Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches

Ensi vuonna tulee kuluneeksi kaksi vuosikymmentä Happy Mondaysin briljanteimman albumin, Pills 'n' Thrills and Bellyaches, ilmestymisestä. Juhlan kunniaksi kirjoitin albumista klassikko-artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin. Elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin sekoituksena Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.

Grand Slam: Kuka meistä uskaltaa?

Juice Leskisen legendaarisin yhtye Grand Slam on julkaissut uuden tulemisensa kunniaksi ep:n Kuka meistä uskaltaa? (lue arvio), joka muistuttaa sisällön yllätyksettömyydessä ja tarpeettomuudessa lähinnä cd-levyn muodossa jaettavaa käyntikorttia.

Neljä vuosikymmentä

Suomen elokuvasäätiön perustamisesta tuli kuluneeksi 15.10.2009 komeat 40 vuotta. Kirjoitin kuluneista vuosikymmenistä lyhyen historiikin SES-infoon (3-4/2009, lue lehti) laajan lähdeaineiston pohjalta. SES-info on säätiön oma, neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tiedotuslehti, joka on suunnattu elokuva-alalla työskenteleville ja kotimaisista elokuvista kiinnostuneille.

Editors: In This Light and On This Evening

Birminghamista maailmalle lähtenyt postpunk-yhtye Editors on edennyt urallaan jo kolmannen pitkäsoiton tienoille. Tuottajaguru Mark ´Flood´ Ellisin kanssa työstetty albumi In This Light and On This Evening (lue arvio) on ilmaisultaan edeltäjiään raaempi, synkeän synthpopin ja kohtalokkaan jälkipunkin perillinen.

God Help the Girl

God Help the Girl (lue arvio) on Belle & Sebastian -yhtyeen keulahahmon, Stuart Murdochin luoma soundtrack samaa nimeä kantavalle elokuvalle, joka on tarkoitus filmata ensi vuoden kuluessa. Albumi ammentaa vaikutteensa 1960-lukulaisesta popista ja kevyestä jazzista. Moniulotteisista sovituksista huolimatta Murdochin sävellykset ovat kotikutoisen sympaattisia ja romanttisia.

Herra vastaava tuottaja

On vaikea kuvitella millaista 1970-luvun jälkeinen amerikkalainen elokuva olisi ilman Steven Spielbergiä. Piti miehen viime vuosikymmenien elokuvista tai ei, on hänen vaikutuksensa elokuvan monelle eri saralle ollut mittaamaton. Paitsi aikansa merkittävimpien amerikkalaisten elokuvien ohjaajana, kuten Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993), Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974), E.T. (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977), on Spielberg toiminut monipuolisena tuottajana jo uransa alkuvuosilta saakka. Jälkikäteen nähtynä miehen tuottajauran kiinnostavimpana ajankohtana avautuvat vuosien 1978-91 tuotannot, jolloin hän oli luomassa monia persoonallisia elokuvia, jotka ovat olennaisia piristysruiskeita 1980-luvun amerikkalaista elokuvaa tarkastellessa. Merkittävässä määrin Spielbergin kultainen kosketus vastaavan tuottajan roolissa sai aikaan myös sen, että elokuvista tuli lippuluukulla blockbustereita. Ehkä tästä syystä on helppo myös tehdä tuomio, että sitä mukaan, kun rahaa alkoi virrata ikkunoista ja ovista, löystyi tuottajan ote moniin astetta kepeämpiin Hollywood-elokuviin, joilla ei ollut sen koommin tekemistä kulttimaineen tai persoonallisuuden kanssa.

Spielbergin tuottajaura käynnistyi ystävänsä Robert Zemeckisin elokuvasta I Wanna Hold Your Hand vuonna 1978. Vaikka The Beatlesin kappaleesta nimensä ottanut nostalgiailoittelu osoittautuikin taloudellisesti flopiksi, ei tämä haitannut miesten yhteistyön jatkumista. Zemeckisin ohjauksessa valmistui satiiri Autohuijarit (Used Cars, 1980) ja seuraavana vuonna Michael Aptedin romanttinen kalkkuna Nimeni on Kotkis (Continental Divide, 1981). B-tuotantojen jälkeen Spielberg sai valmiiksi kauhuelokuvakäsikirjoituksen, jota hän oli työstänyt yhdessä Michael Graisin ja Mark Victorin kanssa. Tuotantoteknisestä sopimuksesta johtuen hän ei kuitenkaan voinut ohjata samaiseen käsikirjoitukseen pohjautunutta elokuvaa, joten kauhuelokuvaohjaajana mainetta niittänyt Tobe Hooper kutsuttiin paikalle. Lopputulos oli Poltergeist (1982), joka tuli kaupallisen ja taiteellisen menestyksen lisäksi noteeratuksi Oscar-gaalaa myöten.

Vuosien 1984-85 aikana Spielberg toimi vastaavana tuottajana kenties tuottajauransa parhaimmissa elokuvissa, Joe Danten hirtehisessä kauhuelokuvassa Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984) ja Robert Zemeckisin kasariklassikossa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985). Toimeliaan vuoden aikana Spielberg oli vielä tuottamassa oman tarinansa pohjalta Richard Donnerin toimintaseikkailua Arkajalat (Goonies, 1985) ja Barry Levinsonin tehostemysteeriä Pelon pyramit (Young Sherlock Holmes, 1985). Legendaarisen animaatioguru Don Bluthin ohjauksessa valmistunut animaatioelokuva Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) oli Spielbergilta uusi aluevaltaus, johon myöhempi ura on yllättävänkin paljon nojannut.

Spielbergin lapsenmielisyys näkyi yhä vahvemmin seuraavissa tuotannoissa. Välitöiksi jäi Richard Benjaminin Rahareikä (The Money Pit, 1986) sekä vähälle huomiolle jäänyt Matthew Robbinsin tieteisfantasia 8. kadun ihme (*batteries not included, 1987). William Dearin Bigfoot ja Hendersonit (Harry and the Hendersons, 1987) oli tuotanto, josta vastaava tuottaja pyrki eroon seuratessaan tuotannon etenemistä. Yhteistyö mielikuvitusrikkaan Joe Danten kanssa jatkui onnistuneella tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987), kuten myös Don Bluthin kanssa animaatioklassikolla Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988).

Poikkeuksellisen tiivis ohjaaja-tuottaja-yhteistyö jatkui myös Robert Zemeckisin kanssa. Ensin valmistui erikoistehosteilla höystetty animaation ja perinteisen näytelmäelokuvan rajoja ravistellut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), josta tuli yksi 1980-luvun lopun suurimmista kassamagneeteista. Zemeckisin johdolla tehtiin myös laadukkaat jatko-osat Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future, Part II, 1989) ja Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990).

Joe Danten saatua vapaat kädet Warner Brosilta Gremlins-elokuvan jatko-osaa varten, nähtiin Spielberg jälleen vastaavan tuottajan asemassa. Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990) vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin ja tuloksena oli yhteiskunnallinen mediasatiiri kauhuparodisine mausteineen.

1990-luvun alussa Spielbergin mielenkiinto siirtyi enemmän omien ohjaustöidensä pariin ja toisaalta televisiolle tuotettavien animaatiosarjojen kehittelyyn. Pelkän tuottajan tehtävät jäivät vähemmälle, vaikkakin tuon ajan kiinnostavimpina tuotantoina esiin nousevat yhteistyöhankkeet mestariohjaajien kanssa, kuten monikansallinen Akira Kurosawan Unet (Dreams, 1990) ja Martin Scorsesen väkevä uudelleenfilmatisointi Cape Fear (1991). 90-luvun puolivälin jälkeen Spielberg toimi vastaavan tuottajan roolissa harvemmin, mutta poikkeuksellisen usein tuloksena oli vähintäänkin kaupallinen menestys (mm. Barry Sonnenfeldin tieteiskomedia Men in Black - miehet mustissa/Men in Black, 1997).

2000-luvun edetessä Spielbergin mielenkiinto tuottajana on siirtynyt pysyvästi televisiolle tuotettujen sarjaohjelmien (mm. "Taken" ja Taistelutoverit/Band of Brothers) pariin. Näiden rinnalla on valmistunut Rob Marshallin eeppinen draama Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005), Clint Eastwoodin kunnianhimoiset sotafilmatisoinnit Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima, 2006) sekä Michael Bayn yliampuvat Transformers-elokuvat (Transformers, 2007 ja Transformers 2 - kaatuneiden kosto/Transformers: Revenge of the Fallen, 2009). Kiitettävän harvoin kyse on ollut suoranaisesta laskelmoinnista. Kiinnostavaa on kuitenkin, että pahimpien pannukakkujen, kuten Jan de Bontin The Haunting - painajaistalo (1999) ja Ivan Reitmanin Evolution (2001), krediittitiedoista Spielberg on halunnut vetää nimensä pois nähtyään karmivan lopputuloksen.

Fantasma Matador: bLind

Arvioin Desibelin Pienet-palstalle Fantasma Matadorin uutukaisen ep:n, bLind (lue arvio). Melankolisesta postpunkista ja rouheasta indierockista vaikutteensa ottanut yhtye kulkee tukevasti Interpolin ja Editorsin raivaamilla poluilla.

Pohjan tähteet

Kokeilevan komiikan äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan...

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä esimerkiksi Millipilleri (1966) ja legendaarinen Pähkähullu Suomi (1967) olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa -69 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä käsikirjoittaman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Käsikirjoitus- ja kuvausvaiheessa ydinkolmikko hyödynsi rohkeasti niitä kommelluksia, joita aikaisempien elokuvien kuvauksissa oli sattunut. Mausteita elokuvan tapahtumiin ja henkilöhahmojen kehittelyyn saatettiin ottaa myös alan kollegoilta ja työtovereilta. Loirin ohjaajapersoona Paavali Pohjassa oli vaikutteita mm. elokuvaohjaaja Mikko Niskasesta, jonka kanssa hän oli muistettavasti työskennellyt Pojat-elokuvan tiimoilta vuonna 1962. Elokuvamuodon vapaus taasen johti parhaimmillaan moderneihin kerrontaratkaisuihin, joiden parhaimmistoa ovat esimerkiksi ohjaaja-Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva jakso sekä musiikkivideomaisessa montaasissaan vähintäänkin hämmentävä Simo Salmisen bravuurinumero, Alle lujaa.

Aikalaisarviot kohtelivat elokuvaa varovaisen kehuvasti, mutta kritiikkiä nousi erityisesti elokuvan huolimattomasta ja ryhdittömästä lopputuloksesta. Erkka Lehtola (Aamulehti) totesi Pohjan tähteiden olevan ”aika hataralla pohjalla: mennään, tullaan, puhutaan, hypitään ja ollaan vain. Kaikkea tätä enemmän tai vähemmän sekavassa järjestyksessä”. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) näki elokuvan potentiaalin käsikirjoittaja/näyttelijä Vesa-Matti Loirissa: ”Loiri kannattaa koko elokuvan, ylläpitää huvittavuutta, hyvää tuulta ja kiinnostavuutta omalla persoonallisella panoksellaan. Mukana pelaavat kokovartalollinen ilmaisu kuin ääni ja mukavan estoton poikamainen mimiikka”. Elokuva palkittiin Jussilla Kari Sohlbergin energisestä kuvauksesta (ansionsa olivat myös Sohlbergin muilla vuoden 1969 kuvaustöillä Leikkikalugangsterilla ja Jörn Donnerin elokuvalla Sixtynine 69).

Vuosikymmen elokuvan ensi-illan jälkeen monet kokivat Pohjan tähteet oikeutetusti paitsi Spede-tuotannon parhaimpiin kuuluvana teoksena, myös suomalaisen elokuvan hauskimpiin saavutuksiin kuuluvana komediana. ”Pohjan tähteet pitää sisässään paljon suomalaisen komedian klassiseksi muuttunutta aineistoa. Kuolemattomia kohtauksia on lukuisia: esim. pääkaupunkimme äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan”, Petri Immonen (US).

Onkin kiinnostavaa leikkiä ajatuksella, miten Speden tuottaja/käsikirjoittajaura olisi edennyt mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, kerronnallisesti hämmentävä Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti puhutteleva Jussi Pussi eivät olisi tuottaneet tappiota lippuluukulla. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla.

- Otto Suuronen (21.9.2009)

Pohjan tähteet
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri & Spede Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Musiikki: Esko Linnavalli. Leikkaus: Taina Kanth. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (ohjaaja Paavali Pohja, ”Hamlet”), Ville-Veikko Salminen (näyttelijä Igor Lötjönen, ”kilpakosija”), Arja Saijonmaa (näyttelijätär Merju Köykkä, ”Ofelia”), Simo Salminen (kuvaaja Törrönen), Paul Jyrälä (äänittäjä), Erkki Peltomaa (kuvausryhmän jäsen), Jorma Aarroskari (kuvausryhmän jäsen), Ere Kokkonen (lavastaja Pöyhönen), Spede Pasanen (elokuvatuottaja Sinisanta, Cavalier Productionsin omistaja), Osmo Savolainen (palava mies), Taina Kanth (alkutekstien tekstaajista), Anssi Blomstedt (kuvausryhmän jäsen), Hillevi Lagerstam (näyttelijätär Räntäsalo, Merjun äidin osan esittäjä), Veikko Sinisalo (Suohullu Pähkä), Tauno Söder (näyttelijä, Merjun isän osan esittäjä), Seppo Jokela (sähkölaitoksen mies), Pirjo Pasanen (neiti Hiiva), Eila Lappalainen (klaffityttö / kuvaussihteeri), Henry Grün (tuottajan veli, ”toinen mies”), Raimo Virtanen (kuvausryhmän jäsen). Helsingin ensiesitys: 25.12.1969, Boston, Kino Helsinki, Tuulensuu. Televisioesitykset: 23.8.1971 MTV1, 27.6.1974 MTV2, 21.7.1977 MTV2, 21.6.1984 MTV2, 30.7.1995 MTV3, 15.8.2004 MTV3, 17.6.2006 MTV3. K3. 87 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Väliaikakatsaus

Syyskuun puolivälin lähestyessä voi heittäytyä jo muistelemaan mennyttä kesää. Toimittajakollegani Jani Ekblom Desibelistä kokosi menneen kesän festivaalimuistot artikkeliin Desibelin festivaalikesä 2009 (lue artikkeli), jossa on myös lyhyt tiivistelmä allekirjoittaneen yhdessä Jarmo Panulan kanssa työstämästä Provinssirock-artikkelista.

Tiedoksi myös synnyinkunnassani Joutsassa asuville tai siellä päin liikkuville, kunnankirjastoon on nyt talletettu tekemäni kirjallinen tutkimus Kansallisen elokuvan Joutsa, jossa lyhyesti kerrotaan Joutsassa kuvatuista, elokuvateatterilevityksen saaneista elokuvista. Eli jos kiinnostaa missä tarkalleen kuvattiinkaan esimerkiksi Käpy selän alla vuonna 1966, kannattaa tähän aineistoon tutustua! Lisäksi talletin kirjastoon myös toukokuussa valmistuneen viestinnän opinnäytetyöni, jossa selvitin paitsi synnyinkuntani paikallistelevisiotoiminnan historiaa, niin myös valtakunnallisen paikallistelevisiotoiminnan kehityskaarta.

Kuutamosonaatti

Kyyrölän traktorimurhaaja

Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.

Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.

Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.

Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).

- Otto Suuronen (1.9.2009)

Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299

Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm