Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Toinen festivaalipäivä käynnistyi kauhuelokuvaseminaarilla, jossa puhujina olivat indie-elokuvantekijä Lauri Löytökoski, kauhukirjailija Boris Hurtta sekä laaja-alaisen uran elokuvan ja television parissa tehnyt ohjaaja/käsikirjoittaja/toimittaja Atro Lahtela.

Löytökosken esitelmä sukelsi suomalaisen kauhuelokuvan historiaan mykkäelokuvan kuriositeeteista aina 2000-luvulle saakka. Koska pääpaino oli valkokankaalle suunnatussa teatterielokuvassa, oli Löytökoski rajannut mm. Ismo Sajakorven televisioon tekemät kauhuelokuvat/tv-ohjelmat pois. Se oli virhe, sillä niinkin asiantuntevasti kuin Löytökoski on suomalaisesta kauhusta kirjoittanut WiderScreen.fi:n julkaisuun Selässä syntinen taakka, oli suullisessa esiintymisessä paljon toivomisen varaa. Eniten hämmennystä herätti se, että luennoitsijan asenne oli aihettaan kohtaan lähes vastenmielinen. Harmilliseksi jäi myöskin mielikuvituksettoman esitelmän läpijuokseva tyyli, jolla 1950-luvun kauhukokeiluista hypättiin jo surutta Kuutamosonaatin aikakauteen.

Onneksi heikon luennon jälkeinen keskustelu kirvoitti kiinnostavia kommentteja, joissa suomalaisen kauhuelokuvan representaatioita avattiin laajemmin. Elokuvatutkija Kimmo Laine, elokuvaneuvos Kari Uusitalo sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tommi Partanen muistuttivat muutamista historian hämäriin hautautuneista elokuvista, joissa on kauhuelokuva-aineksia. Erityisen kiehtovalta kuulosti Partasen esiinnostama, Teuvo Puron mykkäelokuva Meren kasvojen edessä (1926). Paria vuotta aikaisemmin SEF:ssä esitetty saaristolaiselokuva muistetaan erityisesti dramaattisista kasvolähikuvista, joiden merkitys alkoi hiljalleen nousta kerronnan keinona 1920-luvun lopulla. Laine ja Uusitalo nostivat esiin myös Ilmari Unhon kohtalokkaan melodraman Pimeänpirtin hävitys (1947) ja Hannu Lemisen maaseutudraaman ja kauhuelokuvan risteytyksen Riihalan valtias (1956). Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho, 1960) vaikutteita ammentanut Aarne Tarkaksen makaaberi jännityskomedia Hän varasti elämän (1962) otettiin myös kauhukeskusteluun mukaan.

Varhainen suomalainen mykkäelokuva - Meren kasvojen edessä (1926)

Videonauhojen (VHS ja Beta) myötä kauhuelokuvat levisivät Suomeen 1980-luvun aikana heikkokuntoisina kopion kopioina. Tämä muutti  elokuvien katsomiskulttuurin totaalisesti ja oli osaltaan lisäämässä nuorten tekijöiden kiinnostusta kauhuelokuvaan. Suomessa erityisesti hurmehenkisestä splatter-genrestä tuli suosittu. Yleiseen levitykseen ja elokuvateattereihin pääsi kuitenkin vain harva teos, sillä Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikkaan puhdasoppinen kauhuelokuva ei vielä 1980-luvulla sopinut, käänteentekevänä poikkeuksena ainoastaan Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988). Toinen kysymys kokonaan onkin, että tarjottiinko kauhuelokuva-aihioita säätiölle neljännesvuosisata sitten?

1990-luvulla kauhun puolella tienraivaajina toimivat tunnin mittaisilla elokuvillaan Ilari Nummi ja Mika J. Ripatti. Nummen päättötyönä valmistunut, epätasainen videotrilleri Kauhun millimetrit (1992) ja Ripatin parodinen perhehelvetti-muunnelma Kuolema käy kuusi beessä (1993) ovat lama-ajan unohdettuja elokuvia. Kokoillan elokuvan mitassa Atro Lahtelan aavemaisen noitatarinan Silmä silmästä (1999) ja Kuutamosonaatin vinosti hirnuvan jatko-osan, Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), voi toki kauhugenren alle lukea.

90-luvun kotimaisesta tuotannosta keskustelua herättivät myös Veikko Aaltosen peräkkäisinä vuosina valmistuneet merkkiteokset Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), joiden psykologisesti jännitteisessä tunnelmassa onkin jotain suomalaiselle elokuvalle hyvin poikkeuksellista hyytävyyttä. 2000- luvussa saatiin pesunkestävät kauhuelokuvat Sauna (2008) ja Dark Floors (2008). Yleisöstä muistutettiin myös tuoreimmista tapauksista, kuten Jalmari Helanderin mielikuvituksekkaasta fantasiaseikkailusta Rare Exports (2010) ja Joona Tenan psykologisesta trilleridraamasta Syvälle salattu (2011), joissa molemmissa on toki vaikutteita modernista kauhuelokuvasta.

Löytökosken jälkeen esitelmöinyt kirjailija Boris Hurtta keskittyi luennoimaan suomalaisen kauhu- ja fantasiakirjallisuuden juurista. Harmillisesti aiheesta toiseen poukkoillutta esitelmää ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa linjanmukaiseksi, mutta Hurtan esiintyminen sentään oli luonnollista ja nostalgisessa muistelossa hetkensä. Parhaimman oivalluksen pulp-kirjailijanakin tunnettu Hurtta kertoi esityksensä päätteeksi, kun hän harmitteli sitä, ettei Toivo Mäkelän monipuolista näyttelijätalenttia hyödynnetty kreivi Draculan hahmossa. Mäkelä kieltämättä olisi ollut itseoikeutettu korpimetsien verenimijä.

Seminaarin päätteeksi puhunut Atro Lahtela tarjosi seminaarin laadukkainta antia analyyttisessä esitelmässään Viattomuuden aika, jossa mies käytännössä kertoi siitä millaista oli elää Suomessa 1960-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen kauhudiggarina. Teini-ikänsä varhaisina traumaattisina kokemuksina Lahtela listasi William Peter Blattyn Manaajan (The Exorcist, 1971) ja Peter Benchleyn Tappajahain (Jaws, 1974) lukemiskokemukset. Kauhukulttuuriin vihkiytyneen elo 1970-luvun Suomessa ei kuitenkaan ollut auvoista aikaa, sillä eritoten kauhu joutui Valtion elokuvatarkastamon kynsiin. Konservatiiviset sensoriviranomaiset kokivat kauhuelokuvat erityisen raaistavana ja nuorisoa turmelevana ongelmapesäkkeenä, josta oli päästävä eroon.

Räikeän poliittisuuden vallitessa 1970-luvulla kauhuelokuviin suhtauduttiin nihkeästi. Ne nähtiin Lahtelan mukaan kapitalismin tuotteina, joilla ei ollut mitään kosketuspintaa todellisen elämän kanssa. Erityisen kielteisen vastaanoton saivat amerikkalaiset kauhuelokuvat, jotka usein kokivat kovia sensorin saksien kautta jo ennen teattereihin saapumista. Neuvostomielisessä Kekkoslovakiassa amerikkalaista kauhua väheksyttiin, kun taas samanaikaisesti itänaapurista ja Japanista tulleet kauhuelokuvat saivat korkeakulttuurisen taide-elokuvan leiman.

Lahtela teki luentonsa päätteeksi mieleenpainuvan vertauksen. Hänestä suomalaisen kauhuelokuvan asema 2010-luvulla on verrannollinen siihen, kun punk-musiikki löi Suomessa läpi 1970-luvun lopulla. Ollaan siis läpimurron kynnyksellä, sillä Suomeen on vihdoin kasvanut elokuvantekijäsukupolvi, joka on varttunut niin Stanley Kubrickin Hohdon (The Shining, 1980), Sam Raimin Evil Deadin (1981), Dario Argenton, Lucio Fulcin kuin George A. Romeronkin elokuvien parissa.

Totta on kuitenkin, että erityisesti indie-elokuvantekijöiden puolella kauhu lienee ollut ykkösgenre jo pitkään, ja kauhun parissa, jos missä, on yhä do it yourself -ajattelu voimissaan. Toivoa sopii, että Suomeen kehittyisi ohjaajataitureiden joukkio, jotka osaisivat yhdistää älyllisen kauhukerronnan osaksi kansallista elokuvamaisemaamme, ja että vihdoin esimerkiksi maamme esihistorian rikasta mytologiaa hyödynnettäisiin kauhukertomuksissa. Suomessa on kuitenkin yhä niin vahva realistisen draaman perinne, että hetkessä suurta asennemuutosta ei ole aiemmin ollut havaittavissa. Genrekielteisessä ajattelussa selkeät lajityyppielokuvat on paikannettu pääasiassa populaariviihteen puolelle. Tässä onkin huomattavissa tervetullut asennemuutos, kun niin elokuvantekijät, tutkijat kuin nuoren polven kriitikotkin ovat hakeutuneet kohti lajivapaan ajattelun ideaalia. Tähän on suurelta osaltaan toki vaikuttanut myös elokuvasäätiön nykyinen, mahdollisimman laaja-alaista kansallista elokuvaa painottava tukipolitiikka. Kauhu on noussut salonkikelpoiseksi taiteenlajiksi tapakoulutetun populaarikulttuurin käsipuolessa. Oman osansa kauhuelokuvan arvostuksen nostamisessa ovat tehneet myös viimevuosien merkittävimmät elokuvat kuten Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008), Lars von Trierin Antichrist (2009) ja Darren Aronofskyn Black Swan (2010), joista kaikki ovat persoonallisella tavalla pystyneet osoittamaan lajityypin uuden suunnan. Vastaavat taiteelliset kauhun ja draaman ristisiitokset puuttuvat vielä suomalaisesta elokuvasta.

Noita palaa elämään (1952)

Seminaarin jälkeen Turussa tuli vielä katsottua Roland af Hällströmin ohjaama ja Mika Waltarin tekstiin pohjautuva Noita palaa elämään (1952). Ikävällä tavalla näytelmällinen pakanadraama ei kummemmin nykykatsojaa pelota, mutta sensuellin Mirja Manen aikoinaan sensaatiomaisesti alastomana liikkuva noita sekoittaa miesten päät kieron komediallisessa pöhköilyssä.

Festivaalin päätti osaltani Teuvo Tulion Intohimon vallassa (1947), jonka alkukuvana nähtiin Holger Harrivirran nykyperspektiivistä pähkähullu naisen alkoholinkäytön moraliteetti Tahtoisin olla kuningatar (1947). Illan pääelokuva, Intohimon vallassa, saattoi olla kauhuelokuvasarjaan valittu hennoin perustein, mutta väkevästi karrikoidun melodraaman katsoi kyllä sujuvasti.

Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali osoitti jälleen tarpeellisuutensa vanhempien kotimaisten elokuvien esittelijänä ja keskustelun herättäjänä. Kauhuelokuvateeman suhteen olisi ollut toivottavaa, että festivaali olisi maustanut tarjontaansa harvemmin nähdyillä filmeillä kuten Olli Soinion lyhäreillä tai vaikkapa Mika J. Ripatin dokumentaarisella Maila Nurmi -henkilökuvalla Vampira (1995).

Lähteet:
Laine, Kimmo: "Onko suomalaisia genre-elokuvia olemassa?" teoksessa Populaarin lumo: mediat ja arki (2001). Toim. Koivunen, Anu; Paasonen, Susanna; Pajala, Mari. Turun Yliopisto / Mediatutkimus.

Mononen, Sini: "Kauhu tekee meille hyvää" kolumni Helsingin Sanomat / Nyt (16/2012).

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

1990-luvun taitteessa Turun yliopiston elokuva- ja televisiotutkijat kohtasivat sattumalta erään elokuvaseminaarin yhteydessä legendaarisen ohjaaja Hannu Lemisen. Tutkijoita ja tekijää kiehtoi halu tuoda kotimainen elokuva takaisin valkokankaalle, suuren yleisön nähtäville. Pian joukkion puolelle kääntyivät myös Varsinais-Suomen elokuvakeskus, paikalliset elokuvavaikuttajat sekä olennaisiksi yhteistyökumppaneiksi vakiintuneet arkistot, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (entinen Suomen elokuva-arkisto) sekä Yleisradion tv-arkisto. Lopputuloksena syntyi Suomalaisen elokuvan festivaali, joka on kuulunut jokakeväiseen festivaalitarjontaan jo yli 20 vuoden ajan.

Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).

Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.

Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.

Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.

Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".

Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.

Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.

Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.

Tilastoja - neljävuotiaan blogin kunniaksi

Tihkusateen masentama puisto täyttää blogosfäärissä kunnialliset 4 vuotta. Juhlan kunniaksi tulin päivittäneeksi blogin ilmeen (ensimmäistä kertaa!). Viimeisestä neljästä vuodesta tuli tehtyä myös ao. tilastolliset yhteenvedot.

Mistä kaikki alkoi?
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen - Elokuvaneuvos komiikan armosta (8.4.2008)

Viisi luetuinta artikkelia huhtikuu 2008 - huhtikuu 2012:
Veturimiehet heiluttaa
Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri
Kansallisen elokuvan Joutsa
John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?
Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Merkillisimmät hakusanat, joilla blogiini on ajauduttu:
nudistileiri
rantasauna
Sex elokuva

Yleisimmät hakusanat:
Veturimiehet heiluttaa (+ Veturimiehet heiluttaa DVD)
Otto Suuronen
Uuno Turhapuro

Lopuksi, vähemmälle huomiolle jääneet ylpeydenaiheet:
Boheemeja punahilkkoja
Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä
"Laula se suomeksi" - suomalaisen musiikkielokuvan matka

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Monipuolisesti lahjakkaasta Olavi Uusivirrasta on kuin varkain kehkeytynyt sukupolvensa tulkki. Musiikillisesti mies on edennyt etäämmäksi 80-lukulaisesta melankoliasta, jota kaksi edellistä albumia Minä olen hullu (2008) ja Preeria (2010) tarjosivat.

Uutukainen Elvis istuu oikealla (lue arvio) on ennen kaikkea komea hatunnosto suomenkielisen rockin pioneereille. Toki Uusivirta on ennenkin kiehtovia Hector-pastisseja kirjoittanut, mutta tällä kertaa erityisesti Dave Lindholmin vaikutus kuuluu paitsi sävellyksissä myös laulutekniikassa. Uusivirran taitavan sanoituksissa seikkaillaan niin Rööperissä, Jätkäsaaressa, Reeperbahnilla kuin Alli Tryggin puistossakin. Pitkälti omaelämäkerrallisilta kuulostavat tarinat nivoutuvat onnistuneesti osaksi kokonaisuutta ja omakohtaisuudesta huolimatta nuoruuden perään haikailuun on helppo samastua.

Humanismin käteis... kättä ja muita tarinoita

Olin viime viikonloppuna lyhyesti pyörähtämässä Viitasaaren elokuvaviikolla, joka järjestettiin tänä vuonna kunniakkaasti jo 37. kerran. Kyseessä on täten yksi Suomen pitkäaikaisimmista elokuvatapahtumista. Kotimaisiin uutuuselokuviin keskittynyt festivaali on seutukunnalla tunnettu ja odotettu tapahtuma, jonka suosituimmat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, kuten tänä vuonna Varasto (2011) ja Härmä (2012) -elokuvat.
Viitasaarella on jaettu myöskin jo vuodesta 1980 Humanismin käsi -elokuvapalkintoa, jonka valintatoimikuntaan minulle oli tänä vuonna kunnia kuulua. Kun lopulta tulin valituksi peräti toimikunnan puheenjohtajaksi oli matka Viitasaarelle selviö. Palkinnon sai tänä vuonna, kolmatta kertaa urallaan, Aki Kaurismäki elokuvastaan Le Havre (2011). Maakuntalehti Kaleva kirjoitti artikkelissaan seuraavasti:

"Elokuva-alan ammattilaisten palkintoraati kiittelee Kaurismäen kykyä yhdistää lämminhenkisesti yhteiskuntakritiikki pienen ihmisen arkikokemuksiin. Le Havre onnistuu olemaan paikallinen ja globaali yhtä aikaa.
–  Omaperäisellä lakonisella huumorillaan Kaurismäki onnistuu tekemään visuaalisesti esteettisen ja temaattisesti humaanin kokonaisuuden, joka tekee maailmasta ainakin hetkeksi hieman paremman ja kauniimman, raati summaa."

Erikoiskunniakirjan sai ansaitusti Joonas Saartamo roolityöstään Sakari Kirjavaisen elokuvassa Hiljaisuus.

Aiheesta kirjoittivat myös mm. Helsingin Sanomat ja MTV3. Aiemmin Kaurismäki on palkittu Humanismin kädellä elokuvista Rikos ja rangaistus (1983, palkinto vuonna 1984) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Tällä viikollahan Kaurismäki onkin sitten ollut otsikoissa valitettavasti vähemmän mairittelevissa tunnelmissa. Itse kyllä tulkitsen nuo ohjaaja-auteurin puheet syvänä hirtehishuumorina, tietynlaisena roolin vetämisenä.

Viitasaaren kulttuuritoimenjohtaja Jorma Rihto ja allekirjoittanut Humanismin käden äärellä. Palkintohan on saamassa pian Stanley Cupin kaltaiset mitat. Kiitokset kuvasta Suvi-Pilvi Inkeroiselle.

Kevät tuntuu olevan elokuvatapahtumien ja -festivaalien aikaa. Pelkästään Helsingin tarjontaa tarkasteltaessa keväälle mahtuvat niin genre-elokuvaan keskittynyt, jatkuvasti suosiotaan nostanut Night Visions (12.-15.4.), kokeellisemman audiovisuaalisen taiteen festivaali AAVE (12.-15.4) sekä Helsinki African Film Festival (2.-6.5.). Itse osallistuin jälkimmäisen festivaalityöryhmään tänä vuonna kirjoittamalla elokuvaesittelyn Teresa Pratan komeasta sotadraamasta Sleepwalking Land (2007).

Helsinki African Film Festival pyrkii tuomaan Suomeen ajatuksia herättävän ja viihdyttävän valikoiman afrikkalaisia nykyelokuvia. Festivaali edistää kulttuurien välistä kohtaamista ja haluaa monipuolistaa keskustelua Afrikkaan liittyvistä aiheista. Festivaalin järjestää HAFF-työryhmä yhdessä kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry:n kanssa.

Tähän loppuun vielä pieni mainospalanen. Joutsan paikallislehdessä, Joutsan Seudussa, oli tällä viikolla kirjoittamani artikkeli Joutsassa kuvatuista elokuvista otsikolla Kansallisen elokuvan Joutsa. Iloiseksi yllätyksekseni juttu oli saanut näyttävän aukeaman ja peräti lööppipaikan. Kyse on on samasta tutkimuksesta, jonka tein Joutsan Joutopäiviä varten kesällä 2008. Artikkeli on luettavissa myös blogistani.

Joutsan Seudun lööppi viikolta 14.

The Ting Tings: Sounds from Nowheresville

Brittiduo The Ting Tings toi itsensä räväkästi esille olympiadi sitten julkaistulla osuvalla We Started Nothing -albumilla (2008), josta irtosi indiediskojen iloksi useampikin hitti. Sen jälkeen manchesteriläiskaksikko on kärsinyt varsin vakavasta toisen albumin syndroomasta.

Katie White ja multi-instrumentalisti/tuottaja Jules De Martino viehättyvät yhä äkkivääristä riffeistä, bassovoittoisista konerumpujen ja bassokitaran yhteisosumista ja teatraalisesta laulusta. Parhaimmillaan Sounds from Nowheresvillestä (lue arvio) löytääkin vielä kiihkeää rytmiikkaa, mutta tietty väkinäisyys levystä kuitenkin huokuu.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

1990-luvulla Paul Verhoeven jatkoi yhteistyötä paitsi maatovereidensa Jan de Bontin ja Jost Vacanon kanssa, myös Carolcon tehokaksikon Kassar-Vajna -parissa. Yhdeksi läheiseksi kollegaksi nousi myös 90-luvun alkupuolen kenties kiistellyin Hollywood-käsikirjoittaja, unkarilaissyntyinen Joe Eszterhas. Toimittajasta käsikirjoittajaksi loikannut Eszterhas oli 80-luvulla putsannut pöydän dollareista kirjoittamalla naiivin menestyselokuvan, romanttisen tanssidraaman Flashdance (1983). Läpimurron jälkeen mies kirjoitti vaatimattomiksi menestyksiksi jääneitä elokuvia, kunnes loi itsensä uudelleen eroottisten pulp-tarinoiden kynäilijänä, muistettavimpana läpilyöntinä käsikirjoitus Paul Verhoevenin uran eroottisimpaan elokuvaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 

Basic Instinct valmistui keskelle valtaisaa kohua.Verhoeven sai jälleen päälleen syytökset misogynismistä ja homovastaisuudesta. Yhdysvaltain seksuaalista tasa-arvoa kannattaneet yhdistykset tekivät protesteja elokuvan kuvauksiin ja ensi-iltakierroksen elokuvateattereihin, koska kokivat, että elokuva antaa vihamielisen kuvan biseksuaaleista murhanhimoisina sosiopaatteina. Verhoeven joutui myös jälleen MPAA:n (Motion Picture Association of America) tarkkailun kohteeksi, sillä Basic Instinct oli saamassa pelätyn NC-17 -ikärajasuosituksen. Tuotantoyhtiö TriStarin painostuksesta Verhoeven leikkautti Frank J. Uriostella elokuvan seksikohtauksia ja lopulta alempi ikäraja tuli kysymykseen.

Elokuvan saamasta ennakkokohusta oli hyötyä sen kaupalliselle menekille, sillä Cannesin elokuvajuhlien ensi-illan jälkeen Basic Instictistä tuli valtava maailmanlaajuinen menestys ja yksi 1990-luvun taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Elokuvan kriitikoilta saama vastaanotto oli ristiriitainen. Basic Instinctin puolustajat näkivät elokuvan Alfred Hitchcockin jännityselokuvien perillisenä ja Verhoevenin ohjausta kehuttiin aidosti eroottisuudessaan onnistuneeksi. Ymmärtävämmän vastaanoton elokuva sai Yhdysvaltojen ulkopuolella, jossa erityisesti Sharon Stonen roolisuoritus kirjailija Catherine Tramellina sai suitsutusta. Nykyarvion mukaan Basic Instinct oli edelläkävijä suurella Hollywood-rahalla tuotetun seksin ja väkivallan estottomassa sekoittamisessa. Verhoeven onnistui luomaan esteettisesti onnistuneen ja juonenkäänteiltään kiehtovan murhamysteerin, jonka globaali megamenestys toi tarjolle uuvuttavan määrän b-luokan pseudoeroottisia kopioita seuraavan vuosikymmenen ajan.

 Showgirls (1995), väärinymmärretty satiiri vai camp-huumorilla höystetty seksploitaatiodraama?

Mikä traagista, Basic Instinctin menestys saattoi olla liikaa jo itselleen Verhoevenillekin, sillä hänen seuraavasta ohjaustyöstään, Showgirls (1995), tuli surullisen kuuluisa epäonnistuminen. Joe Ezsterhasin kahden miljoonan dollarin käsikirjoituksesta valmistui 45 miljoonan dollarin arvoinen (s)eksploitaatiodraama, jonka keskiössä on Elizabeth Berkleyn näyttelemä Nomi, joka saapuu Las Vegasin strippiklubille amerikkalainen unelma silmissään. Esillä on halpamainen pyrkyritarina limaiselta seksiklubilta kohti luksushotellin tanssitähteyttä.

Ilmestyessään totaalisesti teilattu sensaatioelokuva kolisee yhä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna edelleenkään se, että pöyristyttävän huonon näyttelemisen ohella tarjolla on oikeastaan vain pinnallinen saippuatason melodraama. 57-vuotiaan Verhoevenin ohjaus nähtiin vanhan irstailijan märkänä unena, sillä elokuvan spektaakkelimainen roskaestetiikka tulvii paljasta pintaa ja seksiä. Tarjolla on erityisesti tissejä. Ja paljon.

Verhoeven itse suhtautui elokuvan epäonnistumiseen näennäisellä huumorilla, hän oli mm. noutamassa ensimmäisenä ohjaajana vuoden huonoimmille elokuville jaettavia Golden Raspberry -palkintoja paikan päällä. Todellisuudessa elokuvan floppaaminen satutti. Paitsi että Verhoeven menetti luottamuksensa useisiin työtovereihinsa ja elokuvateollisuuteen yleensäkin, oli Showgirls lähellä tuhota miehen uran. Yhteistyö Ezsterhasin kanssa päättyi välittömästi elokuvan valmistuttua ja tuotantoyhtiö Carolcon tarina päättyi konkurssiin seuraavana vuonna Showgirlsin ja erityisesti Renny Harlinin epäonnisen Kurkunleikkaajien saaren (Cutthtroat Island, 1995) myötä. Paradoksaalista kyllä, teatterikierroksella katastrofina pidetty Showgirls tuotti lopulta videojulkaisuna kulunsa takaisin. Nykyään elokuva koetaan kulttikamana, jota esitetään aktiivisesti erilaisissa keskiyön elokuvaesityksissä.

Verhoeven siirtyi erotiikan maailmasta takaisin science fictionin pariin ottaen käsittelyyn Robert A. Heinleinin kohuromaanin Starship Troopers (1959). Kirjan propagandistisen sodanlietsonnan ohjaaja käänsi julmaksi yhteiskuntasatiiriksi verisellä totalitarismin allegoriallaan elokuvassa Starship Troopers - Universumin sotilaat (Starship Troopers, 1997). Tarina futuristisesta sotilasjoukosta, joka aloittaa tähtienvälisen sodan ”Bugs” -nimisen hyönteislajin kanssa kiehtoi Verhoevenia juuri osuvana väkivallan analyysinä. Elokuvan tuotantoryhmä koostui pitkälti jo Robocopin (1987) teossa olleista: Jon Davison palasi tuottajaksi, Edward Neumeier muokkasi käsikirjoituksen romaanin pohjalta, Phil Tippet ja Craig Hayes vastasivat erikoistehosteista ja Basil Poledouris kutsuttiin jälleen säveltäjäksi. Oman leimansa elokuvaan toivat sen nuoret ja seksikkäät näyttelijät Casper van Dien, Denise Richards ja Dina Meyer, jotka ovat sittemmin vajonneet kukin ö-luokan televisiosarjojen ”tähtikasvoiksi”.

Satiirinen räiskintäelokuva meni aikalaiskriitikoilta täysin ohi. Militarismin ihailusta syytetyn Verhoevenin näkemys ymmärrettiin väärin, eikä elokuva löytänyt taiteellista (tai liiemmin taloudellistakaan) vastakaikua Yhdysvalloista.  Tympeimmillään Starship Troopers ohitettiin nihilistisenä tusinatuotteena, vaikka se viljelee varsin nokkelasti viitteitä sotapropagandan historiaan. Toisen maailmansodan uutiskuvien lisäksi esimerkiksi Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935) näkyy elokuvan symboliikassa.

Verhoevenin uraa ajatellen on tavallaan sääli, että hän pyrki seuraavalla elokuvallaan turvaamaan asemansa Hollywoodissa. Tuloksena syntyi uran heikoin ja tylsin elokuva, intohimoton Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man, 2000). Hämmentävän pinnallinen tieteiselokuva ei sisällä tekijälleen tyypillistä sarkasmia tai poliittista satiiria vaan sen suoraviivainen tavanomaisuus suorastaan huokuu tyhjyyttä. Elokuva varioi kiinnostavasti H.G. Wellsin kirjaa Näkymätön mies (The Invisible Man, 1897), mutta käyttää vanhaa tarina-aihiota lopulta vain lähtöideana.

Elokuvan teilanneissa ensi-ilta-arvioissa takerruttiin Kevin Baconin esittämään päähenkilöön metaforana koko elokuvasta: "kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen syvyydettömyys". Hollow Man onnistui kuitenkin siinä missä Starship Troopers ja Showgirls olivat epäonnistuneet, elokuvasta tuli kaupallinen menestys ja se tuotti maailmanlaajuisesti lähes 100 miljoonaa dollaria voittoa. Persoonattoman elokuvan tunnistaa auteur-ohjaajansa teokseksi vain seksillä ja väkivallan marinoidusta tyylittelystä.

2000-luvun alkuvuosina Verhoevenille tarjottiin Hollywoodin suurilta studioilta useita liukuhihnajatko-osia ohjattavaksi. Hän kuitenkin viisasti torjui rahakkaat tarjoukset ja päätti vetäytyä hetkeksi sivuun elokuvateollisuudesta. Hiljaisina vuosina hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa kirjoittamalla omaleimaisen kirjan Jeesuksen elämästä.

Hollow Mania tehdessä Verhoeven oli menettänyt ohjaajan valtansa lopullisesti Hollywoodin studiojätille, joten saadakseen näkemyksellisyytensä takaisin hän näki Eurooppaan paluun mahdollisena. Onneksi omilla ehdoilla toteutettavaan elokuvahankkeeseen löytyi ymmärtäjiä ohjaajaan synnyinmaassa, jossa Verhoevenin arvostus oli muuttunut ristiriitaisesta ylistävään. Vuosituhannen vaihteessa hänet oli jo palkittu vuosisadan merkittävimpänä hollantilaisena elokuvaohjaajana.

Mestarillinen kotiinpaluu - Black Book (2006)

Toisen maailmansodan tositapahtumiin pohjautuva Black Book (Zwartboek, 2006) merkitsi ohjaajan komeata kotiinpaluuta 20 vuoden tauon jälkeen. Elokuvan tarina oli syntynyt Verhoevenin päässä jo 30 vuotta aikaisemmin, jolloin hän teki käsikirjoittaja Gerald Soetemanin kanssa taustatutkimusta elokuvaan Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Black Book kertoo Hollannin ristiriitaisesta asemasta 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Verhoeven kuvaa miehityshallinnon ja vastarintaliikkeen toimintaa sekä naisten asemaa näiden välissä. Kun natsien valta miehitetyillä alueilla päättyi, lukuisia naisia ajeltiin kaljuksi tai  ammuttiin tylysti vihollisen kanssa veljeilystä syytettyinä. Verhoevenin tapa kertoa tarina on ajoittain shokeerava, mutta myös pelkäämättömän rehellinen. Elokuvan loppupuolella hän ei epäröi esittää maanmiehiään sadisteina.

Black Bookilla Verhoeven palautti uskon kykyihinsä klassisena tarinankertojana. Mestarillinen elokuva on samanaikaisesti kaunis ja järkyttävä teos ihmisen sietokyvystä, toivosta ja selittämättömästä pahuudesta toisen maailmansodan synkkinä loppuhetkinä. Verhoevenin uran kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluvan elokuvan pääosassa nähdään upea Carice van Houten, jonka antaumuksellinen roolisuoritus tekee elokuvan päähenkilöstä moniulotteisuudessaan vahvan selviytyjän. Muissa rooleissa Waldemar Kobus piirtää hyytävän natsihirviön muotokuvan. Verhoevenille tyypillisesti elokuvassa on paljon alastomuutta, mutta runsas paljastelu ei tällä kertaa ole itsetarkoituksellista tai sensaatiohakuista, vaan se palvelee olennaisesti Soetemanin yhdessä Verhoevenin kanssa kirjoittamaa tarinaa.

Haagissa autenttisilla kuvauspaikoilla tehty elokuva kärsi koko tuotannon ajan budjettiongelmista, mutta valmistuttuaan siitä tuli juhlittu festivaalihitti ja ansaitusti näkyvin kansainvälinen hollantilaiselokuva vuosiin. Kiistanalainen ohjaaja oli saanut karkoitettua epäonnistumisen viitan harteiltaan.

2010-luvulla Verhoeven on ollut erityisen kiinnostunut uusista elokuvan kerrontakeinoista ja cross-media -innovaatioista. Miehen lyhyt kokeellinen videoprojekti The Entertainment Experience (2011) saattoi olla tekijälleen tärkeä välietappi, mutta jäi elokuvapiireissä lähes huomiotta.

74-vuotiaana Verhoeven on yhä aktiivinen ja uusista tuulista kiinnostunut elokuvantekijä, vaikkakin tuotantotahti on ymmärrettävästi hiipunut. Tällä hetkellä esituotannossa on historiallinen draamaelokuva De stille Kracht, joka toivottavasti valmistuu vielä jonain päivänä.

"It's still difficult if you are an European director and your first language is not English to be exactly aware what the nuances of the American language are. Even after fifty, sixty years you are basically kind of a little bit retarded there." - Paul Verhoeven

Lopunajan kuvia ja uuden aallon pärskeitä

Terveiset Tampereelta! Pohjoismaiden vanhimman lyhytelokuvafestivaalin keskiössä olivat tänä vuonna mm. oman retrospektiivinsä ansainneet lyhytelokuvan puolestapuhujat, itävaltalainen dokumenttirunoilija Michael Clawogger ja vastikään lyhytelokuvasta väitöskirjan julkaissut elokuvaohjaaja Saara Cantell Vähemmän tunnetuista elokuvamaista kuten Virosta, Portugalista ja Nepalista oli nähtävillä otos maiden lyhytelokuvan parhaimmistoa. Perinteisesti kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun jaettu festivaali tarjosi viiden päivän ajan paitsi uutta ja innostavaa elokuvataidetta maailman eri kolkista, myös arkiston hartaasti varjeltuja aarteita. Queerscenes -ohjelmisto valaisi homo- ja lesboelokuvan nykytilaa ja End of Days -sarja avasi näkökulman maailmanlopun tunnelmiin.

Oma festivaalini kulki pitkälti kotimaista kilpaa seuraamalla, mutta onnistuin näkemään myös Saara Cantellin retrospektiivin sekä ohjaajan Carte Blanchen, joka harmikseni oli koottu hitusen liikaa samantyyppisistä komedia-aineksista. Lisäksi filkkareilla oli mahdollista kokea harvinainen, varhaisen tanskalaisen elokuvan mykkäklassikko, Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918).

Kilpasarjojen taso tuntui puhututtavan elokuvaväkeä, mutta tänä vuonna onneksi enemmän kiitettävässä sävyssä kuin aiempina vuosina. Omalle kohdalleni kotimainen kilpasarja esitteli paljon jo aiemmin nähtyä, mutta myös joitakin uusia tuttavuuksia, valioteoksina Veli Granön runollinen lyhytdokumentti Profeetta (2011) sekä Antti Heikki Pesosen Risto Jarva -palkinnon ansaitusti pokannut lyhytfiktio Korsoteoria (2012). Jo aiemmin näkemistäni kotimaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista erityishuomion ansaitsevat huhtikuun lopulla elokuvateatteriensi-iltansa saava rokumentti Kovasikajuttu (2012), Paula Korvan sympaattinen kyläkauppadokkari Hypermarket Nation (2011) sekä Ville Suhosen hyytävä vankileiridokumentti Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011).

 Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012) kruunattiin Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnolla sekä nuorisotuomariston kunniamaininnalla.

Sysimustalla huumorilla ryyditetty Korsoteoria, jonka dialogi on todellinen onelinereiden runsaudensarvi, oli kuitenkin festivaalin ykköselokuva. Lyhärin rujon rakastettavan maailman tunnusti myös Risto Jarva -palkinnon tuomaristo, joka tiivisti näkemänsä tyhjentävästi: "Käsikirjoittaja ja ohjaaja kertoo tarinan sieltä missä rikkaus ei ole rahaa, mutta taloudellinen ahdinko on jatkuvasti läsnä. Tämä elokuva naurattaa ja sattuu. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Pitää jaksaa nauraa vaikka sydän märkänis”. Tai elokuvaa vapaasti lainataksemme: Palkittava elokuva iskee kuin K-juna raiteella seisovaan lehmään." Kaikki kotimaisen kulttielokuvan ainekset on siis kasassa!

Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918)

Avaruuslaivan (Himmelskibet) näkeminen Pink Floyd -tribuuttiyhtye PULSEn säestämänä oli myös jotakin mitä ei ehkä hetkeen tule kokemaan.Himmelskibetin pasifistinen tieteistarina sai yhtyeen käsittelyssä astetta melankolisemman ja hetkittäin psykedeelisemmän ilmeen, eikä ihme, sillä elokuvan ääniraidalle viljeltiin suoria viitteitä progressiivisen rockin ikivihreistä Shine on You Crazy Diamondista ja Echoesista. Elokuva itsessään on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Hämmentävän modernilla ajatusmaailmalla ladatun science fiction -eepoksen voi kiistatta lukea mykkäelokuvan klassikoksi.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoevenin ensiaskeleet Yhdysvalloissa olivat hapuilevat. Yhdessä pitkäaikaisen työtoverin Gerald Soetemanin kanssa käsikirjoitetusta Lihaa ja verta -elokuvasta (esitetty Suomessa myös nimellä Tuliset miekat) (Flesh+Blood, 1985) tuli miehen ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö. Kokonaan Verhoeven ei vielä Eurooppaa hylännyt, sillä elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Espanjassa ja tuotannollista apua tuli paitsi Yhdysvalloista, myös yllättäen Hollannista. Yhdysvaltalais-espanjalais-hollantilaisena yhteistuotantona syntyneen elokuvan tuottajaksi valikoitui Spettersissä (1980) tuotantopäällikkönä toiminut Gijs Versluysin, jonka kanssa Verhoeven otti yhteen aktiivisesti koko elokuvanteon ajan. Versluys koitti säästellä budjettiratkaisuissa, jotka eivät miellyttäneet ohjaajaa.

Tyylillisesti Verhoeven teki paluun Floris-tv-sarjan maisemiin, mutta maustoi poikamaista seikkailuaan annoksella väkivaltaa ja brutaaleja veritekoja. Keskiajan ja renenssanssin murroskautta armottomasti kuvaavasta taistelutarinasta tuli rosoisen mahtipontinen elokuva, jonka keskeinen inspiraation lähde oli Sam Peckinpahin western Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969). Tuotannollisesti Lihaa ja verta oli alusta alkaen kompleksinen. Ongelmia esiintyi niin Verhoevenin yhä enemmän improvisaatioon pohjautuvasta ohjauksesta, rahasta kuin casting-prosessista. Elokuvan pääosaa esittäneestä Rutger Hauerista oli tullut 1980-luvun alussa Hollywoodissa nouseva tähti Blade Runnerin (1982) myötä, joten hän oli ammentanut unelmakaupungista diivan elkeitä. Aiemmin erittäin läheiset Verhoeven ja Hauer ajautuivat elokuvaa tehdessä ilmiriitaan, jonka jälkeen he eivät ole enää tehneet töitä yhdessä. Kokemattoman tuottajan päänvaivaksi nousi myös kokonaisbudjetti, joka lopulta paukkui peräti 6,5 miljoonaan dollariin. Uutiset lippuluukulta tyrmäsivät: Verhoevenin ensimmäisestä amerikkalaisesta elokuvasta tuli floppi.

Turvatakseen toimeentulon Hollywoodissa Verhoeven ohjasi jakson Last Scene (1986) televisiosarjaan Liftari (The Hitchhiker, 1983-87, 1989-91). Televisiolle tehty ohjaustyö sai poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ja positiivinen vastaanotto edesauttoi ratkaisevasti ohjaajan etenemistä kohti suuren budjetin valtavirtaelokuvia. Lopullinen läpimurto elokuvia seuraavan maailman tietoisuuteen olikin ultraväkivaltaisen tieteistoimintaelokuvan ja mustaa huumoria pulppuavan yhteiskuntasatiirin pelottomasti yhdistänyt Robocop (1987). Edward Neumeierin ja Michael Minerin käsikirjoitus oli kiertänyt Hollywoodissa ohjaajalta toiselle, niin David Cronenberg kuin Alex Cox olivat hylänneet sen. Verhoevenkaan ei aluksi löytänyt tarinasta mitään poikkeuksellista, kunnes Neumeier ja Miner kuvailivat elokuvaa kromilla ja verellä päällystetyksi Frankenstein-variaatioksi. Verhoeven innostui elokuvan liberaalista komiikasta ja tulkitse itse tarinaa vertauskuvalliseksi, kierolla huumorilla höystetyksi Jeesus-kuvaelmaksi.

Lopulta 13 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti massiiviset 53 miljoonaa dollaria tuottaja Jon Davisonin ja Verhoevenin riemuksi. Elokuvan realistinen väkivaltakuvaus ei tosin nostattanut ilonkiljahduksia sensuuriviranomaisissa sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Motion Picture Association of American (MPAA) ikärajaseulan Robocop läpäisi vasta kymmenien leikkausversioiden jälkeen. Vielä ikävemmin elokuvalle kävi Suomessa, sillä poikkeuksellisen ankaran videolain vallitessa elokuvaa pidettiin nuorisoa turmelevan raaistavana ja sitä leikattiin peräti noin kymmenen minuuttia videojulkaisua varten 1980-luvun lopulla. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että vain muutamaa vuotta myöhemmin elokuva oli luvallista esittää lähes leikkaamattomana televiossa (10.11.1992, Kolmoskanava).

Robocop on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Pari tarpeetonta jatko-osaa ja televisiosarjoja poikinut elokuva oli hollantilaissyntyisen ohjaajan todellinen käyntikortti Hollywoodin seurapiireihin. Yhdysvaltoihin parempien elokuvantekomahdollisuuksien perässä muuttaneesta Verhoevenista tuli Robocopin myötä mainstream-ohjaaja, mutta mikä olennaista, hän ei antanut yhteiskuntakritiikin unohtua.

Oli selvää, että Robocopin menestyksen jälkeen Verhoeven oli kysytty mies Hollywoodissa. Tuottajat lähestyivät häntä innokkaasti mitä eri tasoisimmilla käsikirjoituksilla. Yksi lähestyjistä sattui olemaan myös 1980-luvun ehkä kuuluisin elokuvatähti Arnold Schwarzenegger, joka omisti filmausoikeudet Ronald Shusettin ja Dan O'Bannonin poikkeukselliseen tieteiselokuvakäsikirjoitukseen. Tarinan olivat muokanneet Shusett ja O'Bannon yhdessä Jon Povillin kanssa, mutta teksti pohjautui Philip K. Dickin science fiction -novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Verhoeven innostui Schwarzeneggerin ehdotuksesta ja miehet alkoivat puuhata massiivista Total Recall - Unohda tai kuole (Total Recall, 1990) -elokuvaa Carolcon Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan toimiessa tuottajina. Käyttöön saatiin silloin megalomaaniset 65 miljoonaa dollaria. Marsiin pitkälti sijoittuvan elokuvan kuvaukset hoidettiin lähes kokonaan Meksikossa, jossa kuvausolosuhteet kävivät ajoittain täysin mahdottomiksi. Schwarzeneggeria lukuun ottamatta koko tuotantoryhmä sairastui mm. ruokamyrkytykseen, mikä johtui kuvauspaikkojen ruoansäilytysfasiliteettien puutteellisuudesta. Total Recall valmistui blockbuster-ajatuksen turvin kesäksi 1990, ja sen valtavasta promootiosta piti huolen päätähti Schwarzenegger. Markkinointi kannatti, sillä elokuva tuotti reippaasti yli 260 000 000 dollaria ja sen ylenpalttinen taloudellinen menestys teki sen tekijöistä miljonääriä.

Ilmestyessään Total Recall - unohda tai kuole otettiin vastaan ristiriitaisesti. Osa kriitikoista koki ettei elokuvan mässäilevä väkivalta ja obskyyri huumori olleet tasapainossa. Verhoevenia nälvittiin väkivallan glorifioinnista ja moni koki, että taitava ohjaaja oli jäänyt Schwarzeneggerin kaltaisen megatähden varjoon luovissa ratkaisuissa. Totta onkin, että Verhoevenille ominainen yhteiskuntasatiiri on Total Recallissa hillitympää ja huomaamattomampaa.

Elokuvan puolustajat vertasivat Total Recallia modernin tieteiselokuvan klassikkoon, Blade Runneriin, joka Verhoevenin elokuvan tavoin pohjautui Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. Elokuvissa onkin kieltämättä yhtenäistä esimerkiksi ihmisen minuutta käsittelevä tematiikka, mutta siinä missä Blade Runner on tyylikäs tieteisdekkari, on Total Recall kovaksikeitetty, lopulta väsyttävänkin suoraviivainen toimintarymistely. Elokuvan ylitseampuva väkivaltaisuus oli kaupallista menestystä ajatellen onnistunut markkinointikikka, mutta ensimmäistä kertaa urallaan Verhoeven syyllistyi ruumiilla mässäilyyn ilman vahvaa taiteellista perustelua.

Robocopin ja Total Recallin menestyksen turvin Verhoeven oli 1990-luvun alkuun tullessa noussut Hollannista Hollywoodin menestyneimpien ohjaajien joukkoon. Kaupallisen menestyksen kruunaama kuherruskuukausi  jatkui vielä yhden elokuvan verran, joka valmistui sensaatiomaisen kohun saattelemana (Basic Instinct - vaiston varassa/Basic Instinct, 1992).

Jatkoa seuraa...

The Secret of NIMH - animaation taikaa

1980-luvulle tultaessa amerikkalainen animaatioelokuva oli melkoisessa murroksessa. Disneyn tuotantotahti oli pitkän animaatioelokuvan saralla hiljentynyt merkittävästi Walt Disneyn (1901-66) kuoleman jälkeen ja legendaarisen tuotantoyhtiön panos pitkän animaatioelokuvan saralla nojasi vahvasti Topin ja Tessun (The Fox and the Hound, 1981) varaan. Sattumalta juuri tuotannollisesti riitaisan Topin ja Tessun ollessa tekeillä Disneyn palveluksesta oli eronnut runsaslukuinen joukko ansioituneita animaattoreita. Disneyltä lähteneiden porukassa olivat mm. lahjakkaat Don Bluth (s.1937-), Gary Goldman (s. 1944) ja John Pomeroy (s. 1951-), jotka kokivat arvostuksen puutetta suuren tuotantoyhtiön leivissä. Bluth koki myös, että Disneyn piirroselokuvien laatu oli 1970-luvun aikana laskenut. Ystäväkolmikko perusti oman animaatiostudionsa Don Bluth Productionsin, jonka oli määrä syventää perinteisen piirrosanimaation ilmaisua.

Don Bluthin pitkän elokuvan esikoisohjauksena syntyi teos nimeltä NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH, 1982), joka perustuu Robert C. O’Brienin kirjaan Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat (Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, 1971 – suomennos 1977). Bluth oli tutustunut alkuperäisteokseen jo työskennellessään Disneyllä ja tarjottuaan tuloksetta sitä animaatiojätille, hän hankki kirjan filmatisointioikeudet itselleen. Kirjan adaptaatio elokuvaksi syntyi animaattori-käsikirjoittajien yhteisvoimin. Ohjaaja Bluth, tuottajat Goldman ja Pomeroy sekä animaattori Will Finn keskittyivät elokuvassa hiirirouvan tarinaan ja jättivät kirjassa vahvemmin esillä olevat rotat taustalle. Elokuvaan tuotiin myös vahvasti mystiikkaa ja fantasiaa, jotka kuvitettiin taidokkaasti moniulotteisella tekniikalla. Valojen ja varjojen, ilon ja epätoivon vuoropuhelu toimiikin animaatiossa mestarillisesti. Saavuttaakseen tavoitellun animaatiosyvyyden piirrostekniikassa käytettiin työläitä metodeja.

Kesken tuotannon Frisbee-heittokiekkoja valmistava yritys otti yhteyttä Don Bluth Productionsiin ja vaati oikeustoimien uhalla kirjan päähenkilön nimen vaihtamista.  Alun perin elokuvan nimeksi oli tulossa Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, mutta nimenvaihdoksessa Frisby vaihdettiin onnistuneesti Brisbyksi. Uuvuttavan uusintanauhoitusten sarjan ja tekniikaltaan raskaan äänileikkauksen jälkeen elokuva valmistui nipin napin vaaditussa aikataulussa.

Dramaattinen tarina kertoo leskeksi jääneestä peltohiiriäidistä, Brisbystä, jonka täytyy kerätä rohkeutensa ja uhmata sekä ihmisiä, eläimiä ja luontoa pelastaakseen perhettään uhkaavan vaaran. Vaarat vaanivat maalaisidyllissä, josta tarina lähtee liikkeelle.

Yhdysvalloissa The Secret of NIMH tuotiin elokuvateattereihin kesällä 1982, mikä koitui sen taloudellista menestystä ajatellen kohtalokkaaksi. Samana kesänä ensi-iltaan rynnisti Steven Spielbergin koko perheen tieteisfantasia E.T. – The Extra-Terrestrial, joka jätti muut elokuvat totaalisesti varjoonsa. Aikalaisarvioissa Rouva Brisby sai kuitenkin kiittävän vastaanoton. Elokuva sai kehuja kauniista animaatiosta, vauhdikkaasta tarinasta sekä erityisesti siitä, että se oli aidosti kiinnostava myös aikuiskatsojista. Visuaalisesti upean elokuvan täydentää hyvä casting. Ääninäyttelijöinä kuullaan mm. Brisbynä uskottava Elizabeth Hartman, Nicodemuksena vahva Derek Jacob sekä koominen Dom DeLuise.

Suomen elokuvateattereihin NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa saatiin joulupäiväksi 1982. Valtion elokuvatarkastamo langetti sille ikärajan K10, mikä aikuiskatsojien onneksi suojasi sen vaivaannuttavalta dubbaamiselta.

Don Bluthin ura jatkui lupaavissa merkeissä Rouva Brisbyn jälkeen. Vuonna 1985 hän perusti Sullivan Bluth Studiosin ja solmi hedelmällisen yhteistyön Steven Spielbergin kanssa. Bluthin seuraavat ohjaustyöt, rakastettu Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) ja esihistoriallinen seikkailu Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988) nousivat valtavaan suosioon ja poikivat lukuisia jatko-osia. Spielbergin tuottamien menestysanimaatioiden seurauksena Bluthin tuotantoyhtiöstä kasvoi alansa suurin animaatiostudio.

Aiemmasta menestyksestä huolimatta 1990-luku ei ollut kuitenkaan Bluthin vuosikymmen. Sen koommin Rokkikukko (Rock-A-Doodle, 1992) kuin Peukalo-Liisakaan (Thumbelina, 1994) eivät vakuuttaneet katsojia tai kriitikoita. Oscar-ehdokkuuksille päässyt Anastasia (1997) oli taiteellisesti kunnianhimoinen projekti, jonka onnistumisen turvin Bluth pääsi toteuttamaan pitkään kaavailemaansa post-apokalyptistä tieteisanimaatiota Titan A.E. (2000) Foxin animaatiostudiolle. Perinteisen piirrosanimaation ja digitaalisen tietokoneanimaation uusia uria luoneesta tieteisseikkailusta tuli kohtalaisen hyvästä kriittisestä vastaanotosta huolimatta floppi lippuluukulla. Huonon markkinointistrategian seurauksena katsojat eivät tienneet onko elokuva suunnattu aikuisille vai lapsille, ja lopputulos oli katastrofaalinen tuotantoyhtiölle.

Rouva Brisbyn ja Fievelin taiteellisen onnistumisen johdosta Don Bluthista tuli kuitenkin amerikkalaisen animaatioelokuvan pieni suuri mies. 1980-luvulla hän nousi varteenotettavaksi haastajaksi jopa Disneyn animaatioimperiumille. Ehkä kilpailuasetelman seurauksena Disneyn leirissä herättiin tilanteeseen ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid, 1989) myötä alkoikin suuryhtiön renessanssi laatuanimaation tekijänä.

On sääli, että Bluthin parasta elokuvaa ei ole Suomessa nähty vuosikymmeniin, ei sen koommin televisiossa kuin DVD:nä. Ehkä tästä johtuen The Secret of NIMH tuntuu tänä päivänä kadonneelta animaatioaarteelta, josta puhuvat lähinnä elokuvan aikanaan videolta tai televisiosta nähneet. Ajaton taideteos on nimittäin vuosikymmenensä paras amerikkalainen animaatio.