Koirien vallankumous - siivu Espoo Cinén tarjonnasta

Perinteikäs Espoo Ciné -elokuvafestivaali järjestetään jo 25. kerran 22.-31.8.2014. Tänä vuonna festivaalin Suomen ensiesityksiä ovat mm. Sodankylän elokuvajuhlilla hiljaittain vierailleen Olivier Assayasin Clouds of Sils Maria, Woody Allenin uutuus Magic in the Moonlight, André Téchinen French Riviera (L'homme qu'on aimat trop), Waltz with Bashirilla (2008) läpimurtonsa tehneen Ari Folmanin Stanislaw Lem -tulkinta The Congress sekä kotimaisissa ennakkoensi-illoissa nähtävät Leif Lindblomin Vadelmavenepakolainen, Juha Lehtolan Aikuisten poika sekä Inderjit Kaur Khalsan dokumenttielokuva Brooklynin pojat. Viehättävissä ulkoilmanäytöksissä esitetään tänä vuonna Woody Allenin rakastettu Annie Hall (1977) sekä Alexander Paynen katkeranhilpeä Sideways (2004).

Kymmenen päivää kestävän festivaalin aikana nähtävillä on lähes sata uutta elokuvaa, joista kiinnostavimpien joukkoon kuuluu ehdottomasti festivaalin avajaiselokuva, unkarilaisen Kornél Mundruczon palkittu ohjaus White God (Fehér isten, 2014).

Hiljattain menehtyneelle mestariohjaajalle Miklós Jancsólle (1921-2014) omistettua White Godia voi hyvällä syyllä kutsua mieleenpainuvaksi elokuvaksi. Lähes disneymäisen empaattisena koko perheen draamana alkava elokuva muuntuu loppua kohden painajaismaiseksi kostotarinaksi.

Jo alkukuvat puhuttelevat. Tyttö ajaa aution Budapestian katuja polkupyörällä, kunnes postapokalyptisen näyn keskelle syöksyvät kymmenet kulkukoirat. Pysäyttävä ja samalla unenomainen prologi jättää ilmaan arvoituksen: mitä on tapahtunut?

Emotionaalisesti tehokkaassa tarinassa 13-vuotias Lili (luonteva Zsófia Psotta) muuttaa koiransa Hagenin kanssa ankaran isänsä luokse kerrostaloon, jossa ei hyväksytä sekarotuisia koiria. Sydämetön isä (Sándor Zsótér) pakottaa kapinoivan tyttären hylkäämään Hagenin, joka jää nälkäisenä harhailemaan kaupungin laitakaduille. Päivien kuluessa Lili etsii vimmatusti Hagenia, mutta tytölle rakas koiraystävä on päätynyt jo syrjäkujien koiratappeluiden mannekiiniksi. Taloudellisen hyödyn tavoittelussa ihmisen julmuus nousee sadistisella tavalla esiin.

Mundruczón teknisesti taitava White God vie katsojan matkalle, jota ei helposti unohda. Marcell Révin käsivarakuvaus poimii olennaisen tarinasta, jonka käänne on arvaamattomuudessaan raju. Koirien kapina "valkoisia jumalia", ihmisiä vastaan toteutuu kauhuelokuvamaisen väkivaltaisena purkauksena. Verenvuodatuksen ja pakokauhumentaliteetin vallitessa White Godille on haettu referenssiteoksia niin Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds, 1963), Stephen Kingin Cujosta (1981), George Orwellin Eläinten vallankumouksesta (Animal Farm, 1945) kuin Apinoiden planeetan (Pierre Boullen alkuperäisromaani  La Planéte des Singes, 1963) ekologisen dominanssin käsittelystä.

Ennätyksellisesti lähes 300 sadan koiran voimin toteutetut joukkokohtaukset ovat näyttäviä. Koirien luonnollinen läsnäolo muuntuu lähes hypnoottiseksi katsomiskokemukseksi. Eläintenohjaajana toimineen Teresa Ann Millerin panos on ollut mittaamattoman arvokas elokuvan onnistumiselle. Ei olekaan ihme, että Hagenina nähtävät kaksoskoirat Luke ja Body palkittiin Cannesissa Palm Dog Awardilla.

Elokuvan ja teatterin moniosaajana tunnettu Mundruczó tekee tinkimätöntä, oman maansa ja koko Euroopan tilaa armotta havainnoivaa draamaa. Ohjaajan aiemmasta tuotannosta löytyy mm. Suomessakin esilläollut Frankenstein-projekti (Szelíd teremtés - A Frankenstein-terv, 2010), joka oli avangardistinen nykypäivään sijoittava tulkinta Mary Shelleyn tutusta Frankstein-tarinasta.

Cannesissa Un certain regard -sarjan pääpalkinnon korjannutta White Godia ei voi tulkita suoraviivaisesti. Sen loppupuolen tyylitellyssä kauhukuvastossa on myös ravistelevaa luokka- ja yhteiskuntasatiiria. Valitettavan ajankohtaiseen Euroopan äärioikeiston nousuun elokuva tuo oman kommentaarinsa. Monimerkityksellisessä tarinassa nousevat keskiöön myös säveltäjämestari Franz Lisztin Unkarilaiset rapsodiat.

Elokuvan nähtyään "ihmisen parhaita ystäviä" katsoo vähän eri tavalla. Ymmärtävämmin.

Pseudonyymin takaa - elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Pseudonyymin takaa on julkaistu taidetta ja viihdettä lajista riippumatta niin kauan kuin on ollut kirjapainoja tai filmikameroita. Jo elokuvan varhaisessa historiassa aktiivinen amerikkalainen D.W. Griffith (1875-1948) kehitteli itselleen "taustapersoonia". Griffith käytti uransa varrella lukuisia salanimiä, joiden takaa hän erityisesti kirjoitti elokuviensa dialogin ja/tai tarinan. Salanimissä oli välillä aimo annos eksotiikkaa, kuten (M.) Gaston de Tolignac tai Captain Victor Marier osoittavat.

Ranskalainen dokumentaristi Chris Marker (1921-2012) käytti pitkän uransa aikana vaihtelevasti eri nimiä. Varsinaiset ohjaustyönsä Christian Francois Bouche-Villeneuve kreditoi aina Markerin nimiin, mutta elokuvien säveltäjänä, kuvaajana ja erikoistehostetimpurina heiluivatkin sitten Michel Krasna (mm. Junkopia, 1981), Sandor Krasna ja Hayao Yamaneko (Vailla aurinkoa/Sans soleil, 1983).

Italowesternin legenda Sergio Leone (1929-89) pyörähti Bob Robertsonina, kun Kouralliselle dollareita (Per un pugno di dollari/A Fistful of Dollars, 1964) houkuteltiin yleisöä Yhdysvalloissa. 1960-luvun alkupuolella eurooppalainen western oli sen verran tuntematon lajityyppi lännen markkinoilla, että Leonen lisäksi elokuvasäveltäjä Ennio Morricone esiintyi Dan Saviona ja näyttelijä Gian Maria Volonté Johnny Welsinä.

Eurooppalaislähtöiselle näyttelijälle englanninkielisen pseudonyyminkäyttö ei ole ollut elokuvan historiassa lainkaan epätavallista. Esiintyihän Itävallan tammi, Arnold Schwarzeneggerkin elokuvauransa alkuvaiheissa nimellä Arnold Strong, Mr. Universe (Hercules New Yorkissa/Hercules in New York, 1969).

Saksalaisen elokuvan hedonistinen kapinallinen Rainer Werner Fassbinder (1945-1982) leikkasi lukuisat pitkät elokuvansa Franz Walschina.

Pseudonyymin käyttöön on ollut useita selittäviä tekijöitä. Tyypillisin syy lienee ollut se, että elokuvan lopputulos ei ole vastannut tavoitteita. Vieraan identiteetin kautta on ollut helpompi niellä ammatillisen ylpeyden kolahdukset. On ollut myös niin, että lajityyppi valinta on edustanut ohjaajalle/kirjoittajalle epätyypillistä valintaa, jolloin on voinut valita sopivamman identiteetin. Joskus pseudonyymin takaa on voinut osoittaa paremmin tekijän leikkisyyden ja huumorintajun.

Elokuvanteon eri osa-alueet omaavat tekijät ovat voineet käyttää Chris Markerin tavoin pseudonyymiä toimiessaan esimerkiksi leikkaajana kuten esimerkiksi Coenin veljekset Joel ja Ethan ovat tehneet. Peräti Oscar-ehdokkaanakin ollut Roderick Jaynes on leikannut valtaosan Coenin veljesten laajasta filmografiasta. Todellisuudessa Jaynes on yhtä kuin Joel ja Ethan.

Sepitetyt tekijät ovat  edenneet peräti Oscar-voittajiksi saakka. Elokuvan historiaan perehtyneet tuntevat esimerkiksi Dalton Trumbon (1905-1976) tapauksen, joka vainoharhaisten kommunistivainoepäilyjen vuoksi joutui Hollywoodin ns. mustalle listalle 1940-luvun lopulla. Meksikoon muutettuaan Trumbo jatkoi käsikirjoittajauraansa milloin Robert Richinä, Jack Davisina tai Robert Colena. Richinä hän voitti Oscarin parhaasta käsikirjoituksesta elokuvaan Hiljainen sankari (The Brave One, 1956).

Amerikkalainen elokuva olisi ollut dramaturgisella tasolla ongelmissa ilman Robert Townen panosta 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Towne toimi käsikirjoitusten viilaajana ilman kummempaa krediittiä esimerkiksi Arthur Pennin Bonnia & Clydessä (1969) ja Francis Ford Coppolan Kummisedässä (The Godfather, 1972). Yhden Oscar-ehdokkuuden Towne sai P.H. Vazakin nimissä modernista Tarzan-filmatisoinnista Greystoke - Legenda Tarzanista (Greystoke: The Legend of Tarzan, 1986). Towne ei ollut tyytyväinen Michael Austinin jatkojalostamaan käsikirjoitukseen ja halusi vaihtaa krediiteistä nimensä toiseen.

Vähintäänkin veikeänä voi pitää myös Spike Jonzen elokuvan Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002) krediittejä, joissa elokuvan käsikirjoittajina esiintyivät paitsi Charlie Kaufman myös hänen "veljensä" Donald Kaufman. Kuten elokuvan nähneet hyvin tietävätkin, Kaufmanin velipoika oli oivaltavan käsikirjoittajan mielen sepitettä.

Elokuvantekemisen pelottomina tehomiehinä ovat amerikkalaisen elokuvan puolella kunnostautuneet myös John Carpenter ja Steven Soderbergh, joille ohjaamisen lisäksi on tullut tutuksi myös tuottajan, leikkaajan, käsikirjoittajan, kuvaajan, säveltäjän sekä sivuosanäyttelijänkin pestit. Ensin mainittu Carpenter leikkasi ytimekkään western-mukaelmansa Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13, 1976) Rio Bravosta (1959) kaapatulla peitenimellä John T. Chance. Käsikirjoittaessaan ristiriitaisessa maineessa olevia Pimeyden valtiasta (Prince of Darkness, 1987) ja Pahan kehää (They Live, 1988) Carpenter turvautui pseudonyymeihin Martin Quatermass (Pimeyden valtias) ja Frank Armitage (Pahan kehä).

Seksiä, valheita ja videonauhaa (Sex, Lies & Videotape, 1989) -elokuvalla läpimurtonsa tehnyt Steve Soderbergh on laadultaan vaihtelevan uransa aikana pyörittänyt melkoista pseudonyymiarsenaalia. 2000-luvulla Soderberghistä on tullut ohjaamiensa elokuvien pääkuvaaja, tai siis Peter Andrewsista on tullut. Andrews pseudonyymin takaa Soderbergh on kuvannut kaikki pitkät fiktionsa sitten Trafficin (2000). Useita elokuviaan (mm. Solaris (2002), Magic Mike (2012)) Soderbergh on leikannut feminiinisen Mary Ann Bernard -nimen takaa ja käsikirjoituskrediitteihin on päässyt myös Sam Lowry (Isku vasten kasvoja/Underneath, 1995). 

Vaan ehkä amerikkalaisen elokuvateollisuuden tunnetuin pseudonyymi on ollut kuitenkin Alan Smithee (tai Allen Smithee, Adam Smithee), joka oli eri elokuvaohjaajien käytössä vuodesta 1968 aina vuoteen 1999. Smithee kreditoitiin elokuvantekijäksi, jos ohjaaja pystyi todistamaan Yhdysvaltain elokuvaohjaajien killalle (Directors Guild of America), että elokuva ei ollut enää taiteellisesti hänen käsissään. Sopimus tuli pitää salaisena. Smitheen "ohjaamista" elokuvista tunnetuin taitanee olla Don Siegelin ja Robert Tottenin riitaisa Sheriffin viimeinen laukaus (Death of a Gunfighter, 1969), jota kumpikaan ohjaaja ei sekavasta lopputuloksesta tuntenut enää omakseen.

1990-luvulla Smithee esiintyi yhä aktiivisemmin "auteur-teorian" irvikuvana, kunnes Arthur Hillerin ohjaama metafloppi An Alan Smithee Film: Burn Hollywood Burn (1997) lopetti käytännössä pseudonyymin käytön kokonaan. Ironiaa elokuvan ympärillä lisäsi se, että Hiller ei ollut tyytyväinen elokuvan leikkaukseen, joten hän halusi ja sai elokuvalleen luvan käyttää Alan Smitheetä ohjaajanimenä. Julkisuus skandalöösin elokuvan ympärillä johti siihen, että Director's Guild lopetti Alan Smithee -nimen käytön.