U2: The Unforgettable Fire

Desibelin Klassikko-osiossa on pyritty valitsemaan jonkin käänteentekevän artistin katalogista yksi teos ylitse muiden. Aina valinta ei kuitenkaan ole helppoa. Näin ollen päätimme Desibeli.net toimittajakollegani Jari Jokirinteen kanssa kirjoittaa tuplaklassikko-artikkelin aiheesta U2. Dublinilaisyhtyeen tuotannosta itselleni tärkein on tunnelmallinen The Unforgettable Fire (1984, lue artikkeli), kun taas Jarin suosikki on bändin suunnan totaalisesti muuttanut Achtung Baby (1991).

Kotimaisuus on in, pop ja cool!

Ajatuksia suomalaisen elokuvan menestyksestä

Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.

Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.

Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.

Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.

Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.

 Paha perhe (2010)

Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.

Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.

Katsauksia musiikkivuoteen 2010

Vuodenvaihde on aina kuluneen vuoden kokoamisen aikaa ja tarkastelua. Lukuisat palkintogaalat ja lehtien "vuoden paras" -pollit vyöryvät kuluttajan tajuntaan pysäyttämättä. Muiden itseään kunnioittavien musiikkimedioiden tavoin myös Desibeli.net käänsi katseensa hiljattain päättyneeseen musiikkivuoteen. Tänä vuonna perinteisten listauksien sijasta toimituskaartin aktiivisimmat kirjoittivat yksittäiset artikkelit vuoden parhaista asioista/yhtyeistä/keikoista yms. Lopputulos Katsauksia musiikkivuoteen 2010 (lue artikkeli) sisältää huomiota niin Arcade Firen Suomen keikasta, Jenni Vartiaisesta, suomalaisen marginaalimusiikin tilasta, The Fallista kuin lehden toimittamisestakin.

Suosittelen koko artikkelin lukemista, mutta lyhytjännitteisille tässä oma poimintani:

Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi

Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama sarja viehätti katsojia kiireettömällä ja asiaan syvästi paneutuneella otteella kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.

Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.

Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE

Vuoden parhaat levyt 2010

Vuoden kotimainen levy:
1. Delay Trees: Delay Trees
2. Magenta Skycode: Relief
3. Ultramariini: Ydin
+ älkäämme unohtako myöskään näitä: Husky Rescue: Ship of Light ja Villa Nah: Origin.

Vuoden kotimainen löytö: 
Shine 2009

Delay Trees

Vuoden ulkomainen levy:
1. Wild Nothing: Gemini
2. The Radio Dept.: Clinging to a Scheme
3. The National: High Violet

Wild Nothing: Gemini

Vuoden ulkomainen löytö: 
1. Wild Nothing

Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Vuonna 2010 ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lee Unkrich: Toy Story 3
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Matthew Vaughn: Kick-Ass
Joanna Sfar: Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta

+ Bubblin' Under - loisteliaat lyhytelokuvat:
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho
Ruben Östlund: Händelse vid bank / Incident by a Bank

 Vuoden 2010 paras ensi-iltaelokuva - The Kids Are All Right

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteis­kuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tra­gedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistele­mään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, jos­kin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maail­mankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.

Sustainable Sounds

Sustainable Sounds -nimeä kantava kokoelmalevy (lue arvio) tarjoilee 11 kappaleen verran tuoretta suomalaista underground-musiikkia elektronisesta popista mustaan rytmimusiikkiin nojaavaan grooveen sekä downtempo-tunnelmointiin. Lopputulos on laadukas: helposti lähestyttävää poppia ei vieroksuta, mutta toisaalta myös kokeelliset rytmit ja menneiden vuosikymmenien soundit ovat sulautuneet luonnolliseksi osaksi tämän hetken musiikillista äänimaisemaa.

Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä

Elokuvaentusiasmissani on lukuisia ilmenemismuotoja, mutta kepeintä puolta filmihulluudessani edustanee ehdottomasti eriskummallisten käännösnimien bongailu. Tällä tarkoitan sitä, että tarkastelen erittäin mielelläni sitä miten elokuvien nimiä on vuosisadan saatossa käännetty tai jätetty kääntämättä suomeksi. Miten käännöstyössä on otettu vaikutteita ajan ilmiöistä tai hokemista, tai yksinkertaisesti sitä miten päättömän hauskoja nimiä, joillekin elokuville on käännöstyön kautta annettu. Allaolevissa esimerkkitapauksissa on usein jopa niin, että itse nimi on elokuvaa vauhdikkaampi ja mieleenpainuvampi.

Tällaisen artikkelin kirjoittaminen välähti mieleeni, kun olin äskettäin erään tavaratalon musiikki- ja elokuvaosastolla. Näin hyllyssä Howard Deutchin melko tyhjänpäiväisen kasarikomedian The Great Ourdoors (1988), jonka alkuperäistä suomenkielistä nimeä Terve menoa! ei näkynyt enää missään, vaikka kuinka suomalaista kansipaperia olisi käännellyt. Tästä välähti mieleen se, mitä olen monesti aikaisemminkin miettinyt, että elokuvien käännösnimet alkavat paikoin olla uhanalainen laji. Esimerkiksi vielä 15 vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että Christopher Nolanin Inception (2010) olisi tullut levitetyksi vain alkuperäisellä nimellä.

Meille, jotka lapsuudessamme selasimme innosta soikeina R-Kioskin videokerhon Avaa Videoruutu -jäsenlehteä jäi syvälle muistiin monia absurdiudessaan ylittämättömiä elokuvaotsikoita. Omista suosikeistani mainittakoon esimerkiksi Stan Laurel ja Oliver Hardy -hupailu Sons of the Desert (1933), joka tunnetaan Suomessa ensisijaisesti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä sekä Thom Eberhardtin kesälomapölhöily Captain Ron (1992), jonka meikäläinen nimi on niinkin mielikuvituksellinen kuin Takkuaivot takilassa.

Sons of the Desert / Päivänpaisteisia pässinpäitä (1933)

Oma lukunsa koko suomenkielisten nimien sarjassa on ehdottomasti Terence Hill ja Bud Spencer -rymistelykaksikon elokuvat. Duon väkivaltakomedioiden herkullisimmat suomenkieliset nimet ovat ällistyttäviä: Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari/Odds and Evens, 1978), Mutaa kuonoon! sano virtahepo (I osto con gli ippopotami/I’m for the Hippopotamus, 1979) sekä ehkä ylittämättömin, Banaanipojat Hula-hula-saarella (Chi trova un amico, trova un tesoro/Who Finds a Friend, Finds a Treasure, 1981).

Jossain määrin nimenomaan 1980-luku oli kotivideoiden tulon myötä suomenkielisten käännösnimien kulta-aikaa, ainakin mielikuvituksekkaiden ja nykypäivän vinkkelistä osittain täysin reikäpäisten nimien kautta. Barry Levinsonin Svengijengi vauhdissa jälleen (Diner, 1982), Carl Reinerin Koulunkoukkuja (Summer School, 1987) tai Amy Heckerlingin Mieletön kesis (National Lampoon’s European Vacation, 1985) ovat vain yksittäisiä perustapauksia. Varsin hämmentävän lähekkäiset nimet omaavat esimerkiksi Chevy Chase -komediat Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) ja Homma hanskassa (Modern Problems, 1981), vaikka niiden juonisisällöllä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä.

National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

Legendaarisen amerikkalaiskoomikon Jerry Lewisin elokuvat ovat myös olleet aikalaissuomentajien erikoissyynäyksen alla, vai mitä sanotte sellaisista titteleistä kuin Jenkki ja Lenkki neropatteina (The Stooge, 1953), Jerry ihmemiehenä (Visit to a Small Planet ,1959) tai Tri Jerry ja Mr. Hyde (The Nutty Professor, 1963). Veikeitä nimiä kaikki tyynni. 

Oma pienempi joukkonsa suomalaisten käännösnimien sarjassa on myös elokuvilla, joiden suomenkieliseksi nimeksi vakiintuu englanninkielinen otsikko, mutta joka silti eroaa elokuvan alkuperäisestä levitysnimestä. Tällaisista erikoispoikkeuksista mainittakoon esimerkiksi Neil Jordanin välttävä Taksikuski-mukaelma Stranger in You (The Brave One, 2007).

Artikkeli on hyvä päättää muistuttamalla yhdestä kaikkien aikojen eriskummallisimmasta suomennosnimestä. Nimittäin Frank Darabontin kiitelty vankiladraama The Shawshank Redemption (1994) tunnettiin maassamme elokuvateatteri- ja videolevityksessä vielä nimellä Rita Hayworth - avain pakoon. Loppuratkaisun yllätyksellisyyden katastrofaalisesti pilaava nimi on sittemmin ymmärrettävästi lyhentynyt muotoon Avain pakoon.

Magenta Skycode: Relief

Magenta Skycoden kauan hiottu toinen albumi Relief (lue arvio) täyttää odotukset, vaikka onkin tyylillisesti erilainen kuin edeltäjänsä. Jori Sjöroosin kappaleille olennainen haikeus ja melankolinen kauneus ovat totutusti läsnä, mutta levyllä ei kuulla kryptisesti nimetyn edeltäjänsä synkkämietteistä postpunkia, vaan tilalle ovat lipuneet modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juureva luonnonläheisyys. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, on Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä.

Apoptygma Berzerk: Imagine There's No Lennon

Norjan Sarpsborgissa perustettu Apoptygma Berzerk aloitti futuristisen syntikkapopin ja EBM:n parista, mutta käänsi kurssinsa kohti rock-kitaroita viiden vuoden takaisella levytyksellä You And Me Against the World. Elektrorockiin siirtymisen jälkeen ilmestyi sovittelevampi Rocket Science (2009) -levy, jonka aikaiselta maailmankiertueelta on taltioitu tämä Imagine There’s No Lennon -CD/DVD-julkaisu (lue arvio). Nuorekkaan asenteen säilyttänyt APB ei esitä tätä nykyä kovin omaperäistä musiikkia, mutta silti flirttailevan vaihtoehtorockin ja elektronisen popin ristisiitos toimii yllättävän hyvin. Yhtyeen livekunto on tarkastettavissa maanantaina 15.11. Helsingin Gloriassa.