Huhtikuu on kuukausista julmin

"Viinaa ja lyhyitä lauseita"

Suomalaisen elokuvan lähihistoriassa saattaa hyvinkin olla yksi oman tiensä kulkija ylitse muiden, ainakin tuotantotahdin ripeydellä ja ilmaisuvapaudella mitattuna, nimittäin Anssi Mänttäri (s. 1941). Mänttärin pitkä ura elokuvien parissa alkoi sivuosanäyttelijänä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963) ja jatkui järjestäjän tehtävillä samaisen ohjaajan toisella Fennada-Filmi -tuotannolla Hopeaa rajan takana (1963). Vuosien 1964-68 aikana Mänttäri toimi järjestäjänä, näyttelijänä, muusikkona, käsikirjoittajana, äänittäjänä ja teknisenä apulaisena fiktioelokuvien (mm. Vaaksa vaaraa, 1965 & Punahilkka, 1968) sekä lukuisten lyhyt-, mainos- ja dokumenttielokuvien tekijänä. Arvokasta työkokemusta saatuaan Mänttäri toimi tuotantopäällikkönä Niskasen Asfalttilampaissa (1968), jonka toisina tuottajina häärivät Arno Carlstedt ja Jaakko Talaskivi. FJ-Filmissä työskennellessään Mänttäri ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti uransa ensimmäisen oman ohjaustyön, lyhytelokuvan Ystävykset (1969). Lupaavasta alusta huolimatta Mänttäri palasi tuotantopäällikön ja apulaisohjaajan töihin, kunnes esikoispitkä Pyhä perhe valmistui vuonna 1976. Rahoitusvaikeuksista selvittyään Mänttäri siirtyi ohjaajaksi itsenäisenä elokuvantekijänä 1980-luvun alussa Suvi-Marja Korvenheimo-trilogialla, johon lukeutuvat peräjälkeen valmistuneet Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä uran hienoin elokuva, Huhtikuu on kuukausista julmin (1983).

T.S. Eliotin runosta nimensä ottanut Huhtikuu on kuukausista julmin on julman ironinen ja paikoin traaginen kuvaus helsinkiläisistä kulttuuripiireistä. Taustalle jäävässä kehyskertomuksessa 18-vuotias Sari (Marianne Anttila) matkaa Helsinkiin ja tutustuu syntisessä pääkaupungissa uuteen maailmaan, toikkaroivaan taiteilijaporukkaan, jonka keskiössä nähdään Antti Litjan esittämä kirjailija Olli. Kuva kirjailijapiireistä ei ole kovin kaunis. Yksi kolmesta keskeisestä kirjailijasta on menettänyt luomisvoimansa ja viljelee kyynisiä mietelmiä, toinen on herkkä runoilijasielu, jonka kohtalo on väistämättä traaginen. Joukon ainoa menestyjä kuvataan itsekkäänä, muita hyväksikäyttävänä opportunistina.

Monien henkilöhahmojen takaa löytyy todellisuuden vastine kuten Mikko Majanlahden loisteliaasti esittämässä taiteilijaprofessori Mikkosessa, jossa näkyy ja kuuluu elokuvaohjaaja Mikko Niskasen olemus. Majanlahden lisäksi muutkin elokuvan sivuroolit ja cameo-pyörähdykset ovat sen ehdoton suola. Matti Pellonpää kadulla riehuvan kiiluvasilmäisen narkomaanin roolissa ja nuori Aki Kaurismäki menestystä etsivänä kirjailijana Ville Alfana tekevät muistettavat sivuroolit.

Aikalaisarvioissa elokuva otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat) totesi elokuvan olevan ”persoonallinen, voimakas ja tärkeä. Mänttärin filmissä on riemukkaita reunahenkilöitä ja pirullisen hauskoja kulttuuritilaisuuksia kuvattuina. Ne vauhdittavat antoisaa filmiä kohti täydellisyyttä.” Soraääniä esitti Reijo Nättiaho (Hämeen Kansa), joka totesi elokuvan olevan ”kovin sekava ja vailla selviä tarkoitusperiä”. Elokuvassa näyttelevä Aki Kaurismäki kirjoitti Filmihullussa Mänttärin elokuvien edustavan ”rehellisintä ja moderneinta elokuvaa mitä tässä maassa on tehty vuosiin”. Mänttärin persoonallista dialogia Kaurismäki kuvasi parhaaksi mitä Suomessa kirjoitetaan. Kritiikin kiittäessä, yleisö karttoi. Kolmen kopion voimin levitetty elokuva keräsi vajaat 3000 katsojaa, mikä osoittautui ohjaajalle itselleen pettymykseksi.

Mänttäri jatkoi 1980-luvun edetessä uraansa aktiivisena, omaleimaisena elokuvantekijänä, näytteli niistä monissa ja lisäksi tuotti vielä muidenkin ohjaajien elokuvia (mm. Mika Kaurismäen Klaani, 1984). Tuotannot valmistuivat nopeasti kengännauhabudjetilla ja keskeneräisen oloisilta välitöiltäkään ei vältytty, mutta samalla ohjaaja kehitti oman tunnistettavan elokuva-ilmaisunsa, jossa Kimmo Lainetta lainatakseni ”herkät, koomiset ja groteskit tilanteet seuraavat toisiaan ilman varoitusta”. Tuotantotahti pysyi kiivaana aina 1990-luvun alkuvuosille saakka, jonka jälkeen pitkiä elokuvia on syntynyt muutamia, totaalisesta yleisökadosta huolimatta, kehutuimpana Jussi-palkittu Palkkasoturi (1997). Tuotanto- ja levityspoliittisista syistä viimeisimmät elokuvat Dirlandaa (1999) ja Joensuun Elli (2004) on vaiettu kuoliaiksi heti valmistuttuaan.

Persoonallinen Huhtikuu on kuukausista julmin linkittyy Kaurismäen veljesten menestystarinaan paitsi siten, että molemmat veljekset olivat elokuvan teossa tiiviisti mukana, Mika leikkaajan ominaisuudessa ja Aki näyttelijänä sivuroolissa. Merkittävin viittaus tulevaan kuullaan kuitenkin menestyvää kirjailijaa esittävältä Antti Litjalta, jolta Akin esittämä Ville Alfa tiedustelee suosion salaisuutta ja saa vastaukseksi profeetallisen kommentin ”Viinaa ja lyhyitä lauseita”.

- Otto Suuronen (23.4.2010)

Huhtikuu on kuukausista julmin
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus & käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo (=Anssi Mänttäri). Kuvaus: Eero Salmenhaara. Apulaisohjaus: Heikki Katajisto. Musiikki (tunnusmelodia): J. Karjalainen. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Äänitys: Jouko Lumme. Pääosissa: Antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, ”Helkama”), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Montonen, ”Unto”), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija), Rea Mauranen (nainen, jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen), Jussi Parviainen (tuleva kriitikko), Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen (mustasukkainen nainen), Jone Takamäki (konstaapeli), Heikki Peltonen (Mertsi, tuottaja), Juhani Kumpulainen (tarjoilija), Ville Piskonen (Jussi, Ollin ja Raijan poika), Hannele Laaksonen (Maija, ei niin nuori), Matti Pellonpää (kiiluvasilmäinen pilleristi), Lars Lindberg (asunnon omistaja), Kirsti Ortamo (iso vaalea nainen), Ari Tolppanen (Klaus, liikemies), Virve Kauste (vieras nainen), Lia Petersen (nainen, joka ei ymmärrä). Helsingin ensiesitys: 21.10.1983, Diana, Formia 3. Televisioesitykset: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1. K15. 74 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Huhtikuu on kuukausista julmin. Kirjoittaja Kimmo Laine 3.4.2008.
http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=84&Itemid=107

Suomen kansallisfilmografia 9: vuosien 1981-1985 suomalaiset kokoillan elokuvat (2000). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Professori Masa

Yhteiskunnallisen komedian äärellä

Loppuvuodesta 1949 kuvattiin ympäri Helsinkiä elokuvaa, josta tuli pitkän uran luoneen ohjaaja Matti Kassilan toinen kokoillan elokuva. Professori Masa on komediallisesti virittäytynyt yhteiskunnallinen elokuva, jonka käsikirjoittivat kaksi humoristikirjailijaa, nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Tarinan keskiössä on sosiaalipolitiikan professori Kaarivaara (Tauno Palo), joka tuomitsee luennoillaan ankarasti lakot kansantaloutta ja hyvinvoinnin lisääntymistä heikentävinä. Pian kysymystä teoreettisesti lähestyneelle Kaarivaaralle avautuu tilaisuus saada käytännön tietoa ja kokemusta satamatyöläisten työolosuhteista. Peitenimellä Masa Vaara töihin pestautuva Kaarivaara vedetään nopeasti mukaan työkiistan kiemuroihin. Samalla kun satamatyöläiset sovittelevat kiistaansa suhteessa työnantajaan, käydään työntekijöiden kesken kiistaa siitä, kuka pääsee ilmaisemaan työläisten kannan hallitukselle.

Aikalaislehdistö piti yhteiskunnallisen aiheen nostamisesta tärkeänä, mutta kokivat Kassilan toteutuksen liian varovaisena. Elokuvan yhteiskunnallinen ajankohtaisuus todettiin harvinaiseksi ilmiöksi suomalaisessa elokuvassa. Rauol af Hällström totesi (Uusi Suomi) ohjaaja Kassilan kehittyneen debyyttielokuvan jälkeen, mutta ”kimmoisuutta, iskevyyttä, poljentoa kaivataan”. Ohjaajan huomattavan kehittyneisyyden huomasi myös Eugen Terttula (Suomen sosiaalidemokraatti), joka piti Kassilan ohjausta ”kiitettävänä, kun otetaan huomioon, että aihe on niin vaikea ja epäkiitollinen, että vanhemmat, kaukaa viisaat filmimiehet tässä tapauksessa arvattavasti ovat kieltäytyneet kokeilemasta kepillä jäätä.” Poliittista keskusteluakin elokuvan kritiikeissä heräteltiin, kuten kriitikko U.G. Seppäläinen (Vapaa sana), jonka näkemyksen mukaan ”olisi naiivia vaatia porvarilliselta filmituotannolta edistyksellistä yhteiskunnallista kannanottoa”. Tuoreemman kritiikin (Matti Salakka, Suomalaisen elokuvan festivaali) mukaan ”Professori Masa on kotimaisen elokuvan suurimpia konsensuspolitiikan puolestapuhujia ja elokuvana älykäs, taidokkaasti ohjattu ja vailla suvantokohtia. Osin autenttisia kuvauspaikkoja (yliopiston luentosali, satama, eduskunta) käyttävä elokuva kuvaa myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä yhteiskunnallista tilannetta.”

Tuottaja Särkän harmiksi elokuvan yleisömenestys jäi vuoden keskitasoa heikommaksi, vaikka pääosassa nähtiinkin Tauno Palon ja Ansa Ikosen lisäksi myös Siiri Angerkoski, Lasse Pöysti ja Leo Riuttu. Professori Masan tehtyään Kassila jatkoi Suomen Filmiteollisuuden hoviohjaajana romanttisella musiikkielokuvalla Maija löytää sävelen (1950), rikoskomedian klassikolla Radio tekee murron (1951) sekä vanhakantaisella sukudraamalla Lakeuksien lukko (1951).

Itselläni oli ilo nähdä Professori Masa ensimmäistä kertaa suoraan valkokankaalta keväällä 2008 Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa. Lähes täyden elokuvateatterisalin naurua ja myötäeloa oli liikuttavaa seurata, mutta ennen kaikkea elokuvateatterikokemus oli vahva osoitus siitä, että yli puolen vuosisadan takainen suomalainen komediaelokuva voi olla yhä tapaus valkokankaalta nähtynä.

- Otto Suuronen (13.4.2010)

Professori Masa
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Arijoutsi & Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Pääosissa: Tauno Palo (professori Mathias Kaarivaara, työmies Matti ”Masa” Vaara), Ansa Ikonen (toimittaja Esteri Tervola), Leo Riuttu (Väiski), Eija Inkeri (Kyllikki Kaarivaara), Lasse Pöysti (maisteri Pentti Simola), Siiri Angerkoski (Elisabeth, sisäkkö), Unto Salminen (Nordgren, entinen sanomalehtimies), Tarmo Manni (lakonkiihottaja Eemeli), Joel Asikainen (ylikonstaapeli), Mauri Jaakkola (ylioppilas Niilola), Aarne Laine (Alvar, lääkäri), Rafael Pihlaja (työministeri), Urho Lahti (satamatyöläinen), Matti Aulos (konservatiivinen johtaja), Veikko Linna (Kaarnan tuttava, konservatiivi). Helsingin ensiesitys: 17.2.1950, Rex. Televisioesitykset: 9.9.1961 YLE TV1, 9.10.1971 MTV2, 2.11.1983 YLE TV1, 26.2.1991 YLE TV1, 16.12.1994 TV2, 30.6.2000 YLE TV2, 26.12.2007 YLE TV1. S. 82 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Professori Masa. Kirjoittaja Matti Salakka 1.4.2008. http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=83&Itemid=106

Suomen kansallisfilmografia 4: vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat (1992). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Eilisen jälkeen - Suomalaista postpunkia 1981-1987

Siinä missä 1970-luvun lopulla Suomeen kohosi huomattava punk-liike, nousi 80-luvun alussa eri puolilta maata mustahuuliromanttisia postpunk-yhtyeitä, jotka ottivat rohkeasti vaikutteensa Englannin synkiöikoneilta kuten Joy Divisionilta, Bauhausilta ja Siouxsie & the Bansheesilta. Osa takkutukkaisista aikalaisyhtyeistä suuntasi futuristisen syntetisaattoripopin pariin ja osa jäi kolkon goottirockin pauloihin. Peräti 22 kappaletta niputtava kokoelmajulkaisu Eilisen jälkeen - suomalaista postpunkia 1981-1987 (lue arvio) on oivallinen äänikollaasi suomisynkistelyä.

Julien Temple - mies ja elokuvakamera

Tampereen elokuvajuhlat juhlii 40. vuosikertaansa 10.-14.3.2010. Juhlavuoden kunniaksi keskiössä on mm. mittavalla urallaan musiikkidokumenttien ja -videoiden ohjaajana kunnostautunut englantilainen Julien Temple. Miehen filmografiasta esillä ovat The Sex Pistolsia käsittelevä kulttielokuva The Great Rock n' Roll Swindle, Joe Strummerin elämää valottava Joe Strummer: The Future is Unwritten sekä Suomen ensi-iltansa saava tuore Dr. Feelgood -elokuva Oil City Confidential. Kirjoitin Templen uran vaiheita tarkastelevan artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin.

Oil City Confidential (2009)

Templen ohjaustöiden lisäksi Tampereella saa ensi-iltansa Tuomari Nurmiosta kertova dokumenttielokuva Stadilaista tangoa etsimässä. Elokuvajuhlien musiikkipitoisessa annissa nähdään myös mm. sarja viime aikojen parhaita kotimaisia musiikkivideoita sekä rave-kulttuuria muisteleva They Call It Acid -dokumentti.

Varjo: Viimeinen näytös

Varjon postuumisti julkaistulla Viimeinen näytös (lue arvio) -albumilla kuolema ja hyvästijättäminen ovat ymmärrettävästi elävästi läsnä. Monivaiheisesta ja pitkällisestä levytysprosessista huolimatta jäähyväiset jättänyt yhtye onnistuu kuulostamaan kenties koko uransa yhtenäisimmältä.

Skidisti - Short Films for Children

New means of narration and touching stories

Skidisti children films offer new insights

Skidisti is a short film initiative for children, launched by the Finnish Film Foundation, AVEK (The Promotion Centre for Audiovisual Culture) and the Finnish Film Contact, that started in 2008 in the form of a script contest. The winning teams and their projects were granted script support, and they developed the scripts further with professional dramaturgists. The six high-quality Finnish children’s short films that were finished in late 2009 are an excellent example of a well-planned and thoroughly carried-out development project in Finnish film.

Children’s film in the center of attention

For a number of years, promoting Finnish children’s film has been a special focus for not only film makers and financiers but also for the Ministry of Education; the ministry has increased both visibility and appreciation of children’s and youth films and cooperation between schools and the field of film. The main distributor for Skidisti films is the Finnish Film Contact; on television, the films are distributed by the Finnish Broadcasting Company YLE, which makes the films available to the public. The educational material made to be used in conjunction with the films is available for all Finnish preschools and schools.

Miia Haavisto, a film commissioner at the Finnish Film Foundation, tells us that the organizers of the initiative wanted the films to be made specifically for children and that they wanted to avoid financing films that would just portray children. Together with Pia Andell, a production consultant at AVEK, and Leena Närekangas, the then managing director of the Finnish Film Contact, she wanted to make sure that there would be both girls and boys among the heroes of the six films so that the films could be used for as many purposes as possible and they would be interesting for different types of audiences. They purposely chose films with difficult subjects, such as losing a loved one, bullying and being different. According to the feedback gotten from the target audience of the Skidisti films, the films evoke strong emotional reactions in children; the reactions range from joy and laughter to feeling empathy and sorrow.

Recently there has also been international demand for Finnish short family films. One can witness this at international short and documentary film festivals. Finnish children’s film production might have focused too much on feature films over the past years. Filmmakers and producers are, however, more and more interested in making short films for children. Film commissioner Haavisto finds that the greatest challenge lies in distributing the films so that both children and their parents find them.

The Skidisti films consist of Gorilla, which tells about the roles of girls and sisterhood, The Training Weekend (Treenilaji), a film about an encounter between a weekend dad and his nine-year-old daughter, My Superhero (Supermään), a film about a boy named Oskari who lives in the countryside, an intergalactic animation titled The Cosmic Avenger (Kosminen kulkuri), Monster Birthday (Päivänsankari), a documentary about a six-year-old Mimmi, and Veeti and the Beanstalk (Veeti ja pavunvarsi), a film which combines fantasy animation with the everyday life of a little boy.

Monster Birthday (Päivänsankari), 2009

Monster Birthday

Monster Birthday, directed and written by Marika Väisänen, is a stylistic sequel to the director’s previous film, a short titled Home Away from Home (Sylistä syliin, 2008), which combined animation with documentary storytelling. For the past couple of years, the documentary has been one of the Finnish short film hits at international film festivals. Using different narrative tools has always come naturally for Väisänen, and already in her graduating film (Whole Woman / Koko nainen, 2004), she used comics as one of the elements.

“I decided to use animation in Monster Birthday, as the main character experiences the world so strongly through her drawings and likes to get lost in her imaginary world. Without animation, I would have missed an important level in the film,” Väisänen tells us.

The main character of Monster Birthday is a six-year-old girl named Mimmi, a preschooler with a lot of pastimes and a vivid imagination. Despite being cheerful and lively, she is worried. She has had trouble making friends with children her age. Soon Mimmi will turn seven, and for the first time in her life, friends will also be invited to her birthday party. Through the planning of her party, we follow the story of a little girl and her longing to be accepted.

When Väisänen started making the film, the most important thing for her was to portray the children’s world in a way children could relate to. “I made my film primarily for children, but I’m happy if my film also touches adults. I wanted the main character to sound like a child, even though she might sound naïve to adults. I believe, however, that she is easily understood by children,” Väisänen continues. She also reminds that she is not afraid to show the darker and sadder sides of life in her films. “I want people to chew on and think about the things they see in my films.”

By Otto Suuronen

(released as a part of Finnish Short Films 2010 -information magazine in January 2010. Published by The Finnish Film Foundation / editor Satu Elo. Translation by Aretta Vähälä.)

Husky Rescue: Ship of Light

Suomen omaleimaisimpien yhtyeiden joukkoon jo vuosia kuulunut Husky Rescue on julkaissut odotetun uuden albumin Ship of Light (lue arvio), jolla akustiset soittimet antavat viehättävästi tilaa kokeellisen sähköisille äänikudelmille. Kuusihenkisen helsinkiläisyhtyeen haikeata pop-musiikkia on luonnehdittu usein termeillä eteerinen, tyylitelty ja elokuvallinen, eivätkä tunnistettavat tuntomerkit ole edelleenkään kadonneet. Onneksi.

Murnau's Playhouse: Sanity Show

Nouseva tamperelainen goottirock-yhtye Murnau's Playhouse on julkaissut vaatimattomaksi osoittautuneen debyyttialbuminsa Sanity Show (lue arvio). Yhtyeen esittämä 1980-lukulainen mustahuulirock on nimenomaan synkän kolkkoa ja ajoittaisessa kaoottisuudessaan vieraantunutta. Runollisuudella tai herkällä pop-romantiikalla ei näissä eksistentialististien bileissä juhlita.

Paikallislehdestä bongattua

Synnyinkuntani paikallislehti Joutsan Seutu toimitti äskettäin mielikuvituksekkaan kuvitteellisen juttukokonaisuuden siitä, millaisia uutisia paikallislehti tarjoaisi, jos Suomi olisi aikoinaan jäänyt osaksi Ruotsin valtakuntaa. Allekirjoittanut huomasi yllätykseen päässeensä juttuun osalliseksi, kuten allaolevasta humoristisesta tekstistä voi lukea.


Jutusta hölmistyneille kerrottakoon, että teksti viittaa tekemääni tutkimukseen, jonka kautta selvisi, että mm. Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966) ja Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) on kuvattu osittain Joutsan seudulla.

Desibelin vuosikymmenen parhaat

Desibeli.net, jonka toimituskuntaan olen kuulunut jo vuodesta 2006, identifioi näyttävästi kuluneen vuosikymmenen (2000-09) parhaat kotimaiset (lue artikkeli) sekä ulkomaiset levyt (lue artikkeli). Annoin oman panokseni Liekin Korpin (2003) ja The Nationalin Boxerin (2007) muodossa.