Elokuvantekijöiden käyttämät pseudonyymit ovat olleet suhteellisen
tuttu näky myös suomalaisessa elokuvassa. Kotimaisen elokuvan varhaisissa vaiheissa valenimien käytöstä tuli eritoten käsikirjoittajien valttikortti. Suomen Filmiteollisuuden, Fennada-Filmin ja Suomi-Filmin hallinnoimalla studiokaudella pseudonyymin takaa työskentelivät esimerkiksi
Reino Helismaa (mm. nimellä Jukka Roine),
Regina Linnanheimo (Arel),
Ensio Rislakki (Valentin),
Yrjö Soini (Agapetus),
Heikki Marttila (Arijoutsi) ja
Toivo Kauppinen (Topias).
1960-luvun jälkeisessä kotimaisessa elokuvassa pseudonyymiyteen viehättyivät erityisesti kansankoomikot ja viihteentekijät kuten
Pertti "Spede" Pasanen ja
Visa Mäkinen.
Suomalaisen viihteen ikoni Spede käytti pseudonyymiä pariin otteeseen elokuvauransa aikana. Pasasen itsensä ohjaamassa
Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit -hupailussa (1979) kreditoitiin säveltäjiksi niin
Jaakko Salo sekä kryptinen
Jürgen von Schnitzel.
Todellisuudessa von Schnitzelinä esiintyi Spede itse, joka tiettävästi
toteutti elokuvan elektroniset (efekti)äänet. Myöhemmin 1990-luvulla
Spede käsikirjoitti ponnettoman
Uuno Turhapuron pojan (1993) nimellä
H6.
Monipuolinen Suomi-viihteen
jokapaikanhöylä
Pertti Reponen pysytteli pitkälti televisiohupailujen
kärkinimenä 1960-luvun lopulta aina kuolemaansa (1998) saakka, mutta
mies ennätti jättää jälkensä myös elokuvan saralle. Televisiosta tutulla
Alan Dorkin nimellä Reponen kynäili käsikirjoituksen
Hannu Seikkulan
harmittomaan Spede-tuotantoon
'Onks' Viljoo näkyny?' (1988). Omalla
nimellään Reponen ohjasi kesäisen hölmöilyn
Pölhölä (1981) yhdessä
Taavi
Kassilan ja
Heikki Kinnusen kanssa.
Porilainen (omakustanne)elokuvan pikku jättiläinen Visa Mäkinen ajautui pehmopornoilevan roskafarssin
Pi pi pil... pilleri (1982) ohjaajaksi puoli vahingossa. Elokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras Film Agencyn oli määrä kuvata joulukuussa 1981 Mäkiseltä lainatulla kuvauskalustolla pikkutuhma seksikomedia. Kamrasin yrityksen ajauduttua vakavaan talouskriisiin oli elokuvatuotanto keskeytymässä, kunnes hätiin saapui "amerikansuomalainen ohjaajasuuruus",
Frank Siponen (alias Visa Mäkinen). Kovin pornahtavaa ei terveyskylpylä Rautakuntoon sijoitetusta elokuvasta kuitenkaan tullut, mutta silti Valtion elokuvatarkastamo määräsi "nuorisolle haitalliselle elokuvalle" K-18-ikärajan. Elokuvan saamat katsojaluvut (44 000) olivat Mäkiselle pettymys, jonka jälkeen hän siirtyi takaisin tutummalle kevyen törmäilyfarssin linjalle. Elokuvakriitikot suhtautuivat Siposen elokuvaan yhtä tyrmäävällä linjalla kuin Visa Mäkisen elokuvaan yleensäkin. Karjalaiseen tuolloin kynäillyt
Jukka Sihvonen jaksoi kuitenkin muistuttaa, että "teknisesti kuva on
selkeä ja huoliteltu, äänikin kuuluu. Myös kerronta päällisin puolin
sujuu.
Pilleri onkin käypä esimerkki siitä, miten elokuvakin voi
toimia kuin mikä hyvänsä kulutustavara. Elokuvan alussa on jopa
asiaankuuluva käyttöohje."
Ensi vuonna 70 vuoden kunnioitettavaan ikään yltävä Mäkinen työskenteli myös mysteerisellä
V.V.M. -nimellä sovittaessaan musiikit epookkidraamaan
Pirtua, pirtua (1991).
Edelleen aktiivisen
Anssi
Mänttärin ura elokuvaohjaajana oli alkanut jo 1960-luvun lopulla, mutta 1980-luvun alkupuolella alkoi todellinen Mänttärin oman tuotantoyhtiön Reppufilmin
aktiivikausi.
Toto (1982),
Regina ja miehet (1983) sekä
Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) valmistuivat Mänttärin
tuottamina, mutta lupaavan naisohjaaja
Suvi-Marja Korvenheimon (alias
Mänttärin) ohjauksina.
Mänttärin itsensä mukaan
Korvenheimo-pseudonyymi juontui Suomen elokuvasäätiön 1980-luvun alun
kiistellystä tukipolitiikasta. "Mietimme, että nyt on naisohjaajan paikka, nainen menee
varmasti lävitse. Anoin tuotantotukea salanimellä Suvi-Marja
Korvenheimo, ja anomus meni läpi". Salanimi selittyi myös protestiksi,
kun elokuvan lopputuloksesta näkyi, että tekemisessä oli ollut liian
kiire. Toton valmistuttua Naisasialiitto Unioni rohkeni vielä julistaa,
että "kun nainen teki elokuvan, niin nähdään, millaisia sikoja miehet
ovat." Feministisestä toiveikkuudesta huolimatta Toton käsikirjoittivat
Korvenheimo-Mänttäri ja
Tuovi Mäkipää-Hakolaksi naamioitunut
Matti Ijäs.
1980-luvun
jälkeenkin Korvenheimo on jättänyt jälkensä suomalaisen elokuvan
filmografiaan. Hänet on "nähty" mm. pukusuunnittelijana (mm.
Palkkasoturi, 1997), lavastajana (
Joensuun Elli, 2004) ja leikkaajana
(
Romanssi, 2013). Ja Mänttärin tuntien lisää on tulossa...
Lähteet:
Konnia ja huligaaneja: elokuvasukupolvien kohtaamisia. Toim.
Kirjavainen, Sakari; Pensala, Marja; Zansen, Kati von. Helsinki:
Gaudeamus 2013.
Uusitalo, Kari: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9: 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000.
