Saturday Night Livesta Harlemin öihin - Eddie Murphyn 1980-luku

Edward Regan Murphy, paremmin Eddie Murphynä tunnettu amerikkalainen näyttelijä, koomikko, käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja ja laulaja täytti eilen 60 vuotta. Murphyä voisi helposti ajatella vanhemmaksikin valtiomieheksi, sillä hän on pysynyt julkisuuden valokeilassa jo viidellä vuosikymmenellä!

Richard Pryoria (1940-2005) ja Peter Sellersiä (1925-80) ihailleen Murphyn läpimurto tapahtui lukuisten kollegoidensa tapaan Saturday Night Live -televisiosarjasta (1975-). Moottoriturpainen stand-up-koomikko tuli Saturday Night Liveen 19-vuotiaana vuonna 1980 ikonisimman näyttelijäkaartin (John Belushi, Chevy Chase, Dan Aykroyd ja Bill Murray) siirryttyä syrjään. Murphy nähtiin SNL:n komediatähtenä vuoteen 1984 saakka, peräti 65 jakson verran. Pääroolien lisäksi hän osallistui aktiivisesti myös sketsien kirjoittamiseen.

Murphy aloitti valkokangasdominanssinsa tyylipuhtaasti suoraan pääroolilla. Walter Hillin buddy-elokuvan kasariklassikossa 48 tuntia (48 Hrs., 1982) Nick Nolte on rosoinen poliisi, joka jahtaa kahta häijyä poliisimurhaajaa. Homma ei onnistu ilman lipevää ja huoliteltua Murphya, joka istuu linnassa puolen miljoonan dollarin ryöstöstä. Epätavallisesta parivaljakosta kertova
toimintaelokuva esitteli perusteeman ja tunnelman, jota jäljiteltiin loputtomiin 1980-luvun edetessä, esimerkiksi Richard Donnerin Tappava ase -elokuvat (Lethal Weapon, 1987-1998) olivat paljosta velkaa 48 tuntia elokuvan karskille ja vauhdikkaalle toimintaelokuvan prototyypille. Elokuva tuli myös esitelleeksi Murphyn 1980-luvun perushahmon: puheliaan ja kekseliään vitsiniekan, joka tarpeen vaatiessa on myös liipaisinherkkä työväenluokan farkkukyttä.

John Landisin Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Kahden taiteellisesti ja kaupallisesti menestyneen elokuvan jälkeen Murphylle sateli roolitarjouksia ovista ja ikkunoista. Hän oli tehnyt vuonna 1983 viiden elokuvan miljoonasopimuksen Paramount Picturesin kanssa, jonka myötä roolivalinnat tulivat ensisijaisesti studiojätin määräyksinä. Willard Huyckin epäonnista komediaa Täydellinen ase (Best Defense, 1984) esitettiin jo koeyleisöille, kun Paramountin tuottajaporras keksi lisätä elokuvaan täysin irrallisia kohtauksia, joihin saatiin Murphy 'strategiseksi sivuosavierailijaksi'. Näyttelijälle itselleen kokemus kartutti tuntuvasti tilipussia, mutta antoi ensimmäisen törmäyksen Hollywood-koneiston kanssa. Elokuvan ensi-illan jälkeen Murphy pilkkasi Täydellistä asetta viimeisissä Saturday Night Live -jaksoissaan kutsumalla elokuvaa "huonoimmaksi elokuvaksi kaiken historiassa".

Täydellisestä aseesta huolimatta vuodesta 1984 tuli kuitenkin Murphylle valovoimainen. Daniel Petrie Juniorin ja Danilo Bachin kirjoittama toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop, 1984) oli etsinyt muotoaan jo pitkin 1980-luvun alkua. Elokuvasta oli lähellä tulla Sylvester Stallonen roolittama ryppyotsainen jyristely, mutta paria viikkoa ennen kuvausten alkua Stallone vetäytyi "liian kalliiksi" todetusta elokuvahankkeesta ja Axel Foleyn rooliin palkattiin salamavauhdilla Eddie Murphy. Martin Brestin ohjaamasta elokuvasta tuli Murphyn myötä kasariestetiikan ultratyylikästä viihdettä par excellence, jonka kruununa soi Harold Faltermeyerin ikimuistoinen Axel F -teema. Valtaisan kaupallisen menestyksen ja kriitikkosuitsutuksen lisäksi elokuva sai genrelleen epätyypillisesti Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Stallonekin toteutti myöhemmin omaa visiotaan vigilante- ja kyttäelokuvat slasheriin yhdistävässä Cobrassa (1986). 

1980-luvun loppupuolelle tultaessa maailman isoimpiin elokuvatähtiin lukeutuva Murphy oli tiukasti Paramountin "yksityisomaisuutta". Michael Ritchien tummasävyinen fantasiakomedia Kultainen lapsi (The Golden Child, 1986) oli ensimmäinen Murphyn rooli, jota tuotantovaiheessa tarkoituksella pehmennettiin kohti koko perheen elokuvaa. Elokuva oli kaupallinen menestys, vaikka se olikin Paramountille pettymys Beverly Hillsin kytän ja Vaihtokauppojen jälkeen. Murphy itse näki elokuvan "kasana paskaa" ja vaati, että jatkossa hän saisi vaikuttaa enemmän elokuvien käsikirjoituksiin. 

Osoitus lisääntyneestä vallasta konkretisoitui Tony Scottin ohjaamassa jatko-osassa Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987), jonka tarina oli osin Murphyn luomus. Jatko-osa oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta edeltäjäänsä verrattuna ilottoman väkivaltainen. Suosion huipulla Paramount takasi laajan elokuvateatterilevityksen myös Murphyn stand-up-taltioinnille Eddie Murphy: Raw (1987). Madison Square Gardenissa kuvattu keikka keräsi pelkästään Pohjois-Amerikan markkinoilta 51 miljoonan dollarin lipputulot. 

Menestyksekäs yhteistyö John Landisin kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui Murphyn alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Vastikään tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä (nostalgisuudessaan?) viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Paramountin ja Murphyn kasariavioliiton huipennus koettiin vuosikymmenen päättyessä, kun valkokankaille saapui Murphyn ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja roolittama 1930-luvun Harlemiin sijoittuva unelmaprojekti, rikosdraama Harlemin yöt (Harlem Nights, 1989). Elokuvan pääroolissa nähtävä Richard Pryor esittää mustaa gangsteripomoa, joka johtaa suosittua peliluolaa. Keltanokkakonnana heiluva Murphy auttaa pomoaan minkä ehtii ja retkahtaa juonittelevaan kaunottareen (Jasmine Guy), joka on lähetetty valkoisen rikollispomon toimesta vakoilemaan suosittua yökerhoa. Lopputulos on epätasainen ja aikalaiskriitikot irvivät Murphyn megalomaniaa. "Afroamerikkalaisten koomikoiden sketsikavalkadi klassiseksi gangsterielokuvaksi puettuna" ylsi kuitenkin kaupalliseksi menestykseksi ja on sittemmin noussut kulttimaineeseen. Tähdelle itselleen elokuvan suurin ansio oli se, että se yhdisti Murphyn ja idolinsa, Richard Pryorin.  

Harlemin öiden jälkeen Eddie Murphyn uran luovin vaihe tuntui haihtuneen kehnoihin jatko-osiin ja koko perheen imagoa pönkittäviin alapäähuumorikomedioihin. Vain vähän kärjistäen voisi sanoa, että 1980-luvun suurimpiin kuuluvan näyttelijän muistettavimmat elokuvat viimeisen kolmenkymmenen (!) vuoden ajalta ovat olleet Frank Ozin metaelokuvallinen Hollywood-kritiikki Koukkusormi (Bowfinger, 1999) sekä elokuvapalkintogaaloissakin noteeratut Dreamgirls (2006) ja Dolemite is My Name (2019). Unohtamatta DreamWorksin Shrek-animaatioiden (2001-10) suulasta aasia, jonka ääniroolin Murphy on vetänyt suvereenisti.

Siispä malja kuusikymppiselle Eddielle - ja Axel Foleyn makea nauru päälle!

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

"I've always been against the establishment from day one. I've never been accepted as that conventional artist. Whatever you say about David Lynch or Martin Scorsese, they are considered major film artists and nobody can argue with that. I've never had that. I've had people say it about me. And I've had people say that I'm a complete hack and you know, derivative and all those catchphrases that people use for me. So I've always been controversial. People hate me or love me." -Brian De Palma (2006)

1990-luvun puolivälin jälkeen Brian De Palman ohjaustahti alkoi muuttua verkkaisammaksi ikävuosien kaartuessa kohti kuuttakymmentä. Uran kaupallisin elokuva, tehokas toimintajännäri Vaarallinen tehtävä (Mission Impossible, 1996) palautti hänet vielä kerran Hollywoodin huipulle. Tiivistunnelmainen ja vainoharhainen menestyselokuva pohjautui vuosina 1966-90 esitettyihin samannimisiin televisiosarjoihin. Tarina ei De Palmaa niinkään puhutellut, mutta ammattimaisesti hän loi elokuvasta tyylittelyn ja kuvakulmaleikittelyn viihdyttävän taidonnäytteen. Sittemmin taloudellisesti suotuisaksi blockbuster-saagaksi laajentuneen elokuvasarjan ykkösosa on varsin maanläheinen verrattuna myöhempiin, yhä megalomaanisemmiksi muuttuneisiin elokuviin, joita Tom Cruise pakkomielteisesti tuottaa.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin De Palma kompuroi amerikkalaisen elokuvateollisuuden asettamien kaupallisten menestysodotusten kanssa. Hektisen nyrkkeilyottelun keskeltä alkava salaliittotrilleri Snake Eyes (1998) on teknisen elokuvakerronnan toteutuksena kiehtova, mutta kokonaisuus ei kanna Nicolas Cagen yritteliäästä maanisuudesta huolimatta. Lopputuloksesta valitettavasti näkee, että elokuvan jälkituotantovaihe oli päämäärätön. Efektijätti Industrial Light & Magicilta tilatut näyttävät erikoistehosteet jätettiin viime hetkellä leikkauspöydälle ja juoniaukkoja pyrittiin paikkaamaan sen verran mitä oli vielä pelastettavissa. Snake Eyesia katsoessa voi todeta De Palman myöhempää uraa vaivaavan seikan: hän on parempi ohjaaja kuin elokuvansa. Elokuvan tekninen taituruus osoittaa sen, kuinka hyvin hän on osannut ja uskaltanut tanssittaa kameraa huikaisevan notkeasti.

Tilaustyönä De Palman pöydälle laskeutunut Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000) epäonnistui vielä pahemmin. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odysssey, 1968) -tieteisjärkäleen jalanjäljissä kulkeva elokuva ei tavoita tarinan tasolla katsojaa. Hollywood tarjoilee maailmanselitystä, jonka nieleminen takertuu kurkkuun ja mieleen palaa tahtomattaankin uhrautumisen uljaudella kalastellut Michael Bayn pateettinen Armageddon (1998). Erikoista kyllä, Golden Raspberry -ehdokkuuksista ja De Palman turhautumisesta huolimatta ranskalaiset elokuvakriitikot jaksoivat innostua myös Operaatio Marsista. Cannesissa kilpasarjan ulkopuolella esitetty elokuva nostettiin arvovaltaisen Cahiers du cinéman listoilla vuoden 2000 neljänneksi parhaaksi elokuvaksi!

"What I don't want is to stop making movies. Or to be crushed by the system, which can indeed crush you. It can be very tough, and you can take a lot of terrible, negative criticism, and it's always difficult to get up the next day. But you just have to sort of follow your own light, and evolve as you think you're envolving, and hopefully some people will see that." -De Palma

Pettyneenä amerikkalaisen elokuvateollisuuden lainalaisuuksiin De Palma pakkasi omaisuutensa ja muutti Pariisiin jatkaakseen ohjaajan uraansa Euroopassa. Ranskalais-sveitsiläisenä yhteistuotantona valmistunut eurojännäri Femme Fatale (2002) on selkeä sukulaisteos De Palman 1980-luvun trillereille. Tavaramerkinomaiset Hitchcock-viittaukset asettuvat uomiinsa ja Ryüichi Sakamoton musiikki jäljittelee Bernard Herrmanin tehokeinoja.  

Tarina on "elokuvaa elokuvassa" ja tapahtumat saavatkin alkunsa Cannesin elokuvajuhlien punaiselta matolta, jonne saapuvat juhlavieraat ja heidän perässään timanttirosvot ja Laure (Rebecca Romjin). Hän on tuomittu olemaan "femme fatale", arkkityyppi, trooppi, jonka rooli on pitää tarina liikkeessä yhteen suuntaan. "Pääjuoni on kuin kymmenen vainoharhaisuutta polttoaineena käyttävää rikoselokuvaa, jotka on kytketty toisiinsa unella sekä leikkaa & liimaa -logiikalla." -Jaakko Kuitunen. 

Kriitikot jakautuivat Femme Fatalen ensi-ilta-arvioissa eri leireihin, kuten oli ollut tyypillistä De Palman ohjauksille jo 1970-luvulta alkaen. Suomessa elokuvaa ei nähty elokuvateatterilevityksessä lainkaan, mikä oli ensimmäinen kerta sitten Wise Guysin (1986). Film-o-holicin DVD-arviossa (1.1.2003) elokuva nähtiin epäonnistuneena eroottisena trillerinä: "parin pehmopornahtavan kohtauksensa vuoksi ei elokuvaa kannata katsoa: parempaakin on sillä saralla nähty", kirjoitti Nina Gimishanov. Televisioensi-illan yhteydessä Arto Pajukallio tiivisti tunnot Helsingin Sanomissa: "Femme Fatale ei vedä vertoja De Palman huipputöille, mutta ohjaajamuotokuvan kokonaisuuden hahmottamisen kannalta se on oleelliseen pitäytymisessään suorastaan hupaisa tyyliharjoitelma - tai sanoisiko - huijaus."

James Ellroyn maineikkaaseen romaaniin pohjautunut Musta Dahlia (Black Dahlia, 2006) valmistui uusnoirina trillerinä. Ellroyn tarinan pohjana on 1940-luvun Hollywoodin todellinen veriteko, jossa nuori näyttelijä surmattiin traagisesti epäselvän tapahtumaketjun päätteeksi. Tapaus on pysynyt amerikkalaisen rikoshistorian tunnetuimpana avoimena ja ratkaisemattomana tapauksena. Alkuperäisromaani ja elokuva nostavat väkisin esille oikeaan murhaan ja sen popularisoimiseen liittyvät moraaliset ongelmat. Nuoruudessaan pahasti alkoholisoitunut James Ellroy oli aikoinaan pakkomielteisesti kiinnostunut tapauksesta, koska hänen oma äitinsä joutui niin ikään murhan uhriksi. 

Mustan Dahlian ohjauksessa on riittävästi silmää ja ammattitaitoa rikosklassikon käännöstyössä: film noir -perinne näkyy uskollisessa ja yksityiskohtaisessa toteutuksessa. Elokuvan rakenne ja kuvakulmat ovat kokeneen ammattilaisen työtä - ja jälleen kerran De Palma kuvaa mutkistuvaa trilleriään teknisesti moitteettomasti. Tunteettomuus ja etäisyys saa kuitenkin elokuvan tuntumaan lopulta hengettömältä.

De Palman myöhemmän uran kokeellisempaa laitaa edustaa Irakin sotaa käsittelevä fiktiivinen, mutta tositapahtumien innostama Redacted (2007). Se on Sodan arpien (Casualties of War, 1989) sisarteos, päähenkilönä amerikkalainen sotilas, joka nousee vastustamaan aseveljiään, jotka raiskaavat muslimineidon. Valmistumisajalleen muodikkaasti "found footage" -elokuvana toteutettu pseudodokumentti haparoi nimenomaan muotonsa puolesta. Se tuntuu enemmän opiskelijatyöltä kuin varttuneen auteurin ohjaustyöltä.

Femme Fatalen ohella De Palman 2000-luvun kiinnostavin elokuva on ranskalais-saksalainen Passion (2012), jonka tärkeimmät elementit nojaavat hallittuun split screen-kerrontaan, häiriintyneen seksuaalisuuden kuvaamiseen, tarkkaan annosteltuihin shokkikäänteisiin ja Pino Donaggion uhkaavaan musiikkiin. Mainosmaailmaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännityselokuva on naisten välinen valtapeli, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Venetsian elokuvajuhlien kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Passion pohjaa ranskalaisen Alain Corneaun (1943-2010) viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Love Crime (Crime d'amour, 2010). 

Kiistellyn auteurin ura jatkuu yhä aktiivisena. Viimeisin ohjaus, monikansallisena valmistunut ja Tanskassa kuvattu Domino (2019) jäi vähälle huomiolle. The Guardianin Benjamin Lee moitti yhden tähden arviossaan elokuvan käsikirjoitusta väsyneeksi ja innottomaksi, ja De Palmaa luovuttaneeksi riviohjaajaksi. Vastakkaisen näkemyksen toi kriitikko Peter Sobcynzki, jolle elokuvan parhaat hetket muistuttivat siitä kuinka loistelias ohjaaja De Palma yhä on. 

Internet Movie Databasen mukaan De Palmalla on tällä hetkellä (19.2.2021) esituotannossa kaksi elokuvahanketta: murhamysteeri Sweet Vengeance sekä elokuvamaailmaan sijoittuva Catch and Kill häikäilemättömästi käyttäytyvästä ja seksuaalisesti näyttelijättäriä ahdistelevasta tuottajamogulista (Harvey Weinstein, anyone?). Toivoa sopii, että ne näkisivät päivänvalon vielä jonakin päivänä.

"Every day above ground is a good day. I've done a lot of really nice movies and movies that people are still talking about that are 30 or 40 years old. I'm very happy with my career, and if I make a few other good ones, great. I'm basically just working because I enjoy it and it's what I do. I don't feel I have to prove anything to anybody." -De Palma

Brian Russell De Palma (1940-), kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle.

Kymmenen Brian De Palman tärkeintä elokuvaa:

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)

Carrie (1976)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980)

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983)

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984)

Lahjomattomat (The Untouchables, 1987)

Sodan arvet (Casualties of War, 1989)

Carlito's Way (1993)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

De Palma jatkaa katsojan huijaamista. (https://www.hs.fi/radiotelevisio/art-2000004395003.html, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Jaakko Kuitunen: "Femme Fatale". Teoksessa Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020. Laajakuva 2020, 473-474.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Musta Dahlia. (http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/musta-dahlia/, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Elokuvaohjaaja Mikko Niskasen (1929-90) kuolemasta tuli loppuvuodesta (2020) kuluneeksi 30 vuotta. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Elossa olevista aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä. 

Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri. Kulmikkaalla ohjaajalegendalla oli suomalaisen elokuvan historiassa poikkeuksellinen aisti löytää rooleihin nuoria lahjakkuuksia. Niskasen esikoiselokuva Pojat esitteli katsojille 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin ja Käpy selän alla (1966) nuorisokvartetin Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara & Pekka Autiovuori. 1980-luvulla Niskanen ohjasi vielä valkokangasdebyyteissään onnistuneesti Heikki Paavilaista, Anna-Leena Härköstä, Tero Jarttia, Sari Mällistä ja Ari-Kyösti Seppoa.

Mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös persoonahäiriöinen tiuskija ja elokuvatuotannoissaan henkilökunnalle sumeilematta ärjynyt rähisijä. Pitkävihainen, katkera ja usein jopa vainoharhainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai Kalle Holmbergia lainatakseni "pateettisuudessaan varoittava esimerkki".

Konginkankaalta Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-filmin palvelukseen

Äänekoskella syntynyt Niskanen työskenteli metsätöissä ja uitossa 13-vuotiaasta alkaen. Palo näyttelemiseen syntyi Konginkankaan nuoriseuran harrastustoiminnasta, jonka jälkeen Niskanen jatkoi teatteriharrastusta Jyväskylässä opiskellessaan autonasentajaksi. Uusi työura alkoi häämöttää Suomen Teatterikoulussa, jossa Niskanen opiskeli vuosina 1947-50. Teatterikoulun käytyään Niskanen työskenteli Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Tuottaja T.J. Särkän tallissa tulevan ohjaajasuuruuden tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen esitti alikersantti Mielosta. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui samaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintalan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Poikia voi pitää Suomen Filmiteollisuuden viimeisenä tärkeänä elokuvana ja kenties yhä suomalaisen elokuvan taidokkaimpana pitkän näytelmäelokuvan debyyttinä. Sen ensi-illan (marraskuussa 1962) jälkeen valmistui enää viisi pitkää SF-elokuvaa, joista mikään ei kohonnut klassikoksi. Suuri ja merkittävä tuotantoyhtiö oli loppunsa kynnyksellä, mutta ehti tehdä korvaamattoman arvokkaan teos antaessaan lähtölaukauksen Niskasen loistavalle uralle. Vesa-Matti Loirille traaginen Jaken rooli muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Ilmiömäisen Loirin kasvojen ilmaisurekisteri on hämmästyttävän laaja, vilpittömästi ilosta omahyväisen maireuden kautta sydäntäkääntävään epätoivoon. 

Sodan tematiikkaa käsittelivät Niskasen seuraavatkin ohjaustyöt, Fennada-filmin samana vuonna 1963 tuottamat Sissit ja Hopeaa rajan takaa. Paavo Rintalan kohua herättäneeseen alkuperäistekstiin pohjautunut Sissit oli sukellus syvälle sotilaan sieluun. Sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöön tutkiskeleva elokuva on kuvaus paatuneista kaukopartiomiehistä, joita riivaavat mielenterveyden ongelmat sekä sukupuolimoraaliin ja hengellisyyteen sidotut ristiriidat. Elokuva perustui Rintalan tekstiin, mutta varsinainen romaani ilmestyi vasta elokuvan ensi-illan jälkeen nimellä Sissiluutnantti - proosaa rinta- ja kurkkuäänille (1963). "Sivilisaatiokriittinen" Rintala nosti kirjan keskeiseksi kysymykseksi sen, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kirjasota sytytti paheksunnan, josta osansa myös Kustannusosakeyhtiö Otava. Sissien rinnalla Hopeaa rajan takaa oli välirauhan loppuun sijoittuva kevyt toiminnallinen seikkailuelokuva. Elokuvan lopulta mielenkiintoisinta antia on siinä nähtävä pääosakolmikko. Elokuvan kuvausten aikana meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Niinpä pääosissa nähtiin uransa ainoassa vakavammassa roolissa televisio- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies Pertti "Spede" Pasanen, Ylioppilasteatterin johtajana tuolloin työskennellyt Jaakko Pakkasvirta sekä MTV:n televisioteatterissa maineikkaan uran luonut Veikko Kerttula.

Kuohuvan 1960-luvun sukupolvikuvaukset

Seuraavilla pitkän elokuvan ohjaustöillään Niskanen sukelsi kuohuvan 1960-luvun nuorisokuvauksiin. Näistä ensimmäinen, Käpy selän alla, on sukupolvitarina kaupunkilaisnuorten telttaretkestä maaseudulla. Samalla se on osin improvisoitu kuvaus seksuaalisesti vapautuneen nuorison kesäisestä irtiotosta.

Oman aikansa muotielokuvaksi noussut Käpy selän alla otti aiheensa 1960-luvun opiskelijanuorison tuntemuksista ja asenteista, arvoista ja estoista. Kulttuurihistoriallista murroskautta peilaava elokuva muotoili sanomansa tavalla, josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys, ja se keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Niskanen jatkoi urbaanien kaupunkilaisnuorten kuvaamista sukupolvielokuvassa Lapualaismorsian. Katkelmallisen, godardmaisen kerronnan voimalla etenevä Lapualaismorsian on puolidokumentaarinen rakkauselokuva, joka samalla läpileikkaa vuoden 1966 eduskuntavaaleja ja Arvo Salon Lapualaisoopperan kulttuuriradikalismia.

Niskanen kuvaa rohkean uteliaasti nuorison aktivoitumista ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vie kameransa keskelle poliittisesti kuohuvaa Ylioppilasteatteria. Yhdeksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee myös äitiys ja maapallon tulevaisuus lasten kautta. Maailmankatsomus tiivistyy Kristiina Halkolan komeasti tulkitsemassa kappaleessa Aikuiset ja lapset.

Edeltäjiään depressiivisempi Asfalttilampaat (1968) oli Mikko Niskasen kolmas ja viimeinen 1960-luvun nuorisoa kuvaava elokuva. Asfalttilampaat joutui tuotantovaiheessa kovaan vastatuuleen tuotantoyhtiö FJ-Filmin uuden johtajan, Jörn Donnerin puututtua sen käsikirjoitukseen. Niskanen ei tullut lainkaan toimeen Donnerin kanssa, joka eväsi ohjaajalta värifilmin käytön, määräsi käsikirjoituksen kokonaan uusittavaksi ja lopulta otti leikkauspöydässä kaiken päätäntävallan itselleen.

Leikkausvaiheessa Donner muutti koko elokuvan herkkyyden sävyn lisäämällä siihen täysin irrallisia seksikohtauksia. Donner kuvasi leikkausvaiheessa elokuvaan vielä lisäkohtauksen, jossa hän itse esitti rietasta gynekologia, joka raiskaa raskaana olevan tytön. Tämä oli lopullinen tyrmäys Niskaselle, joka koki, että hänen henkilökohtainen rakkaudentyönsä turmeltiin. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan katsonut valmista elokuvaa loppuun saakka. Puutteistaankin huolimatta Asfalttilampaat on rosoisen vaikuttava kertomus nuoresta rakkaudesta ja mielenterveysongelmista pikkukaupungissa. Rakastetuksi ikivihreäksi elokuvasta nousi Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja tulkitsema Sinua, sinua rakastan.

Takaisin keskisuomalaisille juurille

1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että "minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla". 

Taiteellisessa työssä 1970-luku oli ristiriitojen aikaa, ulkoisten ja sisäisten taisteluiden kriisiä, jossa rooliaan näyttelivät myös rahoittajat: Yleisradio ja  Suomen elokuvasäätiö. Toki Niskasen suhde tuottajiin ja päättäjiin oli aina kitkainen. T.J. Särkälle hän oli kiitollinen esikoisohjauksestaan, mutta kitkerä jälkitilityksistä. Niskanen riitaantui Fennadan Mauno Mäkelän, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin kanssa. Itsenäisenä tuottajana Niskanen löysi kaunalleen ja marttyyrin roolilleen kohteen elokuvasäätiöstä, erityisesti silloin kun Donner oli sen hallituksen puheenjohtajana. 1970-luvulla Niskanen oli yhden vuosikymmenen aikana aikana uransa valovoimaisimmassa terässä (Kahdeksan surmanluotia) ja miltei pohjamudissa (viidettä (!) kertaa filmattu Johannes Linnankoski -elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja tuskallinen talonpoikaispaatos Pulakapina (1977)). Taiteilijuuden ääripäät näkyvät räikeällä tavalla näissä elokuvissa.

Yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia (1972) on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtipuutalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Niskasesta liki tyhjentävän dokumenttisarjan Mikko Niskanen - ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa "elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa." 

Surmanluotien jälkeen valmistui Ilmari Kiannon elämänvaiheista kertova televisioelokuva Omat koirat purivat (1974), jonka nimirooliin Niskanen paneutui jälleen mielenterveyttä säästelemättä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä kolmiosainen elokuva Iki-Kiannon elämänvaiheista nuoruusvuosista loppuun saakka. Niskanen uskoi hankkeeseen ja näki Kiannon vaiheissa aineksia suurempaankin teokseen. Taloudellisiin syihin vedoten Yleisradio myönsi hankkeelle rahaa vain parituntisen televisioelokuvan valmisteluun. Vastoinkäymisiä oli myös elokuvan roolittamisessa, sillä Niskasen ja alun perin pääosaan kiinnitetyn Kaarlo Wilskan välillä syntyi riita, jonka myötä Näyttelijäliitto asetti filminteon boikottiin. Haasteellinen esituotantovaihe oli otollista maaperää elokuvan marttyyritarinalle, joka jää kokonaisuudeltaan epätyydyttäväksi. Niskasen tulkinnassa historiaan sidottu taiteilijakohtalo on todistusvoimainen, mutta vailla siipiä.

"Ensi päivä loppuelämän"

1980-luvulla Niskanen vangitsi vielä kerran levottoman nuorison ja autioituvan maaseudun ristiriidan hienossa, puolidokumentaristisessa elokuvassa Ajolähtö (1982). Elokuva piirtää tarkan kuvan 1980-luvun alun Suomesta, jossa punk oli vain pieni urbaani ilmiö suurten yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Nuoren polven maaltapako kiihtyi, tulo- ja koulutuserot kasvoivat työttömyyden mukana ja rakennemuutos riistäytyi käsistä. Ajolähtö kuvaa 1980-luvun alun nuorisoa samalla herkkyydellä ja rujoudella, jolla Niskanen oli aikanaan kuvannut 1960-luvun nuorisoa.

Ajolähdön kolme päähenkilöä ovat keskisuomalaisia nuoria, jotka armeijan jälkeen joutuvat ratkaisemaan elämänsä suunnan. Kaikki lähtevät ja kaikki eksyvät: yksi Norjan öljylautoille, toinen Göteborgiin ja etelän tehtaaseen, kolmas turhaan käytyyn maatalousoppiin. Poikien kohtaloista kasvaa vaikuttava näkemys rikkirevitystä maasta, rikkirevityistä nuorista koti-ikävän vallassa, matkalla pois kotipesästä ja sinne koskaan takaisin pääsemättä.

Ajolähdön jälkeen Niskanen kävi läpi uskonnollista heräämistä, jonka mainingeissa syntyi Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Niskanen tunsi jälleen koettelevansa ajan ja nuorison pulssia heittäytyen täysillä nuoren ihmisen herkimmille alueille, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden teemoihin. Tällä kertaa aikalaiskritiikki oli tylyä: Mona ja palavan rakkauden aika nähtiin pinnallisena, sekavana ja "mustavalkoisessa moraalissaan" asetelmallisena.

Elämän vonkamies (1986)

Uransa viimeiset elokuvat Mikko Niskanen ohjasi Kalle Päätalon romaaneiden pohjalta. Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) ovat 1920- ja 30-lukujen maaseutukuvauksina miltei kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvavia tarinoita Koillismaan elämästä ja työnteosta. Edvin Laineelta perityt filmatisoinnit käyvät läpi Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kohti kirjailijauraa. Sovittaessaan Päätalon romaanisarjaa elokuviksi Niskanen eläytyi kirjailijan elämäntarinaan hyvin henkilökohtaisella tasolla: molemmat olivat vilkkaita, uteliaita, herkkiä lapsia, molemmat ihannoivat äitiään ja nousivat isäänsä vastaan, molemmat kasvoivat köyhässä, monilapsisessa perheessä, elivät lapsuutensa ja nuoruutensa maalla, joutuivat varhain kovaan työhön, uitoille ja savotoille. Molemmilla ilmeni jo varhain tarve ilmaista itseään ja molemmat ammensivat taiteilijatyössään nuoruutensa kokemuksista ja maisemasta. Vaativissa olosuhteissa kuvattujen elokuvien kantaviin voimiin kuuluu Päätalon Riitu-äidin roolin syvältä kouraisevasti sisäistävä Pirjo Leppänen. "Jos on perheen isäkuva rehellisen järkyttävä, niin äitikuvassa on suomalaisen naiskysymyksen uutetta, rehevänä ja armottomana ja ihailtavana. [--] Pirjo Leppänen luo elävän muistomerkin sänkyyn, kehtoon, tupaan ja navettaan kahlitulle mökin akalle.", kirjoitti Savon Sanomien Erkki Savolainen (1.11.1986). 1980-luvun juppikauden kulutustodellisuudessa Niskasen autenttiset Päätalo-filmatisoinnit uivat trendeistä piittaamatta vastavirtaan. 

Mikko Niskanen menehtyi eturauhassyöpään 25.11.1990. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli elämässään mielenrauhan saanut ja hyvässä luovassa vireessä oleva 61-vuotias isoisä.

Mikko Niskanen (1929-90)

"Niskanen ei kerännyt opetuslapsia eikä muodostunut koulukuntaa: jo 1960-luvun alussa hän ilmoitti olevansa oma koulukuntansa. Se oli ylpeä, omasta arvostaan tietoinen ohjelmanjulistus uralle, josta kasvoi sekä persoonallinen että yleispätevä panos suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen. Julkisesta ja unohdetusta historiasta, suomalaisen todellisuuden valtaväylistä, sivuteistä, syrjäpoluista ja korpiloukoista. Niskasen kuuluisa uskontunnustus elokuvasta "rakastettuna, ainoana jolle uskallan vannoa uskollisuutta" on maailmoja syleilevä mutta täsmällinen kuvaus taiteilijan tunteesta, jossa elämä ja elokuva ovat samaa kudosta".

-Sakari Toiviainen (teoksessa Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa, 1999)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Ajolähtö - nuoriso jättää maaseudun ankeuden. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/14/ajolahto-nuoriso-jattaa-maaseudun-ankeuden, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Asfalttilampaat - nuorta rakkautta ja mielenterveysongelmia pikkukaupungissa. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/08/asfalttilampaat-nuorta-rakkautta-ja-mielenterveysongelmia-pikkukaupungissa, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet (elonet.finna.fi, linkki tarkistettu 26.1.2021)

Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen - Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta. (https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/kahdeksan-surmanluotia-elokuva-oli-tuhota-mikko-niskasen-pihtiputaan-tragediasta-on-50-vuotta/, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Mervi Herranen: "Sota-ajan merkitsemät - Mikko Niskasen Pojat". Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti 2019, 243-251.

Mikko Niskanen kuvasi sota-ajan tuntoja kahdessa menestyselokuvassa 1963. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/03/mikko-niskanen-kuvasi-sota-ajan-tuntoja-kahdessa-menestyselokuvassa-1963, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Steffansson, Marjo: Mikon matkassa. Suolahti: Äänekosken kaupunkisanomat 2019.

Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet: uusin suomalainen elokuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 2002.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 1999.

”Maailma on absurdi” – Siiri Halkon lyhytelokuva Haikara kilpailee maailman kansainvälisellä huipulla

Vuosi sitten, tammi-helmikuun taitteessa 2020, vain kuukautta ennen globaalin poikkeusajan alkua Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalille osallistui yli 170 000 kävijää, joista noin 3000 oli alan ammattilaisia. Tänä vuonna on toisin, sillä maailman merkittävimpänä lyhytelokuvafestivaalina jo vuosikymmenten ajan pidetty elokuvatapahtuma järjestetään kokonaan online-festivaalina COVID-19-pandemian takia.

Siiri Halkon Haikara

Uuden suomalaisen elokuvan soihdunkantajana nähdään festivaalin kansainvälisessä kilpasarjassa Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen osastolla opiskelevan Siiri Halkon (s. 1996) taiteen kandidaatin oppilastyö Haikara.

Haikara on draamakomedia hyvästijätön vaikeudesta. Parikymppinen Veikka on jättämässä työpaikkaansa rakennuksilla aloittaakseen uuden elämän Helsingissä. Hyvästit eivät kuitenkaan suju vaivatta, sillä eteen tulee harvinainen tilanne: nostokurjesta löytyy vauva. Yllättävä ongelma mahdollistaa tunteista puhumisen tavalla, joka on aiemmin ollut työntekijöiden välillä vaikeaa.

Siiri Halko innostui luovista aloista jo lapsena taiteilijaisovanhempien rohkaisemana. Kuvataideharrastuksen ja klassisen musiikin opistotutkinnon jälkeen 13-vuotias Halko löysi kipinän media-alalle ja elokuvaa kohti Helsingin nuorisoasiainkeskuksen ylläpitämässä mediakeskuksessa, HattuMediassa. Se oli teini-ikäiselle Halkolle paikka, jossa hän pääsi tutustumaan sisällöntuottamisen, leikkaamisen ja kuvaamisen saloihin.

Ang Leen Taiwan-kauden töitä ihailleen ja Hayao Miyazakin animaatioelokuvan lumovoimasta nauttineen Halkon haave leikkaajan urasta vaihtui elokuvaohjaajuuteen, kun ovet Aalto-yliopiston elokuvaohjauksen linjalle avautuivat toisella hakukerralla.

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin voi liioittelematta sanoa viehättyneen Siiri Halkon audiovisuaaliseen näkemykseen, sillä kansainvälisessä kilpasarjassa nähtävän Haikaran lisäksi festivaali on erikseen nostanut lyhytelokuvaostajia- ja levittäjiä silmällä pitäen Short Film Market Picks -kunniamaininnalla myös Halkon opintojensa välityönä ohjaaman lyhytelokuvan Katharsis Oy.

”Katharsis Oy:n lähtökohta kumpusi ahdistuksesta, joka sai persoonallisen tarinamuodon Ossi Hakalan käsikirjoituksen kautta.”

Katharsis Oy on kirpeä, yhteiskunnallinen masennuskomedia. Lyhyessä fiktiotarinassa biologisen kellon tikittäessä Maija makaa sängyssään ja on ahdistunut rutiininomaisesta aviollisesta seksistä. Toisella puolen kaupunkia eläkeiän kynnyksellä oleva duunari Matti kokee epätoivoista ahdistusta ympäröivien ihmisten odotuksista ja vaatimuksista hyväntuulisuuteen. Molemmat tarvitsevat muutosta elämäänsä. Voivatko he auttaa toisiaan?

”Vauva nostokurjessa”

Elokuvaohjaajaopiskelija Siiri Halko kokee kasvaneensa tekijänä välityön ja kandidaatin työn välillä.

”Katharsiksen ja Haikaran välillä olen omaksunut paremmin itselleni sopivaa elokuvan muoto-oppia. Koen, että maailma on absurdi, joten haluan välittää tämän tunteen elokuvillani. Helposti lähestyttävä eksentrisyys ja ihmissuhteiden kulmikkuus viehättävät minua tekijänä. Toivon, että Haikara nähdään hyvänmielen leffana, kummallisena ja lämpimänä elokuvana, jonka jälkeen katsojan kasvoilla olisi lämmin, empaattinen hymy.”

Haikara sai alkunsa ohimennen heitetystä ideasta ”vauva nostokurjessa”. Käsikirjoittajaopiskelija Petra Koivula alkoi työstää ideasta tarinaa, mutta kirjoitusvaihe oli vaikea ja otti aikansa, kun huumorin ja draaman tasopaino asetettiin kohdalleen.

”Tuotantoprosessi oli vaistonvaraista etsimistä, epävarmaa ja raskastakin, mutta vastoinkäymiset vahvistivat ammatti-identiteettiä ja tekivät elokuvan tekemisestä yhdistävän kokemuksen. Elokuvan tunnelmaa säädettiin tarkan harjoitteluprosessin aikana ja leikkausversioitakin kertyi lopulta noin 40.”

”Haikarassa oleellisinta on se, miten se on ryhmätyönä tehty. Yhteistyö koko työryhmän kanssa on ollut antoisaa, mutta erityisen tärkeätä ja opettavaista se on ollut tuottajaopiskelija Aino Niemen ja leikkaajaopiskelija Saara Välimäen kanssa.”

Haikara saa maailmanensi-iltansa isolla kansainvälisesti merkittävällä elokuvafestivaalilla uuvuttavan poikkeusajan keskellä. Koronatilanteen pakottamana Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaali on lukuisten muiden elokuvafestivaalien tavoin vain verkkotapahtuma. Se luonnollisesti harmittaa tekijää.

”Online-festivaali tuntuu abstraktilta. Toivon kuitenkin, että online-festivaali mahdollistaa yhtä lailla jonkinasteiseen verkostoitumiseen muiden elokuvantekijöiden kanssa. Kansainväliseen kilpasarjaan valittujen lyhytelokuvien katsominen kiinnostaa myös jo oppimiskokemuksena.”

Myötätuntoa ja rohkeutta

Tulevaisuudelta Halko toivoo mahdollisuutta tehdä lajityyppivapaasti elokuvia. ”Toivon saavani tehdä myötätuntoisia elokuvia empatiaa resonoivien ihmisten kanssa, opiskella elokuvan historiaa sekä oppia työtapoja, jotka tuntuvat itselle ja muille mukavilta ja turvallisilta. Mennä intohimoisesti hyvät leffat edellä.”

Suomalaiseen elokuvaan Halko kaipaa henkilökohtaisuutta ja oman primitiivisen reaktion mukaista rohkeutta. ”Tuntuu, että liian monelle elokuvantekijyys on vaan identiteettiä, jolloin siihen minuuteen jää jumiin eikä välttämättä pyri tekemään hyvää sisältöä, vaan olla vaan ’elokuvantekijä’”, tuumii Halko.

Hymyilevällä miehellä (2016) Cannes-palkitun Juho Kuosmasen elokuvat ovat tehneet häneen vaikutuksen. ”Juho oli meille puhumassa ensimmäisenä opiskeluvuonna. Hänen inhimillisyytensä ja rehellisyytensä oli vaikuttavaa kuultavaa. Kuosmasen elokuvissa oleva katsomisen rauha kiinnostaa minua tekijänä”, pohtii Halko.

Pandemia-ajan poikkeusolot ovat olleet Halkollekin puuduttavaa aikaa, mutta hän on keskittänyt voimiaan kandidaatin työnsä kirjalliseen osuuteen ja työskennellyt seuraavan hankkeensa äärellä. Esituotannossa on Elokuvatuotantoyhtiö Aamu Oy:n televisiosarja, jota tehdään itähelsinkiläisiä nuoria kuunnellen ja heidän kanssaan tuotantoa ideoiden. Ohjaajina Siiri Halko, Khadar Ahmed – ja Juho Kuosmanen.

Otto Suuronen

Artikkeli on alun perin julkaistu Suomen elokuvasäätiön verkkosivuilla. English version is available from here.

Haikaran työryhmä

Ohjaus: Siiri Halko / Käsikirjoitus: Petra Koivula / Tuotanto: Aino Niemi / Kuvaus: Ari Virem / Äänisuunnittelu: Ossi Oikari / Leikkaus: Saara Välimäki / Lavastus: Aki Tarkka / Pukusuunnittelu: Aurora Frestadius / Maskeeraus: Elina Niskala / Säveltäjä: Emil Sana

Clermont-Ferrand

Ranskalainen Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaali järjestetään verkossa 29.1.–6.2.2021. Haikaran lisäksi festivaalin virallisessa ohjelmistossa nähdään viime maaliskuussa Tampereen elokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnon voittanut To Teach a Bird to Fly. Minna Rainion ja Mark Robertsin ohjaama lyhytdokumentti on mukana European Short Film Audience Award -sarjassa.

Lepäisit(kö) jo rauhassa, komisario Palmu vai Finlandia-vodkaa, komisario Palmu?

Viime kesänä vierailin Jenni Tuusjärven ja Marija Baikinan Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa, joka loppuvuoden aikana osoitti helliä tunteita myös komisario Palmua, suomalaisia sotaelokuvia sekä Suomi-Neuvostoliitto-yhteistyöelokuvia kohtaan. 

Tällä viikolla vierailin Kaikki rakastavat -podcastissa, kun erikoisohjelman syynissä oli Renny Harlinin tuleva komisario Palmu -elokuva. Kuunnelkaapa alla olevista linkeistä minkälaista elokuvaa odotamme valmistuvaksi vuonna 2023.

Uhka vai mahdollisuus?

Spotify: https://open.spotify.com/episode/66Z8g80YXIlnGlZlwTyHKd?si=Fwa97qZNRPShrW39zDWSDA
Soundcloud: https://soundcloud.com/kaikkirakastavatpodcast/39-erikoisjakso-palmun-paluu

Poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2020) ovat elokuvateatterit murheellisesti jälleen laajalti kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi. Alkusyksystä näytti jo elokuvateattereiden, elokuvafestivaalien ja ylipäänsä valkokangasolosuhteissa esitettävän elokuvalevityksen suhteen valoisammalta, mutta koronakaamos vei toiveet mennessään. 

Elokuva-alan (siinä missä koko kulttuurialan) tilanne näyttää huolestuttavalta ja mikä pahinta, tulevaisuus on täysin sumun peitossa. Koronarokotteiden jakaminen on aloitettu viime päivinä hoitohenkilöstölle jo Suomesssakin, mutta koronarajoitusten ollessa näin tiukat, ei elokuvateattereihin ole suurimmissa asutuskeskuksissa mitään asiaa ennen tammikuun puolta väliä. Se on musertavaa ja tuntuukin siltä kuin kehosta puuttuisi yksi raaja, kun ei ole pääsyä tunteiden temppeleihin, elokuvateattereihin, elävän musiikin äärelle, rock-klubeille tai teatterin ilmaisuvoiman kiihdyttäväksi. E l ä v ä n ä.

Päättyvä elokuvavuosi alkoi kohdallani Markus Lehmusruusun koko perheen elokuvalla Risto Räppääjä ja pullistelija (2019) ja päättyi Hilary Audusin tunteikkaaseen lyhytanimaatioon Lumiukko ja lumikoira (The Snowman and the Snowdog, 2012). Katsoin poikkeusvuonna 2020 kaikkiaan 345 elokuvaa, joista 221 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja peruuntuneista (tai virtuaalivirtaan hukkuneista) elokuvafestivaaleista johtuen vain 118 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 34 % kaikista. Vertailun vuoksi vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit kotimaassa olivat Tampereen Plevna (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta), Suomen elokuvasäätiön Kino K-13 (leipätyön puitteissa) sekä Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta). Vuoden katseluolosuhdevoittajaksi selviytyi kuitenkin vuosien tauon jälkeen tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä ja blu-ray:lta kaikkiaan 126 elokuvaa (eli 37 % kaikista). Kymmeneltä eri suoratoistopalveluksi laskettavalta alustalta (joista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Netflix ja ehkä yllättäen, YouTube) katsoin 88 elokuvaa (eli 26 % kaikista). Poikkeusolojen cinefiliasta kirjoitin myös erillisen blogimerkinnän syyskuun loppupuolella.

Vuoden parhaiden elokuvien listaaminen oli ehkä vaikeampaa kuin koskaan johtuen elokuvalevityksen vaikeasta tilanteesta globaalin pandemian keskellä. Alla kuitenkin poikkeusvuoden mieleenpainuvimmat elokuvakokemukset.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin poikkeusvuonna 2020:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/esitysformaatti/esityspaikka]

Turist [Turisti] (Ruben Östlund, 2014) - DVD

Neiti Aika [Lady Time] (Elina Talvensaari, 2019) - DCP, Tampere Film Festival

Kramer vs. Kramer [Kramer vastaan Kramer] (Robert Benton, 1979) - Netflix

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) - Yle Areena
1917 [Taistelulähetit - 1917] (Sam Mendes, 2019) - DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) - DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Joon Ho, 2019) - DCP, Tennispalatsi

Dinosaurus (Veikko Aaltonen, 2021) - Vimeo

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) - Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) - Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) - Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) - DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) - DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia [Tuokaa Alfredo Garcian pää] (Sam Peckinpah, 1974) - Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) - Cinema Orion

Taking Off [Taking Off - otetaan hatkat/Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) - DVD

Earthlings (Shaun Monson, 2005) - Vimeo

The Beguiled [Korpraali McB/Korpraali John McB] (Don Siegel, 1971) - Blu-ray

The Taking of Pelham One Two Three [Pelham 1-2-3 kaapattu] (Joseph Sargent, 1974) - Yle Teema

Forushande [The Salesman/Kauppamatkustaja] (Asghar Farhadi, 2016) - Yle Areena

Ruben Östlundin Turisti (Turist, 2014)

Pinnan alta:
Mystify: Michael Hutchence (Richard Lowenstein, 2019) - Yle Teema

The Party [Pahuksenmoiset pirskeet] (Blake Edwards, 1968) - DVD

1943 elokuu (Veikko Aaltonen, 1990) - Vimeo

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) - Vimeo

Dronningen [Queen of Hearts] (May el-Toukhy, 2019) - Viaplay

Näkemiin 2020, kuulemiin 2021.

Post scriptum 3.3.2021: Tulin osallistuneeksi, jo kolmatta vuotta peräkkäin, myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan parhaiden elokuvien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

1. Top 10 (2020/2019)

I’m Thinking of Ending Things (Charlie Kaufman, 2020) – Netflix

Soul [Soul – sielun syövereissä] (Pete Docter & Kemp Powers, 2020) – Disney+

Kubrick by Kubrick [Kubrick omin sanoin] (Gregory Monro, 2020) – Vimeo

Badaren [Swimmer] (Jonatan Etzler, 2020) – George Conchon Theatre, Clermont-Ferrand (Clermont-Ferrand International Short Film Festival / Scandinavian Market Screenings)

Eden (Ulla Heikkilä, 2020) – DCP, Tennispalatsi

Neiti Aika (Elina Talvensaari, 2019) – DCP, Tampere Film Festival

Diego Maradona (Asif Kapadia, 2019) – Areena

1917 [Taistelulähetit – 1917] (Sam Mendes, 2019) – DCP, Itis

Der goldene Handschuh [Kultainen hansikas] (Fatih Akin, 2019) – DVD

Gisaengchung [Parasite] (Bong Junho, 2019) – DCP, Tennispalatsi

2. Top 10 (-2018):

Turist (Ruben Östlund, 2014) – DVD

Kramer vs. Kramer (Robert Benton, 1979) – Netflix

The VVitch: A New-England Folktale (Robert Eggers, 2015) – Blu-ray

Mustang (Deniz Gamze Ergüven, 2015) – Yle Areena

Long Weekend (Colin Eggleston, 1978) – Blu-ray

The Last House on the Left (Wes Craven, 1972) – DVD

Funny Games (Michael Haneke, 1997) – DVD

Bring Me the Head of Alfredo Garcia (Sam Peckinpah, 1974) – Blu-ray

Les diaboliques [Pirulliset] (Henri-Georges Clouzot, 1955) – Cinema Orion

Taking Off [Otetaan hatkat] (Milos Forman, 1971) – DVD

Kuvat elävät eli kun juna saapui asemalle

Päivälleen 125 vuotta sitten, 28.12.1895 Lumièren veljekset järjestivät Pariisissa maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen.

28.6.1896 oli Helsingin vuoro, kun Cinématographe Lumiére oli saapunut ensivierailulle Suomeen. Esityspaikaksi oli valittu vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti XIV yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Lähde: Eläviksi syntyneet kuvat - suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930.

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

"Following the failure of Body Double and the virulent attacks from feminists, I wanted to distance myself from the Hitchcock thriller. I had to re-invent myself. This time, no one can accuse me of ripping off Hitchcock" - Brian De Palma 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvun puolivälin lähestyessä Brian De Palma kiinnostui, hetkellisesti, musiikkivideosta ilmaisumuotona. Osansa oli varmasti Kuolema tulee kahdesti -elokuvaan (Body Double, 1984) filmatulla Frankie Goes to Hollywoodin Relaxilla (1983), mutta ohjaamalla Bruce Springsteenille Dancing in the Dark -videon De Palma liittyi John Landisin (Michael Jacksonin Thriller, 1983) rinnalle tunnettuna elokuvaohjaajana, joka ohjasi myös musiikkivideoklassikon. Innovatiivisuudessaan Dancing in the Dark jäi valovuosien päähän (lyhyt)elokuvamaisesta (meta)kauhuvisiosta, jota Landisin Thriller edusti. Kasarin edetessä Michael Jacksonin parissa työskenteli myös De Palman vanha ystävä Martin Scorsese (Bad, 1987).

Kuolema tulee kahdesti oli ajanut De Palman taloudelliseen ja taiteelliseen umpikujaan väkivaltaisten trillereiden tekijänä. Uudistuminen elokuvantekijänä tapahtui yllättäen hölmöilevällä gangsterikomedialla Wise Guys (1986). Joe Piscopon ja Danny DeViton tähdittämää elokuvaa yritettiin markkinoida komediana, jossa yhdistetään Ohukainen ja Paksukainen Kummisetään, mutta lopputulos ei nostattanut innokasta liikehdintää lippuluukulle. Wise Guysilla De Palma kuitenkin osoitti studiolle, tässä tapauksessa United Artistsin ja Metro-Goldwyn-Mayerin fuusiolle, että hän pysyi budjetissa ja aikataulussa, mikä oli ollut problemaattista Scarfacen (1983) suhteen. Seuraavasta ohjauksesta tulikin yksi uran tärkeimpiä.

Lahjomattomien (The Untouchables, 1987) kuvauksista. Brian De Palman vasemmalla puolella parhaan miessivuosan Oscarilla palkittu Sean Connery (1930-2020).

David Mametin kirjoittamassa Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987) eletään kieltolain aikaa Al Caponen (Robert De Niro) mellastaessa gangsterijoukkoineen. Agentti Elliot Ness (Kevin Costner) kokoaa oman erikoisyksikkönsä saadakseen rikolliset kuriin. De Palman näkemys rikollisuuden vaivaamasta Chicagosta on verisempi kuin monien hänen edeltäjiensä, mutta hän ei anna verivirtojen häiritä tarinaa tai näyttelijöiden vahvoja suorituksia. Sean Connery esittää elämäänsä kyllästynyttä poliisia, Malonea, jolle Mamet on kirjoittanut elokuvan herkullisimmat vuorosanat. Connery saikin roolistaan sivuosa-Oscarin. Metodinäyttelemistä harrastava De Niro lihotti itseään ja käytti Caponen räätälien valmistamia vaatteita (tarinan mukaan alusvaatteita myöten!) päästäkseen paremmin sisälle Caponen hahmoon. Klassisen rikoselokuvan piirteet täyttävä Lahjomattomat on vahvan elokuvakerronnan juhlaa, jota täydentää Ennio Morriconen loistelias musiikki. Elokuvan kohtauksista erityisen muistettavaksi on jäänyt rautatieaseman portaikkoon sijoittuva jakso, jolla De Palma osoitti kunniaa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (Bronenosets Potjomkin, 1925). 

Sodan arvet (Casualties of War, 1989) on lähellä ensiluokkaista Vietnam-elokuvaa. Se on syvän humaani puheenvuoro raaistuvasta sodankäynnistä. Sen valmistuminen viivästyi kuitenkin vuosilla, minkä tuloksena se jäi Oliver Stonen Platoonin (Platoon -nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Sean Penn tekee tehokkaan iljettävän roolisuorituksen psykoottisesti komentavana upseerina, jonka vastapuolena nähdään uransa rankimmassa paikassa Michael J. Fox. De Palman uran henkilökohtaisesti tärkein projekti joutui studion pompottelemaksi ensi-iltapäivän suhteen, eikä se ohjaajan tyrmistykseksi menestynyt elokuvateatterilevityksessä.

Tom Wolfen maineikkaaseen romaaniin pohjautuvasta Turhuuksien roviosta (The Bonfire of the Vanities, 1990) tuli De Palman uran kallein floppi. Amerikkalaisesta rahan huumasta, repivästä kilpailusta ja rotupolitiikasta kertova suurromaani vääntyi De Palman näpeissä ilottomaksi karikatyyrikomediaksi. Väärissä rooleissa äheltävät Tom Hanks, Bruce Willis ja Melanie Griffith vievät elokuvaa tahtomattaankin kylmään ja falskiin suuntaan. Purevan yhteiskunnallisen satiirin sijasta De Palma tekee puisevan groteskia komediaa. Ohjaajalle tyypillinen tekninen taituruus on epäonnistuneen elokuvan harvoja ilonaiheita.

Taiteellisesti ja taloudellisesti tyrmäävän flopin jälkeen De Palma palasi hitchcockiaanisen trillerin arkkityyppiin elokuvalla Kahdet kasvot (Raising Cain, 1992). Persoonallisuushäiriöitä ja unen logiikkaa yhdistellyt elokuva kertoo arvostetusta lapsipsykologista, jonka mielessä puhkeaa raivoisa skitsofrenia. Yhdessä sivupersoonallisuuksiensa, väkivaltaisen rikollisen, ujon pikkupojan sekä ylisuojelevan lastenvahdin, kanssa psykologi aloittaa äidinmurhien sarjan. Hysteerisessä pääosassa (pääosissa?) nähdään John Lithgow, jonka moniulotteinen roolityö liikkuu pahimmillaan tahattoman komiikan suuntaan. Kiehtovasta lähtöasetelmasta huolimatta Kahdet kasvot jää vaisuksi jälkinäytökseksi De Palman 1970- ja 80-lukujen tähtihetkistä.

David Koeppin käsikirjoitukseen perustuvassa Carlito's Wayssa (1993) De Palman ote on kypsä ja konstailematon. New Yorkin puertoricolaiseen alamaailmaan sijoittuvassa tarinassa De Palman ja Al Pacinon luontainen ekspressiivisyys purkautuu kehittelyssä, jossa tragiikka yhdistyy ironiaan ja huumoriin. Siinä on samaa vivahteikasta ja hienosyistä luopumista tuhoisista intohimoista, joka teki samaan aikaan Clint Eastwoodin Armottomasta (The Unforgiven, 1992) ja Täydellisestä maailmasta (A Perfect World, 1993) niin puhuttelevia. Kun on miekkaan tarttunut, siihen myös hukkuu...

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä

"Minä menen Ameriikkaan,

sinne menevät kaikki.

Kultasannalla sannoitettu

on Ameriikan raitti."

Antti Tuurin romaaneja on filmattu aalloittain. 1980-luvun lopulla elokuviksi sovitettiin Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989), jotka menestykkäästi ohjasi Pekka Parikka. Peräti Suomen Sergio Leoneksi nimitetty Parikka sai Pohjanmaalla 180 000 valkokangaskatsojaa ja kriitikoiden hyväksynnän erityisesti komealla ensemble-näyttelijäkaartillaan. Talvisota (1989) pisti yleisömenestyksen suhteen tuntuvasti paremmaksi ja houkutteli päälle 600 000 katsojaa seuraamaan "Josif Stalinin alkuperäiskäsikirjoitukseen" pohjaavaa sotaepookkia. Vuosituhannen vaihteessa Tuuri nousi jälleen esiin Olli Saarelan mietteliäällä jatkosotadraamalla Rukajärven tie (1999) ja Ilkka Vanteen persoonattomalla Lakeuden kutsulla (2000). Viimeisin pitkäksi näytelmäelokuvaksi sovitettu Tuuri-filmatisointi on AJ Annilan vaikuttava Ikitie (2017).  

Pohjanmaan ja Talvisodan kanssa samalle menestysapajalle pyrki elokuvaohjaaja Lauri Törhönen romaanifilmatisoinnilla Ameriikan raitti (1990). Kirjan tavoin elokuva seuraa Pohjanmaalla mattokutomoa pitävää Erkki Hakalaa (elokuvassa Kari Sorvali) ja hänen huonekaluyrittäjäystäväänsä Taistoa (elokuvassa Jari Järvimaa). Esi-isien tavoin heillä on mielessä maastamuutto ja Ameriikan raitti. Heitä ei kuitenkaan uhkaa nälkä, vaan suomalainen verottaja. Pimeää rahaa vyötäisilleen teipanneina he matkaavat Floridan auringon alle odottamaan verorikkomusten vanhenemista. Mukaan lähtee Erkin raskaana oleva vaimo Kaisu (elokuvassa Mari Rantasila).

Tuurin romaanissa omapäinen huumori leikkaa syvältä mustanpuhuvana, mutta satiiri, jota alkuperäistekstissä on, ei välity Lauri Törhösen filmatisoinnista. Törhösen Ameriikan raitti on sikaileva, alkoholilla itsensä käynnissä pitävä, mutta lopulta pahaa närästystä kärsivä lopunajan elokuva. Elokuvan miespäähenkilöt ovat metelöiviä talousrikollisia, kielitaidottomia ja supisuomalaisia katkeraan loppuun saakka. Elokuvassa ihaillaan amerikkalaista vapautta, äveriästä elämää, autoja, maanteitä, miesten valtaa ja naiskauneutta. Siinä ryypätään, saunotaan ja hikoillaan. Aurinkoa otetaan viinanhuuruisen kortinpeluun lomassa. Lopulta iho palaa, kun suomalainen kaljamaha saa liikaa polttavaa aurinkoa Floridan taivaan alla.

Kaisu (Mari Rantasila) ja Erkki (Kari Sorvali)

Työt ei suju, kieltä ei ymmärretä, viina maistuu ja raskaana oleva akkakin vain mäkättää. Katkeruus nousee pintaan ja rasistisilta yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä. Törhönen marssittaa surutta kankaalle joukon liki kolonialistisesti "eksoottisia" naisia, joiden tärkein tehtävä on heiluttaa maitorauhasia suomalaisjunttien naaman edessä. Tuntuu usein kuin Törhönen haluaisi osoittaa katsojalle, että "katsokaapa näitä naisia! Ne ovat erilaisia kuin meidän pirjomme ja annelimme". Hakalan Erkin hetki maksullisen naisen kanssa on enemmän viinanhuuruista vaikerointia kuin ilotuulista antautuneisuutta. Se tiivistää huomaamattaan paljon koko elokuvan olemuksesta.

"Mun elokuvissa on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuvia kuin keskimäärin suomalaisissa elokuvissa. Se on Hollywood-elokuvan rytmi." (Lauri Törhönen, 1991)

Ameriikan raitti on elokuva, jota ei enää tehtäisi - ja siksi se tuntuu hämmentävällä tavalla eksoottiselta. Avoimen rasistinen elokuva tuntuu palavan karrelle, se on kuin juppikulttuurin viimeiset bileet ennen kuin 1990-luvun syvä lama otti niskalenkin suomalaisista. Lopunajan juhlat, joita seuraa hypnoottisesti turvallisen etäisyyden (turvavälit!) päästä, mutta joihin ei itse haluaisi osallistua. Sydämetön elokuva pitkittää nuoruutta, tai juhlien jatkoja, joiden olisi jo pitänyt loppua. 

Tapani (Markku Huhtamo) ja Taisto (Jari Järvimaa) dollareiden lumoissa.

Kari Salminen pohti aikalaisarviossa (Filmihullu 3/1990), että "Ameriikan raitti on muodollisessa mielessä melkeinpä jatko-osa Törhösen edelliselle elokuvalle Insiders (1989). Nytkin viimeinen puolituntinen on kuin kokonaan toisesta elokuvasta peräisin. Tästä voitaneen johtaa, että ohjaaja kärsii jostakin seuraavista: epätavallinen huumorintaju, pakkomielle jenkkiviihteen kaavoista tai kyvyttömyys käsitellä vain yhtä elokuvaa kerrallaan." Kansan Uutisissa (14.2.1990) Salminen jatkoi vielä: "Ameriikan raitti on tärkeä elokuva. Se näyttää, että realismikin on pelkkä kerronnallisten konventioiden tuote. Jos elokuvantekijä ei osaa tai halua pitäytyä yhtenäisessä kerrontatavassa, tuloksena on väistämättömästi joko avantgardea tai huonoa elokuvaa. Arvatkaa kumpaan luokkaan Ameriikan raitti asettuu?" 

Ilta-Sanomissa (9.2.1990) Sakari Toiviainen asetti Ameriikan raitin osaksi suomalaisen elokuvan jatkumoa: "Hauskuutta on se, kun pohjalainen perusjätkä juo viinaa ja törmäilee kielitaidottomana amerikkalaisen elämäntavan viidakossa tai kun juhlitaan ja ihmiset molskahtavat uima-altaaseen. Melko tarkalleen 30 vuotta sitten sai ensi-iltansa kotimainen elokuva nimeltä Molskis, sanoi Eemeli, molskis. Tuottaja Jörn Donnerin kuuluisan määritelmän mukaan se oli suomalaisen elokuvan aikaa vuonna nolla. Kehitystä on epäilemättä tapahtunut: Eemeli on vaihtunut Antti Tuuriin, uimastadion Floridan uima-altaisiin, värikuvaus on yleistynyt ja Åke Lindman puhuu englantia."

Tallennettu hetki Ameriikan raitin kuvauksista.

Oudointa tässä kaikessa on, että Ameriikan raitti ei kuitenkaan ole huono elokuva, sillä tavalla kuin vaikkapa ohjaajansa kylmän sodan kalkkuna Tropic of Ice - Jään kääntöpiiri (1987). Ameriikan raitti on usein melko kiehtovasti, jopa charmantisti näytelty, teknisesti huoliteltua jälkeä ja sen avoimessa härskiydessä on häpeällistä vetovoimaa. Elokuvaa toki välillä katsoo campina, mutta samalla tavalla kuin nämä katajaisen kansan (anti)sankarit kapsahtavat mäntyjen sijasta palmuihin, johdattaa Ameriikan raitti katsojaansa kohti jotain kiellettyä attraktiota. Voyerismia? Ehkä. Eksploitaatiota? Kyllä! Road-movie -henkiselle rekkaseikkailulle lähtenyt Erkki Hakalakin löytää itsensä lopulta madeinfinland-Tarzanina rämeiden alligaattoreiden seasta.

Selvää on kuitenkin, että Törhösen Insiders ja Ameriikan raitti ovat melkoisia aikamatkoja cityjuppien ja talousasiansa sotkeneiden äijien maailmaan. Molemmissa elokuvissa vedetään viinaa ja sekoillaan, pyritään seksikkyyteen ja himoitaan valtaa ja vaurautta, mutta lopulta naamarin alta löytyy vain itkuinen krapula. Ja koti-ikävä. Onneksi Pohjanmaa antaa anteeksi - ja vaimo.

Lähteinä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 14.10.2020)

Puhetta Tuurin ja Parikan Talvisodasta

Vierailin jälleen Jarmo Laitanevan toimittamassa Ylen radio-ohjelmassa Kirja vs. Leffa. Tällä kertaa aiheena oli Antti Tuurin Talvisota (1984) ja sen pohjalta filmattu Pekka Parikan elokuva (1989). Kiinnostuneet voivat kuunnella allekirjoittaneen ja elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan ajatuksia täältä.

Tässä myös ne edelliset ohjelmat, joissa olen vieraillut:

Maa on syntinen laulu

Trainspotting

Tuntematon sotilas