Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan

kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kaunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä 50 vuotta

Kaanonia ravistellen

Englantilainen elokuvalehti Sight & Sound tunnetaan erityisesti lehden järjestämistä "maailman paras elokuva" -äänestyksistä, joiden tulokset kerätään vuosikymmenen välein. British Film Instituten jo vuodesta 1932 ilmestyneessä lehdessä julkistettiin loppuvuodesta 2022 tuoreimman äänestyksen tulokset. Mediahuomio olikin taattu, koska "parhaiden kaanon" sai historiallisen myllerryksen osakseen. Taakse jäivät citizenkanet ja vertigot, kun paalupaikalle kiilasi Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975). Suomessa vasta Sight & Sound -voittonsa jälkeen elokuvateatterilevityksen saanut Jeanne Dielman on noussut viime vuosina avainteokseksi, kun elokuvan historiaa on tarkasteltu historiallisen revisionismin näkökulmasta. Uudessa tarkastelussa on korostunut aiemmin vaiettujen naistekijöiden osuus taiteenlajin kehityksessä.

Jeanne Dielmanin voitto sai viime vuoden puolella sekä riemastuneen vastaanoton että liki hämmästyneen raivon osakseen. Helsingin Sanomien Tero Kartastenpää totesi Akermanin feministisen elokuvan olevan kapinoivan taitavimmin perinteisen maskuliinista elokuvakaanonia vastaan ja samalla näpäytys Hollywoodin väkivaltakultakimpaleille. Zeitgeistille tyypillisesti sosiaalinen media toimi joukkotuomioistuimena vastapuolien kamppailulle.

Maailman paras elokuva: Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles

Kymmenen kärki maailman merkittävimmistä elokuvista näyttää nykyään tältä:
1. Chantal Akerman: Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles / Jeanne Dielman (1975)

2. Alfred Hitchcock: Vertigo / Vertigo - punainen kyynel / Punainen kyynel (1958)

3. Orson Welles: Citizen Kane* (1941)

4. Yasujiro Ozu: Tokyo monogatari / Tokyo Story / Ensimmäinen matka (1953)

5. Wong Kar-Wai: Fa yeung nin wa / In the Mood for Love / Rakkaus käy taloksi (2000)

6. Stanley Kubrick: 2001: A Space Odyssey / 2001: Avaruusseikkailu (1968)

7. Claire Denis: Beau Travail (1998)

8. David Lynch: Mulholland Drive (2001)

9. Dziga Vertov: Tshelovek s kinoapparatom / Mies ja elokuvakamera (1929)

10. Gene Kelly & Stanley Donen: Singin' in the Rain / Laulavat sadepisarat (1952)

* elokuvaa on levitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Himo, Citizen Kane - sensaatioiden mies. Alkuperäisnimi on kuitenkin vakiintunut suomenkieliseksi nimeksi.

Kymmenen kärjestä saivat huutia Jean Renoirin Pelin säännöt (La Régle du jeu, 1939 nyt #13), F.W. Murnaun Auringonnousu (Sunrise, 1927 nyt #11), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956 nyt #15), Carl Theydor Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928 nyt #21) sekä Federico Fellinin 8½ (1963 nyt #31).

Vuosikymmen sitten viidenkymmenen parhaan elokuvan joukkoon mahtui silloisen neljännesvuosisadan (1987-2012) ajalta viisi elokuvaa (kolme fiktiota ja kaksi dokumentaaria). Nyt kuluneen 25 vuoden ajalta (1997-2022) mukana on neljä elokuvaa, joista edellä mainittujen In the Mood for Loven, Mulholland Driven ja Beau Travailin mukana on Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu, 2019). Ehkä aika tekee tässä itselleni temput, kun Nuoren naisen muotokuva, Barry Jenkinsin Moonlight (2016) ja Jordan Peelen Get Out (2017) tuntuvat minusta aivan liian "tuoreilta" maailman parhaiden elokuvien listalle.

Listaus parhaimmista elokuvista ulottuu kaikkiaan TOP 250:ksi, jonka voi katsastaa esimerkiksi Sight & Sound -lehden nettisivuilta. 

Kymmenen vuotta sitten muodostin oman TOP 10 -listan Sight & Soundin TOP 50 pohjalta. Ehkä tällaistakin listaa on metkaa tarkastella kymmenen vuoden sykleissä, joten alla oma TOP 10 (kronologisessa järjestyksessä) noiden viidenkymmenen parhaimman listalta:

Charles Chaplin: City Lights / Kaupungin valot (1930)
Vittorio De Sica: Ladri di biciclette / Polkupyörävaras (1948)
Akira Kurosawa: Rashômon / Rashomon - paholaisen temppeli / Rashomon - paholaisen portti (1950)
Billy Wilder: Some Like It Hot / Piukat paikat (1959)
François Truffaut: Les Quatre cents coups / 400 kepposta (1959)
Alfred Hitchcock: Psycho / Psyko (1960)
Francis Ford Coppola: The Godfather / Kummisetä (1972)

Stanley Kubrick: Barry Lyndon (1975)
Martin Scorsese: Taxi Driver / Taksikuski (1976)

Jane Campion: The Piano / Piano (1992)

Kysyin sitä jo vuosikymmen sitten ja nyt yhä painavammin, missä ovat Chaplinin poika (The Kid, 1921) tai Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)? Niitä ei löydy edes 250 parhaan joukosta! Ja onhan nyt John Singletonin Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood, 1991) parempi kuin yksikään Spike Leen elokuva, eikö?

Vuoden 2022 parhaiden listoja

Metakino-festivaalilta ja Filmihullun sivuilta tuttu HT Nuotio on ansiokkaasti koonnut suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistoja jo puoli vuosikymmentä. Itsekin tulin osallistuneeksi äänestykseen jo viidettä kertaa. Hajontaa oli tällä kertaa poikkeuksellisen paljon ja ilmiannettuja nimikkeitäkin peräti toistasataa (!). Kokonaisuudessaan suomalaiset filmihullut nostivat viime vuoden parhaimmiksi elokuviksi S.S. Rajamoulin intialaisen toimintadraaman RRR ja Ruben Östlundin hersyvän yhteiskuntasatiirin Triangle of Sadness. Jälkimmäinen on ehdolla ensi viikonlopun Oscar-karkeloissa peräti kolmesta pystistä (paras elokuva, paras ohjaus ja paras alkuperäiskäsikirjoitus).

Film-o-holicin toimituskunta äänesti myös viime vuoden parhaista elokuvista. Voittajaksi kiri Baz Luhrmannin fanikultin syntyä taidokkaasti kuvannut Elvis, perässään Julia Docournaun repivä Titane ja Kenneth Branaghin  hieno kasvudraama Belfast.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta, yhdeksättä kertaa. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Hanna Bergholmin psykologisen kauhuelokuvan Pahanhautoja ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi Cannesissa Kultaisella palmulla palkitun Titanen.

Ruben Östlundin Triangle of Sadness kisaa tulevana viikonloppuna tärkeistä Oscar-palkinnoista.

Vihattu ja ihailtu dinosaurus - Niko Jutilan elämäkertakirja Rauni Mollbergista on ensiluokkaista työtä

”Jos Sergei Eisenstein dramatisoi kuin matematiikan maisteri ja Federico Fellini kuin kukkakauppias, niin Molle dramatisoi kuten teurastaja.” - Ensio Suominen

Rauni Mollberg (1929-2007) oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Miehen elokuvien estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Molle sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia. 

Elokuvataiteen ensimmäiseksi akateemikoksi vuonna 1989 nimitetyn Mollbergin uljaimmat työt löytyvät 1960- ja 80-luvuilta, jolloin syntyivät mm. elokuvat Maa on syntinen laulu (1973) ja Tuntematon sotilas (1985) sekä paljon muistellut televisiotyöt Lapsuuteni (1967), Tehtaan varjossa (1969), Sotaerakko (1972) ja Siunattu hulluus (1975). Elokuvatutkija Antti Alanen on todennut Elokuvantekijät-kirjassaan (2012), että "fotokemiallisen lihallinen olemus korostui näiden elokuvien unohtumattomassa kuvauksessa". Mollbergin parhaimpien töiden elokuvaajina toimivat Hannu Peltomaa, Kari Sohlberg, Markku Lehmuskallio, Esa Vuorinen ja Kjell Lagerroos. 

Molleksi kutsutun auteurin jälkimaine on alkanut varjostaa ohjaajan suuruuden päiviä. Kotimaiseen elokuvaan erikoistuneen tietokirjailija Niko Jutilan Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat -kirjan suurin saavutus onkin siinä, että se kertoo rehellisesti ja kaunistelematta Mollbergin sikamaisesta käytöksestä, vallan väärinkäytöstä ja ohjausmetodien arvaamattomuudesta väheksymättä ohjaajasuuruuden laadukkaimpien töiden arvoa. Jutilan teos onnistuu taiteilijaelämäkertojen haasteellisessa tehtävässä: kuinka jakaa kertomus henkilökohtaisen elämän ja taiteen välille. Näin ollen se on myös syventävää jatkoa Veikko Aaltosen ansiokkaalle Dinosaurus-dokumenttielokuvalle (2021).

Teatterikoulusta kansainvälisille areenoille

Mollbergin oppi näyttelijäntyöstä syntyi teatterikoulussa, jossa samalla legendaarisella vuosikurssilla opiskelivat myös mm. Mikko Niskanen, Jussi Jurkka, Veikko Sinisalo ja Leo Jokela. Niskasen kanssa Mollberg jakoi hetken aikaa myös Helsingin Katajanokalla opiskelija-asuntoa ja ohjaajaurillaan he kohtasivat myöhemmissä vaiheissa monessa kohtaa. 

1950-luvun alussa Molle työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana Joensuun ja Kuopion teattereissa, kunnes vuonna 1963 hänestä tuli Yleisradion televisioteatterin ohjaaja. Vasemmistoradikalismin aallossa Mollberg savustettiin ulos Yleisradion televisioteatterista, mutta uusi asemapaikka löytyi Yleisradion TV2:n teatteriosaston ohjaajana, jossa hän vaikutti vuodet 1968-86. Aktiivivuosina elokuvia ja televisioteatteria syntyi mm. Timo K. Mukan, Väinö Linnan, Aapelin, Erno Paasilinnan ja Toivo Pekkasen teksteistä. 

Mollberg teki läpimurtonsa elokuvantekijänä valkokangasdebyytillään Maa on syntinen laulu, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Reilusti yli 700 000 katsojaa kerännyt elokuva herätti kohua alastomuudellaan ja "arktisella" seksin kuvauksellaan. Aikalaisarvioissa se otettiin vastaan voittopuolisesti kehuen: Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti (HS 3.11.1973) sen olevan "elokuvan, jota olemme - vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia". Aamulehden Erkka Lehtola (Aamulehti 2.11./3.11.1973) jatkoi, että "elokuvaa on tehty kuin veitsenterällä, uhkarohkeasti, ja tuloksena on voimakkaasti vaikuttava teos, joka kyllä liikahduttaa jokaisen katsojan tunnemaailmaa." 

1970-luvun suomalaiseksi elokuvaksi Maa on syntinen laulu onnistui saavuttamaan myös kansainvälisen yleisön poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla. Le Monden kriitikko Jacques Siclier kirjoitti (17.3.1978) "elokuvan voiman olevan siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeällä runollisuudellaan luonnon kiertokulusta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden. Mollberg ei tuomitse ainuttakaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään."

Maritta Viitamäki Maa on syntinen laulu -elokuvan (1973) pääroolissa Marttana

Jutila kuvaa kirjassaan hersyvästi Syntisen laulun jälkimaininkeja: taloudellista menestystä ja "outojen pohjoismaisten" elokuvien kulttuurivientiä viinan kyllästämällä 1970-luvulla. Kielitaidottoman suomalaisjoukon pöllähtäessä Cannesin, Berliinin tai Locarnon elokuvajuhlille, tarvittiin apua kosmopoliitin Jörn Donnerin vetovoimasta. Kulttuurin moniottelija Donnerin ja rivosuisen Mollbergin egot joutuivat elokuvasta toiseen törmäyskurssille. 

Mollen uran magnum opus, Tuntemattoman sotilaan värillinen uudelleenfilmatisointi, syntyi kohun ja odotusten saattelemana 1980-luvun puolivälissä. Väinö Linnan alkuperäistekstille uskollinen elokuva on jyrkästi sodanvastainen ja naturalistisessa otteessaan suorastaan härnäävä. Mollberg ei tehnyt kaupallisia myönnytyksiä ja riisui sodalta kaiken glorian. Elokuva alkaa elävän nuoren miehen ruumiista ja päättyy kuolleeseen torsoon. Kuolema on lakoninen toteamus ilman teatraalisuutta. Esa Vuorisen käsivarakuvaus herätti huomiota aina Hollywoodissa saakka, jossa elokuvasta järjestettiin näytöksiä Oscar-kampanjoinnin ja elokuvaviennin merkeissä. Tiettävästi Tuntemattoman näki tuolloin myös Steven Spielberg, joka elokuvasta vaikuttuneena hankki itselleen yksityisen filmikopion suomalaisten korpisotureiden kohtalonhetkistä. Yllättäen Jutilan kirja vaikenee tältä osin.

Julmien metodien äärellä

Pelottavan ailahtelevaisen Mollbergin ohjausmetodit olivat säälimättömiä niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan, mutta hienoviritteisyydessä hän saattoi olla, kuten Maa on syntisen laulun apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Pirjo Honkasalokin on observoinut, ensiluokkainen henkilöohjaaja. Mollberg rääkkäsi itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Tuntematonta sotilasta tehdessä hän nukkui vain hätäisiä parin tunnin unia, eikä peseytynyt. Tupakanpolton kuvausten alkaessa terveyssyistä lopettanut 56-vuotias ohjaaja veti itsensä niin piippuun, että tunnusti kuvausten jälkeen kärsineensä rytmihäiriöistä. Liki kymmenen vuotta aiemmin, Aapelin teksteihin pohjautuvan Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) kutsuvierasensi-illassa ohjaaja sai sydänkohtauksen. Molle julisti omaksi maailmankatsomuksekseen maailman turmelevan vaikutuksen: "Aina kun on jotakin hyvää ja kaunista, se myrkytetään pian pois. Ihminen sen tekee, tavalla tai toisella. Sekä itselleen, luonnolle että kanssaihmisille."

Kirjaan haastateltujen aikalaiskokijoiden mukaan Mollberg oli perheenjäsenilleen pahimmillaan julkista nöyryyttämistä harjoittava ihmishirviö, erityisesti skitsofreniaa sairastaneelle pojalleen Heikille. Omaleimainen viha/rakkaussuhde omaan poikaan kesti jopa puukotuksen. Tytär, teatteriohjaaja Eira Mollberg (1957-) analysoi kirjassa, että Mollen käytöksessä oli pahimmillaan suoraa pahuutta ja hän omi julmat menetelmänsä omalta isältään, alkoholismiin taipuvaiselta hämeenlinnalaisautoilijalta. 

Tyrannimaiseen käytökseen sekä taiteessa että siviilielämässä vaikutti myös Mollbergin teatterikouluaikainen rehtori Wilho Ilmari, joka yritti herättää näyttelijöissä tunnereaktioita liki hinnalla millä hyvänsä. Ilmarin opin Molle imi itseensä: tietyt ihmiset oli suututettava, jotta nämä sai aktivoitua. ”Kaiken mitä olen myöhemmin tehnyt, olen rakentanut sille perustalle, jonka häneltä sain.”, Molle tunnusti vuosikymmenten päästä. 

Tehtaan varjossa -romaanin viimeisen lauseen Molle otti elämän viisaudekseen: "ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." Ajatus muodosti lähtökohdan Mollen tekemisille ja antoi sanoman, jota hän tahtoi julistaa tai hienovaraisesti ujuttaa tarinoihin. Ihmisen oli päästävä pois lähtökuopistaan ja yllettävä korkeammalle.

Mielenkiintoisella tavalla elämäkertakirjuri purkaa myös Mollen julkisuuskuvan ristiriitaisuutta. Omissa oloissaan ja kuvauksissa ohjaaja puhui rehvakkaasti ja rivosti hämäläismurteella, mutta haastatteluissa ja silmäätekevien kulttuuripiirien keskellä Mollberg lausui kirjakielellä runoja ja osasi käyttäytyä fiksusti. Ohjaajan sanallisen räyhäämisen uhriksi filmauksissa usein jäänyt järjestäjä Raimo Mikkola muistelee kirjan haastattelussa Mollen kohdelleen häntä sydämellisesti kuvausten ulkopuolella. Ei tule yllätyksenä, kun kirjan sivuilla kerrotaan Mollen kieltäneen hänen elinaikanaan viritellyt elämäkertakirjat tai henkilökuvadokumentit.

Rauni Mollberg koki sotamies Riitaojan (Hannu Kivioja) Tuntemattoman sotilaan läheisimmäksi hahmoksi.

Nousu ja tuho

Mollbergin ura elokuvantekijänä noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Monumentaalisen ja mainettaan paremman Ystävät, toverit -elokuvan (1990) taloudellinen tappio syöksi Mollbergin uran jyrkkään alamäkeen elokuvantekijänä. Viimeiseksi valkokangaselokuvaksi jäänyt ja kieltämättä totaalisesti epäonnistunut Paratiisin lapset (1994) aiheutti julkisuudessa jo verbaalisen mestauksen. Mollen lähtökohtana oli tehdä "komediaa, jotta elokuvateattereihin saataisiin suomalaiselle elokuvalle katsojia”. Lopputuloksena Paratiisin lapset sai laman näivettämässä ilmapiirissä vain vajaat 3000 katsojaa ja antoi aiheen paitsi populistisiin valituksiin veronmaksajien rahoilla ratsastavasta "korkeataiteesta" myös Ilta-Sanomien (11.11.1994) surullisenkuuluisaan lööppiin: "Mollbergin elokuva teki historiaa: teatteriin ei tullut yhtään katsojaa!" 

Haaveet uusista valkokangaselokuvista eivät enää toteutuneet, mutta Mollberg teki televisiolle vielä elokuvanovelleja Erno Paasilinnan Nuoruusaikoja-kokoelman (1992) tarinoista. Vuosina 1999-2004 valmistuneet lyhytelokuvat jäivät 78-vuotiaana kuolleen elokuvataiteen akateemikon joutsenlauluiksi.

Tietokirjailija Niko Jutila on tehnyt valtavan taustatyön käydessään läpi kirjallisia lähteitä ja haastatellessaan Mollen kanssa työskennelleitä ystäviä ja vihamiehiä sekä hänet tunteneita sukulaisia ja perheenjäseniä. Mittava lähdeaineisto on koostunut tuhansista lehtijutuista, kymmenistä televisio- ja radiohaastatteluista sekä liki kymmentuhatsivuisesta massasta asiakirjoja ja kirjeitä, jotka Mollberg jätti jälkeensä. Ansiokkaan elämäkertakirjan saatesanoissa kiteytetään jotain kiistämätöntä: "Tämä kirja on kertomus yhdestä ihmisestä. Samalla se kertoo eräästä aikakaudesta ja taiteenalasta, suomalaisesta elokuvasta, jonka suurimpia nimiä Rauni Mollberg oli ja on."

WSOY:lle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Olen käsitellyt Rauni Mollbergin elokuvia Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas myös Ylen Kirja vs. Leffa -ohjelman jaksoissa:

Maa on syntinen laulu

Tuntematon sotilas

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Lukeminen kannattaa aina - katsaus uudempaan suomenkieliseen elokuvatietokirjallisuuteen

Elävän elokuvakulttuurin ylläpitämisen perustaa on vireän ja monimuotoisen elokuvateatteri- ja festivaaliverkoston lisäksi myös kotimaisilla kielillä toimitettava elokuvajournalismi- ja tietokirjallisuus. Kun palkkatyönä ammatillisesti tehtävä kulttuurijournalismi alkaa olla monella sektorilla huolestuttavasti henkitoreissaan, voi vaihteeksi kääntää katsetta elokuvatietokirjallisuuden piiriin.

Suomenkielisessä elokuvatietokirjallisuudessa on tapahtunut juuri se, mitä Peter von Baghin (1943-2014) kuollessa osasi ennustaa, pirstaloituminen ja marginalisoituminen. Jos von Bagh kirjoillaan saavutti laajemman suuren yleisön suosion, joka kantoi aina joulu-, rippi-, isän/äitienpäivän- kuin syntymäpäivälahjoiksi, ei vastaavaa ole sittemmin koettu. 

Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan sitä, että viimeisen kahdeksan vuotta olisi eletty tyhjiössä. Elokuvan kulttuurista asemaa tietokirjallisuuden piirissä on pitänyt yllä näkyvimmin elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen. 

Viime vuosien satoa...

Elokuvataiteen valtionpalkinnollakin muistettu Kinnunen on kirjannut ansiokkaasti ylös niin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin historian (30 vuotta rakkautta ja anarkiaa, yhdessä Lauri Lehtisen kanssa, 2017), Suomen elokuvasäätiön puolivuosisataa (Elokuvasäätiön tuella: Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019, 2019) kuin elämäkertoja ohjaaja Dome Karukoskesta (Hymypoika. Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin, yhdessä Matti Rämön kanssa, 2020), elokuvamoguli Jukka Mäkelästä (Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset, 2021) kuin televisiojohtaja Jorma Sairasestakin (Daddy Cool - kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, 2017). Kinnusen ensimmäinen kirja Big Game: Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015) kertoi elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin siihenastisen elämän tarinan ja kertoi sujuvasti siitä kuinka Suomeen syntyi genre-elokuvia rakastava ja niiden pariin tekijöinä hakeutuva sukupolvi. Kinnusen tuorein kirja on Big Gamen sukulaisteos siinä mielessä, että Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi (2022) keskittyy Saara Saarelan ohjaaman suomalaisittain poikkeuksellisen sci-fi-elokuvan tekoprosessiin yksityiskohtaisesti ja informatiivisesti.

Omalla marginaalisemmalla maaperällään kiehtova lukukokemus oli Niko Jutilan Poikki! - Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020), joka nimensä mukaisesti perkasi huolella ja valtavaa taustatyötä arkailematta tekemättä jääneitä suomalaishankkeita. Välillä liki salapoliisimaista työtä tehneen Jutilan kirja on aarreaitta jossitteluun taipuvaisille cinefiileille. Elokuvauutiset-sivustoa ylläpitävän elokuvatuntijan seuraava teos Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat ilmestyy tammikuussa 2023. Se on luonnollisesti jo aiheensa perusteella allekirjoittaneen ostolistalla.

Vihatun ja rakastetun elokuvaohjaajan muotokuva.

Näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden elämäkertakirjallisuuden vyöryssä helmiä on ollut harvassa, mutta sikoja sitäkin enemmän. Pelkästään viime syksynä oli tarjolla niin monta näyttelijäelämäkertaa, että ei laskuissa pysynyt. Paremmasta päästä olivat Tuomas Marjamäen toimittama rehellisessä suorapuheisuudessaan rehevä Vänä elävänä ja Johanna Venhon kirjallisesti ansiokas Martti Suosalon tähänastinen elämä. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on viime vuosina urakoinut definitiivisiksi tiiliskiviopuksiksi Federico Fellinin, Rainer Werner Fassbinderin ja Jean Sebergin elämät.

Vankkaa kulttuurihistoriatietoutta ovat tarjonneet Urmas A. Hilapieli kirjallaan Kino-Suomi - Elokuvan esittämisen historia 1896-2021 (2021), jonka järkälemäisyydessä on monumentaaliset mittasuhteet sekä Suomen Filmiteollisuuden tarinan esseemäisiksi artikkeleiksi koonnut Unelmatehdas Liisankadulla - Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (toimittajina Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi ja Outi Hupaniittu, 2019).  

Yksi on vielä erikseen mainittava, Laajakuva-elokuvaverkkolehden kirjajulkaisu Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 (2020), joka rohkeasti tarjoaa rinnakkaispolun elokuvahistorian peruskaanonille undergroundia, törkyä ja kulttikalkkunoita kaihtamatta.

Suomalaisen elokuvan lyhyestä historiasta

Harvaa tietokirjailijaa voi perustellusti kutsua niin tuotteliaaksi kuin Juri Nummelinia. Helsingin kirjamessujen aikaan tietokirjailijapalkinnon saaneelta Nummelinilta on tullut pelkästään jo kuluvalla vuosikymmenellä yhdeksän (!) teosta kirjallisuudesta ja elokuvista sekä nippu suomennoksia, uusintajulkaisuja ja novellikokoelmia. Elokuvan saralla Nummelin on toiminut jo vuosia Turussa järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana ja siinä työssään tehnyt hartiavoimin töitä monimuotoisten näkökulmien avaamiseen kotomaamme elokuvatodellisuuden suhteen.

Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (2022) käsittelee kompaktisti kotimaisen elokuvan matkaa varhaisista mykkäelokuvista aina nykypäivään saakka. Tyylikkään tummanpuhuvalla kannella varustetussa tietokirjassa käsitellyksi tulevat niin studiokausi, uusi aalto, aikalaiskriisit kuin vuosituhannen vaihteen kotimaisen elokuvan kaupallinen menestys. Siinä missä elokuvahistoriikit tapaavat olla usein pitkän näytelmäelokuvan historia, tuo Nummelin ansiokkaasti esiin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta lyhytelokuvan, dokumentaarin, animaation ja mediataiteen puolelta.

Juri Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia.

Nummelinin tuotteliaisuuden ilmeinen varjopuoli tulee kuitenkin pahasti vastaan miehen uusimmassa elokuvakirjassa. Kotimaiseen elokuvaan perehtynyt lukija huokailee ja hämmästyy pitkin kirjaa siitä miten valtavan määrän se sisältää asiavirheitä. Herää kysymys, onko kirjaa laisinkaan oikoluettu kustantajan (Avain) toimesta? 

Teoksessa menevät sekaisin niin ohjaajat kuin elokuvat, studiokauden tekijöiden lähtökohdat ja Suomen elokuvasäätiöön liittyvät faktat. Nummelinin vaihtoehtotodellisuudessa Aleksi Salmenperä on ohjannut Janne Kuusen Kukkia ja sidontaa (2004) ja Hannu Kahakorpi Hannu Seikkulan Rampe ja Naukkis - kaikkien aikojen superpari -hupailun (1990). Lisäksi kahden tekijäparin elokuvista jää liki poikkeuksetta toinen ohjaaja mainitsematta: Speden ja Vesa-Matti Loirin tuohivirsuwestern Hirttämättömät (1971) kreditoidaan pelkästään Loirin nimiin, dokumenttielokuvista Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2010) Berghällin nimiin & Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan Lost Boys (2020) Neuvosen nimiin. Monikansallisista koko perheen Niko-animaatioista (2008/2012) Nummelin unohtaa kokonaan kansainväliset co-ohjaajat.

Studiokautta käsittelevissä osissa sekaisin menevät taas yhtiöt ja tekijät. Suomen Filmiteollisuuden kasvattina tunnetusti työskennellyt Mikko Niskanen sotkeutuu kirjassa Suomi-Filmin lupaukseksi ja Fennadan valioteoksen, Ville Salmisen Evakon (1956) väitetään olevan Suomen Filmiteollisuuden elokuva.

Haparoivan tiedon äärellä ollaan myös joissakin sisältökuvauksissa: Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) Nummelin laskee toimintaelokuvaksi (!), vaikka elokuva paikantuu selkeämmin hurtilla huumorilla ja rikoksella höystetyksi (kasvu)draamaksi. Anna Paavilaisen lyhytelokuva Play Rape (2019) käsittelee Nummelinin mukaan "naisten kohtelua filmialalla", vaikka jokainen elokuvan nähnyt voi todeta teoksen käsittelevän ennemminkin näyttämötaidetta. Mika Kaurismäen Mestari Cheng (2019) muuntuu lapsuksen kautta Changiksi, Seppo Huunosen filmografiaa esitellessä unohdetaan (ehkä syystä?) Piilopirtti (1978) ja Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta (1985) on Nummelinin väitteen mukaan olemassa televisiosarja (kunpa olisikin!). Kaurismäen veljeksiä ruotiessaan Nummelin kuvaa toistuvasti Mikan elokuvia "epäkiinnostavammiksi" perustelematta lainkaan tulkintaansa. Väsyttävästi kirjassa toistuu myös trendikäs termipari: eksotisoiva rasismi. Havainnot rasistisista representaatioista ovat perusteltuja (joskin aika ajoin anakronistisia), mutta lukijakokemuksena "eksotisoivan rasismin" olisi voinut tuoda esiin yhtenä koottuna kainaloartikkelina jatkuvan toistelun sijaan.

Suomen elokuvasäätiön tukiin liittyen metsään mennään siinä, kun väitetään (taas kerran), että Naisen logiikka (1999) olisi ollut ensimmäinen SES:n tuotantotukea nauttinut Spede-elokuva. Jo elokuvasäätiön historian toisessa tuotantotuen jaossa vuonna 1971 oli Spede Pasanen julkisen rahoituksen vastaanottajana Kauhukakara-hankkeellaan, joka lopulta jäi valmistumatta. Myöhempinä vuosikymmeninä ns. automaatiotuki heilahti Uuno Turhapuro -sarjan pahnanpohjimmaisille farsseille Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla -elokuvasta (1990) alkaen.

Nummelin väittää myös elokuvan ja television moniottelijaa Kari Kyrönseppää elokuvasäätiön toiminnanjohtajaksi, vaikka nopeallakin tiedonhankinnalla saa selville, että Kyrönseppä työskenteli SES:ssä 1990-luvun alussa tuottajan mandaatilla. Myöhemmin Nummelin kirjoittaa vielä Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan (2012) olleen julkisesta rahoituksesta riippumaton indie-elokuva. Näin ei ollut, sillä elokuva nautti säätiön tukea päälle 30 000 euroa. Jälkimmäiset kuulostavat ehkä pieniltä virheiltä, mutta tietokirjallisuudelta odottaisi täsmällistä faktaa, olipa sisältö sitten luonnontiedettä tai taiteentutkimusta.

Suomalaisesta elokuvasta ei ole turhan paljon tehty kokoavia tietoteoksia viime vuosikymmeninä, joten tässä Nummelinin teoksella on oma tärkeä paikkansa. Lukuisista asiavirheistä huolimatta on kulttuuriteko, että pienellä kielialueella toimitetaan taiteenlajin historian kokoava opus. On myös oivaltavaa, että kirjan viimeisille sivuille on koottu paitsi suomalaisen elokuvan merkittävimpien elokuvien kaanon, mutta myös vastalista painottuen kultti- ja kalkkunaelokuviin, jotka kuitenkin ovat omalla erityislaadullaan (tai laaduttomuudella?) tuonut pikantin lisän härmäläisen elokuvan historiaan.

Ai niin, yksi vielä... Seppo Huunosen mustan huumorin rikossekoilu Karvat (1974) ei ollut ensimmäinen suomalainen K18-elokuva, sillä edelle kyllä ennätti Teuvo Tulion joutsenlaulu Sensuela (1972). Ensi kerralla, tai mieluiten jo toiseen painokseen, faktat kuntoon! Allekirjoittanut ilmoittautuu pedantiksi oikolukijaksi.

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa

Elokuvavuosi 2022 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Michael Ritchien kasarin rikoskomedialla Nimeni on Fletch (Fletch, 1985) ja päättyi uudenvuodenaattona Disneyn jouluiseen lyhytanimaatioklassikkoon Pluton joulupuu (Pluto's Christmas Tree, 1952). Katsoin vuonna 2022 kaikkiaan 448 elokuvaa, joista 265 pitkää elokuvaa. Se on määrällisesti eniten sitten vuoden 2013. Edellisvuoteen (2021) verrattuna lukemassa oli nousua yli 16 prosenttiyksikön verran. 

Elokuvateattereissa tuli nähtyä alkuvuoden masentavista koronarajoituksista huolimatta 199 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli noin 44 % kaikista. Vertailun vuoksi edellisvuonna (2021) prosenttiosuus oli vain 30 % kaikista. Pandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Koronarajoitusten rauettua elokuvafestivaaleille pääsi jälleen vanhaan malliin, mikä näkyi omalla kohdallani varsinkin lyhytelokuvien katselumäärissä. Vuoden aikana vierailin elokuvafestivaaleilla työn tai elokuvaentusiasmin merkeissä Cannesissa, Espoossa, Helsingissä (Loud Silents, Night Visions & Viva Erotica), Kokkolassa, Malmössä, Sodankylässä, Tampereella ja Vilnassa. 

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateatteriksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Finnkinon Itis, joka on sijainniltaan ”korttelikinoni” Itä-Helsingissä. Kaikkiaan vierailin vuoden 2022 aikana 32 eri tunteiden temppelissä.

Elokuvateattereiden monimuotoisuus ilahduttaa tällä hetkellä laajaltikin pääkaupunkiseudulla: Kino Regina, Cinema Orion, Kino Engel, WHS Teatteri Union, Riviera, Korjaamo Kino ja Kino Tapiola tarjoavat runsaalla valikoimallaan relevantin vastavoiman äärikaupallisen Finnkinon viihdeimperiumille.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 124 elokuvaa (eli liki 28 % kaikista). Prosentuaalisesti luku on täsmälleen sama kuin vuosi sitten! Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Disney+, Yle Areena ja HBO Max. Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 47, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 18 %.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2021/2022), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Verdens verste menneske  [The Worst Person in the World] (Joachim Trier, 2021) | DCP Cinema Orion

Im Westen nichts Neues [All Quiet on the Western Front/Länsirintamalta ei mitään uutta] (Edward Berger, 2022) | Netflix

Belfast (Kenneth Branagh, 2021) | DCP Maxim

Moonage Daydream (Brett Morgen, 2022) | DCP Cannesin elokuvajuhlat

Triangle of Sadness (Ruben Östlund, 2022) | DCP Kinopalatsi

Metsurin tarina [The Woodcutter Story] (Mikko Myllylahti, 2022) | DCP Kokkolan kinojuhlat

Gæsterne [Speak No Evil] (Christian Tafdrup, 2022) | DCP Night Visions

Pahanhautoja [Hatching] (Hanna Bergholm, 2022) | DCP Tennispalatsi

De uskyldige [The Innocents] (Eskil Vogt, 2021) | DCP Tennispalatsi

Bones and All (Luca Guadagnino, 2022) | DCP Scanorama European Film Forum

Vuoden elokuvateatterikokemus: Joachim Trierin Verdens verste menneske (The Worst Person in the World, 2021). Kuin Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995), Annie Hall (1977) ja 500 Days of Summer (2009) olisi laitettu pohjoismaiseen tehosekoittimeen ja tuloksena syntyi ihmissuhde- ja sukupolvielokuvan moderni klassikko. Itkin, nauroin ja samastuin.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2021 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Threads [Kun maailma loppuu] (Mick Jackson, 1984) | blu-ray

When the Wind Blows [Minne tuuli kuljettaa] (Jimmy T. Murakami, 1986) | blu-ray

Letjat zhuravli [The Cranes Are Flying/Kurjet lentävät] (Mikhail Kalatozov, 1957) | blu-ray

Utøya 22. juli [U - July 22] (Erik Poppe, 2018) | HBO Max

Reds [Punaiset] (Warren Beatty, 1981) | Yle Teema

Thriller - en grym film [Thriller/Thriller - A Cruel Picture/They Call Her One Eye/Hooker's Revenge/Yksisilmäinen] (Bo Arne Vibenius, 1973) | DVD

Riihalan valtias [The Farmer's Wife] (Hannu Leminen, 1956) | DVD

Elephant (Alan Clarke, 1989) | blu-ray

The Day After [Seuraava päivä] (Nicholas Meyer, 1983) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Thelma (Joachim Trier, 2017)  | DVD

Mick Jacksonin televisioelokuvaklassikko Threads (1984) 

Pinnan alta:

Nanu Tudor [My Uncle Tudor/Setäni Tudor] (Olga Lucovnica, 2021) | Yle Areena

Elvis (Baz Luhrmann, 2022) | DCP Itis (IMAX)

Kupla [Bubble] (Aleksi Salmenperä, 2022) | Vimeo

Rakkaani merikapteeni [My Sailor, My Love] (Klaus Härö, 2022) | DCP Itis

The Funhouse (Tobe Hooper, 1981) | blu-ray

Näkemiin 2022, kuulemiin 2023.

Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi

Suomessa (ja vähän naapurimaissakin) harjoitetun elokuvasensuurin historiaan keskittyneen Kinopaniikki-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on nyt paketissa. Päätösjaksossa (Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi) heitämme hyvästit elokuvasensuurin tarinalle ja matkaamme kuvaohjelmalain aikakauteen. Kohuitta ei olla 2010- ja 2020-luvuillakaan selvitty, siitä ovat pitäneet huolta mm. dokumenttielokuvat Reindeerspotting – pako joulumaasta (2010) ja sen itsenäinen jatko-osa Lost Boys (2020). 

Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys (2020) keräsi komeat katsojaluvut (yli 53 000 katsojaa teatterilevityksessä) ja herätti kohua ilmestyessään. Elokuvassa katsottiin dokumentaarisen luonteensa puolesta olevan ”mallioppimiseen perustuva haitallisuus”. K18-ikärajapäätöstä perusteltiin ahdistavuuden lisäksi myös huumeidenkäytön ihannoinnilla.

"Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti." Vesa-Matti Loiria (1945-2022) muistaen

Muistan joskus ajatelleeni, että kun Vesa-Matti Loirista (1945-2022) aika jättää, se tuntuu syvällä sielussa. Keskiviikkona 10. elokuuta 2022 tuo ajatus muuttui todeksi, kun Loiri menehtyi ärhäkän syövän nujertamana.

Vesa-Matti Loiri on ollut minulle aina olemassa: milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä, tunteiden liikuttajana, elokuvatöidensa kautta turvasatamana, musiikkinsa kautta tukena ja olkapäänä, herkkyyden ilmaisun esimerkkinä, lapsuuden supersankarina ja viime kädessä oudolla tavalla miltei kuin jokin varaisä, jota aina katsoi ylöspäin.

Vähemmästäkin vetää haikeaksi.

Vesa-Matti Loiri 1945-2022

Ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arveluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? 

Suurin piirtein samoihin aikoihin näin Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti.

Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Raksilan poikia Mikko Niskasen elokuvassa Pojat (1962): Urkki (Markku Söderström), Immu (Pentti Tarkiainen), Matti (Hannu Vironmäki) ja Jake (Vesa-Matti Loiri).

Näin Loirin keikka- ja konserttilavoilla liki parikymmentä kertaa - ja parhaimmillaan elämykset olivat maagisia. Huonoimmillaan luokattomia, mutta aina inhimillisiä.

"Suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Tällä viikolla media on kilpaillut Loiri-artikkeleista. Muisteltavaa on riittänyt niin paljon, että väkisinkin meinaa läikkyä yli. Veskulle on ehdotettu valtiollisia hautajaisia ja muistopatsaita. Itsenäisyyden ajan kulttuurihistoriasta vertailukohdiksi on kaivettu ainoastaan Tapio Rautavaara (1915-79) ja Tauno Palo (1908-82). 

"Taiteilija. Legenda. Taiteilijalegenda. Artisti. Kansansuosikki. Taiteilijasuuruus. Viihdelegenda. Suuri taiteilija. Suuri suomalainen kansantaiteilija. Viihteen ja urheilun monilahjakkuus. Mestari. Kaikkien aikojen taiteilija. Vertaansa vailla oleva kansallisaarre. Sotienjälkeisen ja internetiä edeltävän suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Vesa-Matti Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvaan (Pojat, 1962), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera, 1966), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika, 1967-69) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino, 1978). Kirjailija Jari Tervon mukaan "tälle pohjoisella taivaalle ei voi koskaan kohota kirkkaampaa tähteä kuin Loiri." 

Loirin ongelma ei koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Peter von Bagh (1943-2014) tiivisti taiteilijan olemusta jo vuonna 2005 seuraavasti: "Vesa-Matti Loiri on todellinen uusien aikojen mediataiteilija, joka yhtenä harvoista on kehittänyt perisuomalaisen sanontatavan jokaiseen välineeseen, mihin on keksinyt kävellä." 

Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois, on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Arto Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton. 

”Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Komiikkaa ja ravistelevia sivurooleja

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista niin Yleisradion Kulttuuriykkösessä kuin podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa.

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehti kasvaa monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa. Kriitikoiden irvimisestä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri).

Moni Loirin tähdittämistä Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta: luokkatovereiden syntymäpäiväjuhlista, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaisfarsseja, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969) tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Loirin draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo, Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa sekä harmillisen vähälle huomiolle jäänyt nyrkkeilyvalmentajan rooli Juha Rosman elokuvassa Who is Joe Louis? (1992). Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1992). Viime vuosien kiinnostavin roolisuoritus löytyy Ilja Rautsin intensiivisen hysteerisestä kauhukomediasta Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Splatter-vaikutteisessa lyhytelokuvassa Loiri nähtiin vinoutuneen perheen ukkina.

"Ellei anna kaikkeaan, ei anna mitään"

Loirin musiikillinen tuotanto venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista debyyttiä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

Lievästi sanottuna levottomien tyylivaihtelujen jälkeen Loiri alkoi 1970-luvun lopulla vakavoitua, ehkä tarkoituksellisestikin, vastapainoksi elokuva-uran Turhapuro-komiikalle. Perttu Hietasen sävellyksistä syntyneet Eino Leino -tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta Loiria. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan tulkinnan kautta. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin. Vakavalla linjalla jatkoi Carl Michael Bellmanin lauluihin ja epistoloihin pohjannut Ennen viimeistä maljaa (1980), jolla Loirin tulkinta eteni yhä vahvemmin teatraaliseen ja dramaattiseen suuntaan.

Leino-tulkinnat ovat ehkä omalta osaltaan jättäneet varjoonsa lukuisia muita kirjailijoita/runoilijoita, joiden tekstejä Loiri on pitkän uransa varrella ottanut omakseen. Listan kiinnostavimpia nimiä saattavat hyvinkin olla paitsi Hermann Hesse (Lasihelmipeli, 1984) ja kotoinen Uuno Kailas (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995), myös Kahlil Gibran, jonka tekstejä Loiri tulkitsi vakuuttavasti, ilman suurinta paatosta, Olli Ahvenlahden kanssa tehdyllä Seitsemän kertaa -albumilla (1990). Runonlaulajan roolin ohella Loiri levytti Oskar Merikannon lauluja Esko Linnavallin modernin sovituksin sekä jo aiemmin levyttämiään kansanlauluja Jukka Jarvolan flyygelisovituksin (Täällä Pohjantähden alla, 1983). Ahvenlahden kanssa syntyi myös levyllinen Reino Helismaata (Vesku Helismaasta, 1977) Hasse Wallin hoidellessa kitaristin tonttia.

1980-luvun puolivälin jälkeen Loiri levytti Spede Show'sta (1968-74, 1984-87) tuttuina sketsihahmoina: Jean-Pierre Kusela ja Tyyne saivat omat huumorilevynsä ja ehtipä Auvo ja Vodekin jättää jälkensä huoltamoilla myydyille c-kaseteille. Kuselan Naurava kulkuri (1986) ja Voi hyvä tavaton (1987) sekä Tyynen Pim peli pom (1988) olivat Vexi Salmen johtamalle Flamingo-levy-yhtiölle hyvää liiketoimintaa. Jo pelkästään Nauravaa kulkuria myytiin ilmestyessään ällistyttävät 92 000 kappaletta. Vaihtokauppana Loiri sai vapaat kädet taiteellisemmille julkaisuille.

Loirin 1990-luvun levytyksistä komein on eittämättä yksi miehen uran ehjimmistä albumikokonaisuuksista, Peter Lerchen rohkein sovituksin palkitseva Vesa-Matti Loiri (1994). Osin jo aiemmin levytettyä materiaalia (esim. Väliaikainen, Laulu on ollut iloni ja työni) modernilla otteella retusoiva levy on minimalistinen ja näkemyksellinen kattaus Loirin ja Lerchen yhteistyötä parhaimmillaan. Teatraalista murheellisuutta kevennetään osuvasti huumorilla ja tarvittaessa Lerche heittäytyy myös progetiluttelun taituriksi. Vuosituhannen taitteessa yhteistyö Lerchen kanssa jatkui jo neljänteen osaan edenneellä Eino Leino 4 - Päivän laskiessa -albumilla (2001). Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä ja kahden näkemyksellisen taiteilijan, Lerchen & Loirin, sielunyhteyden juhlaa. Albumin vahvuus piilee myös monipuolisuudessa, josta pitää huolen erityisesti raskaan rockin puolelle kurkottavat, eeppiset Se kuitenkin liikkuu ja Trubaduurin laulu. 

"Surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli."

2000-luvun edetessä Loirin musiikillinen ura sai yhä keskeisemmän roolin miehen taiteilijuudessa. Vuosina 2003-2004 ilmestyneet Ystävän laulut -levyt sisälsivät Loirin edesmenneen ystävän, Juha Vainion rakastettuja sanoituksia. Nuoren polven muusikoiden, Kalle Torniaisen ja Jesse Vainion sovituksissa luova hulluus, rento-otteinen kokeilevuus sekä ikivihreys löivät kaksin käsin kättä. Big band -soundilla svengaavilla levyillä melankolia ja vahva kansallishenkinen kaiho yhdistettiin Vainiolta omaksutun, keski-ikäisen miehen hurtin huumorin kanssa. Saattaa olla osin sukupolvikysymys, mutta allekirjoittaneelle esimerkiksi Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi tai Kotkan poikii ilman siipii eivät koskaan olleet kuulostaneet niin vaikuttavilta kuin Loirin tulkitsemina.

Niin kutsutulla Lappi-trilogialla Loiri sai tehdä Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-lyriikalle. Ivalo (2006), Inari (2007) ja Kasari (2008 -albumit äänitettiin peräkkäisinä kesinä Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen vastatessa sovituksista ja tuotannosta. Pohjoisen rujonkauniista askeesista vaikutteensa ottanut trilogia on parhaimmillaan Loirin syvältä kouraisevan melankolian puskiessa esiin esimerkiksi Heikki Salon Olkinaisen ja Asko Raivion Tyhjää -kappaleiden teksteissä. Vahvoja versiointeja Loiri tulkitsi myös Tuomari Nurmion kappaleista, kuten Aavaa preeriaa ja Kurjuuden kuningas. "Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu" kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa. 

Kriitikko Teppo Kulmalalle (Savon Sanomat, 8.11.2008) Kasari-albumi toi muistumia Eino Leino -tulkinnoista: "Tunteen ja sanomisen vimma on tosin hauraampi, järkähteleekin toisin, mutta on yhtä tulessa. Lapin trilogian kolmas osa Kasari on surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli. Levyllä runoillaan katoavuudesta ja kuolemasta, mutta siitä säteilevät Veskulle ominaiset voiman ja herkän vivahteet, lämpö, itseironian roso, huumorin läpitunkeva läsnäolo". 

Lappi-trilogia myi musiikkiteollisuuden kriisiytyessä kunnioitettavat 150 000 kappaletta. Albumeiden merkittävin ansio saattoi lopulta olla siinä, että alakulosta voimansa ammentavien, rock-henkisten nuotiolaulujen myötä Loiri nosti itsensä (uudelleen) rock-väen arvostukseen ja suosioon. Esiintymiset Provinssirockissa (2009) ja Ruisrockissa (2010) lisäsivät ennestään vahvaa karriääriä. Vuonna 2011 uudelleenjulkaistusta 4+20-hippijazz-albumista tuli kulttisuosikki nuoremman musiikkiharrastajapolven keskuudessa.

Levyttävänä artistina Loirin loppusuora oli rehevä ja henkilökohtaiseksi kaareutuva. Hyvää puuta -levyllä (2009) hän tulkitsee "karhunkäpälän voimalla ja perhosenlennon herkkyydellä" (Teppo Kulmala) mm. Jarkko Martikaisen, Paula Vesalan ja Tuure Kilpeläisen varta vasten Loirille räätälöityä tekstejä.  Musiikillisesti Hyvää puuta kurkotti americanan suuntaan countrymausteisine instrumentteineen, mutta yhtä kaikki mukana oli niin valssia (Vilukukka) kuin saluunarockia (Sadan miehen leukaluut). Desibeli.net -verkkolehden Heikki Väliniemi tiivisti (24.10.2009) kuulijoiden yhteiset tunnot: "Vesa-Matti Loiri ei ole Suomen Johnny Cash. Hän on paljon enemmän. Loistava majakka parhaasta päästä." Jazzahtavammalla Skarabeella (2010) Loiri heittäytyi hetkittäin varsin improvisatoriseksi (Aivan pilvee, Aina tulee jotain), mutta toisaalta kipunoi entistä henkilökohtaisemmin synkeillä balladeilla, joiden sävellyksissä oli kiehtovasti ennalta-arvaamattomuutta.

Viimeistään 2010-luvulla Loiri alkoi muuttua, varmasti osin tahtomattaankin, instituutioksi, joka istutettiin milloin Loirinuotiolle, Vain elämää -sarjan kyynelrinkiin tai kiusallisimmillaan ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi. Syksyiset konserttikiertueet jatkuivat heittelevän terveydentilan sen salliessa. 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertissa syksyllä 2012 Loirin taustalla vuorotteli kaksi hyvin erilaista kokoonpanoa, jotka summasivat onnistuneesti koettua puolta vuosisataa: "Lenni-Kalle Taipaleen ja rumpali Kalle Torniaisen luotsaama iso jazzbändi veti jazzit, uudemmat kotimaiset popit ja Loirin ikivihreät, Peter Lerchen trio puolestaan vaikeammat tai ainakin herkemmät taidemusiikit. Loiri oli molempien kanssa kuin kala vedessä, ehkä jopa luontevampi päästessään Lerchen ainutlaatuisen kitaran säestämänä vetämään lähes avantgardistisia vokaalisuorituksia Leinon runoihin." - Otto Talvio (Helsingin Sanomat, 29.9.2012).

Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani -orkesterin kanssa työstetty Tuomittuna kulkemaan (2013) soi yhdenlaisena kompromissina. Jälleen mittatilaustyönä tehdyistä lauluista koostuva albumi alkoi saavuttaa "eletyn elämän karheudessa" jo saturaatiopisteensä. Soundi summasi Pertti Avolan kautta (20.12.2013), että "Vesa-Matti Loiri tulee tälläkin kertaa lähelle kuulijaansa sortumatta nurkan takana väijyvään tulkinnalliseen yliammuntaan. Kaihon Karavaani puolestaan pidättelee tyylikkäästi omien levyjensä vimmaa asettuen suosiolla empaattisena myötäelävän säestäjän rooliin." 

Joutsenlauluksi jäänyt Pyhät tekstit (2016) oli kokoelma lauluja, joiden teksteinä oli käytetty Raamatun korinttolaiskirjeitä, Kalevalaa, juutalaisten Kabbalahia ja hindujen pyhiä tekstejä. Loirin viimeisestä albumista haluttiin suurta testamenttia ja juuri se koitui sen kohtaloksi. Pyhät tekstit tavoitteli tarpeettoman ylisentimentaalista päätöstä Loirin levytysuralle. Islantiin tehdyltä äänitysreissulta ilmestyi myös samanniminen kirja, jossa kerrottiin laulujen ja levyn syntytarinaa. Pyhät tekstit sulki ympyrän kuitenkin siinä mielessä, että Loiri lopetti levytysuransa kuten oli sen aloittanutkin, tulkitsemalla runoja. 

Erityisesti laulujen tulkitsijana, eläytyjänä, Loiri oli heittäytyjä, joka vaati yleisöltään yhtä paljon kuin itseltään. Hän ei halunnut olla pelkkä viihdyttäjä. Vexi Salmen ajatusta (2001) mukaillen, yleisön oli elettävä samat tunteet kuin laulajankin, joko rakastettava esitystä tai sitten tunnettava vastenmielisyyttä eläytymisen voiman edessä. Helsingin Sanomille hienon muistokirjoituksen Loirista kynäillyt Jari Tervo tiivisti osuvasti mestarin eläytymistä: "Loiri tulkitsi kuin olisi moukaroinut konepeltiä, tai vapauttanut kämmeneltään pienen linnun lentoon. Etukäteen tulkinnan sävyä ei voinut päätellä laulun luonteesta. Loiri lauloi omanlaistaan bluesia, nappasi hetken tunnelmasta kiinni, riippumatta siitä, oliko laulu tango vai aaria. Loirin menetelmällä tulkinta ei ole koskaan valmis. Se elää."

Vesa-Matti Loirin viimeinen kokoillan konsertti kuultiin Helsingin Kulttuuritalolla 21.12.2019. Olin tuolloin jouluun hiljalleen asettuvan yleisön seassa kuulemassa Leinot, Merikannot ja rakastetut joululaulut. Vielä kerran. Tuona iltana J. Alfred Tannerin sanoittama ja Kuu se on taivaalla yksinänsä -kansanlauluun nojaava Laulu on ollut iloni ja työni soi jälleen niin pidäkkeettömämmän komeasti, että kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei säästytty. Se kai Loirin perintö viime kädessä on: hän liikutti suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

Omat elämänohjeet itselleni on suvaitsevaisuus, toisten huomioon ottaminen ja oman egon poistaminen. -Vesa-Matti Loiri (18.8.2015)

Lepää rauhassa, kuningas. Kiitos kaikesta. Olkoon täysi sinun maljasi.