Tallennehautojan näkökulmia kotimaisiin julkaisuihin

Ajatelkaapa tilanne, jossa saadaksenne suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyynne joudutte kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän pakeille. Eikö kuulostakin absurdilta? Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten sanonut minulle, että ostaaksesi suomalaisen elokuvan optisena mediana joudut asioimaan ulkomaisen tallennelevittäjän kanssa, ajatus olisi tuntunut täysin hullunkuriselta! 

Vaan ajat ne ovat a-muuttuvaiset, ja niin vain nähdäkseen mm. Hanna Bergholmin Pahanhautojan (2022) teräväpiirtotallenteena jouduin tilaamaan sen Saksasta. Tätä kirjoittaessa Pahanhautoja, tuo suomalaisen uuden genre-elokuvan lippulaiva, on ilmestynyt blu-ray-tallenteena Yhdysvalloissa (IFC Films), Ranskassa (levitysnimellä Egō, The Jokers), Saksassa (Capelight Pictures / Al!ve) sekä Isossa-Britanniassa (Picture House Entertainment). 

Yhdysvaltalainen tallennejulkaisu (joka on toki aluelukittu) on siitäkin kiinnostava, että sen extramateriaaleihinkin on panostettu: mukana on making of -aineistoa SFX-tehosteiden tekemisestä sekä elokuvan keskeisimpien tekijöiden haastatteluja. Saksassa Pahanhautojasta julkaistiin perussinisädelevyn lisäksi myös digibook-laitos pienen kirjasen kera. 

Elokuvan kotimaassa, Suomessa, ei saada edes karvalakki-DVD:tä. Perusteluna on luonnollisesti se, että fyysiselle tallenteelle ei ole markkinoita (elokuva keräsi Nordisk Filmin valkokangaslevityksessä vain päälle 14 000 katsojaa). Levittäjän viesti on ollut yksiselitteinen: katso suoratoistoa tai ole ilman. Huomaamatta jää, että täkäläiset elokuvakeräilijät olisivat olleet lompakko auki hamuamassa julkaisua itselleen. Tiedän näin ollen monia, jotka ovat Pahanhautojansa hankkineet "vierailta vesiltä".

Keskusteltuani Cannesin elokuvajuhlilla ohjaaja Bergholmin kanssa tilanteesta, ei jäänyt epäselvyyttä siitä, että tekijä itsekin harmittelee suomalaisittain hämmentävää tilannetta. Nimenomaan genre-elokuvilla (kauhu, fantasia, sci-fi) riittää vielä tuntuvasti kysyntää tallennejulkaisuina. Pahanhautojan lisäksi ilman kotimaista julkaisua jäi genrepuolelta myös Taneli Mustosen kauhuelokuva The Twin - paha kaksonen (2022), joka on julkaistu yhdysvaltalaisena, saksalaisena ja peräti australialaisena blu-ray-tallenteena. Suomessa vähäiselle huomiolle jääneeseen The Twiniin on myyty maailmalla yli miljoona elokuvateatterilippua. Tärkeitä levitysmaita ovat olleet Meksiko, Argentiina, Chile ja Italia.

Viime vuodesta alkaen Nordisk Film on lakannut julkaisemasta teatterilevittämiään suomalaisia elokuvia DVD- tai blu-ray-julkaisuina (itse asiassa tilanne ei näytä sen ruusuisemmalta ulkomaisen elokuvankaan suhteen). Tallennejulkaisua ei nähty myöskään merkittävimmät Jussi-palkinnot rohmunneesta Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt -elokuvasta (2022). Linjaus ei ole kuitenkaan yksiselitteinen, sillä viime vuoden elokuvateatteriensi-illoista esimerkiksi koko perheen elokuva Risto Räppääjä ja villi kone (2022) ja toisaalta varttuneemman maaseutuyleisön suosikki Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä (2022) ovat ilmestyneet (tai ilmestymässä) DVD:nä. 

Jos katsellaan pari vuotta taaksepäin, niin vielä vuosina 2021 ja 2022 DVD-julkaisun saivat Johanna Vuoksenmaan komedia 70 on vain numero (2020) ja blu-ray -julkaisun myös Marko Röhrin luontoelokuva Tunturin tarina (2020), Renny Harlinin laivasikailu Luokkakokous 3: Sinkkuristeily (2021) sekä päihteisen urheilijan henkilökuva Karalahti (2020). Voisi vaikuttaa siltä, että Nordisk Filmin levittäminä blu-ray-jakelu on loppunut totaalisesti vuoteen 2022. Vaan näinkään ei ole, sillä Jalmari Helanderin toimintarymistely Sisu (2022) ilmestyy kuitenkin kotimaisena blu-ray-tallenteena heinäkuun puolivälissä.

Suomen elokuvasäätiön markkinointi- ja levitystuki on mahdollistanut tallennejulkaisutoiminnan viime vuosina, mutta päätösvalta elokuvateatterilevityksen ulkopuolisista levittämismuodoista on ammattimaisella levittäjällä. Säätiön tuki on tarkoitettu vain teatterilevityksen saaneille/saaville ensi-iltaelokuville. Tukea ei myönnetä enää pelkästään tallennelevitykseen.

Elokuvasäätiön tuoreen tilastojulkaisun mukaan viime vuoden myydyimmäksi DVD-julkaisuksi ostettiin SF:n levittämä 007 No Time to Die (2021), joka meni kaupaksi liki 9000 kappaleen verran. Toisella sijalle ylsi noin 3000 fyysisen kappaleen myynnillä (myöskin SF:n levittämä) Spider-Man: No Way Home (2021). TOP 20 -listalle sijoittui kaksi kotimaista elokuvaa (molemmat Nordiskin julkaisuja): noin 1500 kappaleen myynnillä Luokkakokous 3: Sinkkuristeily ja Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä noin 1400 kopiolla. Vertailun vuoksi kymmenen vuotta aiemmin (2012) listan ykkössijan nappasi Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012) liki 118 000 kappaleen volyymillä! Ja jos loikataan 15 vuotta taaksepäin (2008) myydyintä kiekkoa (Mamma Mia!, 2008) sai huoletta kaupitella päälle 150 000 kappaletta.

Cary Joji Fukunagan ohjaama 007 No Time to Die (2021) keräsi Suomessa koronapandemian keskellä elokuvateattereihin liki 634 000 katsojaa. Tallenneformaattina (DVD, blu-ray & 4K UHD) se on myynyt noin 27 000 kappaletta.   

Blu-ray- ja 4K UHD -julkaisuissa vuoden myydyimpään titteliin ylsi vähemmän yllättäen myös suomalaisten rakastama James Bond, sillä 007 No Time to Die meni kaupaksi liki 18 000 kappaleen verran. TOP 20 -listalle ei yltänyt yhtään kotimaista nimikettä, mikä ei suoranaisesti ole ihme, koska julkaisujen määrät alkavat olla jo olemattoman pieniä. Vuonna 2012 Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012) meni kaupaksi noin 31 000 kappaleen verran.

Isompien levittäjien keskittyessä suoratoistoon ja digivuokraamoihin piskuista kulttuuritoimintaa harjoittaa mm. porvoolainen Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy, joka on tällä vuosikymmenellä ottanut enenevissä määrin tallennelevitystä hoidettavakseen. Yhtiö on julkaissut kunnialliset blu-ray-julkaisut esimerkiksi J-P Valkeapään törkyisestä rikoskomediasta Hetki lyö (2022), Mikko Myllylahden Cannes-palkitusta Metsurin tarinasta (2022) sekä Anna Erikssonin kohahduttavista taide-elokuvista M (2018) ja W (2022). Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy mahdollistaa yhä myös kirjastotallennejakelun, mikä nimenomaan on ollut matalan kynnyksen av-kulttuurin edistämistä. Jokainen kirjastokortin haltija on voinut lainata vuosikymmenien ajan suomenkielisin tekstein varustetut DVD-, blu-ray- ja joissakin kirjastoissa jopa 4K UHD -julkaisut lähilainaamosta. Nordic Content Distribution Oy:n Kirjastokino-suoratoistopalvelu kattaa vain osan suomalaisista kirjastoverkoista, esim. Keski-Suomi ja pääkaupunkiseutu eivät ole mukana.

Täysin oman lukunsa suomalaisten elokuvien tallennejulkaisuissa muodostaa vanhojen elokuvien ulkomaiset restaurointijulkaisut. Risto Jarvan tulevaisuusvisio Ruusujen aika (1969) ilmestyi hiljattain Yhdysvalloissa blu-ray-julkaisuna. Kultti- ja roskaelokuvien levittämiseen erikoistunut Vinegar Syndrome ja Deaf Crocodile Films julkaisivat Ruusujen ajan rajoitetun 2000 kappaleen erän. Elokuvan huolella toimitettu blu-ray sisältää elokuvan tuoreen 4K-restauroidun version, jota ei ole tietääkseni Suomessa esitetty vielä lainkaan. Negatiivi skannattiin Suomessa Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, mutta muu restaurointityö tehtiin Yhdysvalloissa Deaf Crocodile Filmsin toimesta. Blu-rayn muhkeissa lisämateriaaleissa on mukana yksi poistettu kohtaus, elokuvasta pois jäänyt Otto Donnerin esittämä Pääskytorni-laulu ja traileri, elokuvahistorioitsija Olaf Möllerin kommenttiraita, Antti Peipon tv-dokumentti Risto Jarva, työtoverini (1984), Jarvan ohjaamat lyhytelokuvat Pakasteet (1969) ja Tietokoneet palvelevat (1968), Risto Jarva -seuran puheenjohtaja, elokuvantekijä Ville Suhosen essee sekä uudelleen englanniksi käännettyinä Jarvan omia kirjoituksia. Ruusujen aika on tällä viikolla nähtävissä valkokankaalta Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta se esitetään "keskiyön auringon festivaalin" tradition mukaisesti 35 mm -filmikopiolta.

Vinegar Syndromen katalogissa on ollut aikaisemmin vain yksi Suomi-liitännäinen elokuva, Aleksandr Ptushkon ohjaama kunnianhimoinen fantasiaelokuva Sampo (1959), joka valmistui suomalaisten ja neuvostoliittolaisten yhteistyönä, Mosfilmin ja Suomi-Filmin tuotantona. Suomen kansalliseepokseen, Kalevalaan, löyhästi perustuvan elokuvan pääosassa nähtiin Väinämöisenä Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Urho Somersalmi. Suomeksi puhutun elokuvan 2000 kappaleen rajattu blu-ray-painos on myyty loppuun.

Rauni Mollbergin naturalistisen elokuvan merkkiteos Maa on syntinen laulu (1973) ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa blu-ray- ja DVD-tallenteina Saksassa Bildstörung-nimisen levittäjän toimesta. Samainen levittäjä on julkaissut saksalaisille markkinoille mm. Elem Klimovin vavisuttavan sodanvastaisen draaman Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) sekä Alejandro Jodorowskyn surrealistisen avantgarde-westernin El Topo (1970). Bildstörungin Maa on syntinen laulu -julkaisu pohjautuu Suomen elokuvasäätiön tukemaan 4K-restaurointiin, jota ei (sitäkään) ole nähty Suomessa elokuvateatterissa, tallenteena tai televisioesityksissä. 

Tänä vuonna puolen vuosikymmenen ikäiseksi varttuva elokuva kuvaa sotien jälkeistä Lappia nuoren Martan (Maritta Viitamäki) kohtalon kautta. Saksalaiseen tallennejulkaisuun on panostettu: mukana tulee elokuvan kuvanneen Kari Sohlbergin ja apulaisohjaajana/käsikirjoittajana toimineen Pirjo Honkasalon kommenttiraita, päänäyttelijä Maritta Viitamäen ja tuotantopäällikkö Seppo Heinosen haastattelut, Olaf Möllerin syväluotaava essee sekä vieläpä bonuselokuva, Veikko Aaltosen Dinosaurus (2021), dokumentaarinen muotokuva Mollbergista.

Die Erde ist ein sündiges Lied (Rauni Mollberg, 1973)

Sarjassaan poikkeuksellinen ja uraauurtava restaurointi on tehty myös Mikko Niskasen magnum opukselle, Kahdeksan surmanluotia (1972), jonka takana olivat Martin Scorsesen The Film Foundation, Fondazione Cineteca di Bologna, Yleisradio Oy ja koko idean sinnikkään isän, Peter von Baghin (1943-2014) arvokkaalla mandaatilla toiminut Fiction Finland ry. Poikkeuksellisen hankkeesta teki se, että Niskasen pitkästä suurteoksesta (316 min) tehtiin ensiluokkainen restaurointi sekä 35 mm -filmille että digitaaliseksi esityskopioksi. Uraauurtava hanke oli taas siten, että Kahdeksan surmanluotia oli ensimmäinen pohjoismainen nimike, joka päätyi World Cinema Projectin osaksi. Seikka, joka ei tuntunut valitettavasti kiinnostavan Suomen päämedioita (Helsingin Sanomat, Yle) nimeksikään. Pitkän linjan laatulevittäjä Criterion on listannut Surmanluotien blu-ray-tallenteen julkaisuohjelmaansa, mutta ilmestymisajankohta on toistaiseksi avoin.

Vaan onko suomalaisia elokuvia tarjolla 4K Ultra HD -formaatissa? Kyllä on, mutta ei täällä murheellisten laulujen maassa. Saksassa on julkaistu 4K UHD -kiekko Aku Louhimiehen epäonnisesta action-viihdykkeestä Omerta (nimellä Operation Omerta) (2021) ja ilmeisesti samana päivänä (13.7.) Nordisk Filmin Suomi-julkaisun kanssa näkee päivänvalonsa yhdysvaltalaisena ultrateräväpiirtona Jalmari Helanderin Sisu, joka on tuottanut kesäkuun alkuun mennessä Box Office Mojon mukaan jo yli 11 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Helanderin ultraväkivaltaisesta Lapin sota -fantasiasta on tullut Yhdysvalloissa kaikkien aikojen katsotuin elokuva, jonka päätuottajamaa on Suomi. 

Vähemmästäkin on torille kokoonnuttu.

"Narratively lean as it is deliriously gory, Sisu is an inspired pastiche that gives bloody satisfaction to action aficionados." -Rotten Tomatoes

Sivuosien naiset, osa 5: Sanna-Kaisa Palo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 5/5 Sanna-Kaisa Palo

Näyttelijä Sanna-Kaisa Palo syntyi Hämeenlinnassa 25. heinäkuuta 1960 legendaariseen näyttelijäsukuun. Palon vanhemmat olivat Ritva Valkama (1932-2020) ja Pertti Palo (1934-2010). Molempien vanhempiensa puolelta Palo on vieläpä kolmannen polven näyttelijä, sillä hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat Tauno Palo (1908-82) ja Sylvi Sakki (1911-87), ja äidinpuoleiset isovanhemmat Reino Valkama (1906-62) ja Irja Nissinen (1904-78). "Perintönä näytteleminen" tuntui Sanna-Kaisan isän, Pertti Palon kohtalolta Tauno Suuren jalanjäljissä. Sanna-Kaisan näyttelijänlahjat periytyivätkin vahvasti verenperintönä, vaikka nuorempana hän haaveilikin muista ammateista. Ennen näyttelijäntyönoppia Palon haaveissa siinsivät liikunnanopettajan tai fysioterapeutin ammatti.

Vuodet 1980-84 Palo opiskeli Teatterikorkeakoulussa, jossa ensimmäisinä opiskeluvuosina (1980-82) rehtorina toimi Eero Melasniemi ja näyttelijätyön professorina (1981-88) ristiriitaisessa maineessa oleva Jouko Turkka. Palon viimeisten kahden opiskeluvuoden aikana Turkan rooli vahvistui entisestään, kun hän toimi Teatterikorkeakoulun rehtorina vuodet 1982-85. Turkka korosti opetuksessaan voimakkaan fyysisen ilmaisun merkitystä ja painotti varhaisia venäläisiä näyttelemismetodeja sekä myöhempää Konstantin Stanislavskin ja Vsevolod Meyerholdin psykofyysistä menetelmää. Rajut fyysiset metodit nujersivat herkimpiä opiskelijoita peruuttamattomasti.

Opiskeluvuosien loppuvaiheissa Palo nähtiin aikansa suurimmassa kohunäytelmässä, Jussi Parviaisen kirjoittamassa näytelmässä Jumalan rakastaja, joka kantaesitettiin Ryhmäteatterissa talvella 1984. Arto af Hällströmin ohjaaman näytelmän pääosassa nähtiin äärimmilleen itsensä treenannut Kari Väänänen ja Sanna-Kaisa Palo esitti näytelmässä Kirstiä. Katsojia kulttinäytelmälle kertyi liki 10 000, mikä käytännössä tarkoitti 48 loppuunmyytyä esitystä.

Sanna-Kaisa Palo Kultainen Venla -gaalassa 2019. Hän nouti gaalassa äitinsä Ritva Valkaman elämäntyöpalkinnon.

Elokuva- ja televisioroolien puolella Palo teki esiinmarssinsa jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Mainostelevision tuotantona valmistuneessa draamasarjassa Rauhanranta 12 (1979-81) hänet nähtiin sivuroolissa kahdeksan jakson verran. Ensimmäinen elokuvarooli, huumenuorena, löytyy Taavi Kassilan uljaasta debyyttielokuvasta Jousiampuja (1982). Anssi Mänttärin kengännauhabudjetilla tehdyissä ohjaustöissä (mm. Viimeiset rotannahat (1985), Kuningas lähtee Ranskaan (1986)) Sanna-Kaisa nähtiin raikkaasti ja luontevasti esiintyvänä näyttelijänä. Viimeisistä rotannahoista elokuvakriitikko Heikki Eteläpää kirjasi, että ”Mänttäri osaa oivallisesti hyödyntää paria kolmea näyttelijää. Heitä ovat tässä järjestyksessä Kari Väänäsen psykiatri, Sanna-Kaisa Palon huikea pieni komediennen soolo ja Eeva Elorannan naisteologi.” 

Pauli Pentin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa ”köyhän miehen” Shakespeare-mukaelmassa Macbeth (1987) naisnäyttelijät Pirkko Hämäläinen ja Sanna-Kaisa Palo nousivat esiin aikalaiskritiikissä. Helena Ylänen totesi Helsingin Sanomissa (17.1.1987), että Hämäläisen esittämän Lady Macbethin ”uskottua palvelijatarta esittävän Sanna-Kaisa Palon yhteinen kohtaus mielensä tasapainon menettäneen Lady Macbethin pukeutuessa juhla-asuun, on filmin intensiivisen hetki ja näyttelijättärien improvisoima.”

1980-luvun lopulta alkaen Palo tuli tutuksi monista enemmän tai vähemmän koko perheen tv-sarjoista: Ere Kokkosen ohjauksessa syntyi kymmenosainen saippuaoopperaparodia Rakastan, rakastan (1988) ja Neil Hardwickin, Raila Leppäkosken ja Ritva Valkaman kanssa tilannekomedia Napaseutu (1994). Vuosien edetessä tulivat vielä MTV3:n arkistoon hautautuneet Ottaako sydämestä? (1995-96) ja Ratikka-Raimo (1999-2000).

Neil Hardwickin ohjaama ja yhdessä Raila Leppäkosken kanssa käsikirjoittama Napaseutu (1994) toivat yhteen todellisen elämän äidin ja tyttären.

1990-luvulla Palo nähtiin myös kahdessa Marjo Valveen ohjauksessa. Ironinen kulttuuriväen komedia Amor ampuu ohi (1990) tarjosi harvinaisen leffapääroolin ja Avuton Anna (1994) taas tutuksi käyvän sivuosaroolin päähenkilön äitinä. Oma lukunsa on Pekka Lehdon Yksinteoin (1990), jonka tekoon Palo osallistui tahtomattaan. Palon ex-aviomiehen, Jussi Parviaisen sielunelämää kaivelevaan erodokumentaariin sisällytettiin pääosan esittäjän puhelu ex-rakkaalle. Elokuvaa mainostettiin iskusanoilla ”erokuva” ja ”palohaava”, ja lehdissä ennakoitiin mahdollista oikeusjuttua Sanna-Kaisa Palon ja elokuvasäveltäjä Vesa Mäkisen puhelujen luvattoman nauhoituksen ja käytön johdosta. Palo ja Mäkinen katsoivat elokuvan etukäteen, mutta mitään kanteita he eivät nostaneet. Sen sijaan, kun MTV:n oli määrä esittää Yksinteoin marraskuussa 1990, Palo ja Mäkinen vetosivat intimiteettisuojaan ja esitys lykkääntyi seuraavan vuoden joulukuuhun, jolloin elokuvasta oli leikattu pois Palon ja Mäkisen puhelinäänet.

Markku Pölösen itsereflektiivinen dogma-elokuva Emmauksen tiellä (2001) nauttisi oikeudenmukaisessa maailmassa suurempaa kulttisuosiota. Elokuva syntyi poikkeuksellisen irrottelevalla metodilla, samalla kun se maaseudun kuvauksena ja burleskina komediana kytkeytyi ohjaajan perustematiikkaan ja purki tekijänsä "maaseutunostalgian suolisolmuja". Sen herkullisen henkilögallerian kuningattarena nähdään Sanna-Kaisa Palon esittämä Stadin friidu Ella, maaseudun olkipaalien ja rehusiilojen keskelle ajautunut urbaani syöjätär. Rooli toi Palolle parhaan naissivuosan Jussin. Tekovaiheen haastatteluissa Palo toi ilmi, että oli saanut isältään Pertti Palolta valmennusta slangin oikeaoppisuuteen. 

2010- ja 20-luvuilla Sanna-Kaisa Palo on tullut tutuksi ennen kaikkea hyvistä lyhytelokuvarooleista kuten pääroolista Mika Hotakaisen lomadraamassa Afrikan tähdet (2013), Taneli Mustosen Fasisti-komedian (2014) innokkaana pysäköinninvalvojana sekä Teemu Niukkasen Sundancen elokuvajuhlia myöten huomatun Onko sulla nälkä? -lyhärin (2019) suulaana ja suoraviivaisia oppejaan jakavana taksikuskina. Pitkän elokuvan puolella maininnan arvoinen on ehdottomasti Anna Paavilaisen tuoreen Kikka!-elokuvan (2022) sivuosasuoritus Sokoksen "kempparissa" työskennelleenä Riittana.

Vuosien varrella Palo on näytellyt mittavan repertuaarin rooleja Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa, Ryhmäteatterissa, Q-Teatterissa, KOM-Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Lilla Teatternissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Viirus-teatterissa sekä Helsingin ja Espoon kaupunginteatterissa.

Näyttelijöitä kolmessa polvessa: Sanna-Kaisa Palo (1960-), Ritva Valkama (1932-2020) ja Emmi Parviainen (1985-). Kuva: Panu Palvia

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala 

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola 

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella 

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan

kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kaunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä 50 vuotta

Kaanonia ravistellen

Englantilainen elokuvalehti Sight & Sound tunnetaan erityisesti lehden järjestämistä "maailman paras elokuva" -äänestyksistä, joiden tulokset kerätään vuosikymmenen välein. British Film Instituten jo vuodesta 1932 ilmestyneessä lehdessä julkistettiin loppuvuodesta 2022 tuoreimman äänestyksen tulokset. Mediahuomio olikin taattu, koska "parhaiden kaanon" sai historiallisen myllerryksen osakseen. Taakse jäivät citizenkanet ja vertigot, kun paalupaikalle kiilasi Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975). Suomessa vasta Sight & Sound -voittonsa jälkeen elokuvateatterilevityksen saanut Jeanne Dielman on noussut viime vuosina avainteokseksi, kun elokuvan historiaa on tarkasteltu historiallisen revisionismin näkökulmasta. Uudessa tarkastelussa on korostunut aiemmin vaiettujen naistekijöiden osuus taiteenlajin kehityksessä.

Jeanne Dielmanin voitto sai viime vuoden puolella sekä riemastuneen vastaanoton että liki hämmästyneen raivon osakseen. Helsingin Sanomien Tero Kartastenpää totesi Akermanin feministisen elokuvan olevan kapinoivan taitavimmin perinteisen maskuliinista elokuvakaanonia vastaan ja samalla näpäytys Hollywoodin väkivaltakultakimpaleille. Zeitgeistille tyypillisesti sosiaalinen media toimi joukkotuomioistuimena vastapuolien kamppailulle.

Maailman paras elokuva: Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles

Kymmenen kärki maailman merkittävimmistä elokuvista näyttää nykyään tältä:
1. Chantal Akerman: Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles / Jeanne Dielman (1975)

2. Alfred Hitchcock: Vertigo / Vertigo - punainen kyynel / Punainen kyynel (1958)

3. Orson Welles: Citizen Kane* (1941)

4. Yasujiro Ozu: Tokyo monogatari / Tokyo Story / Ensimmäinen matka (1953)

5. Wong Kar-Wai: Fa yeung nin wa / In the Mood for Love / Rakkaus käy taloksi (2000)

6. Stanley Kubrick: 2001: A Space Odyssey / 2001: Avaruusseikkailu (1968)

7. Claire Denis: Beau Travail (1998)

8. David Lynch: Mulholland Drive (2001)

9. Dziga Vertov: Tshelovek s kinoapparatom / Mies ja elokuvakamera (1929)

10. Gene Kelly & Stanley Donen: Singin' in the Rain / Laulavat sadepisarat (1952)

* elokuvaa on levitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Himo, Citizen Kane - sensaatioiden mies. Alkuperäisnimi on kuitenkin vakiintunut suomenkieliseksi nimeksi.

Kymmenen kärjestä saivat huutia Jean Renoirin Pelin säännöt (La Régle du jeu, 1939 nyt #13), F.W. Murnaun Auringonnousu (Sunrise, 1927 nyt #11), John Fordin Etsijät (The Searchers, 1956 nyt #15), Carl Theydor Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928 nyt #21) sekä Federico Fellinin 8½ (1963 nyt #31).

Vuosikymmen sitten viidenkymmenen parhaan elokuvan joukkoon mahtui silloisen neljännesvuosisadan (1987-2012) ajalta viisi elokuvaa (kolme fiktiota ja kaksi dokumentaaria). Nyt kuluneen 25 vuoden ajalta (1997-2022) mukana on neljä elokuvaa, joista edellä mainittujen In the Mood for Loven, Mulholland Driven ja Beau Travailin mukana on Céline Sciamman Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu, 2019). Ehkä aika tekee tässä itselleni temput, kun Nuoren naisen muotokuva, Barry Jenkinsin Moonlight (2016) ja Jordan Peelen Get Out (2017) tuntuvat minusta aivan liian "tuoreilta" maailman parhaiden elokuvien listalle.

Listaus parhaimmista elokuvista ulottuu kaikkiaan TOP 250:ksi, jonka voi katsastaa esimerkiksi Sight & Sound -lehden nettisivuilta. 

Kymmenen vuotta sitten muodostin oman TOP 10 -listan Sight & Soundin TOP 50 pohjalta. Ehkä tällaistakin listaa on metkaa tarkastella kymmenen vuoden sykleissä, joten alla oma TOP 10 (kronologisessa järjestyksessä) noiden viidenkymmenen parhaimman listalta:

Charles Chaplin: City Lights / Kaupungin valot (1930)
Vittorio De Sica: Ladri di biciclette / Polkupyörävaras (1948)
Akira Kurosawa: Rashômon / Rashomon - paholaisen temppeli / Rashomon - paholaisen portti (1950)
Billy Wilder: Some Like It Hot / Piukat paikat (1959)
François Truffaut: Les Quatre cents coups / 400 kepposta (1959)
Alfred Hitchcock: Psycho / Psyko (1960)
Francis Ford Coppola: The Godfather / Kummisetä (1972)

Stanley Kubrick: Barry Lyndon (1975)
Martin Scorsese: Taxi Driver / Taksikuski (1976)

Jane Campion: The Piano / Piano (1992)

Kysyin sitä jo vuosikymmen sitten ja nyt yhä painavammin, missä ovat Chaplinin poika (The Kid, 1921) tai Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920)? Niitä ei löydy edes 250 parhaan joukosta! Ja onhan nyt John Singletonin Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood, 1991) parempi kuin yksikään Spike Leen elokuva, eikö?

Vuoden 2022 parhaiden listoja

Metakino-festivaalilta ja Filmihullun sivuilta tuttu HT Nuotio on ansiokkaasti koonnut suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistoja jo puoli vuosikymmentä. Itsekin tulin osallistuneeksi äänestykseen jo viidettä kertaa. Hajontaa oli tällä kertaa poikkeuksellisen paljon ja ilmiannettuja nimikkeitäkin peräti toistasataa (!). Kokonaisuudessaan suomalaiset filmihullut nostivat viime vuoden parhaimmiksi elokuviksi S.S. Rajamoulin intialaisen toimintadraaman RRR ja Ruben Östlundin hersyvän yhteiskuntasatiirin Triangle of Sadness. Jälkimmäinen on ehdolla ensi viikonlopun Oscar-karkeloissa peräti kolmesta pystistä (paras elokuva, paras ohjaus ja paras alkuperäiskäsikirjoitus).

Film-o-holicin toimituskunta äänesti myös viime vuoden parhaista elokuvista. Voittajaksi kiri Baz Luhrmannin fanikultin syntyä taidokkaasti kuvannut Elvis, perässään Julia Docournaun repivä Titane ja Kenneth Branaghin  hieno kasvudraama Belfast.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta, yhdeksättä kertaa. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Hanna Bergholmin psykologisen kauhuelokuvan Pahanhautoja ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi Cannesissa Kultaisella palmulla palkitun Titanen.

Ruben Östlundin Triangle of Sadness kisaa tulevana viikonloppuna tärkeistä Oscar-palkinnoista.

Vihattu ja ihailtu dinosaurus - Niko Jutilan elämäkertakirja Rauni Mollbergista on ensiluokkaista työtä

”Jos Sergei Eisenstein dramatisoi kuin matematiikan maisteri ja Federico Fellini kuin kukkakauppias, niin Molle dramatisoi kuten teurastaja.” - Ensio Suominen

Rauni Mollberg (1929-2007) oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Miehen elokuvien estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Molle sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia. 

Elokuvataiteen ensimmäiseksi akateemikoksi vuonna 1989 nimitetyn Mollbergin uljaimmat työt löytyvät 1960- ja 80-luvuilta, jolloin syntyivät mm. elokuvat Maa on syntinen laulu (1973) ja Tuntematon sotilas (1985) sekä paljon muistellut televisiotyöt Lapsuuteni (1967), Tehtaan varjossa (1969), Sotaerakko (1972) ja Siunattu hulluus (1975). Elokuvatutkija Antti Alanen on todennut Elokuvantekijät-kirjassaan (2012), että "fotokemiallisen lihallinen olemus korostui näiden elokuvien unohtumattomassa kuvauksessa". Mollbergin parhaimpien töiden elokuvaajina toimivat Hannu Peltomaa, Kari Sohlberg, Markku Lehmuskallio, Esa Vuorinen ja Kjell Lagerroos. 

Molleksi kutsutun auteurin jälkimaine on alkanut varjostaa ohjaajan suuruuden päiviä. Kotimaiseen elokuvaan erikoistuneen tietokirjailija Niko Jutilan Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat -kirjan suurin saavutus onkin siinä, että se kertoo rehellisesti ja kaunistelematta Mollbergin sikamaisesta käytöksestä, vallan väärinkäytöstä ja ohjausmetodien arvaamattomuudesta väheksymättä ohjaajasuuruuden laadukkaimpien töiden arvoa. Jutilan teos onnistuu taiteilijaelämäkertojen haasteellisessa tehtävässä: kuinka jakaa kertomus henkilökohtaisen elämän ja taiteen välille. Näin ollen se on myös syventävää jatkoa Veikko Aaltosen ansiokkaalle Dinosaurus-dokumenttielokuvalle (2021).

Teatterikoulusta kansainvälisille areenoille

Mollbergin oppi näyttelijäntyöstä syntyi teatterikoulussa, jossa samalla legendaarisella vuosikurssilla opiskelivat myös mm. Mikko Niskanen, Jussi Jurkka, Veikko Sinisalo ja Leo Jokela. Niskasen kanssa Mollberg jakoi hetken aikaa myös Helsingin Katajanokalla opiskelija-asuntoa ja ohjaajaurillaan he kohtasivat myöhemmissä vaiheissa monessa kohtaa. 

1950-luvun alussa Molle työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana Joensuun ja Kuopion teattereissa, kunnes vuonna 1963 hänestä tuli Yleisradion televisioteatterin ohjaaja. Vasemmistoradikalismin aallossa Mollberg savustettiin ulos Yleisradion televisioteatterista, mutta uusi asemapaikka löytyi Yleisradion TV2:n teatteriosaston ohjaajana, jossa hän vaikutti vuodet 1968-86. Aktiivivuosina elokuvia ja televisioteatteria syntyi mm. Timo K. Mukan, Väinö Linnan, Aapelin, Erno Paasilinnan ja Toivo Pekkasen teksteistä. 

Mollberg teki läpimurtonsa elokuvantekijänä valkokangasdebyytillään Maa on syntinen laulu, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Reilusti yli 700 000 katsojaa kerännyt elokuva herätti kohua alastomuudellaan ja "arktisella" seksin kuvauksellaan. Aikalaisarvioissa se otettiin vastaan voittopuolisesti kehuen: Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti (HS 3.11.1973) sen olevan "elokuvan, jota olemme - vaikka ehkä tietämättämme odottaneet jo vuosikausia". Aamulehden Erkka Lehtola (Aamulehti 2.11./3.11.1973) jatkoi, että "elokuvaa on tehty kuin veitsenterällä, uhkarohkeasti, ja tuloksena on voimakkaasti vaikuttava teos, joka kyllä liikahduttaa jokaisen katsojan tunnemaailmaa." 

1970-luvun suomalaiseksi elokuvaksi Maa on syntinen laulu onnistui saavuttamaan myös kansainvälisen yleisön poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävimmillä elokuvafestivaaleilla. Le Monden kriitikko Jacques Siclier kirjoitti (17.3.1978) "elokuvan voiman olevan siinä, että se saa meidät kokemaan kirpeällä runollisuudellaan luonnon kiertokulusta riippuvaisen olemassaolon vaikeudet ja outouden. Mollberg ei tuomitse ainuttakaan ylivoimaisten olosuhteiden riepottelemista henkilöistään."

Maritta Viitamäki Maa on syntinen laulu -elokuvan (1973) pääroolissa Marttana

Jutila kuvaa kirjassaan hersyvästi Syntisen laulun jälkimaininkeja: taloudellista menestystä ja "outojen pohjoismaisten" elokuvien kulttuurivientiä viinan kyllästämällä 1970-luvulla. Kielitaidottoman suomalaisjoukon pöllähtäessä Cannesin, Berliinin tai Locarnon elokuvajuhlille, tarvittiin apua kosmopoliitin Jörn Donnerin vetovoimasta. Kulttuurin moniottelija Donnerin ja rivosuisen Mollbergin egot joutuivat elokuvasta toiseen törmäyskurssille. 

Mollen uran magnum opus, Tuntemattoman sotilaan värillinen uudelleenfilmatisointi, syntyi kohun ja odotusten saattelemana 1980-luvun puolivälissä. Väinö Linnan alkuperäistekstille uskollinen elokuva on jyrkästi sodanvastainen ja naturalistisessa otteessaan suorastaan härnäävä. Mollberg ei tehnyt kaupallisia myönnytyksiä ja riisui sodalta kaiken glorian. Elokuva alkaa elävän nuoren miehen ruumiista ja päättyy kuolleeseen torsoon. Kuolema on lakoninen toteamus ilman teatraalisuutta. Esa Vuorisen käsivarakuvaus herätti huomiota aina Hollywoodissa saakka, jossa elokuvasta järjestettiin näytöksiä Oscar-kampanjoinnin ja elokuvaviennin merkeissä. Tiettävästi Tuntemattoman näki tuolloin myös Steven Spielberg, joka elokuvasta vaikuttuneena hankki itselleen yksityisen filmikopion suomalaisten korpisotureiden kohtalonhetkistä. Yllättäen Jutilan kirja vaikenee tältä osin.

Julmien metodien äärellä

Pelottavan ailahtelevaisen Mollbergin ohjausmetodit olivat säälimättömiä niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan, mutta hienoviritteisyydessä hän saattoi olla, kuten Maa on syntisen laulun apulaisohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Pirjo Honkasalokin on observoinut, ensiluokkainen henkilöohjaaja. Mollberg rääkkäsi itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Tuntematonta sotilasta tehdessä hän nukkui vain hätäisiä parin tunnin unia, eikä peseytynyt. Tupakanpolton kuvausten alkaessa terveyssyistä lopettanut 56-vuotias ohjaaja veti itsensä niin piippuun, että tunnusti kuvausten jälkeen kärsineensä rytmihäiriöistä. Liki kymmenen vuotta aiemmin, Aapelin teksteihin pohjautuvan Aika hyvä ihmiseksi -elokuvan (1977) kutsuvierasensi-illassa ohjaaja sai sydänkohtauksen. Molle julisti omaksi maailmankatsomuksekseen maailman turmelevan vaikutuksen: "Aina kun on jotakin hyvää ja kaunista, se myrkytetään pian pois. Ihminen sen tekee, tavalla tai toisella. Sekä itselleen, luonnolle että kanssaihmisille."

Kirjaan haastateltujen aikalaiskokijoiden mukaan Mollberg oli perheenjäsenilleen pahimmillaan julkista nöyryyttämistä harjoittava ihmishirviö, erityisesti skitsofreniaa sairastaneelle pojalleen Heikille. Omaleimainen viha/rakkaussuhde omaan poikaan kesti jopa puukotuksen. Tytär, teatteriohjaaja Eira Mollberg (1957-) analysoi kirjassa, että Mollen käytöksessä oli pahimmillaan suoraa pahuutta ja hän omi julmat menetelmänsä omalta isältään, alkoholismiin taipuvaiselta hämeenlinnalaisautoilijalta. 

Tyrannimaiseen käytökseen sekä taiteessa että siviilielämässä vaikutti myös Mollbergin teatterikouluaikainen rehtori Wilho Ilmari, joka yritti herättää näyttelijöissä tunnereaktioita liki hinnalla millä hyvänsä. Ilmarin opin Molle imi itseensä: tietyt ihmiset oli suututettava, jotta nämä sai aktivoitua. ”Kaiken mitä olen myöhemmin tehnyt, olen rakentanut sille perustalle, jonka häneltä sain.”, Molle tunnusti vuosikymmenten päästä. 

Tehtaan varjossa -romaanin viimeisen lauseen Molle otti elämän viisaudekseen: "ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pitemmälle kuin hänen isänsä näki." Ajatus muodosti lähtökohdan Mollen tekemisille ja antoi sanoman, jota hän tahtoi julistaa tai hienovaraisesti ujuttaa tarinoihin. Ihmisen oli päästävä pois lähtökuopistaan ja yllettävä korkeammalle.

Mielenkiintoisella tavalla elämäkertakirjuri purkaa myös Mollen julkisuuskuvan ristiriitaisuutta. Omissa oloissaan ja kuvauksissa ohjaaja puhui rehvakkaasti ja rivosti hämäläismurteella, mutta haastatteluissa ja silmäätekevien kulttuuripiirien keskellä Mollberg lausui kirjakielellä runoja ja osasi käyttäytyä fiksusti. Ohjaajan sanallisen räyhäämisen uhriksi filmauksissa usein jäänyt järjestäjä Raimo Mikkola muistelee kirjan haastattelussa Mollen kohdelleen häntä sydämellisesti kuvausten ulkopuolella. Ei tule yllätyksenä, kun kirjan sivuilla kerrotaan Mollen kieltäneen hänen elinaikanaan viritellyt elämäkertakirjat tai henkilökuvadokumentit.

Rauni Mollberg koki sotamies Riitaojan (Hannu Kivioja) Tuntemattoman sotilaan läheisimmäksi hahmoksi.

Nousu ja tuho

Mollbergin ura elokuvantekijänä noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Monumentaalisen ja mainettaan paremman Ystävät, toverit -elokuvan (1990) taloudellinen tappio syöksi Mollbergin uran jyrkkään alamäkeen elokuvantekijänä. Viimeiseksi valkokangaselokuvaksi jäänyt ja kieltämättä totaalisesti epäonnistunut Paratiisin lapset (1994) aiheutti julkisuudessa jo verbaalisen mestauksen. Mollen lähtökohtana oli tehdä "komediaa, jotta elokuvateattereihin saataisiin suomalaiselle elokuvalle katsojia”. Lopputuloksena Paratiisin lapset sai laman näivettämässä ilmapiirissä vain vajaat 3000 katsojaa ja antoi aiheen paitsi populistisiin valituksiin veronmaksajien rahoilla ratsastavasta "korkeataiteesta" myös Ilta-Sanomien (11.11.1994) surullisenkuuluisaan lööppiin: "Mollbergin elokuva teki historiaa: teatteriin ei tullut yhtään katsojaa!" 

Haaveet uusista valkokangaselokuvista eivät enää toteutuneet, mutta Mollberg teki televisiolle vielä elokuvanovelleja Erno Paasilinnan Nuoruusaikoja-kokoelman (1992) tarinoista. Vuosina 1999-2004 valmistuneet lyhytelokuvat jäivät 78-vuotiaana kuolleen elokuvataiteen akateemikon joutsenlauluiksi.

Tietokirjailija Niko Jutila on tehnyt valtavan taustatyön käydessään läpi kirjallisia lähteitä ja haastatellessaan Mollen kanssa työskennelleitä ystäviä ja vihamiehiä sekä hänet tunteneita sukulaisia ja perheenjäseniä. Mittava lähdeaineisto on koostunut tuhansista lehtijutuista, kymmenistä televisio- ja radiohaastatteluista sekä liki kymmentuhatsivuisesta massasta asiakirjoja ja kirjeitä, jotka Mollberg jätti jälkeensä. Ansiokkaan elämäkertakirjan saatesanoissa kiteytetään jotain kiistämätöntä: "Tämä kirja on kertomus yhdestä ihmisestä. Samalla se kertoo eräästä aikakaudesta ja taiteenalasta, suomalaisesta elokuvasta, jonka suurimpia nimiä Rauni Mollberg oli ja on."

WSOY:lle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Olen käsitellyt Rauni Mollbergin elokuvia Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas myös Ylen Kirja vs. Leffa -ohjelman jaksoissa:

Maa on syntinen laulu

Tuntematon sotilas

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Lukeminen kannattaa aina - katsaus uudempaan suomenkieliseen elokuvatietokirjallisuuteen

Elävän elokuvakulttuurin ylläpitämisen perustaa on vireän ja monimuotoisen elokuvateatteri- ja festivaaliverkoston lisäksi myös kotimaisilla kielillä toimitettava elokuvajournalismi- ja tietokirjallisuus. Kun palkkatyönä ammatillisesti tehtävä kulttuurijournalismi alkaa olla monella sektorilla huolestuttavasti henkitoreissaan, voi vaihteeksi kääntää katsetta elokuvatietokirjallisuuden piiriin.

Suomenkielisessä elokuvatietokirjallisuudessa on tapahtunut juuri se, mitä Peter von Baghin (1943-2014) kuollessa osasi ennustaa, pirstaloituminen ja marginalisoituminen. Jos von Bagh kirjoillaan saavutti laajemman suuren yleisön suosion, joka kantoi aina joulu-, rippi-, isän/äitienpäivän- kuin syntymäpäivälahjoiksi, ei vastaavaa ole sittemmin koettu. 

Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan sitä, että viimeisen kahdeksan vuotta olisi eletty tyhjiössä. Elokuvan kulttuurista asemaa tietokirjallisuuden piirissä on pitänyt yllä näkyvimmin elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen. 

Viime vuosien satoa...

Elokuvataiteen valtionpalkinnollakin muistettu Kinnunen on kirjannut ansiokkaasti ylös niin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin historian (30 vuotta rakkautta ja anarkiaa, yhdessä Lauri Lehtisen kanssa, 2017), Suomen elokuvasäätiön puolivuosisataa (Elokuvasäätiön tuella: Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019, 2019) kuin elämäkertoja ohjaaja Dome Karukoskesta (Hymypoika. Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin, yhdessä Matti Rämön kanssa, 2020), elokuvamoguli Jukka Mäkelästä (Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset, 2021) kuin televisiojohtaja Jorma Sairasestakin (Daddy Cool - kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, 2017). Kinnusen ensimmäinen kirja Big Game: Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015) kertoi elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin siihenastisen elämän tarinan ja kertoi sujuvasti siitä kuinka Suomeen syntyi genre-elokuvia rakastava ja niiden pariin tekijöinä hakeutuva sukupolvi. Kinnusen tuorein kirja on Big Gamen sukulaisteos siinä mielessä, että Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi (2022) keskittyy Saara Saarelan ohjaaman suomalaisittain poikkeuksellisen sci-fi-elokuvan tekoprosessiin yksityiskohtaisesti ja informatiivisesti.

Omalla marginaalisemmalla maaperällään kiehtova lukukokemus oli Niko Jutilan Poikki! - Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020), joka nimensä mukaisesti perkasi huolella ja valtavaa taustatyötä arkailematta tekemättä jääneitä suomalaishankkeita. Välillä liki salapoliisimaista työtä tehneen Jutilan kirja on aarreaitta jossitteluun taipuvaisille cinefiileille. Elokuvauutiset-sivustoa ylläpitävän elokuvatuntijan seuraava teos Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat ilmestyy tammikuussa 2023. Se on luonnollisesti jo aiheensa perusteella allekirjoittaneen ostolistalla.

Vihatun ja rakastetun elokuvaohjaajan muotokuva.

Näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden elämäkertakirjallisuuden vyöryssä helmiä on ollut harvassa, mutta sikoja sitäkin enemmän. Pelkästään viime syksynä oli tarjolla niin monta näyttelijäelämäkertaa, että ei laskuissa pysynyt. Paremmasta päästä olivat Tuomas Marjamäen toimittama rehellisessä suorapuheisuudessaan rehevä Vänä elävänä ja Johanna Venhon kirjallisesti ansiokas Martti Suosalon tähänastinen elämä. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on viime vuosina urakoinut definitiivisiksi tiiliskiviopuksiksi Federico Fellinin, Rainer Werner Fassbinderin ja Jean Sebergin elämät.

Vankkaa kulttuurihistoriatietoutta ovat tarjonneet Urmas A. Hilapieli kirjallaan Kino-Suomi - Elokuvan esittämisen historia 1896-2021 (2021), jonka järkälemäisyydessä on monumentaaliset mittasuhteet sekä Suomen Filmiteollisuuden tarinan esseemäisiksi artikkeleiksi koonnut Unelmatehdas Liisankadulla - Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (toimittajina Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi ja Outi Hupaniittu, 2019).  

Yksi on vielä erikseen mainittava, Laajakuva-elokuvaverkkolehden kirjajulkaisu Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 (2020), joka rohkeasti tarjoaa rinnakkaispolun elokuvahistorian peruskaanonille undergroundia, törkyä ja kulttikalkkunoita kaihtamatta.

Suomalaisen elokuvan lyhyestä historiasta

Harvaa tietokirjailijaa voi perustellusti kutsua niin tuotteliaaksi kuin Juri Nummelinia. Helsingin kirjamessujen aikaan tietokirjailijapalkinnon saaneelta Nummelinilta on tullut pelkästään jo kuluvalla vuosikymmenellä yhdeksän (!) teosta kirjallisuudesta ja elokuvista sekä nippu suomennoksia, uusintajulkaisuja ja novellikokoelmia. Elokuvan saralla Nummelin on toiminut jo vuosia Turussa järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana ja siinä työssään tehnyt hartiavoimin töitä monimuotoisten näkökulmien avaamiseen kotomaamme elokuvatodellisuuden suhteen.

Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (2022) käsittelee kompaktisti kotimaisen elokuvan matkaa varhaisista mykkäelokuvista aina nykypäivään saakka. Tyylikkään tummanpuhuvalla kannella varustetussa tietokirjassa käsitellyksi tulevat niin studiokausi, uusi aalto, aikalaiskriisit kuin vuosituhannen vaihteen kotimaisen elokuvan kaupallinen menestys. Siinä missä elokuvahistoriikit tapaavat olla usein pitkän näytelmäelokuvan historia, tuo Nummelin ansiokkaasti esiin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta lyhytelokuvan, dokumentaarin, animaation ja mediataiteen puolelta.

Juri Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia.

Nummelinin tuotteliaisuuden ilmeinen varjopuoli tulee kuitenkin pahasti vastaan miehen uusimmassa elokuvakirjassa. Kotimaiseen elokuvaan perehtynyt lukija huokailee ja hämmästyy pitkin kirjaa siitä miten valtavan määrän se sisältää asiavirheitä. Herää kysymys, onko kirjaa laisinkaan oikoluettu kustantajan (Avain) toimesta? 

Teoksessa menevät sekaisin niin ohjaajat kuin elokuvat, studiokauden tekijöiden lähtökohdat ja Suomen elokuvasäätiöön liittyvät faktat. Nummelinin vaihtoehtotodellisuudessa Aleksi Salmenperä on ohjannut Janne Kuusen Kukkia ja sidontaa (2004) ja Hannu Kahakorpi Hannu Seikkulan Rampe ja Naukkis - kaikkien aikojen superpari -hupailun (1990). Lisäksi kahden tekijäparin elokuvista jää liki poikkeuksetta toinen ohjaaja mainitsematta: Speden ja Vesa-Matti Loirin tuohivirsuwestern Hirttämättömät (1971) kreditoidaan pelkästään Loirin nimiin, dokumenttielokuvista Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2010) Berghällin nimiin & Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan Lost Boys (2020) Neuvosen nimiin. Monikansallisista koko perheen Niko-animaatioista (2008/2012) Nummelin unohtaa kokonaan kansainväliset co-ohjaajat.

Studiokautta käsittelevissä osissa sekaisin menevät taas yhtiöt ja tekijät. Suomen Filmiteollisuuden kasvattina tunnetusti työskennellyt Mikko Niskanen sotkeutuu kirjassa Suomi-Filmin lupaukseksi ja Fennadan valioteoksen, Ville Salmisen Evakon (1956) väitetään olevan Suomen Filmiteollisuuden elokuva.

Haparoivan tiedon äärellä ollaan myös joissakin sisältökuvauksissa: Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) Nummelin laskee toimintaelokuvaksi (!), vaikka elokuva paikantuu selkeämmin hurtilla huumorilla ja rikoksella höystetyksi (kasvu)draamaksi. Anna Paavilaisen lyhytelokuva Play Rape (2019) käsittelee Nummelinin mukaan "naisten kohtelua filmialalla", vaikka jokainen elokuvan nähnyt voi todeta teoksen käsittelevän ennemminkin näyttämötaidetta. Mika Kaurismäen Mestari Cheng (2019) muuntuu lapsuksen kautta Changiksi, Seppo Huunosen filmografiaa esitellessä unohdetaan (ehkä syystä?) Piilopirtti (1978) ja Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta (1985) on Nummelinin väitteen mukaan olemassa televisiosarja (kunpa olisikin!). Kaurismäen veljeksiä ruotiessaan Nummelin kuvaa toistuvasti Mikan elokuvia "epäkiinnostavammiksi" perustelematta lainkaan tulkintaansa. Väsyttävästi kirjassa toistuu myös trendikäs termipari: eksotisoiva rasismi. Havainnot rasistisista representaatioista ovat perusteltuja (joskin aika ajoin anakronistisia), mutta lukijakokemuksena "eksotisoivan rasismin" olisi voinut tuoda esiin yhtenä koottuna kainaloartikkelina jatkuvan toistelun sijaan.

Suomen elokuvasäätiön tukiin liittyen metsään mennään siinä, kun väitetään (taas kerran), että Naisen logiikka (1999) olisi ollut ensimmäinen SES:n tuotantotukea nauttinut Spede-elokuva. Jo elokuvasäätiön historian toisessa tuotantotuen jaossa vuonna 1971 oli Spede Pasanen julkisen rahoituksen vastaanottajana Kauhukakara-hankkeellaan, joka lopulta jäi valmistumatta. Myöhempinä vuosikymmeninä ns. automaatiotuki heilahti Uuno Turhapuro -sarjan pahnanpohjimmaisille farsseille Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla -elokuvasta (1990) alkaen.

Nummelin väittää myös elokuvan ja television moniottelijaa Kari Kyrönseppää elokuvasäätiön toiminnanjohtajaksi, vaikka nopeallakin tiedonhankinnalla saa selville, että Kyrönseppä työskenteli SES:ssä 1990-luvun alussa tuottajan mandaatilla. Myöhemmin Nummelin kirjoittaa vielä Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan (2012) olleen julkisesta rahoituksesta riippumaton indie-elokuva. Näin ei ollut, sillä elokuva nautti säätiön tukea päälle 30 000 euroa. Jälkimmäiset kuulostavat ehkä pieniltä virheiltä, mutta tietokirjallisuudelta odottaisi täsmällistä faktaa, olipa sisältö sitten luonnontiedettä tai taiteentutkimusta.

Suomalaisesta elokuvasta ei ole turhan paljon tehty kokoavia tietoteoksia viime vuosikymmeninä, joten tässä Nummelinin teoksella on oma tärkeä paikkansa. Lukuisista asiavirheistä huolimatta on kulttuuriteko, että pienellä kielialueella toimitetaan taiteenlajin historian kokoava opus. On myös oivaltavaa, että kirjan viimeisille sivuille on koottu paitsi suomalaisen elokuvan merkittävimpien elokuvien kaanon, mutta myös vastalista painottuen kultti- ja kalkkunaelokuviin, jotka kuitenkin ovat omalla erityislaadullaan (tai laaduttomuudella?) tuonut pikantin lisän härmäläisen elokuvan historiaan.

Ai niin, yksi vielä... Seppo Huunosen mustan huumorin rikossekoilu Karvat (1974) ei ollut ensimmäinen suomalainen K18-elokuva, sillä edelle kyllä ennätti Teuvo Tulion joutsenlaulu Sensuela (1972). Ensi kerralla, tai mieluiten jo toiseen painokseen, faktat kuntoon! Allekirjoittanut ilmoittautuu pedantiksi oikolukijaksi.

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa

Elokuvavuosi 2022 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Michael Ritchien kasarin rikoskomedialla Nimeni on Fletch (Fletch, 1985) ja päättyi uudenvuodenaattona Disneyn jouluiseen lyhytanimaatioklassikkoon Pluton joulupuu (Pluto's Christmas Tree, 1952). Katsoin vuonna 2022 kaikkiaan 448 elokuvaa, joista 265 pitkää elokuvaa. Se on määrällisesti eniten sitten vuoden 2013. Edellisvuoteen (2021) verrattuna lukemassa oli nousua yli 16 prosenttiyksikön verran. 

Elokuvateattereissa tuli nähtyä alkuvuoden masentavista koronarajoituksista huolimatta 199 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli noin 44 % kaikista. Vertailun vuoksi edellisvuonna (2021) prosenttiosuus oli vain 30 % kaikista. Pandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Koronarajoitusten rauettua elokuvafestivaaleille pääsi jälleen vanhaan malliin, mikä näkyi omalla kohdallani varsinkin lyhytelokuvien katselumäärissä. Vuoden aikana vierailin elokuvafestivaaleilla työn tai elokuvaentusiasmin merkeissä Cannesissa, Espoossa, Helsingissä (Loud Silents, Night Visions & Viva Erotica), Kokkolassa, Malmössä, Sodankylässä, Tampereella ja Vilnassa. 

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateatteriksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Finnkinon Itis, joka on sijainniltaan ”korttelikinoni” Itä-Helsingissä. Kaikkiaan vierailin vuoden 2022 aikana 32 eri tunteiden temppelissä.

Elokuvateattereiden monimuotoisuus ilahduttaa tällä hetkellä laajaltikin pääkaupunkiseudulla: Kino Regina, Cinema Orion, Kino Engel, WHS Teatteri Union, Riviera, Korjaamo Kino ja Kino Tapiola tarjoavat runsaalla valikoimallaan relevantin vastavoiman äärikaupallisen Finnkinon viihdeimperiumille.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 124 elokuvaa (eli liki 28 % kaikista). Prosentuaalisesti luku on täsmälleen sama kuin vuosi sitten! Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Disney+, Yle Areena ja HBO Max. Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 47, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 18 %.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2021/2022), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Verdens verste menneske  [The Worst Person in the World] (Joachim Trier, 2021) | DCP Cinema Orion

Im Westen nichts Neues [All Quiet on the Western Front/Länsirintamalta ei mitään uutta] (Edward Berger, 2022) | Netflix

Belfast (Kenneth Branagh, 2021) | DCP Maxim

Moonage Daydream (Brett Morgen, 2022) | DCP Cannesin elokuvajuhlat

Triangle of Sadness (Ruben Östlund, 2022) | DCP Kinopalatsi

Metsurin tarina [The Woodcutter Story] (Mikko Myllylahti, 2022) | DCP Kokkolan kinojuhlat

Gæsterne [Speak No Evil] (Christian Tafdrup, 2022) | DCP Night Visions

Pahanhautoja [Hatching] (Hanna Bergholm, 2022) | DCP Tennispalatsi

De uskyldige [The Innocents] (Eskil Vogt, 2021) | DCP Tennispalatsi

Bones and All (Luca Guadagnino, 2022) | DCP Scanorama European Film Forum

Vuoden elokuvateatterikokemus: Joachim Trierin Verdens verste menneske (The Worst Person in the World, 2021). Kuin Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995), Annie Hall (1977) ja 500 Days of Summer (2009) olisi laitettu pohjoismaiseen tehosekoittimeen ja tuloksena syntyi ihmissuhde- ja sukupolvielokuvan moderni klassikko. Itkin, nauroin ja samastuin.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2021 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Threads [Kun maailma loppuu] (Mick Jackson, 1984) | blu-ray

When the Wind Blows [Minne tuuli kuljettaa] (Jimmy T. Murakami, 1986) | blu-ray

Letjat zhuravli [The Cranes Are Flying/Kurjet lentävät] (Mikhail Kalatozov, 1957) | blu-ray

Utøya 22. juli [U - July 22] (Erik Poppe, 2018) | HBO Max

Reds [Punaiset] (Warren Beatty, 1981) | Yle Teema

Thriller - en grym film [Thriller/Thriller - A Cruel Picture/They Call Her One Eye/Hooker's Revenge/Yksisilmäinen] (Bo Arne Vibenius, 1973) | DVD

Riihalan valtias [The Farmer's Wife] (Hannu Leminen, 1956) | DVD

Elephant (Alan Clarke, 1989) | blu-ray

The Day After [Seuraava päivä] (Nicholas Meyer, 1983) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Thelma (Joachim Trier, 2017)  | DVD

Mick Jacksonin televisioelokuvaklassikko Threads (1984) 

Pinnan alta:

Nanu Tudor [My Uncle Tudor/Setäni Tudor] (Olga Lucovnica, 2021) | Yle Areena

Elvis (Baz Luhrmann, 2022) | DCP Itis (IMAX)

Kupla [Bubble] (Aleksi Salmenperä, 2022) | Vimeo

Rakkaani merikapteeni [My Sailor, My Love] (Klaus Härö, 2022) | DCP Itis

The Funhouse (Tobe Hooper, 1981) | blu-ray

Näkemiin 2022, kuulemiin 2023.