmot jäävät niin epämääräisiksi torsoiksi, että monella dramaturgilla on Hollywoodin ulkopuolella häpeilemättä naurussa pidättelemistä.
...mutta pettymyksestä huolimatta neljäs Indiana Jones -elokuva on kelvollista viihdettä ja kiehtovilla yksityiskohdilla täytetty seikkailu, jonka henkilögalleriasta Harrison Ford on yhä ihastuttavan karismaattinen tavaramerkiksi muodostuneessa vaatetuksessaan, Shia LaBeouf yllättävän hyvä kovanahkaisena Mutt Williamsina ja Karen Allenin paluu Marion Ravenwoodiksi hyväntuulisuudessaan lähes siunaus. John Williamsin legendaarinen musiikki elää hektisen elokuvan käänteitä ihailtavasti ja mikä parasta, araknofobiasta saadaan jälleen loihdittua lyhyt kohtaus, jonka rohkenen nostaa koko elokuvasarjan mieleenpainuvimpiin jo nyt.
Siltikään en voi olla ajattelematta, että tältäkö Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace -elokuvan katsomisen jälkeen olisi tuntunut, jos olisin vuonna 1999 omannut hitusenkaan arvostelukykyä pyhän ilmiön äärellä...
Jälkihuomatuksena mainittakoon, että Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on Internet Movie Databasen yleistuomariston mielestä kaikkien aikojen 165. paras elokuva. Niinpä niin.
torstai 15. toukokuuta 2008
Momo Cat: Rocky Road
Viime viikolla puuhastelin melodisen metallin parissa ja tällä viikolla huomaan arvioineeni monikulttuurista roots reggaeta. Sitä se pop-kriitikkona toimiminen teettää...
Momo Cat: Rocky Road (lue arvio)
Momo Cat: Rocky Road (lue arvio)
perjantai 9. toukokuuta 2008
Thee Merry Widows: The Devil's Outlaws
The Devil´s Outlaws -albumin (lue arvio) julkaissut yhdysvaltalainen Thee Merry Widows tietää tarkalleen kuinka pystybasso laitetaan lätkymään ja miehet tainnoksiin psychobillyä ja autotallin käryistä sarjakuvapunkia yhdistelemällä.
Embassy Of Silence: Wendigo Winter
Ihmeiden aika ei ilmeisesti ole ohi. Ajauduin nimittäin arvioimaan metallimusiikkiin kallellaan olevaa hengentuotosta Desibeliin. Vaan hyvähän se on välillä laajentaa repertuaaria, varsinkin kun Embassy of Silence -yhtyeen Wendigo Winter (lue arvio) on varsin laadukas melodisen metallin ja raskaan rockin keitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)