Voi veljet, riittääkö sielukkuus?

Viime viikonloppuna Joensuun ylpeys, 40-vuotisjuhlaa tulevana kesänä viettävä Ilosaarirock ilmoitti joukon kesän festivaaleille saapuvista artisteista ja yhtyeistä. Vaikka festivaalille ilmoitettiin Aphex Twinin ja Buzzcocksin kaltaisia enemmän tai vähemmän aktiivisia nimiä, vei huomion luonnollisesti paluuta tekevä Sielun veljet, jonka maine ei enää pitkään aikaan ole perustunut mihinkään pienen piirin kulttimuisteluun. Hiljaiselonsa aikana Siekkareista on tullut myyttinen rock-yhtye, jonka alkuvoimaista arvaamattomuutta ja suomalaiselle rockille perin vaarallista asennetta on pidetty ylivertaisena. Yhtyeen tuotantoa on nostettu esille viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän kuin koskaan, kruunun jalokivinä albumeista L’Amourha (1985) ja kappaleista mm. vuosi sitten Soundin toimittajaäänestyksessä kautta aikain parhaimmaksi suomalaiseksi rock-lauluksi valittu Rakkaudesta (1987). Rohkenen väittää, että viimeksi julkisesti vuonna 1991 esiintyneen ryhmän maine on viimeisen 20 vuoden aikana noussut niin jumalalliseen asemaan osittain jo puhtaasti siitä syystä, että paluuta ei ole ollut näkyvissä. Yhtye ei ole altistanut itseään arvostelulle. Pelkona onkin, että mikäli ensi heinäkuussa Laulurinteellä epäonnistutaan, saattaa legendaarinen maine olla uhattuna.

Sielun veljet vuosimallia 2011

Ei, en halua suhtautua suotta liian skeptisesti Sielun veljien comebackiin. Ajatus on mitä mainioin ja paikka parhain mahdollinen, mutta jokin haiskahtaa silti laskelmoidulta. Ehkä se, että comeback kuulostaa liiaksi Ilosaarirockia järjestävän Joensuun Popmuusikot ry masinoimalta vaikuttaa asiaan. Rehellisyyden nimissä on myös myönnettävä, että paluukappale Nukkuva hirviö ei ole liiemmin vakuuttava, omaperäinen tai… alkuvoimainen.  Se ei kuulosta siltä miltä Sielun veljet 1980-luvulla tai vielä 90-luvun alussa kuulosti, vaan viisikymppisten ukkojen perusränttätäntältä, tavanomaiselta. Ja jälkimmäinen on termi, jota ei vuosikymmenten takaisesta yhtyeestä voinut suin surminkaan sanoa.

Vaan kukapa kieltää tuota alkuperäisnelikkoa nousemasta lavalle ja innostamasta uusia sukupolvia kuuntelemaan vuosikymmeniä sitten tehtyjä kappaleita ja levyjä. Toivonpa silti hartaasti ettei Sielun veljien paluusta muodostu yhdentekevää läiskimistä vailla päämäärää. Pahinta ei tokikaan tarvitse pelätä, sillä harvoinpa Ismo Alanko on täysin metsään eksynyt. Mies on pitänyt viime vuosina sielukkaasti hengissä monia alkuperäisyhtyeensä kappaleita kuten Elintaso ja On mulla unelma.

Heinäkuussahan se nähdään miltä Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostama Sielun veljet vm. 2011 kuulostaa. Onnea ja menestystä!

PS: Sielukkuudesta puheen ollen, on ollut kulttuuriteko kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, että Warner on julkaissut uudelleen Vesa-Matti Loirin esikoissoolon 4+20 (1971). Vaan siinäpä sitä onkin musiikkiteollisuudelle ollut ihmettelemistä, kun vain vinyylinä ja digitaalisena tallenteena julkaistu levy oli taannoin Suomen virallisen albumilistan sijalla 3. Vinyylistä on jo ensipainos myyty loppuun. Hienoa, että musiikki elää, vaikka fyysiset formaatit ovatkin katoamassa.

White Lies: Ritual

White Liesin kahden vuoden takainen debyytti To Lose My Life… osui maaliin lähes täydellisesti. Postpunkin uuden tulemisen aallonharjalle ehkä jo vähän laskuvaiheessa kivunnut yhtye onnistui esikoisellaan yhdistämään radioystävällisen, trendikkään indierockin ja syntetisaattorimaalailulla koristellun kohtalokkaan synkistelyn. Toisella albumillaan Ritual (lue arvio) yhtye onnistuu kuulostamaan vakuuttavan päämäärätietoiselta. Debyyttilevyn kitaravetoinen soundimaailma on saanut haastajan 1980-luvulle haikailevasta konepopista ja paikoin jopa kevyesti industrial-henkisestä synapaukkeesta.

Festivaalimenestyjä: Viikko ennen vappua

Vuoden 2010 menestystarinoita suomalaisen lyhytelokuvan puolelta oli Hamy Ramezanin ohjaama ja Cilla Werningin tuottama Viikko ennen vappua, joka valmistui osana Suomalainen novellielokuva -hanketta syksyllä 2009. Suomen elokuvasäätiön ja Yleisradion käynnistämän hankkeen tarkoituksena oli kannustaa tuotantoyhtiöitä tuottamaan nuorten, lupaavien tekijöiden elokuvia. Hankkeesta valmistuneet elokuvat ovat olleet kautta linjan laadukkaita, mutta pituutensa tähden (noin 30 minuuttia) moni ei ole menestynyt kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla mainittavasti. Avaintekijä Ramezanin yhdessä Ilmari Ahon kanssa käsikirjoittamalle Viikko ennen vappua -elokuvan kansainväliselle festivaalimenestykselle oli pääsy Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin kilpasarjaan ja tuomariston kunniamaininta helmikuussa 2010:

- Ensimmäinen festivaalimatkamme Clermont-Ferrandissa oli upea kokemus. Elokuva oli saanut jo Suomessa lämpimän vastaanoton, mutta vastaanotto Ranskassa yllätti. Festivaaleilla kävi yli 130 000 vierasta ja näytökset olivat loppuunmyytyjä. Elokuvien kautta ystävystyimme monen hienon ihmisen kanssa, kertovat ohjaaja Ramezan ja käsikirjoittaja Aho.

Viikko ennen vappua (2009)

Festivaalimatkat ovat vahvistaneet identiteettiämme tekijöinä

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla tekijäkaksikko halusi saada mahdollisimman kattavan kuvan lyhytelokuvan kansainvälisestä tasosta ja kiersi katsomassa kaikki kansainvälisen kilpailun elokuvat. Eri maiden elokuvantekijöiden kanssa vietetyistä hetkistä syntyi ammatillisesti antoisa keskustelujen sarja. Tekijäkaksikko on ollut silmin nähden yllättynyt novellielokuvansa kansainvälisestä menestyksestä:

- Emme odottaneet festivaaleille pääsyä näin suuressa mittakaavassa. Pyrimme tekemään elokuvan, joka luottaa vahvaan tarinaan ja on konstailematon. On ollut ilo huomata, että ilmaisun rehellisyyttä on arvostettu maailmalla. Festivaaleilla näkemämme parhaat elokuvat ovat vakuuttaneet rehellisyydellään. Tekijöillä on vahva oma näkemys maailmasta ja tarve sanoa jotain, eikä heille elokuvan tekeminen ja esillepääsy ole itseisarvo, Ramezan ja Aho toteavat.

Kesäkuussa 2010 Viikko ennen vappua palkittiin Toronton Worldwide Short Film -festivaalilla arvostetulla Deluxe-palkinnolla parhaana lyhytelokuvana. Palkintoja on vuoden sisään tullut myös Espanjasta (Curtocircuito – International Short Film Festival ), Kreikasta ja toistamiseen Kanadasta (Calgary International Film Festival).

- Toronton festivaalilla painopiste oli tekijöiden verkostoitumisessa. Joka päivä oli useampia cocktail-tilaisuuksia ja seminaareja, joissa ihmiset tutustuivat toisiinsa. Pohjois-Amerikassa verkostoituminen on tehty todella helpoksi ja ihmiset myös markkinoivat itseään tehokkaasti. Elokuvat on usein tehty omalla rahalla ja tekijät käyttävät niitä käyntikortteina alalle pääsyyn. Heille festivaalimenestys on välttämättömyys uralla etenemiseen, tekijäkaksikko luonnehtii.

Viikko ennen vappua on kiinnostanut elokuvafestivaalien lisäksi myös kansainvälisiä myyntiyhtiöitä sekä televisiokanavia, mutta elokuvassa käytetty Goldfrap-yhtyeen musiikki on aiheuttanut ongelmia elokuvan laajalle kansainväliselle levitykselle:

- Tuotantoyhtiöllä (For Real Productions) on esitysoikeudet kotimaisiin esityksiin ja festivaaleille, mutta maailmanlaajuiset oikeudet pitäisi ostaa erikseen. Levittäjät eivät lähde mukaan, jos tekijänoikeudet eivät ole täysin selvät. Nyt olemme kuitenkin saaneet levittäjäksi New Europe Film Salesin, joka myy elokuvaa alue kerrallaan.

Tiivistä yhteistyötä tekevä tekijäkaksikko suhtautuu tulevaisuuteensa elokuvan parissa avoimella asenteella, ilman menestyspaineita. Tulevaisuuden näkymät täyttyvät tällä hetkellä uusien elokuvien suunnittelusta ja käsikirjoitusprosesseista:

- Kirjoitamme parhaillaan pitkää elokuvaa ja kahta lyhytelokuvaa. Alkuvuodesta lähdemme pitchaamaan yhtä lyhytelokuvahankettamme Clermont-Ferrandiin. Festivaaleilla kiertäminen on vahvistanut omaa identiteettiämme tekijöinä. Luotamme ja hyväksymme oman tapamme tehdä.

Otto Suuronen

Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin assistentti

Artikkeli on ilmestynyt alun perin SESinfossa helmikuussa 2011 (1/2011).

Finnish Short Films and Festival Success

Current Situation

Despite limited resources, Finnish short films are doing well at international festivals. The short films that the Finnish Film Foundation has been promoting internationally have received a notable amount of visibility during 2010 at several internationally significant film festivals and at other film events. Compared to 2009, the volume of exported films has increased, specifically in the genres of short and documentary films. The successful cooperation of AVEK (The Promotion Centre for Audiovisual Culture) and the Finnish Film Foundation to advance the cultural export of short and documentary films has guaranteed an international audience for a genre that in Finland remains marginal. The audiences at international film festivals are a significant addition to the annual number of viewers of Finnish films.

In 2010, the Finnish films that were screened the most at international festivals were Iris Olsson's praiseworthy short documentary, Between Dreams, Hamy Ramezan's award-winning short film, Over the Fence (Viikko ennen vappua), Kaisa Penttilä's action-packed animated short film, The Egg Race (Munaralli), Jouni Hokkanen's Kinbaku - Art of Bondage (Kinbaku - sielun solmuja), an introduction to the Japanese art form, and Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen's Hanasaari A and The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho). Another sign of a successful year is that in early 2010 the world's most important short film festival in Clermont-Ferrand, France, screened a record number of Finnish short films. Also other world-class festivals, especially Sundance and Berlin, have in recent years screened several Finnish short films.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Case of Hanasaari A

For the past two years, the Finnish short film that has gained the most attention abroad has been Hanasaari A, directed by Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen. The story of the destruction of Helsinki's old coal plant and the irreversible change in the cityscape received the Risto Jarva Award at the Tampere Film Festival in March 2009. Qualifying for the international competition was a major accomplishment for the young film makers and the 10 000 euros in prize money gave them several extra months to develop their next works.

Despite the success in Tampere, Hanasaari A's international breakthrough didn't happen over-night. The doors of important film festivals began to gradually open in the summer and autumn of 2009.  During autumn 2009, the film was seen, among other places, at the Short Film Festival in Drama, Greece, the Nordisk Panorama in Reykjavik, Festival du Nouveau Cinema in Montreal, the Lübeck Nordic Film Days, and the Plus Camerimage in Lodz, a festival that emphasises artistic merits when making its film selections.

Festivals have provided useful networking opportunities for Vartiainen and Veikkolainen and they have met many key people on the film festival circuit as well as other film makers. According to the pair, it has been a rewarding experience to see their film with different kinds of audiences. "It's great that the Finnish Film Foundation and AVEK sponsor the festival trips. Then it's pretty much up to the film makers themselves how they take advantage of the opportunities that are given to them. It's been a delightful surprise that our film has found an audience and been in demand all around the world. We didn't dare expect anything beforehand. Our festival tour has been a year and a half long series of happy surprises," Vartiainen and Veikkolainen summarise.

From Clermont-Ferrand to Hong Kong

In the past two years, Hanasaari A has been screened at over 50 international film festivals. This is partly due to the fact that the film's form has enabled it to be selected for both documentary and animated film festivals as well as for festivals devoted to experimental films. In 2010, the most significant festivals Hanasaari A was seen at were the Clermont-Ferrand short film festival in France, the Full Frame Documentary Film Festival in the United States, and the internationally regarded Hong Kong Film Festival, where the film won the Grand Prix for Best Short Film. It has also received honourable mentions in Germany and Spain. For Vartiainen and Veikkolainen, the Clermont-Ferrand festival was one of the most memorable.

"Clermont-Ferrand is in a class of its own as far as festivals for short films go. I doubt there's another festival where the early afternoon screenings of experimental films are sold out," Vartiainen and Veikkolainen marvel.

The directors of Hanasaari A have broadened their knowledge of films by open-mindedly watching a lot of new films by other film makers. When festival schedules have permitted it, the pair have introduced their film before each showing. "It's been fun talking to people after the showings. Jury members who have voted for Hanasaari A have come over at festival clubs and airports to explain why we didn't win," the pair say with a laugh. 

Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

The director duos newest short film, The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho), had its international premiere at the Venice Film Festival in September. During this past autumn, it was seen at almost twenty leading short film and documentary festivals. Both men have once again been enthusiastic guests at many of the festivals.

"The film has aroused interest all over the world. We did decide right away that we wouldn't make another film like Hanasaari A, but rather something different."

Otto Suuronen

The writer is an assistant at the Finnish Film Foundation / International Promotion - Short and Documentary Films.

Translation by Broadcast Text

(Released as a part of Finnish Short and Documentary Films 2011 -information magazine in February 2011. Published by The Finnish Film Foundation. 
Artikkeli perustuu alun perin SESinfossa syyskuussa 2010 (3/2010) ilmestyneeseen artikkeliin suomalaisen lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä.)

U2: The Unforgettable Fire

Desibelin Klassikko-osiossa on pyritty valitsemaan jonkin käänteentekevän artistin katalogista yksi teos ylitse muiden. Aina valinta ei kuitenkaan ole helppoa. Näin ollen päätimme Desibeli.net toimittajakollegani Jari Jokirinteen kanssa kirjoittaa tuplaklassikko-artikkelin aiheesta U2. Dublinilaisyhtyeen tuotannosta itselleni tärkein on tunnelmallinen The Unforgettable Fire (1984, lue artikkeli), kun taas Jarin suosikki on bändin suunnan totaalisesti muuttanut Achtung Baby (1991).

Kotimaisuus on in, pop ja cool!

Ajatuksia suomalaisen elokuvan menestyksestä

Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.

Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.

Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.

Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.

Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.

 Paha perhe (2010)

Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.

Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.

Katsauksia musiikkivuoteen 2010

Vuodenvaihde on aina kuluneen vuoden kokoamisen aikaa ja tarkastelua. Lukuisat palkintogaalat ja lehtien "vuoden paras" -pollit vyöryvät kuluttajan tajuntaan pysäyttämättä. Muiden itseään kunnioittavien musiikkimedioiden tavoin myös Desibeli.net käänsi katseensa hiljattain päättyneeseen musiikkivuoteen. Tänä vuonna perinteisten listauksien sijasta toimituskaartin aktiivisimmat kirjoittivat yksittäiset artikkelit vuoden parhaista asioista/yhtyeistä/keikoista yms. Lopputulos Katsauksia musiikkivuoteen 2010 (lue artikkeli) sisältää huomiota niin Arcade Firen Suomen keikasta, Jenni Vartiaisesta, suomalaisen marginaalimusiikin tilasta, The Fallista kuin lehden toimittamisestakin.

Suosittelen koko artikkelin lukemista, mutta lyhytjännitteisille tässä oma poimintani:

Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi

Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama sarja viehätti katsojia kiireettömällä ja asiaan syvästi paneutuneella otteella kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.

Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.

Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE

Vuoden parhaat levyt 2010

Vuoden kotimainen levy:
1. Delay Trees: Delay Trees
2. Magenta Skycode: Relief
3. Ultramariini: Ydin
+ älkäämme unohtako myöskään näitä: Husky Rescue: Ship of Light ja Villa Nah: Origin.

Vuoden kotimainen löytö: 
Shine 2009

Delay Trees

Vuoden ulkomainen levy:
1. Wild Nothing: Gemini
2. The Radio Dept.: Clinging to a Scheme
3. The National: High Violet

Wild Nothing: Gemini

Vuoden ulkomainen löytö: 
1. Wild Nothing

Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Vuonna 2010 ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lee Unkrich: Toy Story 3
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Matthew Vaughn: Kick-Ass
Joanna Sfar: Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta

+ Bubblin' Under - loisteliaat lyhytelokuvat:
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho
Ruben Östlund: Händelse vid bank / Incident by a Bank

 Vuoden 2010 paras ensi-iltaelokuva - The Kids Are All Right

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteis­kuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tra­gedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistele­mään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, jos­kin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maail­mankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.