Orionissa 6. / 9.1.:
Charlie and the Chocolate Factory
Jali ja suklaatehdas / Kalle och chokladfabriken
Australia/Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions. Tuotannonjohto: Bruce Berman, Graham Burke, Felicity Dahl, Derek Frey, Patrick McCormick, Michael Siegel. Tuottaja: Brad Grey, Lorne Orleans, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Roald Dahlin ”Charlie and the Chocolate Factory” (1964) alkuperäisromaanin pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Rosie Ashforth, Craig Bardsley, Brendan Body, Federico Cascinelli, Mike Cussack, Maurizio Parimbelli, Craig Penn, Andres Puente, Mathieu Vig, Rachel Ward. Lavastus: Alex McDowell (production design), Peter Young (set decoration), Les Tomkins (supervising art direction). Erikoistehosteet: Chas Jarrett, Sue Rowe, Simon Stanley-Clamp & Jon Thum (visual effects supervisors). Puvut: Gabriella Pescucci. Ehostus: Peter Owen (designer). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: TECHNICAL DIFFICULTIES: ”Mr. Quiet”, säv. RaVani Flood, Gardner DeAguiar, Jesse Shaternick & Manuel Ignacio, DANNY ELFMAN: ”Wonka’s Welcome Song”, säv. Danny Elfman, “Good Morning Sunshine”, säv. Galt MacDermot, James Rado & Gerome Ragni, DANNY ELFMAN & THE ALLEYNS SCHOOL BRASS ENSEMBLE: “Augustus Gloop”, säv. Danny Elfman, DANNY ELFMAN: “Violet Beauregarde”, “Veruca Salt”, “Mike Teavee”, säv. Danny Elfman, LOS DEL RIO: “Macarena (Bayside Boys Mix)”, säv. Antonio Romero, Rafael Ruiz, Carlos Alberto de Yarza & Mike Triay, “Also Sprach Zarathustra”, säv. Richard Strauss, ”Requiem for Soprano, Mezzo Soprano, Two Mixed Choirs and Orchestra”, säv. György Ligeti. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker. Pääosissa: Johnny Depp (Willy Wonka), Freddie Highmore (Charlie Bucket), David Kelly (isoisä Joe), Helena Bonham Carter (rouva Bucket), Noah Taylor (herra Bucket), Missi Pyle (rouva Beauregarde), James Fox (herra Salt), Deep Rou (Oompa Loompa), Christopher Lee (tri Wonka), Adam Godley (herra Teavee), Franziska Troagener (rouva Gloop), Annasophia Robb (Violet Beauregarde), Julia Winter (Veruca Salt), Jordan Fry (Mike Teavee), Philip Wiegratz (Augustus Gloop). Helsingin ensiesitys: 16.9.2005, Tennispalatsi 1, 2 & 11, Kinopalatsi 1 & 6, Kino Itäkeskus – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 200969 – K7 – 3180 m / 116 min
Tim Burtonin tulkinta Roald Dahlin alkuperäisteoksesta on viiltävällä huumorilla ladattu, huomattavasti synkempi kuin Mel Stuartin vuoden 1971 elokuvaversio (Jali ja suklaatehdas / Willy Wonka and the Chocolate Factory), jonka omaperäistä Vonkaa näytteli persoonallinen koomikko Gene Wilder. Burtonin näkemys on kuitenkin lähempänä Dahlin äkkiväärää sanailua ja elokuvan apulaistuottajana onkin toiminut kirjailijan leski, Felicity Dahl, joka on hyväksynyt Burtonin vision klassikkosadusta.
Dahlin tutussa tarinassa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua, joiden voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen. Köyhässä perheessä kurjuudesta kärsivän Jalin suuri unelma toteutuu onnekkaan sattuman kautta, kun hän pääsee katsomaan suuren suklaatehtaan sisälle ja tutustumaan salaperäiseen suklaataikuriin.
Visuaalisilla vitseillä ehkä liiankin täyteen ahdettu Jali ja suklaatehdas on voimakkaan stereotyyppisten hahmojen elokuva. Erityyppiset lapset ovat tietynlaisia aina sairaalloisuuteen asti. On suursyömäriä, pelifanaatikkoa, ylisuorittajaa ja kotityrannia. Johnny Depp tuo Vili Vonkan roolissaan esiin joukon vaihtuvia tunnetiloja lapsenomaisesta riemusta lämpimään kunnioitukseen saakka. Kameleonttimainen Depp säilyttää loppuun asti hahmon kannalta oleellisen traagisuuden, eikä taituroi hahmoaan vitsiksi. Keikarimaisen namusedän tylyä asennetta selitetään takaumajaksoilla hänen omasta lapsuudestaan.
Batmanin (1989) ja Päättömän ratsumiehen (1999) lavastuksesta Oscarilla palkitun lavastaja Peter Youngin ja Burtonin sujuva yhteistyö näkyy elokuvan taiteellisessa lopputuloksessa, jossa kaksikko on pystynyt yhdistämään ammattitaitonsa ja luovuutensa tehokkaasti. Loputtomissa irtovitseissä itämaiden viiksekkäät miehet vaihtavat kebabinsa Vonkan täytesuklaaseen, Intian valtias rakennuttaa Taj Mahalinsa samasta herkusta ja muodin mekoissakin kaikkein eniten kiinnostaa suklaalevyjen käärepaperit. Katsojan huomion vie osaltaan myös Danny Elfmanin hulvattomat laulunumerot, jotka muusikko on itse säveltänyt ja laulanut Dahlin tekstin pohjalta. Tehtaan pienten työläisten, oompa loompien, esittämät laulut höystettynä hillittömillä koreografioilla ovat parhaimmillaan hykerryttäviä. Elfman onkin hakenut eksentrisiin laulunumeroihinsa vaikutteita ajoiltaan Oingo Boingo -yhtyeen jäsenenä.
Elokuvan sanoma on suoraviivaisen selkeä: ahneus ja itsekkyys ovat todella huono asia, kun taas sydämellisyys ja nöyryys tekevät ihmisestä voittajan. Hysteeriseen psykedeliaan taipuvainen kertomus vaihtuu paikoitellen herkäksi ja liikuttavaksi kuvaukseksi unelmista, anteeksiannosta ja perheen merkityksestä.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (6.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
maanantai 5. tammikuuta 2009
lauantai 3. tammikuuta 2009
Big Fish
Tim Burtonin humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Elokuva nähtävillä elokuvateatteri Orionissa 4. tammikuuta.
Big Fish
Big Fish / Big Fish
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Arne L. Schmidt. Tuottaja: Bruce Cohen, Dan Jinks, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Daniel Wallacen romaanin ”Big Fish: A Novel of Mythic Proportions” pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Bill Diaz. Lavastus: Dennis Gassner (production design), Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson & Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Kevin Scott Mack, Keith Marbory, Hans Metz. Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Ehostus: Richard Alonzo, Sharyn Cordice, Elisa Marsh, Dorothy Pearl, Michelle Vittone-McNeil. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PEARL JAM: ”Man of the Hour”, säv. Eddie Vedder, BING CROSBY: “Dinah”, säv. Harry Akst, Sam Lewis & Joe Young, BUDDY HOLLY: “Everyday”, säv. Buddy Holly & Norman Petty, ELVIS PRESLEY: “All Shook Up”, säv. Elvis Presley & Otis Blackwell, THE VOGUES: “Five O’Clock World”, säv. Allen Reynolds, CANNED HEAT: “Let’s Work Together”, säv. Wilbert Harrison, “Amazing Grace, trad., “The Victors”, säv. Louis Elbel, “Duelin’ Banjos”, säv. Arthur Smith, DOCK BOGGS: “Sammie, Where Have You Been So Long?”, säv. Dock Boggs, “Symphony No. 6 in F ‘Pastoral’: V. Allegretto (Shepherd’s Hymn)”, säv. Ludwig van Beethoven, “Can-Can”, säv. Jacques Offenbach, “Entry of the Gladiators”, säv. Julius Fucík, “Twice the Love”, säv. Danny Elfman & John August, THE ALLMAN BROTHERS BAND: “Ramblin’ Man”, säv. Dickey Betts. Koreografia: Cynthia Onrubia. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Craig Berkey (sound effects designer), Ted Caplan (sound effects editor) & Skip Lievsay (sound editor). Pääosissa: Ewan McGregor (Ed Bloom, nuorena), Albert Finney (Ed Bloom, vanhana), Billy Crudup (Will Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom), Helena Bonhan Carter (Jenny, nuorena/vanhana / noita), Alison Lohman (Sandra Templeton Bloom), Robert Guillaume (lääkäri Bennett, vanhana), Marion Cotillard (Josephine), Matthew McGrory (Jätti-Karl), David Denman (Don Price), Missi Pyle (Mildred), Loudon Wainwright III (Beamen), Ada Tai (Ping), Arlene Tai (Jing), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny DeVito (Amos Calloway), Deep Roy (herra Soggybottom), Perry Walston (Ed Bloom, 10 vuoden ikäisenä), Hailey Anne Nelson (Jenny, 8 vuoden ikäisenä), Grayson Stone (nuori Will Bloom), R. Keith Harris (Edin isä), Karla Droege (Edin äiti), Zac Gardner (Zacky Price), John Lowell (Don Price, 12 vuoden ikäisenä), Miley Cyrus (Ruthie), Billy Redden (banjomies). Helsingin ensiesitys: 19.3.2004, Maxim 1, Tennispalatsi 3 – televisioesityksiä: 5.11.2006 Nelonen – maahantuoja: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors – DVD-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107742 – K11 – 3490 m / 128 min
Humaani Big Fish sekoittaa kiehtovasti tuttuja elementtejä Tim Burtonin edellisistä elokuvista, mukana on niin Saksikäsi Edwardin (1990) fantasiaan nojaavaa satumaisuutta kuin Päättömän ratsumiehen (1999) arvoituksellista sarjakuvamaisuutta. Alabamalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa seurataan yhden miehen värittynyttä elämäntarinaa. Frank Capran teoksilta maistuvassa kehyskertomuksessa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Valoisa ja lämminhenkinen Big Fish pohjaa tarinansa Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998), josta sen on elokuvamuotoon muokannut käsikirjoittaja John August. Elokuvan lopputuloksesta onkin kiittäminen ennen kaikkea käsikirjoittaja John Augustia, joka taidokkaasti kutoo isän ja pojan henkilökemiat lopulta yhteen. Burton käyttää visuaalisia kykyjään nerokkaasti ja mielikuvituksen rajoja kokeillaan taukoamatta. Tyylikirjo ulottuu värikylläisestä fantasiasta sarjakuvamaiseen koomisuuteen, mutta yhtä lailla realistisemmalle perhedraamalle annetaan tilaa. Eri aikatasoilla hyppelevä tarina pysyy kiinnostavana ja isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draaman kaari säilyy ehyenä. Monimerkityksellisyyttä painottavan elokuvan kalasymbolismin voi tulkita kuoleman ja jatkuvuuden merkiksi.
Jopa Tim Burtonin omaelämäkerralliseksi elokuvaksi tulkittu Big Fish on lohdullinen teos, jota ohjaaja on kiehtovalla tavalla maustanut omaleimaisella melankoliallaan ja äkkiväärällä huumorilla. Apinoiden planeetan (2001) myötä alkanut vahva yhteistyö kuvaaja Philippe Rousselot’n kanssa pääsee oikeuksiinsa elokuvan upeissa kuvasommitelmissa. Elokuvan pääroolissa Edward Bloomina nähdään monipuolinen Ewan McGregor sekä karismaattinen Albert Finney. Sivuroolien herkullisimmat hahmot tarjoavat Steve Buscemi eksentrisenä Norther Winslowna ja Danny DeVito sirkustirehtööri Amos Callowaynä. Inhimillistä lämpöä huokuva ja kerronnaltaan maaginen elokuva on lopulta kuin viimeinen hyvänyönsatu.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta (4.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Big Fish
Big Fish / Big Fish
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Arne L. Schmidt. Tuottaja: Bruce Cohen, Dan Jinks, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Daniel Wallacen romaanin ”Big Fish: A Novel of Mythic Proportions” pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Bill Diaz. Lavastus: Dennis Gassner (production design), Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson & Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Kevin Scott Mack, Keith Marbory, Hans Metz. Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Ehostus: Richard Alonzo, Sharyn Cordice, Elisa Marsh, Dorothy Pearl, Michelle Vittone-McNeil. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PEARL JAM: ”Man of the Hour”, säv. Eddie Vedder, BING CROSBY: “Dinah”, säv. Harry Akst, Sam Lewis & Joe Young, BUDDY HOLLY: “Everyday”, säv. Buddy Holly & Norman Petty, ELVIS PRESLEY: “All Shook Up”, säv. Elvis Presley & Otis Blackwell, THE VOGUES: “Five O’Clock World”, säv. Allen Reynolds, CANNED HEAT: “Let’s Work Together”, säv. Wilbert Harrison, “Amazing Grace, trad., “The Victors”, säv. Louis Elbel, “Duelin’ Banjos”, säv. Arthur Smith, DOCK BOGGS: “Sammie, Where Have You Been So Long?”, säv. Dock Boggs, “Symphony No. 6 in F ‘Pastoral’: V. Allegretto (Shepherd’s Hymn)”, säv. Ludwig van Beethoven, “Can-Can”, säv. Jacques Offenbach, “Entry of the Gladiators”, säv. Julius Fucík, “Twice the Love”, säv. Danny Elfman & John August, THE ALLMAN BROTHERS BAND: “Ramblin’ Man”, säv. Dickey Betts. Koreografia: Cynthia Onrubia. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Craig Berkey (sound effects designer), Ted Caplan (sound effects editor) & Skip Lievsay (sound editor). Pääosissa: Ewan McGregor (Ed Bloom, nuorena), Albert Finney (Ed Bloom, vanhana), Billy Crudup (Will Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom), Helena Bonhan Carter (Jenny, nuorena/vanhana / noita), Alison Lohman (Sandra Templeton Bloom), Robert Guillaume (lääkäri Bennett, vanhana), Marion Cotillard (Josephine), Matthew McGrory (Jätti-Karl), David Denman (Don Price), Missi Pyle (Mildred), Loudon Wainwright III (Beamen), Ada Tai (Ping), Arlene Tai (Jing), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny DeVito (Amos Calloway), Deep Roy (herra Soggybottom), Perry Walston (Ed Bloom, 10 vuoden ikäisenä), Hailey Anne Nelson (Jenny, 8 vuoden ikäisenä), Grayson Stone (nuori Will Bloom), R. Keith Harris (Edin isä), Karla Droege (Edin äiti), Zac Gardner (Zacky Price), John Lowell (Don Price, 12 vuoden ikäisenä), Miley Cyrus (Ruthie), Billy Redden (banjomies). Helsingin ensiesitys: 19.3.2004, Maxim 1, Tennispalatsi 3 – televisioesityksiä: 5.11.2006 Nelonen – maahantuoja: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors – DVD-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107742 – K11 – 3490 m / 128 min
Humaani Big Fish sekoittaa kiehtovasti tuttuja elementtejä Tim Burtonin edellisistä elokuvista, mukana on niin Saksikäsi Edwardin (1990) fantasiaan nojaavaa satumaisuutta kuin Päättömän ratsumiehen (1999) arvoituksellista sarjakuvamaisuutta. Alabamalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa seurataan yhden miehen värittynyttä elämäntarinaa. Frank Capran teoksilta maistuvassa kehyskertomuksessa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Valoisa ja lämminhenkinen Big Fish pohjaa tarinansa Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998), josta sen on elokuvamuotoon muokannut käsikirjoittaja John August. Elokuvan lopputuloksesta onkin kiittäminen ennen kaikkea käsikirjoittaja John Augustia, joka taidokkaasti kutoo isän ja pojan henkilökemiat lopulta yhteen. Burton käyttää visuaalisia kykyjään nerokkaasti ja mielikuvituksen rajoja kokeillaan taukoamatta. Tyylikirjo ulottuu värikylläisestä fantasiasta sarjakuvamaiseen koomisuuteen, mutta yhtä lailla realistisemmalle perhedraamalle annetaan tilaa. Eri aikatasoilla hyppelevä tarina pysyy kiinnostavana ja isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draaman kaari säilyy ehyenä. Monimerkityksellisyyttä painottavan elokuvan kalasymbolismin voi tulkita kuoleman ja jatkuvuuden merkiksi.
Jopa Tim Burtonin omaelämäkerralliseksi elokuvaksi tulkittu Big Fish on lohdullinen teos, jota ohjaaja on kiehtovalla tavalla maustanut omaleimaisella melankoliallaan ja äkkiväärällä huumorilla. Apinoiden planeetan (2001) myötä alkanut vahva yhteistyö kuvaaja Philippe Rousselot’n kanssa pääsee oikeuksiinsa elokuvan upeissa kuvasommitelmissa. Elokuvan pääroolissa Edward Bloomina nähdään monipuolinen Ewan McGregor sekä karismaattinen Albert Finney. Sivuroolien herkullisimmat hahmot tarjoavat Steve Buscemi eksentrisenä Norther Winslowna ja Danny DeVito sirkustirehtööri Amos Callowaynä. Inhimillistä lämpöä huokuva ja kerronnaltaan maaginen elokuva on lopulta kuin viimeinen hyvänyönsatu.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta (4.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)
Sleepy Hollow
Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Tim Burtonin Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Burtonin goottilaista lumoa voi ihastella Orionissa 3.1.
Sleepy Hollow
Päätön ratsumies / Sleepy Hollow
Yhdysvallat/Saksa 1999. Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures, Mandalay Pictures, American Zoetrope, Karol Film Productions. Tuotannonjohto: Francis Ford Coppola, Larry Franco. Tuottaja: Scott Rudin, Adam Schroeder. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, Kevin Yagher – Washington Irvingin ”The Legend of Sleepy Hollow” tarinan pohjalta. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Animointi: Industrial Light & Magic. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), Ken Court, John Dexter, Andy Nicholson & Leslie Tomkins (art direction), Peter Young (set decoration). Erikoistehosteet: Computer Film Co., Industrial Light & Magic. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Peter Owen. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: HESPEROS: ”The Swallow/The Colly Flower”, sov. Hesperos, HESPEROS: ”Argeers”, sov. Hesperos. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Gary Alper, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Ichabod Crane), Christina Ricci (Katrina Van Tassel), Miranda Richardson (Lady Can Tassel/Crone), Michael Gambon (Baltus Van Tassel), Casper Van Dien (Brom Van Brunt), Jeffrey Jones (Steenwyck), Richard Griffiths (Philipse), Ian McDiarmid (lääkäri Lancaster), Michael Gough (Hardenbrook), Christopher Walken (päätön ratsumies), Mars Pickering (nuori Masbath), Lisa Marie (Lady Crane), Steven Waddington (Killian), Claire Skinner (Beth Killian), Christopher Lee (Burgomaster), Mark Spalding (Jonathan Masbath), Jessica Oyelowo (Sarah), Tony Maudsley (Van Ripper), Peter Guinness (lordi Crane), Nicholas Hewetson (Glenn), Orlando Seale (Theodore), Sean Stephens (Thomas Killian). Helsingin ensiesitys: 14.4.2000, Bristol, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 2 – televisioesityksiä: 8.2.2004 Nelonen, 23.9.2005 Nelonen, 30.9.2006 Nelonen – maahantuoja: United International Pictures Oy / UIP Finland – video- ja DVD-levitys: Finnkino Oy – VET 101593 – K15 – 2905 m / 106 min
Romantiikan ajan yhdysvaltalaisella kirjailijalla, Washington Irvingillä (1783-1859), on aivan oma paikkansa maan kirjallisuuden historiassa. Parhaiten Irving muistetaan novellistaan The Legend of Sleepy Hollow, joka ilmestyi osana kokoelmateosta The Sketch Book of Geoffre Crayon Gent. vuonna 1820 miehen asuessa Birminghamissa, Englannissa. Irvingin klassinen alkuperäisteksti on yksi varhaisimmista amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teoksista, joita yhä luetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisissa peruskouluissa. Elokuvaohjaaja Tim Burtonille avautui The Legend of Sleepy Hollow -satuun perustuvan elokuvan Päätön ratsumies myötä mahdollisuus osoittaa kunniaa paljon ihailemilleen Hammer-studioiden kauhuelokuville.
Vuoteen 1799 sijoittuvassa tarinassa newyorkilaiskonstaapeli Ichabod Crane lähetetään pohjoiseen, Sleepy Hollow’n kylään tutkimaan salaperäisiä murhatapauksia, joissa uhrien päät ovat kadonneet jäljettömiin. Kyläläiset uskovat tappajan olevan ratsumiehen päätön aave, joka oman päänsä menetettyään terrorisoi Sleepy Hollow’n asukkaita. Rationaaliseen ajatteluun uskova Crane uskoo, että mystisille murhille on olemassa luonnollinen selitys.
”Burton näyttää ikuisen aihepiirin eli rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, järjen ja magian, toden ja mielikuvituksen vastakkainasettelun jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla. Tematiikassa on sitä samaa viehättävyyttä ja arvoituksellisuutta, joka on kulkenut yhtenä keskeisimpänä kysymyksenasetteluna filosofian historiassa: miten järki ja henki ovat suhteessa toisiinsa, miten luoda sovinto järjen ja hengen välille.” -Antti Kaijalainen, Skenet (14.4.2000).
Ohjaajan filmografialle tyypillinen goottilainen estetiikka pääsee oikeuksiinsa Emmanuel Lubezkin tehokkaan kuvauksen ja Rick Heinrichsin lumoavan lavastustaiteen ansiosta. Vaikutteet näyttävään lavastukseen on haettu 1800-luvun romanttisesta saksalaisesta maisemamaalauksesta. Elokuvan tyylitellyssä ilmaisussa, jossa klassinen kauhukuvasto on yhdistetty moderniin goresäikyttelyyn, on vaikutteita italialaisen Mario Bavan tuotannosta. Persoonallinen aitouden tuntu näkyy myös elokuvan runsaissa erikoistehosteissa, joista osa on tehty perinteisenä käsityönä ja osa tietokonegrafiikkana. CGI-tehosteita usein vaivaavasta keinotekoisuudesta ei Burtonin lapsuuden ja alitajunnan pelkojen ja ahdistuksien allegorisessa kauhufantasiassa ole henkäisyäkään.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 3.1.2009)
Sleepy Hollow
Päätön ratsumies / Sleepy Hollow
Yhdysvallat/Saksa 1999. Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures, Mandalay Pictures, American Zoetrope, Karol Film Productions. Tuotannonjohto: Francis Ford Coppola, Larry Franco. Tuottaja: Scott Rudin, Adam Schroeder. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, Kevin Yagher – Washington Irvingin ”The Legend of Sleepy Hollow” tarinan pohjalta. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Animointi: Industrial Light & Magic. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), Ken Court, John Dexter, Andy Nicholson & Leslie Tomkins (art direction), Peter Young (set decoration). Erikoistehosteet: Computer Film Co., Industrial Light & Magic. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Peter Owen. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: HESPEROS: ”The Swallow/The Colly Flower”, sov. Hesperos, HESPEROS: ”Argeers”, sov. Hesperos. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Gary Alper, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Ichabod Crane), Christina Ricci (Katrina Van Tassel), Miranda Richardson (Lady Can Tassel/Crone), Michael Gambon (Baltus Van Tassel), Casper Van Dien (Brom Van Brunt), Jeffrey Jones (Steenwyck), Richard Griffiths (Philipse), Ian McDiarmid (lääkäri Lancaster), Michael Gough (Hardenbrook), Christopher Walken (päätön ratsumies), Mars Pickering (nuori Masbath), Lisa Marie (Lady Crane), Steven Waddington (Killian), Claire Skinner (Beth Killian), Christopher Lee (Burgomaster), Mark Spalding (Jonathan Masbath), Jessica Oyelowo (Sarah), Tony Maudsley (Van Ripper), Peter Guinness (lordi Crane), Nicholas Hewetson (Glenn), Orlando Seale (Theodore), Sean Stephens (Thomas Killian). Helsingin ensiesitys: 14.4.2000, Bristol, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 2 – televisioesityksiä: 8.2.2004 Nelonen, 23.9.2005 Nelonen, 30.9.2006 Nelonen – maahantuoja: United International Pictures Oy / UIP Finland – video- ja DVD-levitys: Finnkino Oy – VET 101593 – K15 – 2905 m / 106 min
Romantiikan ajan yhdysvaltalaisella kirjailijalla, Washington Irvingillä (1783-1859), on aivan oma paikkansa maan kirjallisuuden historiassa. Parhaiten Irving muistetaan novellistaan The Legend of Sleepy Hollow, joka ilmestyi osana kokoelmateosta The Sketch Book of Geoffre Crayon Gent. vuonna 1820 miehen asuessa Birminghamissa, Englannissa. Irvingin klassinen alkuperäisteksti on yksi varhaisimmista amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teoksista, joita yhä luetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisissa peruskouluissa. Elokuvaohjaaja Tim Burtonille avautui The Legend of Sleepy Hollow -satuun perustuvan elokuvan Päätön ratsumies myötä mahdollisuus osoittaa kunniaa paljon ihailemilleen Hammer-studioiden kauhuelokuville.
Vuoteen 1799 sijoittuvassa tarinassa newyorkilaiskonstaapeli Ichabod Crane lähetetään pohjoiseen, Sleepy Hollow’n kylään tutkimaan salaperäisiä murhatapauksia, joissa uhrien päät ovat kadonneet jäljettömiin. Kyläläiset uskovat tappajan olevan ratsumiehen päätön aave, joka oman päänsä menetettyään terrorisoi Sleepy Hollow’n asukkaita. Rationaaliseen ajatteluun uskova Crane uskoo, että mystisille murhille on olemassa luonnollinen selitys.
”Burton näyttää ikuisen aihepiirin eli rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, järjen ja magian, toden ja mielikuvituksen vastakkainasettelun jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla. Tematiikassa on sitä samaa viehättävyyttä ja arvoituksellisuutta, joka on kulkenut yhtenä keskeisimpänä kysymyksenasetteluna filosofian historiassa: miten järki ja henki ovat suhteessa toisiinsa, miten luoda sovinto järjen ja hengen välille.” -Antti Kaijalainen, Skenet (14.4.2000).
Ohjaajan filmografialle tyypillinen goottilainen estetiikka pääsee oikeuksiinsa Emmanuel Lubezkin tehokkaan kuvauksen ja Rick Heinrichsin lumoavan lavastustaiteen ansiosta. Vaikutteet näyttävään lavastukseen on haettu 1800-luvun romanttisesta saksalaisesta maisemamaalauksesta. Elokuvan tyylitellyssä ilmaisussa, jossa klassinen kauhukuvasto on yhdistetty moderniin goresäikyttelyyn, on vaikutteita italialaisen Mario Bavan tuotannosta. Persoonallinen aitouden tuntu näkyy myös elokuvan runsaissa erikoistehosteissa, joista osa on tehty perinteisenä käsityönä ja osa tietokonegrafiikkana. CGI-tehosteita usein vaivaavasta keinotekoisuudesta ei Burtonin lapsuuden ja alitajunnan pelkojen ja ahdistuksien allegorisessa kauhufantasiassa ole henkäisyäkään.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 3.1.2009)
torstai 1. tammikuuta 2009
Planet of the Apes
Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisointi Apinoiden planeetta (1968) sai Tim Burtonin käsittelyssä vuonna 2001 astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta elokuvateatteri Orionissa 2.1.
Planet of the Apes
Apinoiden planeetta / Apornas planet
Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Ralph Winter. Tuottaja: Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: William Broyles Jr., Lawrence Konner & Mark Rosenthal – Pierre Boullen romaanin ”La Planéte des Singes’ pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Ethan Marak, Yuichiro Yamashita. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), John Dexter, Sean Haworth & Philip Toolin (art direction), Rosemary Brandenburg (set decoration). Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, Bill George (supervisor). Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Erikoismaskeeraus: Rick Baker. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: ”Rule the Planet Remix (Paul Oakenfold Mix)”, säv. Danny Elfman. Koreografia: Terry Notary. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Richard L. Anderson, John A. Larsen. Pääosissa: Mark Wahlberg (kapteeni Leo Davidson), Tim Roth (Thade), Helena Bonham Carter (Ari), Michael Clarke Duncan (Attar), Paul Giamatti (Limbo), Estella Warren (Daena), Cary-Hiroyuki Tagawa (Krull), David Warner (Sandar), Kris Kristofferson (Karubi), Erick Avari (Tival), Luke Eberl (Birn), Evan Parke (Gunnar), Glenn Shadix (senaattori Nado), Freda Foh Shen (Bon), Chris Ellis (Karl Vasich), Anne Ramsay (Grace Alexander), Andrea Gano (Maria Cooper), Michael Jace (Frank Santos), Lisa Marie (Nova), Eileen Weisinger (Leeta), Charlton Heston (Zaius). Helsingin ensiesitys: 17.8.2001, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1, Bristol 1, Kino 1 – televisioesityksiä: 16.3.2005 Subtv, 16.1.2006 MTV3 – maahantuoja/DVD-levitys: FS Film Oy – VET 103020 – K11 – 3300 m / 121 min
Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (2001) on kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista ”La Planéte des Singes”. Siinä missä alkuperäinen, Charlton Hestonin ikimuistettavasti tähdittämä elokuva kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuutta, kertoo Burton uudenlaisen näkemyksen tutusta tarinasta. On kyse samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Painotuspisteenä on yhdenvertaisuus apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät lopulta suoraan messiaaniseen eksistenssinsä puolesta.
Astronautti Leo Davidson (Mark Wahlberg) ajautuu myrskyyn tutkiessaan radioaktiivista aikamyrskyä vuonna 2029. Myrsy heittää astronautin sukkuloineen planeetalle, jossa puhuvat apinat pitävät ihmisiä kauhun vallassa. Leo kaapataan orjaksi ja pian hän tutustuu vallanhimoiseen kenraali Thadeen (Tim Roth) ja simpanssitietelijä Ariin (Helena Bonhan Carter). Uusien tietojen aseistama Leo johtaa kapinallisten joukon ylivoimaista apina-armeijaa vastaan taistelussa, jonka lopussa häämöttää joko vapaus tai täydellinen tuho.
Toimivimmillaan Apinoiden planeetta on tieteisfantasiaa parhaimmillaan, jossa on ammennettu kiinnostavasti vaikutteita Hollywoodin vanhoista historiallisista spektaakkeleista. Suurin panostus näkyy Rick Bakerin huikeassa maskeerauksessa, Rick Henrichsin kekseliäässä lavastuksessa sekä apinoiden liikehdinnän ja elekielen tarkassa opettelussa. Elokuvan realistisuuden kannalta tärkeänä asiantuntijana toimikin Cirque du Soleilin jäsenenä tunnetuksi tullut koreografi Terry Notary. Lopputulos ei muistuta Schaffnerin alkuperäiselokuvaa juuri muuta kuin keskeisiltä tapahtumiltaan, mutta on silti kokonaisvaltaisessa realismissaan ja hämmentävän todellisten apinoiden kera uskollisempi Boullen tieteiskirjalle. Kohua herättänyt loppuratkaisu on monessa mielessä kannanotto poliittisesti tiedostavampaan suuntaan.
Aikalaisarvioissa elokuvan ongelmakohdiksi nostettiin ennen kuitenkin puiseva dialogi ja juonen epämääräiset aukot. Myös elokuvan väkivaltaisuutta, kohtausten draaman kaarta sekä tunkkaisen tiivistä epäelokuvamaisuutta arvosteltiin. Onkin mahdollista, että lopullinen versio kärsi siitä, että tuotannon aikatauluja kiristettiin filmin loppuvalmisteluissa niin, että ohjaaja Burton sai jälkityöt valmiiksi juuri ensi-illan kynnyksellä. Kuriositeettina kerrottakoon, että fasistihenkisen sotamies Thaden isänä nähdään cameo-roolissa Charlton Heston. Osa elokuvasta on kuvattu Lake Powellin rannoilla, jonne alkuperäinen avaruusalus rantautui vuonna 1968.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 2.1.2009)
Planet of the Apes
Apinoiden planeetta / Apornas planet
Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Ralph Winter. Tuottaja: Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: William Broyles Jr., Lawrence Konner & Mark Rosenthal – Pierre Boullen romaanin ”La Planéte des Singes’ pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Ethan Marak, Yuichiro Yamashita. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), John Dexter, Sean Haworth & Philip Toolin (art direction), Rosemary Brandenburg (set decoration). Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, Bill George (supervisor). Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Erikoismaskeeraus: Rick Baker. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: ”Rule the Planet Remix (Paul Oakenfold Mix)”, säv. Danny Elfman. Koreografia: Terry Notary. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Richard L. Anderson, John A. Larsen. Pääosissa: Mark Wahlberg (kapteeni Leo Davidson), Tim Roth (Thade), Helena Bonham Carter (Ari), Michael Clarke Duncan (Attar), Paul Giamatti (Limbo), Estella Warren (Daena), Cary-Hiroyuki Tagawa (Krull), David Warner (Sandar), Kris Kristofferson (Karubi), Erick Avari (Tival), Luke Eberl (Birn), Evan Parke (Gunnar), Glenn Shadix (senaattori Nado), Freda Foh Shen (Bon), Chris Ellis (Karl Vasich), Anne Ramsay (Grace Alexander), Andrea Gano (Maria Cooper), Michael Jace (Frank Santos), Lisa Marie (Nova), Eileen Weisinger (Leeta), Charlton Heston (Zaius). Helsingin ensiesitys: 17.8.2001, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1, Bristol 1, Kino 1 – televisioesityksiä: 16.3.2005 Subtv, 16.1.2006 MTV3 – maahantuoja/DVD-levitys: FS Film Oy – VET 103020 – K11 – 3300 m / 121 min
Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (2001) on kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista ”La Planéte des Singes”. Siinä missä alkuperäinen, Charlton Hestonin ikimuistettavasti tähdittämä elokuva kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuutta, kertoo Burton uudenlaisen näkemyksen tutusta tarinasta. On kyse samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Painotuspisteenä on yhdenvertaisuus apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät lopulta suoraan messiaaniseen eksistenssinsä puolesta.
Astronautti Leo Davidson (Mark Wahlberg) ajautuu myrskyyn tutkiessaan radioaktiivista aikamyrskyä vuonna 2029. Myrsy heittää astronautin sukkuloineen planeetalle, jossa puhuvat apinat pitävät ihmisiä kauhun vallassa. Leo kaapataan orjaksi ja pian hän tutustuu vallanhimoiseen kenraali Thadeen (Tim Roth) ja simpanssitietelijä Ariin (Helena Bonhan Carter). Uusien tietojen aseistama Leo johtaa kapinallisten joukon ylivoimaista apina-armeijaa vastaan taistelussa, jonka lopussa häämöttää joko vapaus tai täydellinen tuho.
Toimivimmillaan Apinoiden planeetta on tieteisfantasiaa parhaimmillaan, jossa on ammennettu kiinnostavasti vaikutteita Hollywoodin vanhoista historiallisista spektaakkeleista. Suurin panostus näkyy Rick Bakerin huikeassa maskeerauksessa, Rick Henrichsin kekseliäässä lavastuksessa sekä apinoiden liikehdinnän ja elekielen tarkassa opettelussa. Elokuvan realistisuuden kannalta tärkeänä asiantuntijana toimikin Cirque du Soleilin jäsenenä tunnetuksi tullut koreografi Terry Notary. Lopputulos ei muistuta Schaffnerin alkuperäiselokuvaa juuri muuta kuin keskeisiltä tapahtumiltaan, mutta on silti kokonaisvaltaisessa realismissaan ja hämmentävän todellisten apinoiden kera uskollisempi Boullen tieteiskirjalle. Kohua herättänyt loppuratkaisu on monessa mielessä kannanotto poliittisesti tiedostavampaan suuntaan.
Aikalaisarvioissa elokuvan ongelmakohdiksi nostettiin ennen kuitenkin puiseva dialogi ja juonen epämääräiset aukot. Myös elokuvan väkivaltaisuutta, kohtausten draaman kaarta sekä tunkkaisen tiivistä epäelokuvamaisuutta arvosteltiin. Onkin mahdollista, että lopullinen versio kärsi siitä, että tuotannon aikatauluja kiristettiin filmin loppuvalmisteluissa niin, että ohjaaja Burton sai jälkityöt valmiiksi juuri ensi-illan kynnyksellä. Kuriositeettina kerrottakoon, että fasistihenkisen sotamies Thaden isänä nähdään cameo-roolissa Charlton Heston. Osa elokuvasta on kuvattu Lake Powellin rannoilla, jonne alkuperäinen avaruusalus rantautui vuonna 1968.
– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 2.1.2009)
lauantai 27. joulukuuta 2008
Mars Attacks
Tim Burtonin anakronistinen tieteishupailu Mars hyökkää! nähtävillä Orionissa 29.12.
Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!
Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min
Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.
Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.
Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.
Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)
Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!
Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min
Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.
Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.
Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.
Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)
maanantai 15. joulukuuta 2008
Batman
Tim Burtonin menestyselokuva Batman sai muistettavasti ensi-iltansa Suomessa syksyllä 1989. Huomenna 16.12. samainen sarjakuvafilmatisointi nähdään ensimmäistä kertaa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterin, Orionin valkokankaalla.
Batman
Batman / Batman
Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min
“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)
Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.
Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.
Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.
Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)
Batman
Batman / Batman
Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min
“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)
Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.
Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.
Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.
Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)
tiistai 9. joulukuuta 2008
Nosound: Lightdark
Italiasta kantautuu modernin tunnelmaprogen kaikuja, Nosound -yhtyeen Lightdark -albumin (lue arvio) muodossa.
maanantai 8. joulukuuta 2008
What Ever Happened to Baby Jane?
What Ever Happened to Baby Jane?
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
torstai 4. joulukuuta 2008
Seom
Seom
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
tiistai 2. joulukuuta 2008
Underwater Sleeping Society: The Dead Vegas
Siinä missä moni yhtye jämähtää jo kolmannella levyllään muinaisjäänteeksi tai tekee paniikissa äkillisen musiikillisen käännöksen, syventyy helsinkiläinen Underwater Sleeping Society julkaisemaan tähänastisen uransa tasapainoisimman albumin The Dead Vegas (lue arvio), jolla soi ilmavaan sointiinsa yhä enemmän nyansseja saanut yhtye.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)