tiistai 31. maaliskuuta 2009
Anomus: Oudot huoneet, harharetket
Imatralaislähtöinen Anomus kolkuttelee raskaan suomenkielisen rockin ja koukuttavan progen välimaastossa Oudot huoneet, harharetket -EP:llä (lue arvio Desibelistä), joka on vuonna 2004 perustetun yhtyeen neljäs levyjulkaisu.
torstai 19. maaliskuuta 2009
Wojciech: Monstrolento
Turkulainen Wojciech on harmillisen harvoin keikkaileva ja vielä vähemmän mediassa näkyvä omaääninen bändi, mutta samalla yksi tämän vuosikymmenen ilahduttavimpia suomalaisyhtyeitä. Uutukainen Monstrolento (lue arvio) on ilmestynyt äskettäin ja toimitin siitä levykritiikin Desibeliin.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Ali Zaoua, prince de la rue
Ali Zaoua, prince de la rue
Casablancan katupojat / Gatpojkarna i Casablanca / Ali Zaoua: Prince of the Streets
Ranska / Tunisia / Belgia / Marokko 2000. Tuotantoyhtiöt: 2M, Ace Editing, Alexis Films, Ali'n Productions, Canal +, Gimages 3, Playtime, Remstar Films, TF 1 International, TPS Cinéma. Tuottajat: Etienne Comar, Jean Cottin, Antoine Voituriez. Ohjaus: Nabil Ayouch. Käsikirjoitus: Nabil Ayouch, Nathalie Saugeon. Kuvaus: Renaat Lambeets, Vincent Mathias. Lavastus: Saïd Raïs (art direction), Abdelhadi Chay ja Rachid Rais (set decoration). Puvut: Nezha Dakil. Ehostus: Malika Bouizergane. Musiikki: Krishna Levy. Leikkaus: Jean-Robert Thomann. Ääni: François Guillaume. Pääosissa: Mounïm Kbab (Kwita), Mustapha Hansali (Omar), Hicham Moussoune (Boubker), Abdelhak Zhayra (Ali Zaoua), Saïd Taghmaoui (Dib), Amal Ayouch (Ali Zaouan äiti), Mohamed Majd (kalastaja), Hicham Ibrahimi (merimies), Nadia Ould Hajjaj (koulutyttö), Adbelkader Lofti (rautakaupan omistaja), Khalil Essaadi (Khalid), Abdessamad Tourab Seddam (Noureddine), Ahmed Lahlil (mies baarissa), Halima Frizi (vanha nainen), Khalid Ghanimi (Shita), Mohamed Ajhmil (Barrito), Mohamed Ezzanati (Nemss), Tarik El Hichou (Chino). Helsingin ensiesitys: 2.3.2001, Andorra 1, maahantuoja: Cinema Mondo – vhs-julkaisu: DHE Castle Oy – tv-lähetyksiä: 14.12.2003 YLE TV1 – VET 102490 – K15 – 2715 m / 99 min
Casablancan katupojat on rosoinen ja koruton elokuva liimanhuuruja nuuskivista, pahoinpidellyistä ja raiskatuista lapsista, jonka peittelemättömässä tyylissä on inhorealistisia piirteitä. Jo elokuvan prologi johtaa katsojat vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, kodittomuuteen sekä lapsiuhrien turvattomuuteen ja hyväksikäyttöön. Katupoikien taisteluhuuto on "Elämä on paskaa", eikä huudon todenpitävyydestä jää katsojalle epäilystäkään.
Casablansan katupojat kertoo kadulla selviämisestä ja yleisinhimillisestä tarpeesta löytää elämästä jotakin elämisen arvoista. Ali on rohkea poikkeus katupoikien joukossa, sillä hän haaveilee merimiehen ammatista ja onnellisesta elämästä saarella, jossa paistaa kaksi aurinkoa. Alin kuolema kilpailevan jengin heittämästä kivestä elokuvan alussa sysää tapahtumat liikkeelle. Kwita, Omar ja Boubkar haluavat kunnioittaa prinssinsä muistoa järjestämällä tälle hautajaiset. Hankkeen toteuttaminen osoittautuu ilman rahaa ja asiantuntevaa apua hankalaksi, mutta pojat tajuavat tavoitteen saavuttamisen vaativan heiltä sitkeää yhteistyötä.
Ranskassa syntynyt, mutta Marokossa työskentelevä ohjaaja Nabil Ayouch tunnustaa kotimaataan piinaavan ongelman, pitämättä silti sen ratkaisemista aivan mahdottomana tehtävänä. Ayouch toimi vuosia kenttätyössä satamakaupungin katulapsia pelastavan Bayti-järjestön riveissä ja ansaittuaan autettavien luottamuksen hän pyysi heistä muutamia elokuvaansa näyttelijöiksi. Näiden itseään tulkitsevien katupoikien varassa lepää suurimmilta osiltaan elokuvan väkevä autenttisuus, sillä ohjaajalla ei ole teoksen realismiin tyylillisesti paljon lisättävää. Hän kietoo realistisen ilmaisun kuitenkin taitavasti lasten mielikuvituksen synnyttämiin eskapistisiin fantasioihin sekä animaatiojaksoihin.
Elämä kadulla ei kuitenkaan pelkkää väkivaltaa: se on myös ystävyyttä, unelmia, rakkautta ja kaikkea mitä saatamme kuvitella. Katsoja voi lohduttautua ainakin tämän elokuvan myönteisillä seurauksilla sen edistettyä päähenkilöidensä irtautumista huumeista ja hakeutumista koulutuksen pariin. Kotimaansa Marokon ensi-iltakierroksella Casablancan katupojat oli valtava menestys, vaikka marokkolaiset eivät ole perinteisesti halunneet yhteiskunnallisia ongelmiaan elokuviensa aiheiksi.
– Otto Suuronen (28.11.2007) Mervi Pantin (HS/NYT 9/2001) ja Tapani Maskulan (TS 2.6.2001) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Casablancan katupojat / Gatpojkarna i Casablanca / Ali Zaoua: Prince of the Streets
Ranska / Tunisia / Belgia / Marokko 2000. Tuotantoyhtiöt: 2M, Ace Editing, Alexis Films, Ali'n Productions, Canal +, Gimages 3, Playtime, Remstar Films, TF 1 International, TPS Cinéma. Tuottajat: Etienne Comar, Jean Cottin, Antoine Voituriez. Ohjaus: Nabil Ayouch. Käsikirjoitus: Nabil Ayouch, Nathalie Saugeon. Kuvaus: Renaat Lambeets, Vincent Mathias. Lavastus: Saïd Raïs (art direction), Abdelhadi Chay ja Rachid Rais (set decoration). Puvut: Nezha Dakil. Ehostus: Malika Bouizergane. Musiikki: Krishna Levy. Leikkaus: Jean-Robert Thomann. Ääni: François Guillaume. Pääosissa: Mounïm Kbab (Kwita), Mustapha Hansali (Omar), Hicham Moussoune (Boubker), Abdelhak Zhayra (Ali Zaoua), Saïd Taghmaoui (Dib), Amal Ayouch (Ali Zaouan äiti), Mohamed Majd (kalastaja), Hicham Ibrahimi (merimies), Nadia Ould Hajjaj (koulutyttö), Adbelkader Lofti (rautakaupan omistaja), Khalil Essaadi (Khalid), Abdessamad Tourab Seddam (Noureddine), Ahmed Lahlil (mies baarissa), Halima Frizi (vanha nainen), Khalid Ghanimi (Shita), Mohamed Ajhmil (Barrito), Mohamed Ezzanati (Nemss), Tarik El Hichou (Chino). Helsingin ensiesitys: 2.3.2001, Andorra 1, maahantuoja: Cinema Mondo – vhs-julkaisu: DHE Castle Oy – tv-lähetyksiä: 14.12.2003 YLE TV1 – VET 102490 – K15 – 2715 m / 99 min
Casablancan katupojat on rosoinen ja koruton elokuva liimanhuuruja nuuskivista, pahoinpidellyistä ja raiskatuista lapsista, jonka peittelemättömässä tyylissä on inhorealistisia piirteitä. Jo elokuvan prologi johtaa katsojat vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, kodittomuuteen sekä lapsiuhrien turvattomuuteen ja hyväksikäyttöön. Katupoikien taisteluhuuto on "Elämä on paskaa", eikä huudon todenpitävyydestä jää katsojalle epäilystäkään.
Casablansan katupojat kertoo kadulla selviämisestä ja yleisinhimillisestä tarpeesta löytää elämästä jotakin elämisen arvoista. Ali on rohkea poikkeus katupoikien joukossa, sillä hän haaveilee merimiehen ammatista ja onnellisesta elämästä saarella, jossa paistaa kaksi aurinkoa. Alin kuolema kilpailevan jengin heittämästä kivestä elokuvan alussa sysää tapahtumat liikkeelle. Kwita, Omar ja Boubkar haluavat kunnioittaa prinssinsä muistoa järjestämällä tälle hautajaiset. Hankkeen toteuttaminen osoittautuu ilman rahaa ja asiantuntevaa apua hankalaksi, mutta pojat tajuavat tavoitteen saavuttamisen vaativan heiltä sitkeää yhteistyötä.
Ranskassa syntynyt, mutta Marokossa työskentelevä ohjaaja Nabil Ayouch tunnustaa kotimaataan piinaavan ongelman, pitämättä silti sen ratkaisemista aivan mahdottomana tehtävänä. Ayouch toimi vuosia kenttätyössä satamakaupungin katulapsia pelastavan Bayti-järjestön riveissä ja ansaittuaan autettavien luottamuksen hän pyysi heistä muutamia elokuvaansa näyttelijöiksi. Näiden itseään tulkitsevien katupoikien varassa lepää suurimmilta osiltaan elokuvan väkevä autenttisuus, sillä ohjaajalla ei ole teoksen realismiin tyylillisesti paljon lisättävää. Hän kietoo realistisen ilmaisun kuitenkin taitavasti lasten mielikuvituksen synnyttämiin eskapistisiin fantasioihin sekä animaatiojaksoihin.
Elämä kadulla ei kuitenkaan pelkkää väkivaltaa: se on myös ystävyyttä, unelmia, rakkautta ja kaikkea mitä saatamme kuvitella. Katsoja voi lohduttautua ainakin tämän elokuvan myönteisillä seurauksilla sen edistettyä päähenkilöidensä irtautumista huumeista ja hakeutumista koulutuksen pariin. Kotimaansa Marokon ensi-iltakierroksella Casablancan katupojat oli valtava menestys, vaikka marokkolaiset eivät ole perinteisesti halunneet yhteiskunnallisia ongelmiaan elokuviensa aiheiksi.
– Otto Suuronen (28.11.2007) Mervi Pantin (HS/NYT 9/2001) ja Tapani Maskulan (TS 2.6.2001) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
39. Tampereen elokuvajuhlat
Eilen päättyneet Tampereen elokuvajuhlat olivat järjestyksessään jo 39. Suuret kiitokset järjestelytoimikunnalle, talkootyöntekijöille, kaikille elokuvantekijöille sekä ystäville ja alan tovereille, joiden kanssa tuli vietettyä viisi pitkää päivää Tampesterin taivaan alla. Itselleni matka Pirkanmaalle oli tänä vuonna poikkeuksellisen kiinnostava ja haastava siksi, että minulla oli kunnia istua Risto Jarva -muistopalkinnon juryssä Kiti Luostarisen ja Matti Paunion kanssa. Kiitokset heille iloisista ja vakavista keskusteluhetkistä!
Lopputuloksia päätöksistämme sekä muiden tuomaristojen valinnoista löytää mm. seuraavista ansiokkaista kirjoituksista: Dokumentti Hanasaaren voimalasta sai Risto Jarva -palkinnon (Helsingin Sanomat / Harri Römpötti), Tampereen elokuvajuhlilla palkittu elokuva tekee historiaa (Aamulehti) sekä festivaalin omilta sivuilta.
Lopputuloksia päätöksistämme sekä muiden tuomaristojen valinnoista löytää mm. seuraavista ansiokkaista kirjoituksista: Dokumentti Hanasaaren voimalasta sai Risto Jarva -palkinnon (Helsingin Sanomat / Harri Römpötti), Tampereen elokuvajuhlilla palkittu elokuva tekee historiaa (Aamulehti) sekä festivaalin omilta sivuilta.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Marie Antoinette
Marie Antoinette
Marie Antoinette / Marie-Antoinette
Yhdysvallat/Ranska/Japani 2006. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, American Zoetrope, Pricel, Tohokushinsha Film Corp. Tuottajat: Sofia Coppola ja Ross Katz. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Lavastus: K.K. Barrett (production design), Vèronique Melery (set decoration), Pierre Duboisberranger ja Jean-Yves Rabier (art direction). Erikoistehosteet: Philippe Hubin, Hubert Devinck, Gilbert Pelosi ja Jean-Christophe Magnaud. Puvut: Milena Canonero. Ehostus: Françoise Chapuis Asselin ja Laurence Azouvy. Musiikki: Brian Reitzell. Laulut: "Natural's Not In It" es. Gang of Four, "Opus 17" es. Dustin O'Halloran, "The Melody of A Fallen Tree" es. Windsor for the Derby, "I Don't Like It Like This" es. The Radio Dept, "Jynweythek Ylow" es. Aphex Twin, "1er Menuet Pour Les Guerriers et les Amazones, 2me Menuet" es. Les Arts Florissants, "Pulling Our Weight" es. The Radio Dept, "Il Secondo Giorno Instrumental es. Air, "Keep On Boys" es. The Radio Dept, "Aux Lagueurs d'Apollon" es. Carolyn Sampson, Ex Cathedra/Jeffrey Skidmore, "Opus 23" es. Dustin O'Halloran, "I Want Candy" es. Bow Wow Wow, "Hong Kong Garden" es. Siouxsie & The Banshees, "Aphrodisiac" es. Bow Wow Wow, "Fools Rush In" es. Bow Wow Wow, "Plainsong" es. The Cure, "Ceremony" es. New Order, "Tommib Help Buss" es. Squarepusher, "Ou Boivent Les Loups" es. Phoenix, "Kings of the Wild Frontier" es. Adam and the Ants, "Avril 14th" es. Aphex Twin, "What Ever Happened" es. The Strokes, "Tristes apprêts, pâles flambeaux" es. Jean-Philippe Rameau, "Opus 36" es. Dustin O'Halloran, "All Cats are Grey" es. The Cure. Koreografia: Corinne Devaux. Leikkaus: Sarah Flack. Ääni: Richard Beggs. Pääosissa: Kirsten Dunst (Marie Antoinette), Jason Schwartzman (Louis XVI), Judy Davis (kreivitär de Noailles), Rip Torn (Louis XV), Rose Byrne (herttuatar de Polignac), Asia Argento (kreivitär du Barry), Molly Shannon (täti Victoire), Shirley Henderson (täti Sophie), Danny Huston (keisari Joseph), Marianne Faithfull (Maria Teresa), Mary Nighy (prinsessa Lamballe), Sebastian Armesto (kreivi de Provence), Jamie Dornan (kreivi Fersen), Aurore Clément (herttuatar de Char), Guillaume Gallienne (Vergennes), James Lance (Léonard), Al Weaver (kreivi d'Artois), Tom Hardy (Raumont), Steve Coogan (suurlähettiläs Mercy), Clara Brajtman (itävaltalainen tyttöystävä). Helsingin ensiesitys: 3.11.2006 Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 5 – maahantuoja: Nordisk Film Theatrical Distribution Oy – DVD-levitys: Sony Pictures Home Entertainment SPHE Nordic AB – VET 202283 – S – 3420 m / 125 min
Sofia Coppolan tähänastiset elokuvat, itsemurhiin päätyneiden teinityttöjen viimeisiä kuukausia ja 1970-luvun periamerikkalaista lähiöelämää luotaava Virgin Suicides (1999) sekä nuoren naisen ja keski-ikäisen miehen Tokiossa kehkeytyvää ihastusta kuvaava Lost in Translation (2003), kertovat monella tapaa samasta asiasta kuin tyystin erilaiseen ympäristöön sijoittuva Marie Antoinette (2006). Kaikissa Coppolan ohjaustöissä kytee poikkeuksellisen vahvana ja kiehtovana vieraantuneisuuden ja hämmennyksen kokemus.
Aidoilla tapahtumapaikoilla Versailles'n loistokkassa palatsissa toteutettu Marie Antoinette kertoo Ranskan mestattavaksi tuomitusta kuningattaresta, joka eli vuosina 1755-1793. Faktoiltaan elokuva perustuu Antonia Fraserin 2000-luvun alkupuolella ilmestyneeseen Marie Antoinetten elämäkertaan. Coppolan tarina kuningattaresta on moderni, tekijän oman sukupolvensa versio, jota korostetaan entisestään elokuvan kiehtovalla ääniraidalla, jolla sulassa sovussa soivat viime vuosikymmenten kulttiyhtyeet kuten The Cure, Siouxsie & The Banshees, New Order ja Aphex Twin.
Elokuvan päähenkilö syntyy Itävallan arkkiherttuattareksi vuonna 1755. Vain 14-vuotiaana hänet naitetaan Ranskaan, ja Ludvig XIV:n puolisona hän saa nimekseen Marie Antoinette. Kuva kuvalta, ele eleltä nuori nainen joutuu luopumaan: ensin nimestään, sitten kodistaan, perheestään, ystävistään, maastaan, sylikoirastaan. Korostetun konkreettisesti näemme kuinka nainen riisutaan, ja puetaan toiseksi. Marie Antoinettea ympäroivät paineet: vaatimukset avioliitosta ja äitiydestä. Paineiden alle hajoamisen sijaan hän luovii niiden yläpuolelle kääntämällä huomionsa juhlimiseen, herkutteluun, vaatteiden ostamiseen ja uhkapelaamiseen. Aikaa tappaessaan hän venyttää nuoruuttaan tunnistamatta olevaa romahdusta.
Marie Antoinettessa Coppola luottaa tuttuihin työskentelykumppaneihinsa: kuvaaja Lance Acord ja leikkaaja Sarah Flack olivat mukana jo Lost in Translationissa ja elokuvan pukusuunnittelijana nähdään mm. Stanley Kubrickin ja Taviani-veljesten kanssa työskennellyt, alansa arvostetuimpien joukkoon kiistatta kuuluva Milena Canonero. Nimiroolissa nähtävä Kirsten Dunst tekee luontevan roolisuorituksen Versailles'n kiistanalaisena bilehileenä. Coppolalle Marie Antoinetten kohtalossa olennaista ei ole hänen kasvutarinansa, vaan nuoruus itsessään kaikkine harhailuineen. Tärkeimmiltä tuntuvat ne asiat, joita ei sanota ääneen, eikä alleviivata.
– Otto Suuronen (22.11.2007) Veli-Pekka Lehtosen (HS/NYT 44/2006), Antti Selkokarin (Aamulehti 3.11.2006) ja Taneli Topeliuksen (Turun Sanomat, 3.11.2006) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Marie Antoinette / Marie-Antoinette
Yhdysvallat/Ranska/Japani 2006. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, American Zoetrope, Pricel, Tohokushinsha Film Corp. Tuottajat: Sofia Coppola ja Ross Katz. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Lavastus: K.K. Barrett (production design), Vèronique Melery (set decoration), Pierre Duboisberranger ja Jean-Yves Rabier (art direction). Erikoistehosteet: Philippe Hubin, Hubert Devinck, Gilbert Pelosi ja Jean-Christophe Magnaud. Puvut: Milena Canonero. Ehostus: Françoise Chapuis Asselin ja Laurence Azouvy. Musiikki: Brian Reitzell. Laulut: "Natural's Not In It" es. Gang of Four, "Opus 17" es. Dustin O'Halloran, "The Melody of A Fallen Tree" es. Windsor for the Derby, "I Don't Like It Like This" es. The Radio Dept, "Jynweythek Ylow" es. Aphex Twin, "1er Menuet Pour Les Guerriers et les Amazones, 2me Menuet" es. Les Arts Florissants, "Pulling Our Weight" es. The Radio Dept, "Il Secondo Giorno Instrumental es. Air, "Keep On Boys" es. The Radio Dept, "Aux Lagueurs d'Apollon" es. Carolyn Sampson, Ex Cathedra/Jeffrey Skidmore, "Opus 23" es. Dustin O'Halloran, "I Want Candy" es. Bow Wow Wow, "Hong Kong Garden" es. Siouxsie & The Banshees, "Aphrodisiac" es. Bow Wow Wow, "Fools Rush In" es. Bow Wow Wow, "Plainsong" es. The Cure, "Ceremony" es. New Order, "Tommib Help Buss" es. Squarepusher, "Ou Boivent Les Loups" es. Phoenix, "Kings of the Wild Frontier" es. Adam and the Ants, "Avril 14th" es. Aphex Twin, "What Ever Happened" es. The Strokes, "Tristes apprêts, pâles flambeaux" es. Jean-Philippe Rameau, "Opus 36" es. Dustin O'Halloran, "All Cats are Grey" es. The Cure. Koreografia: Corinne Devaux. Leikkaus: Sarah Flack. Ääni: Richard Beggs. Pääosissa: Kirsten Dunst (Marie Antoinette), Jason Schwartzman (Louis XVI), Judy Davis (kreivitär de Noailles), Rip Torn (Louis XV), Rose Byrne (herttuatar de Polignac), Asia Argento (kreivitär du Barry), Molly Shannon (täti Victoire), Shirley Henderson (täti Sophie), Danny Huston (keisari Joseph), Marianne Faithfull (Maria Teresa), Mary Nighy (prinsessa Lamballe), Sebastian Armesto (kreivi de Provence), Jamie Dornan (kreivi Fersen), Aurore Clément (herttuatar de Char), Guillaume Gallienne (Vergennes), James Lance (Léonard), Al Weaver (kreivi d'Artois), Tom Hardy (Raumont), Steve Coogan (suurlähettiläs Mercy), Clara Brajtman (itävaltalainen tyttöystävä). Helsingin ensiesitys: 3.11.2006 Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 5 – maahantuoja: Nordisk Film Theatrical Distribution Oy – DVD-levitys: Sony Pictures Home Entertainment SPHE Nordic AB – VET 202283 – S – 3420 m / 125 min
Sofia Coppolan tähänastiset elokuvat, itsemurhiin päätyneiden teinityttöjen viimeisiä kuukausia ja 1970-luvun periamerikkalaista lähiöelämää luotaava Virgin Suicides (1999) sekä nuoren naisen ja keski-ikäisen miehen Tokiossa kehkeytyvää ihastusta kuvaava Lost in Translation (2003), kertovat monella tapaa samasta asiasta kuin tyystin erilaiseen ympäristöön sijoittuva Marie Antoinette (2006). Kaikissa Coppolan ohjaustöissä kytee poikkeuksellisen vahvana ja kiehtovana vieraantuneisuuden ja hämmennyksen kokemus.
Aidoilla tapahtumapaikoilla Versailles'n loistokkassa palatsissa toteutettu Marie Antoinette kertoo Ranskan mestattavaksi tuomitusta kuningattaresta, joka eli vuosina 1755-1793. Faktoiltaan elokuva perustuu Antonia Fraserin 2000-luvun alkupuolella ilmestyneeseen Marie Antoinetten elämäkertaan. Coppolan tarina kuningattaresta on moderni, tekijän oman sukupolvensa versio, jota korostetaan entisestään elokuvan kiehtovalla ääniraidalla, jolla sulassa sovussa soivat viime vuosikymmenten kulttiyhtyeet kuten The Cure, Siouxsie & The Banshees, New Order ja Aphex Twin.
Elokuvan päähenkilö syntyy Itävallan arkkiherttuattareksi vuonna 1755. Vain 14-vuotiaana hänet naitetaan Ranskaan, ja Ludvig XIV:n puolisona hän saa nimekseen Marie Antoinette. Kuva kuvalta, ele eleltä nuori nainen joutuu luopumaan: ensin nimestään, sitten kodistaan, perheestään, ystävistään, maastaan, sylikoirastaan. Korostetun konkreettisesti näemme kuinka nainen riisutaan, ja puetaan toiseksi. Marie Antoinettea ympäroivät paineet: vaatimukset avioliitosta ja äitiydestä. Paineiden alle hajoamisen sijaan hän luovii niiden yläpuolelle kääntämällä huomionsa juhlimiseen, herkutteluun, vaatteiden ostamiseen ja uhkapelaamiseen. Aikaa tappaessaan hän venyttää nuoruuttaan tunnistamatta olevaa romahdusta.
Marie Antoinettessa Coppola luottaa tuttuihin työskentelykumppaneihinsa: kuvaaja Lance Acord ja leikkaaja Sarah Flack olivat mukana jo Lost in Translationissa ja elokuvan pukusuunnittelijana nähdään mm. Stanley Kubrickin ja Taviani-veljesten kanssa työskennellyt, alansa arvostetuimpien joukkoon kiistatta kuuluva Milena Canonero. Nimiroolissa nähtävä Kirsten Dunst tekee luontevan roolisuorituksen Versailles'n kiistanalaisena bilehileenä. Coppolalle Marie Antoinetten kohtalossa olennaista ei ole hänen kasvutarinansa, vaan nuoruus itsessään kaikkine harhailuineen. Tärkeimmiltä tuntuvat ne asiat, joita ei sanota ääneen, eikä alleviivata.
– Otto Suuronen (22.11.2007) Veli-Pekka Lehtosen (HS/NYT 44/2006), Antti Selkokarin (Aamulehti 3.11.2006) ja Taneli Topeliuksen (Turun Sanomat, 3.11.2006) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Viola: Melancholydisco 2
Kymmenvuotista taivaltaan tänä vuonna juhlistava Viola julkaisi viime vuoden lopulla odotetun remix-levyn Melancholydisco 2 (lue arvio), josta kirjoitin levykritiikin Desibeliin. Tällä viikolla yhtye julkaisi myös päätöksen, jonka mukaan fyysisiä levyjulkaisuja ei enää nähdä, vaan surusilmäisen duon levytetty tuotanto on ladattavissa ilmaiseksi sivustolta http://www.violamusicclub.com/.
Ladatkaapa erityisesti levyt Tearcandy (2004) ja Anything Can Stop Us (2005), ja tiedätte tärkeimmän 2000-luvun sympaattisimmasta suomalaisyhtyeestä.
Ladatkaapa erityisesti levyt Tearcandy (2004) ja Anything Can Stop Us (2005), ja tiedätte tärkeimmän 2000-luvun sympaattisimmasta suomalaisyhtyeestä.
torstai 19. helmikuuta 2009
Être et avoir
Être et avoir
Nytpä tahdon olla mä / Att vara och ha / To Be And To Have
Ranska 2002. Tuotantoyhtiö: Canal+, CNDP Centre national de documentation pédagogique, Centre National de la Cinématographie – C.N.C., Gimages 4, Le Studio Canal+, Les Films d'Ici, Maïa Films, Arte France Cinéma. Tuottaja: Gilles Sandoz. Ohjaus: Nicolas Philibert. Kuvaus: Katell Djian, Laurent Didier, Nicolas Philibert ja Hugues Gemignani. Musiikki: Philippe Hersant. Muusikot: Alice Adler (piano), Nicolas Balderoux (klarinetti), Isabelle Veyrriex (viulu/sello). Leikkaus: Nicolas Philibert. Ääni: Julian Cloquet. Pääosissa: Georges Lopez (opettaja), Alizé (oppilas), Axel (oppilas), Guillaume (oppilas), Jessie, Johan, Johann. Helsingin ensiesitys: 23.1.2004, Tennispalatsi 7, maahantuoja: Cinema Mondo – DVD-julkaisu: Pan Vision Publishing Oy – tv-lähetyksiä: 4.9.2005 YLE TV1 [Ykkösdokumentti], 26.12.2005 YLE TV1, 5.10.2007 YleTeema. – VET: 107915 – S – 2900 m / 106 min
Nytpä tahdon olla mä kertoo pienessä ranskalaisessa kyläkoulussa sijaitsevasta koulusta, sen kolmestatoista oppilaasta sekä koulun ainoasta opettajasta, eläkeikää lähestyvästä Georges Lopezista. Elokuva seuraa heidän jokapäiväisiä touhujaan, vuoroin leikkejä, riitoja tai kertolaskun tuottamia ongelmia. Teoksen päähuomio keskittyy lasten oppimisen ja kasvamisen vaikeuteen. Keskeisimmäksi henkilöksi nousee opettaja Lopez, joka säilyttää kaikissa tilanteissa hiljaisen auktoriteettinsa lempeällä ja tasapuolisella kärsivällisyydellä. Hän kuuntelee apua tarvitsevia ja pyrkii kannustamaan lapsia. Opettajan keinot ratkaista arkisia erimielisyyksiä käyvät toisinaan myös rajallisiksi. Luokan anarkisti Jojo on veikeä vintiö, jonka keskittymiskyvyn puute on toivotonta saada aisoihin, olipa kyse sitten piirustehtävän kesken jättämisestä tai käsien pesusta. Silti hän puolessa vuodessa oppii riemastuttavasti käsittämään numeroiden suurenevan merkityksen seitsemästä miljooniin asti.
Ohjaaja Nicolas Philibert käyttää pitkiä otoksia ja runsaasti lähikuvia. Hän ei kuitenkaan sorru dokumenttielokuville tyypilliseen yleisön manipulointiin, vaan antaa antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä varttumisen ihmeestä pelkästään kuvien kautta. Hyväntahtoisen ja ihmisyyteen uskovan elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa koko suku auttaa 10-vuotiasta Julienia tämän laskuopin tehtävissä.
Rane Aunimo koki (Uutispäivä Demari, 26.12.2005), että "viipyilevä dokumentti ei milloinkaan lässähdä uutteraa opettajaa ihainnoivaksi ylistyslauluksi tai pastoraalisten maisemien hyväksikäyttäjäksi. Päinvastoin elokuva viittaa syrjäisen yhteisön ongelmakenttään ja pohtii kuin varkain keskushenkilön ristiriitaisempiakin kasvatusmetodeja". Tarmo Poussu (IS, 23.1.2004) tiivisti, että "Nytpä tahdon olla mä on elokuva, jota ei kannata selittää suurin sanoin, sillä kaikki siinä on pientä, konkreettista ja arkista. Ja juuri siinä on sen voima."
Elokuva keräsi Ranskassa elokuvateattereihin yli kaksi miljoonaa katsojaa ja maan elokuvakriitikot äänestivät sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Myöhemmin tämä Euroopan parhaana dokumenttina palkittu teos menestyi kaupallisesti myös Pohjois-Amerikassa. Paljon puhuva on jo itsessään elokuvan alku, jossa kilpikonnat kulkevat hitaasti, mutta varmasti kohti määränpäätään, kuten kohti aikuisuutta varttuvat lapset.
– Otto Suuronen (20.11.2007) mainittujen lähteiden mukaan, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
Nytpä tahdon olla mä / Att vara och ha / To Be And To Have
Ranska 2002. Tuotantoyhtiö: Canal+, CNDP Centre national de documentation pédagogique, Centre National de la Cinématographie – C.N.C., Gimages 4, Le Studio Canal+, Les Films d'Ici, Maïa Films, Arte France Cinéma. Tuottaja: Gilles Sandoz. Ohjaus: Nicolas Philibert. Kuvaus: Katell Djian, Laurent Didier, Nicolas Philibert ja Hugues Gemignani. Musiikki: Philippe Hersant. Muusikot: Alice Adler (piano), Nicolas Balderoux (klarinetti), Isabelle Veyrriex (viulu/sello). Leikkaus: Nicolas Philibert. Ääni: Julian Cloquet. Pääosissa: Georges Lopez (opettaja), Alizé (oppilas), Axel (oppilas), Guillaume (oppilas), Jessie, Johan, Johann. Helsingin ensiesitys: 23.1.2004, Tennispalatsi 7, maahantuoja: Cinema Mondo – DVD-julkaisu: Pan Vision Publishing Oy – tv-lähetyksiä: 4.9.2005 YLE TV1 [Ykkösdokumentti], 26.12.2005 YLE TV1, 5.10.2007 YleTeema. – VET: 107915 – S – 2900 m / 106 min
Nytpä tahdon olla mä kertoo pienessä ranskalaisessa kyläkoulussa sijaitsevasta koulusta, sen kolmestatoista oppilaasta sekä koulun ainoasta opettajasta, eläkeikää lähestyvästä Georges Lopezista. Elokuva seuraa heidän jokapäiväisiä touhujaan, vuoroin leikkejä, riitoja tai kertolaskun tuottamia ongelmia. Teoksen päähuomio keskittyy lasten oppimisen ja kasvamisen vaikeuteen. Keskeisimmäksi henkilöksi nousee opettaja Lopez, joka säilyttää kaikissa tilanteissa hiljaisen auktoriteettinsa lempeällä ja tasapuolisella kärsivällisyydellä. Hän kuuntelee apua tarvitsevia ja pyrkii kannustamaan lapsia. Opettajan keinot ratkaista arkisia erimielisyyksiä käyvät toisinaan myös rajallisiksi. Luokan anarkisti Jojo on veikeä vintiö, jonka keskittymiskyvyn puute on toivotonta saada aisoihin, olipa kyse sitten piirustehtävän kesken jättämisestä tai käsien pesusta. Silti hän puolessa vuodessa oppii riemastuttavasti käsittämään numeroiden suurenevan merkityksen seitsemästä miljooniin asti.
Ohjaaja Nicolas Philibert käyttää pitkiä otoksia ja runsaasti lähikuvia. Hän ei kuitenkaan sorru dokumenttielokuville tyypilliseen yleisön manipulointiin, vaan antaa antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä varttumisen ihmeestä pelkästään kuvien kautta. Hyväntahtoisen ja ihmisyyteen uskovan elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa koko suku auttaa 10-vuotiasta Julienia tämän laskuopin tehtävissä.
Rane Aunimo koki (Uutispäivä Demari, 26.12.2005), että "viipyilevä dokumentti ei milloinkaan lässähdä uutteraa opettajaa ihainnoivaksi ylistyslauluksi tai pastoraalisten maisemien hyväksikäyttäjäksi. Päinvastoin elokuva viittaa syrjäisen yhteisön ongelmakenttään ja pohtii kuin varkain keskushenkilön ristiriitaisempiakin kasvatusmetodeja". Tarmo Poussu (IS, 23.1.2004) tiivisti, että "Nytpä tahdon olla mä on elokuva, jota ei kannata selittää suurin sanoin, sillä kaikki siinä on pientä, konkreettista ja arkista. Ja juuri siinä on sen voima."
Elokuva keräsi Ranskassa elokuvateattereihin yli kaksi miljoonaa katsojaa ja maan elokuvakriitikot äänestivät sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Myöhemmin tämä Euroopan parhaana dokumenttina palkittu teos menestyi kaupallisesti myös Pohjois-Amerikassa. Paljon puhuva on jo itsessään elokuvan alku, jossa kilpikonnat kulkevat hitaasti, mutta varmasti kohti määränpäätään, kuten kohti aikuisuutta varttuvat lapset.
– Otto Suuronen (20.11.2007) mainittujen lähteiden mukaan, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.
perjantai 6. helmikuuta 2009
Pyhä Morrissey
Brittiläisen popin iki-ikoni Morrissey julkaisee ystävänpäivän kynnyksellä uuden albumin, Years of Refusal. Vaikka The Smiths -legendan sooloalbumit ovatkin olleet Vauxhall & I (1994) -levyn jälkeen enemmän tai vähemmän keskinkertaisia on uuden albumin odotuksessa yhä oma taikansa. Noin kolme vuotta sitten Mozzer esiintyi Helsingin Merikaapelihallissa, ja se herätti seuraavia ajatuksia...
Morrissey / The Boyfriends.
Merikaapelihalli, Helsinki. 4.4.2006
Niin todellakin, ajat ne ovat a-muuttuvaiset. Yhdeksän vuotta sitten Morrissey esiintyi puolityhjälle Helsingin jäähallille ponnettoman Maladjusted -levyn kiertueella, eikä tuntunut sytyttävän oikein ketään. Vuonna 2006 miehen uusi levy Ringleader of the Tormentors menee suoraan Suomen virallisen listan sijalle viisi ja Merikaapelihallin keikka myydään loppuun muutamassa minuutissa. Mikäs siinä, vuoden 2004 paluulevyn You Are the Quarryn jälkeen Mozzerin osakkeet ovat olleet kovassa nousussa. Uusi Ringleader of the Tormentors ei (ikävä kyllä) ole uusi Viva Hate tai edes Vauxhall & I, mutta peittoaa se kuitenkin monipuolisuudellaan edeltäjänsä.
Tiistai-iltana Merikaapelihallin eteen oli jo tunteja ennen keikkaa muodostunut tummanpuhuva jono pop-musiikin ystäviä, jotka muodostivat huulillaan uunituoreen levyn lyriikoita, jotta osaisivat laulaa iki-ikoninsa tahdissa. Jäätävän kevätsateen kurimuksessa ei ollut mukava odottaa ovien aukeamista, mutta alkoholi tuntui lämmittävän monen epävarman yksilön sisintä.
Lämmittelyaktina kuultiin lontoolaista The Boyfriendsia, joka ei liiemmin omaperäisyydellään loistanut. Yhtyeen soinnissa yhdisteltiin muodikasta postpostpunkia ja brittiläisen indierockin perinteitä. Vokalisti kuulosti Morrisseyn ja The Housemartins-aikaisen Paul Heatonin äpärälapselta.
Itse illan odotettu kuningas ja nykyinen Rooman keisari aloitti settinsä mainiolla First of the Gang to Die –poppiksella ja sai monen sydämen sulamaan jo ensimmäisten laulamiensa rivien aikana. Toisena kuultu Still Ill ei voinut jättää ketään kylmäksi, yksi The Smithsin parhaista kappaleista oli livenä todellista hunajaa ja kyynelkarkkia. Sen jälkeen Morrisseyn setti koostuikin pääasiassa kahden uusimman levyn kappaleista, joista suurin osa on vähintäänkin keskinkertaista materiaalia. Onneksi kuitenkin uuden levyn Life is A Pigsty kuultiin todella täyteläisenä liveversiona ja se pelasti paljon, onhan kyseinen kappale rehellisesti sanottuna parasta Mozzeria 12 vuoteen.
Settilistasta päätellen illan kuningasta ei pahemmin tänä päivänä kiinnosta esittää 1980-luvun lopun tai 90-luvun alun omaa tuotantoaan, sillä vanhin soolobiisi joka keikalla kuultiin oli vuoden 1995 paljon parjatun Southpaw Grammar –levyn mainio Reader Meet Author. Maladjustedilta kuultiin Trouble Loves Me, josta ei oikein kukaan yleisössä tuntunut innostuvan. The Smithsiä sentään kuultiin ehkä yllättävänkin avokätisesti, ja ilmoittihan Moz, että ”Past is another country, but it’s not bad”. How Soon is Now?, Girlfriend In A Coma ja viimeisenä encorena kuultu Last Night I Dreamt that Somebody Loved Me olivat varmasti monelle illan tärkeimpiä kappaleita.
Morrissey tuli ja näki, muttei voittanut. Setti jäi loppujen lopuksi vain 80 minuuttiseksi, mistä jäi pitkälti nälkäinen ja ristiriitainen olo. Silti, kyllä tämä kannatti kokea, sillä Mozzereita ei ole kuin yksi eikä tämä kaikkien melankoliaan taipuvaisten pop-musiikkimaanikoiden kotijumala ihan joka vuosi täällä korpimetsissä pyörähtele.
Morrissey / The Boyfriends.
Merikaapelihalli, Helsinki. 4.4.2006
Niin todellakin, ajat ne ovat a-muuttuvaiset. Yhdeksän vuotta sitten Morrissey esiintyi puolityhjälle Helsingin jäähallille ponnettoman Maladjusted -levyn kiertueella, eikä tuntunut sytyttävän oikein ketään. Vuonna 2006 miehen uusi levy Ringleader of the Tormentors menee suoraan Suomen virallisen listan sijalle viisi ja Merikaapelihallin keikka myydään loppuun muutamassa minuutissa. Mikäs siinä, vuoden 2004 paluulevyn You Are the Quarryn jälkeen Mozzerin osakkeet ovat olleet kovassa nousussa. Uusi Ringleader of the Tormentors ei (ikävä kyllä) ole uusi Viva Hate tai edes Vauxhall & I, mutta peittoaa se kuitenkin monipuolisuudellaan edeltäjänsä.
Tiistai-iltana Merikaapelihallin eteen oli jo tunteja ennen keikkaa muodostunut tummanpuhuva jono pop-musiikin ystäviä, jotka muodostivat huulillaan uunituoreen levyn lyriikoita, jotta osaisivat laulaa iki-ikoninsa tahdissa. Jäätävän kevätsateen kurimuksessa ei ollut mukava odottaa ovien aukeamista, mutta alkoholi tuntui lämmittävän monen epävarman yksilön sisintä.
Lämmittelyaktina kuultiin lontoolaista The Boyfriendsia, joka ei liiemmin omaperäisyydellään loistanut. Yhtyeen soinnissa yhdisteltiin muodikasta postpostpunkia ja brittiläisen indierockin perinteitä. Vokalisti kuulosti Morrisseyn ja The Housemartins-aikaisen Paul Heatonin äpärälapselta.
Itse illan odotettu kuningas ja nykyinen Rooman keisari aloitti settinsä mainiolla First of the Gang to Die –poppiksella ja sai monen sydämen sulamaan jo ensimmäisten laulamiensa rivien aikana. Toisena kuultu Still Ill ei voinut jättää ketään kylmäksi, yksi The Smithsin parhaista kappaleista oli livenä todellista hunajaa ja kyynelkarkkia. Sen jälkeen Morrisseyn setti koostuikin pääasiassa kahden uusimman levyn kappaleista, joista suurin osa on vähintäänkin keskinkertaista materiaalia. Onneksi kuitenkin uuden levyn Life is A Pigsty kuultiin todella täyteläisenä liveversiona ja se pelasti paljon, onhan kyseinen kappale rehellisesti sanottuna parasta Mozzeria 12 vuoteen.
Settilistasta päätellen illan kuningasta ei pahemmin tänä päivänä kiinnosta esittää 1980-luvun lopun tai 90-luvun alun omaa tuotantoaan, sillä vanhin soolobiisi joka keikalla kuultiin oli vuoden 1995 paljon parjatun Southpaw Grammar –levyn mainio Reader Meet Author. Maladjustedilta kuultiin Trouble Loves Me, josta ei oikein kukaan yleisössä tuntunut innostuvan. The Smithsiä sentään kuultiin ehkä yllättävänkin avokätisesti, ja ilmoittihan Moz, että ”Past is another country, but it’s not bad”. How Soon is Now?, Girlfriend In A Coma ja viimeisenä encorena kuultu Last Night I Dreamt that Somebody Loved Me olivat varmasti monelle illan tärkeimpiä kappaleita.
Morrissey tuli ja näki, muttei voittanut. Setti jäi loppujen lopuksi vain 80 minuuttiseksi, mistä jäi pitkälti nälkäinen ja ristiriitainen olo. Silti, kyllä tämä kannatti kokea, sillä Mozzereita ei ole kuin yksi eikä tämä kaikkien melankoliaan taipuvaisten pop-musiikkimaanikoiden kotijumala ihan joka vuosi täällä korpimetsissä pyörähtele.
perjantai 30. tammikuuta 2009
ABC: The Lexicon of Love
Brittiläisen ABC:n timanttinen The Lexicon of Love (1982) on yksi 1980-luvun pop-musiikin ilahduttavimpia merkkiteoksia. Kynäilin aliarvostetusta mestariteoksesta klassikkoartikkelin (lue) Desibeliin.
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Xanadu
Xanadu
Xanadu / Xanadu
Yhdysvallat 1980. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures. Tuottaja: Lawrence Gordon. Apulaistuottaja: Joel Silver. Ohjaus: Bruce Greenwald. Käsikirjoitus: Richard Danus, Mike Kane ja Marc Reid Rubel. Kuvaus: Victor J. Kemper. Kuvasuunnittelu: John W. Corso. Animaatio: Don Bluth, Jim Coleman. Lavastus: Joe Lucky, Lou Mann, Marc E. Meyer Jr. ja Joe Nemec. Erikoistehosteet: Burt Dalton, Andy Evans, Richard Greenberg, Dorse A. Lanpher ja Wayne Rose. Puvut: Bobby Mannix. Ehostus: Harry Blake, Rick Sharp ja Craig Smith. Musiikki: Barry De Vorzon. Laulut: "You Made Me Love You" es. Olivia Newton-John, "All Over the World" es. Electric Light Orchestra, "Drum Dreams" es. Electric Light Orchestra, "Fool Country" es. Olivia Newton-John, "Xanadu" es. Electric Light Orchestra ja Olivia Newton-John, "Magic" es. Olivia Newton-John, "Suddenly" es. Cliff Richard ja Olivia Newton-John, "Dancin" es. Fee Waybill ja Olivia Newton-John, "Suspended in Time" es. Olivia Newton-John, "Whenever You're Away from Me" es. Olivia Newton-John ja Gene Kelly, "I'm Alive" es. Electric Light Orchestra, "The Fall" es. Electric Light Orchestra, "Don't Walk Away" es. Electric Light Orchestra, "Love Changes All" es. Electric Light Orchestra. Koreografia: Kenny Ortega ja Jerry Trent. Leikkaus: Dennis Virkler. Ääni: Robert Gravenor. Pääosissa: Olivia Newton-John (Kira), Gene Kelly (Danny McGuire), Michael Beck (Sonny Malone), James Sloyan (Simpson), Dimitra Arliss (Helen), Katie Hanley (Sandra), Fred McCarren (Richie), Ren Woods (Jo), Aharon Ipale (kuvaaja), Lise Lang (popcorntyttö), Melvin Jones (Bil Al), Matt Lattanzi (nuori Danny McGuire). Helsingin ensiesitys: 17.10.1980 Gloria, maahantuoja: Oy Cinema International Corporation Ab / CIC – VHS-julkaisu: Esselte Video – VET 88498 – S – 2655 m / 97 min
Xanadu kertoo fantasialla ja romantiikalla kuorrutetun tarinan nuoresta mainospiirtäjästä Sonnysta (Michael Beck), joka vaalii unelmaa omasta yökerhosta. Hän törmää takavuosien suosittuun muusikkoon Dannyyn (Gene Kelly), jonka kanssa he päättävät toteuttaa unelman discosta, jossa kaikkien eri vuosikymmenten musiikit yhtyvät. Innostusta suunnitelmalle tuo Kira (Olivia Newton-John), joka on itsensä jumala Zeusin tytär ja siivittää silloin tällöin tiensä maan kamaralle ihmisten unelmien luo. Kiran avulla Sonny löytää sopivan kerhohuoneiston, ja ystävykset alkavat valmistella kerhon avajaisia. Kiran, joka on täyttänyt hänelle muusana määrätyn tehtävän, täytyy palata isänsä Zeusin luo Helokon-vuorelle. Tämän jälkeen Sonny päättää seurata häntä mytologian maailmaan ja tuoda hänet takaisin tähän päivään.
Hollywoodin actionpuolen tuottajaksi myöhemmin siirtynyt Lawrence Gordon yritti tehdä Xanadusta aikansa suurinta ja kauneinta musikaalia. Bruce Greenwaldin ohjaama elokuva pyrki ratsastamaan hienoisella nostalgialla, jonka annettiin näkyä täyttymättömänä kaipuuna 1940-luvulle mm. sodanjälkeisessä kiiltosilkissä, verkkosukissa ja otsakihararyöpyissä. Tuottaja Gordonin suuret tavoitteet eivät kuitenkaan lippuluukulla täyttyneet, vaikka rock-yhtye Electric Light Orchestran elokuvaan säveltämästä musiikista tulikin kaupallinen menestys.
Klarinetisti Danny McGuiren roolissa shown varastaa, myös historiallisessa viitekehyksessä, Gene Kelly, jonka jalka nousee ihailtavasti liki 70 ikävuodesta huolimatta. Mestaristeppaaja ja tanssivirtuoosi luo tuulahduksen menneiden aikojen charmistaan ja lämmöstään kohtauksilla, jotka kuuluvat elokuvan kiistatta merkittävimpiin. Kellyn läsnäolo tuo elokuvan muutamiin tanssinumeroihin ja koko tarinaan sopivaa huumoria ja tervetullutta itseironiaa. Hän alistuu suosiolla historian jatkumoon ja vaihtaa ikimuistoiset steppikenkänsä vauhdikkaisiin rullaluistimiin.
Xanadu on ulkoista kimallusta, yhtenään vaihtuvia pukuja, loistokkuutta ja koreita lavasteita. Se mikä sisällön ammottavassa tyhjyydessä menetetään, pyritään korvaamaan kekseliäillä tanssikohtauksilla ja luovilla koreografioilla. Hattaramaisen rakkauden kyllästämä, onttoudestaan huolimatta herttainen elokuva herättänee nykypäivänä lievää hilpeyttä oman aikansa muodin peilaajana.
– Otto Suuronen (13.11.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Xanadu / Xanadu
Yhdysvallat 1980. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures. Tuottaja: Lawrence Gordon. Apulaistuottaja: Joel Silver. Ohjaus: Bruce Greenwald. Käsikirjoitus: Richard Danus, Mike Kane ja Marc Reid Rubel. Kuvaus: Victor J. Kemper. Kuvasuunnittelu: John W. Corso. Animaatio: Don Bluth, Jim Coleman. Lavastus: Joe Lucky, Lou Mann, Marc E. Meyer Jr. ja Joe Nemec. Erikoistehosteet: Burt Dalton, Andy Evans, Richard Greenberg, Dorse A. Lanpher ja Wayne Rose. Puvut: Bobby Mannix. Ehostus: Harry Blake, Rick Sharp ja Craig Smith. Musiikki: Barry De Vorzon. Laulut: "You Made Me Love You" es. Olivia Newton-John, "All Over the World" es. Electric Light Orchestra, "Drum Dreams" es. Electric Light Orchestra, "Fool Country" es. Olivia Newton-John, "Xanadu" es. Electric Light Orchestra ja Olivia Newton-John, "Magic" es. Olivia Newton-John, "Suddenly" es. Cliff Richard ja Olivia Newton-John, "Dancin" es. Fee Waybill ja Olivia Newton-John, "Suspended in Time" es. Olivia Newton-John, "Whenever You're Away from Me" es. Olivia Newton-John ja Gene Kelly, "I'm Alive" es. Electric Light Orchestra, "The Fall" es. Electric Light Orchestra, "Don't Walk Away" es. Electric Light Orchestra, "Love Changes All" es. Electric Light Orchestra. Koreografia: Kenny Ortega ja Jerry Trent. Leikkaus: Dennis Virkler. Ääni: Robert Gravenor. Pääosissa: Olivia Newton-John (Kira), Gene Kelly (Danny McGuire), Michael Beck (Sonny Malone), James Sloyan (Simpson), Dimitra Arliss (Helen), Katie Hanley (Sandra), Fred McCarren (Richie), Ren Woods (Jo), Aharon Ipale (kuvaaja), Lise Lang (popcorntyttö), Melvin Jones (Bil Al), Matt Lattanzi (nuori Danny McGuire). Helsingin ensiesitys: 17.10.1980 Gloria, maahantuoja: Oy Cinema International Corporation Ab / CIC – VHS-julkaisu: Esselte Video – VET 88498 – S – 2655 m / 97 min
Xanadu kertoo fantasialla ja romantiikalla kuorrutetun tarinan nuoresta mainospiirtäjästä Sonnysta (Michael Beck), joka vaalii unelmaa omasta yökerhosta. Hän törmää takavuosien suosittuun muusikkoon Dannyyn (Gene Kelly), jonka kanssa he päättävät toteuttaa unelman discosta, jossa kaikkien eri vuosikymmenten musiikit yhtyvät. Innostusta suunnitelmalle tuo Kira (Olivia Newton-John), joka on itsensä jumala Zeusin tytär ja siivittää silloin tällöin tiensä maan kamaralle ihmisten unelmien luo. Kiran avulla Sonny löytää sopivan kerhohuoneiston, ja ystävykset alkavat valmistella kerhon avajaisia. Kiran, joka on täyttänyt hänelle muusana määrätyn tehtävän, täytyy palata isänsä Zeusin luo Helokon-vuorelle. Tämän jälkeen Sonny päättää seurata häntä mytologian maailmaan ja tuoda hänet takaisin tähän päivään.
Hollywoodin actionpuolen tuottajaksi myöhemmin siirtynyt Lawrence Gordon yritti tehdä Xanadusta aikansa suurinta ja kauneinta musikaalia. Bruce Greenwaldin ohjaama elokuva pyrki ratsastamaan hienoisella nostalgialla, jonka annettiin näkyä täyttymättömänä kaipuuna 1940-luvulle mm. sodanjälkeisessä kiiltosilkissä, verkkosukissa ja otsakihararyöpyissä. Tuottaja Gordonin suuret tavoitteet eivät kuitenkaan lippuluukulla täyttyneet, vaikka rock-yhtye Electric Light Orchestran elokuvaan säveltämästä musiikista tulikin kaupallinen menestys.
Klarinetisti Danny McGuiren roolissa shown varastaa, myös historiallisessa viitekehyksessä, Gene Kelly, jonka jalka nousee ihailtavasti liki 70 ikävuodesta huolimatta. Mestaristeppaaja ja tanssivirtuoosi luo tuulahduksen menneiden aikojen charmistaan ja lämmöstään kohtauksilla, jotka kuuluvat elokuvan kiistatta merkittävimpiin. Kellyn läsnäolo tuo elokuvan muutamiin tanssinumeroihin ja koko tarinaan sopivaa huumoria ja tervetullutta itseironiaa. Hän alistuu suosiolla historian jatkumoon ja vaihtaa ikimuistoiset steppikenkänsä vauhdikkaisiin rullaluistimiin.
Xanadu on ulkoista kimallusta, yhtenään vaihtuvia pukuja, loistokkuutta ja koreita lavasteita. Se mikä sisällön ammottavassa tyhjyydessä menetetään, pyritään korvaamaan kekseliäillä tanssikohtauksilla ja luovilla koreografioilla. Hattaramaisen rakkauden kyllästämä, onttoudestaan huolimatta herttainen elokuva herättänee nykypäivänä lievää hilpeyttä oman aikansa muodin peilaajana.
– Otto Suuronen (13.11.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)