Viima-yhtyeen sympaattisen 1970-lukulaisesti soundaava, luonnonläheisellä folkilla ja sinfonisella progella maustettu pitkäsoitto Kahden kuun sirpit (lue arvio) on kuin paluu progressiivisen rockin alkuperäisille lähteille.
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Viima: Kahden kuun sirpit
Viima-yhtyeen sympaattisen 1970-lukulaisesti soundaava, luonnonläheisellä folkilla ja sinfonisella progella maustettu pitkäsoitto Kahden kuun sirpit (lue arvio) on kuin paluu progressiivisen rockin alkuperäisille lähteille.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Faint Idea: Eat Your Heart Out
Annoin taannoin poikkeuksellisesti panokseni myös raskaamman rockin ja metallin välimaastossa kulkevien demojen arviointiin, kun eteeni ilmestyi joensuulaisen Faint Idea -yhtyeen julkaisu Eat Your Heart Out (lue arvio).
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
"Laula se suomeksi"
Suomalaisen musiikkielokuvan matka
Suomalaisen elokuvan historiassa musiikilla on ollut 1930-luvulta asti oma ainutlaatuinen paikkansa. Seuraava artikkeli käsittelee suomalaisen musiikkielokuvan kaarta ensimmäisestä äänielokuvasta viime vuosien hienoihin rock-dokumentteihin.
Suomalaisen musiikkielokuvan syntyhetkeksi voidaan merkata sama kellonlyömä, jolloin suomalainen äänielokuva sai alkunsa. Maaliskuussa 1931 Kino-palatsin kultaloisteessa ensi-iltansa saanut, Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ohjaama Sano se suomeksi oli Sven Lundevallin ja Tapio Ilomäen musiikilla höystetty musiikkirevyy. Äänielokuvan alkuvuosina, 1930-luvun alussa Suomessa alettiin tehdä elokuvia, joissa laulu ja soitto olivat niin keskeisessä osassa, että voitiin puhua musiikkielokuvasta. Vaikka ontuva äänitystekniikka olikin vielä lapsenkengissä, syntyi vuosina 1933-35 elokuvat Meidän poikamme merellä, Voi meitä! Anoppi tulee sekä Syntipukki, joita voidaan pitää esikuvina myöhemmille suomalaisille musiikkielokuville. Vaikutteet näihin supisuomalaisiin teoksiin löydettiin saman aikakauden saksalaisista ja amerikkalaisista musiikkielokuvista, jotka olivat Suomessa erittäin suosittuja. Elokuvien juoniin oli sijoitettu enemmän tai vähemmän sopivia laulunumeroita, joiden esittäjä saattoi olla tunnettu laulaja, kuten iskelmäkuningas Georg Malmstén, tai sopiva laulutaitoinen näyttelijä. 1930-luvun suomalaisen elokuvan säveltäjien joukossa nähtiin aikansa nimekkäimpiä säveltaiteilijoita kuten Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Uuno Klami ja Helvi Leiviskä. Heidän työsarkanaan oli kirjoittaa tai sovittaa sopivan dramaattista musiikkia vakaviin näytelmäelokuviin. Tosin kukaan suurista säveltäjistä ei viihtynyt pitkään elokuvasäveltämisen parissa. Malmsténin jalanjäljissä iskelmä- ja tanssimusiikin puolelta merkittäväksi elokuvasäveltäjäksi nousi samaisen vuosikymmenen lopulla pianisti-kapellimestari Harry Bergström, joka sävelsi tarttuvia iskelmiä moniin kepeisiin ilokuviin.
Laulunäytelmistä backstage-musikaaleihin
Kansan suosiosta huolimatta mitään varsinaista musiikkielokuvan koulukuntaa ei 1930-luvulla kuitenkaan syntynyt. Vaikka Valentin Vaalan ja Nyrki Tapiovaaran elegantit komediat sisälsivätkin muistettavia laulunumeroita, niin lähinnä laulut kuuluivat vain teatterista lainattujen laulunäytelmien filmatisoinneissa kuten Kalle Kaarnan Tukkijoella (1937) tai Paavo Kostiojan Laivan kannella (1938). Kaikissa äänielokuvissa toki käytettiin musiikkia, mutta ei keskeisessä tai erityisen esille nousevassa osassa.
Suomalaisen elokuvan historiassa musiikilla on ollut 1930-luvulta asti oma ainutlaatuinen paikkansa. Seuraava artikkeli käsittelee suomalaisen musiikkielokuvan kaarta ensimmäisestä äänielokuvasta viime vuosien hienoihin rock-dokumentteihin.
Suomalaisen musiikkielokuvan syntyhetkeksi voidaan merkata sama kellonlyömä, jolloin suomalainen äänielokuva sai alkunsa. Maaliskuussa 1931 Kino-palatsin kultaloisteessa ensi-iltansa saanut, Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ohjaama Sano se suomeksi oli Sven Lundevallin ja Tapio Ilomäen musiikilla höystetty musiikkirevyy. Äänielokuvan alkuvuosina, 1930-luvun alussa Suomessa alettiin tehdä elokuvia, joissa laulu ja soitto olivat niin keskeisessä osassa, että voitiin puhua musiikkielokuvasta. Vaikka ontuva äänitystekniikka olikin vielä lapsenkengissä, syntyi vuosina 1933-35 elokuvat Meidän poikamme merellä, Voi meitä! Anoppi tulee sekä Syntipukki, joita voidaan pitää esikuvina myöhemmille suomalaisille musiikkielokuville. Vaikutteet näihin supisuomalaisiin teoksiin löydettiin saman aikakauden saksalaisista ja amerikkalaisista musiikkielokuvista, jotka olivat Suomessa erittäin suosittuja. Elokuvien juoniin oli sijoitettu enemmän tai vähemmän sopivia laulunumeroita, joiden esittäjä saattoi olla tunnettu laulaja, kuten iskelmäkuningas Georg Malmstén, tai sopiva laulutaitoinen näyttelijä. 1930-luvun suomalaisen elokuvan säveltäjien joukossa nähtiin aikansa nimekkäimpiä säveltaiteilijoita kuten Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Uuno Klami ja Helvi Leiviskä. Heidän työsarkanaan oli kirjoittaa tai sovittaa sopivan dramaattista musiikkia vakaviin näytelmäelokuviin. Tosin kukaan suurista säveltäjistä ei viihtynyt pitkään elokuvasäveltämisen parissa. Malmsténin jalanjäljissä iskelmä- ja tanssimusiikin puolelta merkittäväksi elokuvasäveltäjäksi nousi samaisen vuosikymmenen lopulla pianisti-kapellimestari Harry Bergström, joka sävelsi tarttuvia iskelmiä moniin kepeisiin ilokuviin.
Laulunäytelmistä backstage-musikaaleihin
Kansan suosiosta huolimatta mitään varsinaista musiikkielokuvan koulukuntaa ei 1930-luvulla kuitenkaan syntynyt. Vaikka Valentin Vaalan ja Nyrki Tapiovaaran elegantit komediat sisälsivätkin muistettavia laulunumeroita, niin lähinnä laulut kuuluivat vain teatterista lainattujen laulunäytelmien filmatisoinneissa kuten Kalle Kaarnan Tukkijoella (1937) tai Paavo Kostiojan Laivan kannella (1938). Kaikissa äänielokuvissa toki käytettiin musiikkia, mutta ei keskeisessä tai erityisen esille nousevassa osassa.
Merkittävä muutos tapahtuikin vuonna 1940, kun George Malmstén palasi elokuvan pariin säveltämällä musiikin Yrjö Nortan elokuvaan SF-Paraati, joka lähimmillään edustaa suomalaista musikaalielokuvan lajia. Hienosta 
kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.
Leipää ja kansanhuveja
1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa historiallisen musiikkielokuvan perinnettä jatkoivat Jack Witikan Mä oksalla ylimmällä (1954) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Rosvo Roope (1949), Oskar Merikannon rakastetuilla sävellyksillä unohtumattomaksi melodraamaksi noussut Kesäillan valssi (1951) ja sen jatko-osa Onnelliset (1954). Toisaalla 1950-luvun alku toi mukanaan myös kepeän musiikkikomedian nousun, josta vastasi etunenässä Ville Salminen ohjaustöillään Orpopojan valssi (1950), Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Rion yö (1951) ja Säkkijärven polkka (1955) sekä rillumarei-elokuvien sarjaan kuuluvalla teoksella Lentävä kalakukko (1953). Vuonna 1951 karnevalistisesta Rovaniemen markkinoilla -farssista alkanut rillumarei-elokuvien sarja loi oman viihdekulttuurinsa, jossa elokuvien aihepiirit kumpusivat sotienjälkeisen viihteennälän synnyttämästä kuplettiperinteestä, jolla pyrittiin keventämään monestikin ankaraa ja vakavahenkistä arkea. Työn ja raskaiden sotavuosien näännyttämälle kansalle haluttiin jälleenrakennuksen lomassa tarjota hetkeksi iloa ja vaihtelua. Viihde-elokuvan kansan suosiosta osansa saivat 50-luvulla myös viimeistä nousukauttaan eläneet tukkilaiselokuvat, etunenässä Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953), joihin laulut ja musiikkinumerot kuuluivat olennaisesti.
Iskelmäelokuvan kausi
Studiojärjestelmään perustunut laajamittainen suomalaisten elokuvien tuotanto kävi saman 1950-luvun lopulla mahdottomaksi katsojalukujen ja sitä myötä myös tuotantobudjettien kääntyessä laskuun. Vuosikymmenen loppuun tultaessa suomalainen elokuva alkoi saada vahvan kilpailijan myös television nousevasta ohjelmatarjonnasta. Vastavedoksi kehitettiin iskelmäelokuvien lajityyppi, joissa tarina punottiin suosittujen laulajien ja heidän esittämiensä musiikkinumeroiden lomaan. Iskelmäelokuvien lyhyen kauden aloitti Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati (1959), jonka kehyskertomus sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa harjoituksiin kutsutut iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti kukin vuorollaan esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi hyvin elokuvateattereissa ja antoi täten virikkeen seuraavien iskelmäelokuvien tekijöille.
Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.
Kohti dokumentaarisuutta
1970-luvulla musiikkielokuvan suunta alkoi kehittyä kohti dokumentaarista kerrontaa. Vuosikymmenen alun kiinnostavana musiikkielokuvana voisi nostaa esiin Tapio Suomisen harvinaisen Narrien illat (1970), joka on kaunistelematon ja rujo, ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”. Kari Kuuvan sanoittamasta ja säveltämästä laulusta nimensä saanut, kulutusyhteiskunnan kriittiseksi kommentiksikin tulkittava elokuva on pääasiassa Finlandia-yhtyeen dokumentaarinen keikkailukuvaus.
Rock-elokuva, joka 1960-luvulta lähtien vähitellen valtasi klassisen musikaalin paikan ja kiteytyi omaksi lajikseen, sai vastineensa myös Suomessa. Jussi Itkosen Hot Wheels – kuumat kundit (1976) olikin lajin ensimmäinen kotimainen edustaja, joka lähes olemattoman juonenlangan kannattelemana taltioi Hurriganes-yhtyeen musiikkinumeroita ja keikkareissujen edesottamuksia.
1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.
Rock-dokumenttityylilajin, rokumentin, yksi merkkiteoksista on Marjaana Mykkäsen kansainvälisestikin huomiota saanut, neuvostorockia kuvannut Sirppi ja kitara (1988), jossa vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista elokuvan tekijät pääsivät ensimmäisenä ja ainoana länsimaisena kuvausryhmänä kuvaamaan viikon mittaisen Rockpanoraman konsertit ja tapahtumat. Oman osansa suomalaisen musiikkielokuvan maisemaan ovat tuoneet myös Aki Kaurismäen ohjaamat ”maailman huonoimman bändin”, Leningrad Cowboysin fiktiivistä taivalta kuvanneet elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä sen epätasainen jatko-osa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Leningrad Cowboys -idean hahmotus sai alkunsa musiikkivideomaisissa lyhytelokuvissa Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987) sekä L.A. Woman (1987) ja sai mahtipontisen ääripisteensä Senaatintorilla tallennetussa konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1993).
Nostalgiasta uudempaan aaltoon
1990-luvun alussa lajityyppien noustessa jälleen esiin Juha Tapaninen yritti elvyttää henkiin 1950- ja 60-lukujen iskelmäelokuvien perinnettä Iskelmäprinssillä (1991), jonka naivistisessa tarinassa tulevaisuudenuskoiset 60-luvun nuoret haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta kaupungissa. Iskelmäelokuvien ja musiikkivideon sekoitusta muistuttavaan, mainosmaiseen kerrontaan yhdistellään myös mustavalkoista dokumenttimateriaalia 1960-luvun Suomesta ja maassamme vierailleista iskelmätähdistä. Nostalgiasta ammensi myös Claes Olssonin ohjaama pienimuotoinen elämäkertaelokuva Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot (1999), joka koostuu taiteilijan ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden haastatteluista, vanhojen dokumenttielokuvien katkelmista sekä näytellyistä jaksoista. Vuosituhannen vaihteessa hyväntuulisella nostalgialla muisteltiin jo 1980-luvun suomirockin nousuakin, kuten Perttu Lepän suorapuheisessa kasvukomediassa Pitkä kuuma kesä (1999).
Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan.
Fiktioelokuvan vastapainoksi 2000-luvun suomalainen musiikkielokuva on näyttäytynyt ennen kaikkea dokumenttielokuvan puolella. Pekka Lehdon kiehtovan fiktiivis-dokumentaarisesta The Real McCoysta (1999) vauhtiin päässeen musiikkidokumentaarin parissa on viihtynyt erityisesti Mika Kaurismäki, jonka kansainvälisesti hyvin huomioidut Sound of Brazil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007) ovat olleet rytmikkään värikkäitä tutkimusmatkoja maailmanmusiikkiin ja musiikin ja viestinnän väliseen yhteyteen. Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsittelevä Kenen joukoissa seisot (2006) sekä punkin ideologiaa penkova Punk – tauti joka ei tapa (2008) ovat tärkeitä aikalaiskuvauksia. Oma alkuvoimaisuutensa on löydettävissä myös Rostislav Aallon eksentristä Cleaning Women -yhtyettä kuvaavasta, rosoisesta Cleaning Up! (2001) -dokumentista kuin Mika Ronkaisen Huutajista (2003), joka on yksi kaikkien aikojen laajimmin levinneistä suomalaisdokumenteista koskaan.
Suomalainen musiikkielokuva, niin horjuva lajityyppikäsite kuin se onkin, on kulkenut vuosikymmenten saatossa kiehtovan matkan ensimmäisistä äänielokuvista viime vuosien runsaaseen musiikkidokumenttien tarjontaan. Ja matka jatkuu, sillä näillä näkymin ensi tammikuussa ensi-iltansa saa Neil Hardwickin ohjaama ja Katja Kallion käsikirjoittama nuorisomusikaali Jos rakastat.
Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin assistentti sekä elokuvaan ja populaarimusiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Lähteet:
Bagh, Peter von 1992: ”Rillumarei-elokuvat” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4: 1948-52, s. 397-401. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Gronow, Pekka 1995: ”Musiikkielokuvat ja elokuvamusiikki” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 2: 1936-1941, s. 503-507. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Gronow, Pekka 1991: ”Iskelmäelokuvien aika” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 6: 1957-61, s. 282-287. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Kärjä, Antti-Ville: ”Suomalaiset iskelmäelokuvat – supisuomalaista ja ylikansallista henkisen laman huipulla” -artikkeli lehtijulkaisussa Lähikuva 3/2000, s. 20-33.
Nummi, Rami: ”Suomalaisia musiikkielokuvia 1930-luvulta tähän päivään” -artikkeli lehtijulkaisussa Filmihullu 6/2005, s. 43-45.
Suomalaisen elokuvan festivaali 2009 -katalogi, s. 21. Toim. Tommi Römpötti.
Toiviainen, Sakari 2002: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva, s. 155, 246-247. Suomalaisen kirjallisuuden seura / Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet –tietokanta. http://www.elonet.fi/
Artikkeli on julkaistu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen Synkooppi-lehden (Op. 95 / 2/2009) artikkelina kesäkuussa 2009.
kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.Leipää ja kansanhuveja
1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa historiallisen musiikkielokuvan perinnettä jatkoivat Jack Witikan Mä oksalla ylimmällä (1954) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Rosvo Roope (1949), Oskar Merikannon rakastetuilla sävellyksillä unohtumattomaksi melodraamaksi noussut Kesäillan valssi (1951) ja sen jatko-osa Onnelliset (1954). Toisaalla 1950-luvun alku toi mukanaan myös kepeän musiikkikomedian nousun, josta vastasi etunenässä Ville Salminen ohjaustöillään Orpopojan valssi (1950), Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Rion yö (1951) ja Säkkijärven polkka (1955) sekä rillumarei-elokuvien sarjaan kuuluvalla teoksella Lentävä kalakukko (1953). Vuonna 1951 karnevalistisesta Rovaniemen markkinoilla -farssista alkanut rillumarei-elokuvien sarja loi oman viihdekulttuurinsa, jossa elokuvien aihepiirit kumpusivat sotienjälkeisen viihteennälän synnyttämästä kuplettiperinteestä, jolla pyrittiin keventämään monestikin ankaraa ja vakavahenkistä arkea. Työn ja raskaiden sotavuosien näännyttämälle kansalle haluttiin jälleenrakennuksen lomassa tarjota hetkeksi iloa ja vaihtelua. Viihde-elokuvan kansan suosiosta osansa saivat 50-luvulla myös viimeistä nousukauttaan eläneet tukkilaiselokuvat, etunenässä Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953), joihin laulut ja musiikkinumerot kuuluivat olennaisesti.
Iskelmäelokuvan kausi
Studiojärjestelmään perustunut laajamittainen suomalaisten elokuvien tuotanto kävi saman 1950-luvun lopulla mahdottomaksi katsojalukujen ja sitä myötä myös tuotantobudjettien kääntyessä laskuun. Vuosikymmenen loppuun tultaessa suomalainen elokuva alkoi saada vahvan kilpailijan myös television nousevasta ohjelmatarjonnasta. Vastavedoksi kehitettiin iskelmäelokuvien lajityyppi, joissa tarina punottiin suosittujen laulajien ja heidän esittämiensä musiikkinumeroiden lomaan. Iskelmäelokuvien lyhyen kauden aloitti Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati (1959), jonka kehyskertomus sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa harjoituksiin kutsutut iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti kukin vuorollaan esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi hyvin elokuvateattereissa ja antoi täten virikkeen seuraavien iskelmäelokuvien tekijöille.
Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.Kohti dokumentaarisuutta
1970-luvulla musiikkielokuvan suunta alkoi kehittyä kohti dokumentaarista kerrontaa. Vuosikymmenen alun kiinnostavana musiikkielokuvana voisi nostaa esiin Tapio Suomisen harvinaisen Narrien illat (1970), joka on kaunistelematon ja rujo, ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”. Kari Kuuvan sanoittamasta ja säveltämästä laulusta nimensä saanut, kulutusyhteiskunnan kriittiseksi kommentiksikin tulkittava elokuva on pääasiassa Finlandia-yhtyeen dokumentaarinen keikkailukuvaus.
Rock-elokuva, joka 1960-luvulta lähtien vähitellen valtasi klassisen musikaalin paikan ja kiteytyi omaksi lajikseen, sai vastineensa myös Suomessa. Jussi Itkosen Hot Wheels – kuumat kundit (1976) olikin lajin ensimmäinen kotimainen edustaja, joka lähes olemattoman juonenlangan kannattelemana taltioi Hurriganes-yhtyeen musiikkinumeroita ja keikkareissujen edesottamuksia.
1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.Rock-dokumenttityylilajin, rokumentin, yksi merkkiteoksista on Marjaana Mykkäsen kansainvälisestikin huomiota saanut, neuvostorockia kuvannut Sirppi ja kitara (1988), jossa vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista elokuvan tekijät pääsivät ensimmäisenä ja ainoana länsimaisena kuvausryhmänä kuvaamaan viikon mittaisen Rockpanoraman konsertit ja tapahtumat. Oman osansa suomalaisen musiikkielokuvan maisemaan ovat tuoneet myös Aki Kaurismäen ohjaamat ”maailman huonoimman bändin”, Leningrad Cowboysin fiktiivistä taivalta kuvanneet elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä sen epätasainen jatko-osa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Leningrad Cowboys -idean hahmotus sai alkunsa musiikkivideomaisissa lyhytelokuvissa Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987) sekä L.A. Woman (1987) ja sai mahtipontisen ääripisteensä Senaatintorilla tallennetussa konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1993).
Nostalgiasta uudempaan aaltoon
1990-luvun alussa lajityyppien noustessa jälleen esiin Juha Tapaninen yritti elvyttää henkiin 1950- ja 60-lukujen iskelmäelokuvien perinnettä Iskelmäprinssillä (1991), jonka naivistisessa tarinassa tulevaisuudenuskoiset 60-luvun nuoret haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta kaupungissa. Iskelmäelokuvien ja musiikkivideon sekoitusta muistuttavaan, mainosmaiseen kerrontaan yhdistellään myös mustavalkoista dokumenttimateriaalia 1960-luvun Suomesta ja maassamme vierailleista iskelmätähdistä. Nostalgiasta ammensi myös Claes Olssonin ohjaama pienimuotoinen elämäkertaelokuva Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot (1999), joka koostuu taiteilijan ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden haastatteluista, vanhojen dokumenttielokuvien katkelmista sekä näytellyistä jaksoista. Vuosituhannen vaihteessa hyväntuulisella nostalgialla muisteltiin jo 1980-luvun suomirockin nousuakin, kuten Perttu Lepän suorapuheisessa kasvukomediassa Pitkä kuuma kesä (1999).
Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan.Fiktioelokuvan vastapainoksi 2000-luvun suomalainen musiikkielokuva on näyttäytynyt ennen kaikkea dokumenttielokuvan puolella. Pekka Lehdon kiehtovan fiktiivis-dokumentaarisesta The Real McCoysta (1999) vauhtiin päässeen musiikkidokumentaarin parissa on viihtynyt erityisesti Mika Kaurismäki, jonka kansainvälisesti hyvin huomioidut Sound of Brazil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007) ovat olleet rytmikkään värikkäitä tutkimusmatkoja maailmanmusiikkiin ja musiikin ja viestinnän väliseen yhteyteen. Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsittelevä Kenen joukoissa seisot (2006) sekä punkin ideologiaa penkova Punk – tauti joka ei tapa (2008) ovat tärkeitä aikalaiskuvauksia. Oma alkuvoimaisuutensa on löydettävissä myös Rostislav Aallon eksentristä Cleaning Women -yhtyettä kuvaavasta, rosoisesta Cleaning Up! (2001) -dokumentista kuin Mika Ronkaisen Huutajista (2003), joka on yksi kaikkien aikojen laajimmin levinneistä suomalaisdokumenteista koskaan.
Suomalainen musiikkielokuva, niin horjuva lajityyppikäsite kuin se onkin, on kulkenut vuosikymmenten saatossa kiehtovan matkan ensimmäisistä äänielokuvista viime vuosien runsaaseen musiikkidokumenttien tarjontaan. Ja matka jatkuu, sillä näillä näkymin ensi tammikuussa ensi-iltansa saa Neil Hardwickin ohjaama ja Katja Kallion käsikirjoittama nuorisomusikaali Jos rakastat.
Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin assistentti sekä elokuvaan ja populaarimusiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.
Lähteet:
Bagh, Peter von 1992: ”Rillumarei-elokuvat” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4: 1948-52, s. 397-401. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Gronow, Pekka 1995: ”Musiikkielokuvat ja elokuvamusiikki” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 2: 1936-1941, s. 503-507. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Gronow, Pekka 1991: ”Iskelmäelokuvien aika” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 6: 1957-61, s. 282-287. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Kärjä, Antti-Ville: ”Suomalaiset iskelmäelokuvat – supisuomalaista ja ylikansallista henkisen laman huipulla” -artikkeli lehtijulkaisussa Lähikuva 3/2000, s. 20-33.
Nummi, Rami: ”Suomalaisia musiikkielokuvia 1930-luvulta tähän päivään” -artikkeli lehtijulkaisussa Filmihullu 6/2005, s. 43-45.
Suomalaisen elokuvan festivaali 2009 -katalogi, s. 21. Toim. Tommi Römpötti.
Toiviainen, Sakari 2002: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva, s. 155, 246-247. Suomalaisen kirjallisuuden seura / Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet –tietokanta. http://www.elonet.fi/
Artikkeli on julkaistu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen Synkooppi-lehden (Op. 95 / 2/2009) artikkelina kesäkuussa 2009.
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Morrissey: Vauxhall & I
Morrisseyn Suomeen ulottuvan Tour of Refusal -kiertueen kunniaksi kirjoitin Vauxhall & I -levystä klassikko-artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin. Vuonna 1994 ilmestynyt Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.
.jpg)
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Provinssirock 2009 - 31. Ihmisten juhla
Osallistuin äskettäin Provinssirockiin muutaman sapattivuoden jälkeen ja kirjoitin aiheesta päiväkohtaiset festivaaliraportit Desibeli.netiin yhdessä toimittajakollegani Jarmo Panulan kanssa.
Artikkelit ovat luettavissa esim. allaolevista linkeistä:
Lauantai 13.6.09Sunnuntai 14.6.09
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Kadonnutta aikaa etsimässä
1980-luku oli ristiriitojen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Leimallisimmin 80-luku nousi esiin ”taide-elokuvien” ja viihteellisten kansankomedioiden (Spede Pasasen ja Visa Mäkisen elokuvat eturintamassa) riitasointujen aikakautena. Vuosikymmenen merkittävimmät tekijät olivat Aki ja Mika Kaurismäki, mutta samaan aikaan 80-luvun alussa uransa aloittivat monet muut vahvoja elokuvia tehneet ohjaajat. Vuosikymmenen edetessä esikoisohjauksensa työstivät mm. Janne Kuusi, Taavi Kassila, Matti Kuortti, Matti Ijäs, Olli Soinio, Lauri Törhönen, Claes Olsson, Veikko Aaltonen ja Pekka Parikka. 1980-luku merkitsi elokuvatuotantojen merkittävää määrällistä kasvua, sillä esimerkiksi vuonna 1986 sai ensi-iltansa peräti 29 elokuvaa eli lähelle vuoden 1955 huippulukemaa. Suomen elokuvasäätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennettua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Ennen kaikkea elokuvien tyylilajien kirjo oli laaja, sillä 80-luvulla nähtiin niin nuorisokuvauksia, rikoselokuvan uusi tuleminen, kirjallisuusfilmatisointien eeppistä realismia, urbaanin nousukauden tulkintoja, lasten ja satuelokuvan noste sekä peräti hirtehistä kauhuakin (Olli Soinion Kuutamosonaatti, josta tulossa myöhemmin oma artikkelinsa).
Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".
Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).
Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."
Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".
Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).
Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."
maanantai 18. toukokuuta 2009
VENE: Ihmisten naamaan
Oululaislähtöinen Vene soittaa aggressiivista ja vihaista autotallisäröä, jossa Radiopuhelimien uhkaavuus kohtaa Funin äkkiväärän juoppohulluuden. Kirjoitin yhtyeen metelivoittoisesta albumista Ihmisten naamaan (lue arvio) arvion Desibeliin.
torstai 14. toukokuuta 2009
Veturimiehet heiluttaa
Kasvukipuja Pohjantähden alla
Kun suomalaisen elokuvan lama-ajan teoksia aletaan jossain vaiheessa uudelleen arvioida, tulee etunenässä nostaa esiin Kari Paljakan pitkä debyyttielokuva Veturimiehet heiluttaa (1992), joka paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta on suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksia. Paljakka, joka oli jo aiemmilla lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989) kerännyt mainetta pätevänä tekijänä ohjasi esikoispitkänään elokuvan, joka pohjautui Juha Lehtovuoren palkittuun käsikirjoitukseen. Lehtovuori oli voittanut tekstillään Suomen elokuvasäätiön julistaman käsikirjoituskilpailun, 100 000 markan suuruisen ”käsikirjoitus-Finlandian”. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.
Aikalaisarvioissa Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”
Elokuvakerronnan konventioilla Paljakka leikittelee elokuvan alkupuolella. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen elokuva on perinnetietoinen, ajaton nuortenelokuva. Kuitenkin aikakauden ja ystävyyden kuvauksena Veturimiehet heiluttaa on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.
Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”
Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka jatkoi ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), jonka jälkeen hän työskenteli AVEKin tuotantoneuvojana vuosina 1997-2000 ja toimi tuottajana jo klassikoksi muodostuneessa komediasarjassa Studio Julmahuvi (1998). Paluu ohjaajaksi tapahtui vaikuttavan Eläville ja kuolleille (2005) -elokuvan myötä.
- Otto Suuronen (14.5.2009)
Veturimiehet heiluttaa
Suomi 1992. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy, Filmitakomo Oy. Tuottaja: Klaus Heydemann. Ohjaus: Kari Paljakka. Käsikirjoitus: Juha Lehtovuori. Kuvaus: Timo Heinänen. Lavastus: Risto Karhula. Puvut: Marja Uusitalo. Musiikki: Jay Havanna. Leikkaus: Alvaro Pardo. Pääosissa: Santeri Kinnunen (Harri ”Hapa” Lehtisalmi), Samuli Edelmann (Heikki Aulis ”Vähy” Virtanen), Liisa Mustonen (Sari), Joona Lindberg (Hapa, 14-vuotiaana), Toni Limnell (Vähy 14-vuotiaana), Mikko Huida (Hapa 7-vuotiaana), Jarno Rajala (Vähy 7-vuotiaana), Kalle Chydenius (Lundell Sr.), Jussi Chydenius (Lundell Jr.), Niko Saarela (Tiki), Esko Nikkari (Kauno Saario, veturinkuljettaja), Seppo Maaniittu (Hapan isä), Sirpa Lumikko (Hapan äiti), Miika Korkiakoski (Kapa, Vähyn veli), Anja Päivärinta (Hapan täti), Ahti Nissinen (konstaapeli Anttila); Juha Nuutinen (Simo Andersson, mielisairaalan potilas). Helsingin ensiesitys: 4.9.1992, Bio-Bio, Forum 3. Televisioesitykset: 3.10.1994 YLE TV1, 5.6.2000 YLE TV1, 28.3.2002 YLE TV1. K11. 86 min.
Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet. http://www.elonet.fi/
Kun suomalaisen elokuvan lama-ajan teoksia aletaan jossain vaiheessa uudelleen arvioida, tulee etunenässä nostaa esiin Kari Paljakan pitkä debyyttielokuva Veturimiehet heiluttaa (1992), joka paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta on suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksia. Paljakka, joka oli jo aiemmilla lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989) kerännyt mainetta pätevänä tekijänä ohjasi esikoispitkänään elokuvan, joka pohjautui Juha Lehtovuoren palkittuun käsikirjoitukseen. Lehtovuori oli voittanut tekstillään Suomen elokuvasäätiön julistaman käsikirjoituskilpailun, 100 000 markan suuruisen ”käsikirjoitus-Finlandian”. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.
Aikalaisarvioissa Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”
Elokuvakerronnan konventioilla Paljakka leikittelee elokuvan alkupuolella. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen elokuva on perinnetietoinen, ajaton nuortenelokuva. Kuitenkin aikakauden ja ystävyyden kuvauksena Veturimiehet heiluttaa on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.
Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”
Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka jatkoi ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), jonka jälkeen hän työskenteli AVEKin tuotantoneuvojana vuosina 1997-2000 ja toimi tuottajana jo klassikoksi muodostuneessa komediasarjassa Studio Julmahuvi (1998). Paluu ohjaajaksi tapahtui vaikuttavan Eläville ja kuolleille (2005) -elokuvan myötä.
- Otto Suuronen (14.5.2009)
Veturimiehet heiluttaa
Suomi 1992. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy, Filmitakomo Oy. Tuottaja: Klaus Heydemann. Ohjaus: Kari Paljakka. Käsikirjoitus: Juha Lehtovuori. Kuvaus: Timo Heinänen. Lavastus: Risto Karhula. Puvut: Marja Uusitalo. Musiikki: Jay Havanna. Leikkaus: Alvaro Pardo. Pääosissa: Santeri Kinnunen (Harri ”Hapa” Lehtisalmi), Samuli Edelmann (Heikki Aulis ”Vähy” Virtanen), Liisa Mustonen (Sari), Joona Lindberg (Hapa, 14-vuotiaana), Toni Limnell (Vähy 14-vuotiaana), Mikko Huida (Hapa 7-vuotiaana), Jarno Rajala (Vähy 7-vuotiaana), Kalle Chydenius (Lundell Sr.), Jussi Chydenius (Lundell Jr.), Niko Saarela (Tiki), Esko Nikkari (Kauno Saario, veturinkuljettaja), Seppo Maaniittu (Hapan isä), Sirpa Lumikko (Hapan äiti), Miika Korkiakoski (Kapa, Vähyn veli), Anja Päivärinta (Hapan täti), Ahti Nissinen (konstaapeli Anttila); Juha Nuutinen (Simo Andersson, mielisairaalan potilas). Helsingin ensiesitys: 4.9.1992, Bio-Bio, Forum 3. Televisioesitykset: 3.10.1994 YLE TV1, 5.6.2000 YLE TV1, 28.3.2002 YLE TV1. K11. 86 min.
Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet. http://www.elonet.fi/
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
80th Disorder: Simple Pleasures
Kuukauden mittaisen blogihorroksen jälkeen tarjolla levyarvio oululais-helsinkiläisen 80th Disorder -yhtyeen uutukaisesta, Simple Pleasures -albumista (lue arvio). Uusromanttisen konepopin parissa aloittaneesta yhtyeestä on tullut orgaanisempi, varjoisilla kujilla rockaava yhtye.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Vuosipäivän kunniaksi
Tihkusateen masentama puisto -nimellä avattu blogi tulee täyttäneeksi tänään yhden kokonaisen vuoden, sillä 8. huhtikuuta 2008 blogi aukesi artikkelilla Elokuvaohjaaja Ere Olavi Kokkonen - elokuvaneuvos komiikan armosta. Syntymäpäivän kunniaksi retusoin hivenen vanhaa artikkelia, tein siitä hitusen helppolukuisemman ja liitin loppuun muutaman rivin uutta tekstiä. Lukekaapa siis uusiutunut artikkeli yllä olevasta linkistä.
Vuosi 2009 on toistaiseksi tarjonnut sekavan joukon elokuva- ja musiikkielämyksiä. Elokuvateatterissa todistetuista elokuvista vaikuttavimmin ovat tehonneet Tomas Alfredsonin kehuttu Låt den rätte komma in (Ystävät hämärän jälkeen) ja Darren Aronofskyn The Wrestler (The Wrestler - painija). Kevään kotimaisista pitkistä fiktioista eniten mieleeni oli Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen, mutta syksylle on luvassa Zaida Bergrothin ennakkokatselussa loisteliaaksi osoittautunut Skavabölen pojat.
Lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolelta täysosumat ovat tehneet niin Jukka Kärkkäinen (Kansakunnan olohuone), Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A) kuin myös mediataiteilijana kunnostautunut Maarit Suomi-Väänänen (Jalkeilla taas).
Oman erillismainintansa ansaitsee ehdottomasti Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla nähty norjalainen Sunday Mornings, jossa ohjaaja Jannicke Låker havainnoi vähäeleisesti jotain poikkeuksellisen aitoa ja rehellistä sunnuntaiaamun varhaisesta kotiintulosta pitkäään lauantai-illan jälkeen.
Toisen suuren intohimoni, populaarimusiikin puolelta, on tullut todistettua elävänä niin lukioaikaista rakkautta, The Sisters of Mercyä, Reginaa, Ristoa kuin Waltarin The Cure -vetoista cover-settiä Kuudennella linjalla. Tänä vuonna ilmestyneistä albumeista huomiota osaltani ovat saaneet debyytillään tehokkaasti angstin ilosanomaa jakanut brittiläinen sensaatio White Lies, erinomaisen kolmannen pitkäsoiton julkaissut synthpopista orgaanisempaan suuntaan suunnannut Regina sekä laadukkaan levyn niin ikään julkaissut Wojciech. Pettymysten puolelle ovat sukeltaneet iki-ikoni Morrissey, jonka vaatimaton Years of Refusal ei juuri ole ilahduttanut sekä Aurinko aurinko plaa plaa plaalla taannoin täysin sekoittanut Risto, jonka kolmas levy Sähköhäiriöitä on ollut enimmäkseen puuduttavaa edeltäjiensä toistoa, ilman minkäänlaista uutuudenviehätystä.
Joose Keskitalon läpeensä kehuttu Tule minun luokseni, kulta etsii vielä levysoittimellani suuntaansa, mutta vaikuttaa siltä, että tuomionpäivän trubaduurin magnum opukseksi on kuitenkin jäämässä vuoden 2006 mestarillinen Kaupungit puristuvat puristimissa. Ennakoivana pikatuomiona sanottakoon, että Maj Karman, jonka Kauniit Kuvat oli ehkä paras suomalainen yhtye vuonna 2002, Salama tuntuu pikaisesti kuunneltuna ihan kiinnostavalta pop-levyltä. Ja oikeastaan hyvä niin.
Parin viikon päästä uusi Depeche Mode, jota odotellessa voi kuunnella ja ihailla vaikka tätä kulttiklassikkoa.
Matka jatkuu...
Kevään aikana artikkeli luvassa esimerkiksi Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa (1992) -elokuvasta.
Vuosi 2009 on toistaiseksi tarjonnut sekavan joukon elokuva- ja musiikkielämyksiä. Elokuvateatterissa todistetuista elokuvista vaikuttavimmin ovat tehonneet Tomas Alfredsonin kehuttu Låt den rätte komma in (Ystävät hämärän jälkeen) ja Darren Aronofskyn The Wrestler (The Wrestler - painija). Kevään kotimaisista pitkistä fiktioista eniten mieleeni oli Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen, mutta syksylle on luvassa Zaida Bergrothin ennakkokatselussa loisteliaaksi osoittautunut Skavabölen pojat.
Lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolelta täysosumat ovat tehneet niin Jukka Kärkkäinen (Kansakunnan olohuone), Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A) kuin myös mediataiteilijana kunnostautunut Maarit Suomi-Väänänen (Jalkeilla taas).
Oman erillismainintansa ansaitsee ehdottomasti Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla nähty norjalainen Sunday Mornings, jossa ohjaaja Jannicke Låker havainnoi vähäeleisesti jotain poikkeuksellisen aitoa ja rehellistä sunnuntaiaamun varhaisesta kotiintulosta pitkäään lauantai-illan jälkeen.
Toisen suuren intohimoni, populaarimusiikin puolelta, on tullut todistettua elävänä niin lukioaikaista rakkautta, The Sisters of Mercyä, Reginaa, Ristoa kuin Waltarin The Cure -vetoista cover-settiä Kuudennella linjalla. Tänä vuonna ilmestyneistä albumeista huomiota osaltani ovat saaneet debyytillään tehokkaasti angstin ilosanomaa jakanut brittiläinen sensaatio White Lies, erinomaisen kolmannen pitkäsoiton julkaissut synthpopista orgaanisempaan suuntaan suunnannut Regina sekä laadukkaan levyn niin ikään julkaissut Wojciech. Pettymysten puolelle ovat sukeltaneet iki-ikoni Morrissey, jonka vaatimaton Years of Refusal ei juuri ole ilahduttanut sekä Aurinko aurinko plaa plaa plaalla taannoin täysin sekoittanut Risto, jonka kolmas levy Sähköhäiriöitä on ollut enimmäkseen puuduttavaa edeltäjiensä toistoa, ilman minkäänlaista uutuudenviehätystä.
Joose Keskitalon läpeensä kehuttu Tule minun luokseni, kulta etsii vielä levysoittimellani suuntaansa, mutta vaikuttaa siltä, että tuomionpäivän trubaduurin magnum opukseksi on kuitenkin jäämässä vuoden 2006 mestarillinen Kaupungit puristuvat puristimissa. Ennakoivana pikatuomiona sanottakoon, että Maj Karman, jonka Kauniit Kuvat oli ehkä paras suomalainen yhtye vuonna 2002, Salama tuntuu pikaisesti kuunneltuna ihan kiinnostavalta pop-levyltä. Ja oikeastaan hyvä niin.
Parin viikon päästä uusi Depeche Mode, jota odotellessa voi kuunnella ja ihailla vaikka tätä kulttiklassikkoa.
Matka jatkuu...
Kevään aikana artikkeli luvassa esimerkiksi Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa (1992) -elokuvasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)