24 Hour Party People
24 Hour Party People / 24 Hour Party People
Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.
24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.
Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)
tiistai 25. marraskuuta 2008
torstai 20. marraskuuta 2008
Hit Me TV
Hollantilainen Hit Me TV yhdistelee musiikkiinsa postpunkin kepeätä laitaa, tanssittavan energistä poppia sekä glamrockin värikkyyttä. Äskettäin Suomessakin vieraillut joukkio on julkaissut vuoden antoisimman debyyttialbumin (lue arvio).
tiistai 18. marraskuuta 2008
Mossafer
Julkaisen loppuvuoden aikana blogissani varhaisempia SEA:lle (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) kirjoittamiani elokuvaesitteitä. Tässä niistä ensimmäinen, jossa esittelen Abbas Kiarostamin esikoispitkän Mossafer (The Traveller, 1974).
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Bloodpit: Recovered
Tamperelaisen Bloodpitin edellisen kokoonpanon romahdettua jäsenten välisiin riitoihin ja laulaja Matthau Mikojanin ongelmiin ei yhtye virallisesti hajonnut, vaan jäi määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tauko kesti lopulta vain noin vuoden verran, sillä nyt yhtye on tullut takaisin uuden laulusolistinsa Antti Ravínin ja kitaristi Petri ”Pietu” Hiltusen vahvistamana. Uuden alun kynnyksellä yhtye on päättänyt julkaista Backstage Alliance -levy-yhtiön kautta Recovered -minialbumin (lue arvio kokonaisuudessaan), jolla uudistunut kokoonpano esittää pääasiassa itselleen jollain tapaa merkityksellisiä cover-biisejä.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Tehtävä Suomessa
Mikä yhdistää Michael Cainea, Diane Keatonia, Charles Bronsonia ja Omar Sharifia? Kyseiset elokuvatähdet ovat kaikki tehneet elokuvaa Suomessa – yhdessä kansainvälisen elokuvayhteistyön grand old manin, Åke Lindmanin kanssa, jolle Outi Heiskasen kirjoittama teos Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa on omistettu. Suomen ja suomalaisuuden representaatioita ulkomaisissa elokuvissa esittelevä teos on yksi vuoden kiinnostavimpia elokuvakirjoja (lue arvio kokonaisuudessaan).
perjantai 31. lokakuuta 2008
James Yorkston: When the Haar Rolls In
Skotlantilaislähtöisen laulaja/lauluntekijä James Yorkstonin pitkäsoitto When the Haar Rolls In (lue arvio) lämmittää ihastuttavasti näinä vuoden synkimpinä ja sateisimpina hetkinä.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Liekki: Hyönteinen
Niin se on, Liekin uutukainen ei sen koommin lennä eikä surise, vaikka kantaa nimeä Hyönteinen (lue arvio). Kolmella ensimmäisellä levyllään hurmannut yhtye on julkaissut toistaiseksi kehnoimman albuminsa. Ikävä tulee Korppi (2003) ja Rajan piirsin taa (2005) -levyjen syvällistä lämpöä ja tunnelmointia.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Rakkauden liekistö
Persoonallinen musiikintekijä VUK on julkaissut minialbumillisen Maj Karman (Kauniiden Kuvien) lauluja. Rakkauden liekistö (lue arvio) on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta lopulta harmillisen yksitoikkoinen ja hengetön.
torstai 2. lokakuuta 2008
Elokuvia, festivaaleja ja elokuvafestivaaleja
Viime viikkoina ei ole ollut puutetta elokuvafestivaaleista tai persoonallisista elokuvateoksista, festivaalien suhteen ei loppua ole edes näkyvissä... Helsingissä järjestetään ainakin aina kiinnostavia lyhytelokuvia tarjoava Kettupäivät, lesbo- ja homoelokuvaan keskittyvä Vinokino sekä kauhuelokuvan ystävän ehdoton valinta, Night Visions. Viime viikonloppuna päättynyt Rakkautta & Anarkiaa teki jälleen ennätystuloksen, joten siinä missä Finnkinon monopoliaseman hallitessa elokuvateatterien määrä vähenee huolestuttavasti, nousee jatkuvasti esiin kiinnostavia elokuvafestivaaleja. Henkilökohtainen suosikkini on tietysti Lapin ylpeys, eksoottisella "in the middle of nowhere" -estetiikalla hurmaava Sodankylän elokuvajuhlat, mutta kauas ei toki jää myöskään R & A, tai pienuudessaan sympaattinen Suomalaisen elokuvan festivaali, jota järjestetään vastoinkäymisistä huolimatta vuosittain Turussa. Tähän täytyy toki myös lisätä, entisenä elokuva-arkiston työntekijänä varsinkin, että Orionissa nähtävät erikoissarjat tarjoavat itsestään meteliä pitämättä elokuvafestivaalia ympäri vuoden.
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katselluista seitsemästä elokuvasta nousi ylitse muiden Chris Waittin persoonallisen paljastava ja ihanteellisen viihdyttävä dokumenttielokuva A Complete History of My Sexual Failures sekä Gunnar B. Gudmunssonin fantasiakomedia Astrópía. Kaikessa halpamaisessa b-luokan kammottavuudessaan Bruce La Brucen Otto; or Up With Dead Peoplekin jää taatusti mieleen, mutta ei myönteisessä mielessä. Paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta, mutta onneksi osa festivaalin laajasta tarjonnasta on nähtävillä myöhemmin myös teatterilevityksessä.
Viime viikonloppu meni sen sijaan maamme ulkopuolella, Malmössä, Nordisk Panoraman merkeissä, joka järjestettiin tänä vuonna 19. kerran. Uutta pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esitellyt festivaali täytti Malmön hetkeksi marginaalisemman elokuvan ystävistä, samaan aikaan Lundin seudulla oli käynnissä myös varsin kiinnostavana näyttäytyvä fantasiaan ja kauhuun keskittyvä Fantastisk Film Festival. Nordisk Panoraman megalomaanisesta tarjonnasta tuli nähtyä kattava otos pohjoismaisia lyhytelokuvia, muutama lupaava dokumenttielokuva sekä yksi mainio pitkä fiktio, Jens Jonssonin Ping-Pong Kingen. Kokonaisuudessaan istuin festivaalin aikana 39 elokuvaesitystä läpi, joiden kestot venyivät peräti yhdestä minuutista pariin tuntiin. Valtavasta lyhytelokuvakavalkadista nousi kuitenkin lopulta esiin selvät henkilökohtaiset suosikit, joita ei tosin palkittu festivaalin arvovaltaisen juryn puolelta. Hanne Larsenin Cairn (Varde) osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta, Mazdak Nassirin High Hopes on visuaalisesti upean harkittu ja Linda Fagerii Söthrenin melankolisuudessaan kipeä Janus edustaa pohjoismaista animaatiota karheimmillaan. Kauas tästä eivät kuitenkaan jääneet Michael Noerin elämänmakuinen, räväkkä ja tehokas dokumentti Vesterbro, Levan Akinin pureva The Last Things (De sista sakerna) tai Christian Tafdrupin ohjaama, homoseksuaalista ihastusta ymmärtävällä herkkyydellä kuvaava Awakening (En Forelskelse). Aivan erityisesti haluan kuitenkin nostaa esiin norjalais-espanjalaisen, Eivind Holmboen ohjaaman A Tooth for An Eye (Diente por ojo) -elokuvan, joka nousi New Nordic Voices -sarjassa esiin vahvan dramaturgiansa ansiosta.
Ensi vuonna Nordisk Panorama järjestetään kuumien lähteiden ja eksentrisen pop-musiikin mekassa, Reykjavikissa.
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katselluista seitsemästä elokuvasta nousi ylitse muiden Chris Waittin persoonallisen paljastava ja ihanteellisen viihdyttävä dokumenttielokuva A Complete History of My Sexual Failures sekä Gunnar B. Gudmunssonin fantasiakomedia Astrópía. Kaikessa halpamaisessa b-luokan kammottavuudessaan Bruce La Brucen Otto; or Up With Dead Peoplekin jää taatusti mieleen, mutta ei myönteisessä mielessä. Paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta, mutta onneksi osa festivaalin laajasta tarjonnasta on nähtävillä myöhemmin myös teatterilevityksessä.
Viime viikonloppu meni sen sijaan maamme ulkopuolella, Malmössä, Nordisk Panoraman merkeissä, joka järjestettiin tänä vuonna 19. kerran. Uutta pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esitellyt festivaali täytti Malmön hetkeksi marginaalisemman elokuvan ystävistä, samaan aikaan Lundin seudulla oli käynnissä myös varsin kiinnostavana näyttäytyvä fantasiaan ja kauhuun keskittyvä Fantastisk Film Festival. Nordisk Panoraman megalomaanisesta tarjonnasta tuli nähtyä kattava otos pohjoismaisia lyhytelokuvia, muutama lupaava dokumenttielokuva sekä yksi mainio pitkä fiktio, Jens Jonssonin Ping-Pong Kingen. Kokonaisuudessaan istuin festivaalin aikana 39 elokuvaesitystä läpi, joiden kestot venyivät peräti yhdestä minuutista pariin tuntiin. Valtavasta lyhytelokuvakavalkadista nousi kuitenkin lopulta esiin selvät henkilökohtaiset suosikit, joita ei tosin palkittu festivaalin arvovaltaisen juryn puolelta. Hanne Larsenin Cairn (Varde) osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta, Mazdak Nassirin High Hopes on visuaalisesti upean harkittu ja Linda Fagerii Söthrenin melankolisuudessaan kipeä Janus edustaa pohjoismaista animaatiota karheimmillaan. Kauas tästä eivät kuitenkaan jääneet Michael Noerin elämänmakuinen, räväkkä ja tehokas dokumentti Vesterbro, Levan Akinin pureva The Last Things (De sista sakerna) tai Christian Tafdrupin ohjaama, homoseksuaalista ihastusta ymmärtävällä herkkyydellä kuvaava Awakening (En Forelskelse). Aivan erityisesti haluan kuitenkin nostaa esiin norjalais-espanjalaisen, Eivind Holmboen ohjaaman A Tooth for An Eye (Diente por ojo) -elokuvan, joka nousi New Nordic Voices -sarjassa esiin vahvan dramaturgiansa ansiosta.
Ensi vuonna Nordisk Panorama järjestetään kuumien lähteiden ja eksentrisen pop-musiikin mekassa, Reykjavikissa.
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
New Order: Technique
New Order: Technique (1989)
Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.
New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.
Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.
Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.
Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.
Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.
Otto Suuronen (julkaistu Desibeli.net -verkkolehden klassikkoartikkelina)
Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.
New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.
Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.
Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.
Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.
Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.
Otto Suuronen (julkaistu Desibeli.net -verkkolehden klassikkoartikkelina)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)