DocPoint 2016: Apollo-palkinto

Helsingin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali, DocPoint, käynnistyy tänään. Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia kuratoida festivaalille Apollo-palkintoon liittyvä näytössarja. Kirjoitin festivaalin blogiin (5.1.) artikkelin (http://docpoint.info/blog/2016/01/05/raja-aitojen-kaataja-kauan-elakoon-illume/) Illumesta ja Apollo-sarjan elokuvista. Julkaisen kirjoittamani tekstin myös täällä oman blogini puolella. Innokkaimmille tiedoksi myös, että olen avaamassa esityssarjan elokuvateatteri Orionissa huomenna (26.1.).

 Raja-aitojen kaataja
- kauan eläköön Illume!

Suomalainen dokumenttielokuva teki kansainvälisen läpimurtonsa 1990-luvulla. Taustalla vaikuttivat näkemykselliset elokuvantekijät ja vahvistunut kolmikantainen tukijärjestelmä (SES, Yleisradio, AVEK), mutta myös kansainvälisyyteen panostaneet ja luovaan dokumentaariin erikoistuneet tuotantoyhtiöt kuten Epidem (Apollo-palkinto 2009), Kinotar ja tänä vuonna Apollo-palkinnon saava Illume.

Epävakaalla ja aina yhtä kriisialttilla elokuva-alalla Illume on operoinut uljaasti jo neljällä eri vuosikymmenellä. Dokumentaristi Jouko Aaltosen, kuvaaja Pertti Veijalaisen ja antropologi/elokuvantekijä Heimo Lappalaisen perustamana yhtiö aloitti toimintansa keväällä 1987. Perustajakolmikkoa yhdisti kiinnostus dokumenttielokuvaan ja erityisesti antropologiseen elokuvaan.

Illumen varhaisvuosien laajamittaisimmaksi työksi tallentui kolmiosainen dokumentti Taigan kansalaisia (1992), joka antoi vahvan kokonaishahmotuksen keskellä Siperiaa asuvien evenkien elämästä. Elokuvantekijät pääsivät todistamaan Neuvostoliiton viimeistä talvea siperialaisesta perspektiivistä. Apollo-näytössarjaan valittu päätösosa Koulu keskellä kylää kuvaa luonnossa kasvaneiden lasten koulutaivalta laitosmaisessa ympäristössä. Neuvostoliiton romahdus jätti marginaalissa eläneet paimentolaiset omilleen, mikä näkyy pari vuotta myöhemmin valmistuneessa seurantadokumentissa Paluu Taigalle (1994). Elokuvan kuvausten päätyttyä kulttuuriantropologina työskennellyt ja uusshamanismiin erikoistunut Heimo Lappalainen menehtyi sydänkohtaukseen. Illumen tuotantojen lisäksi Lappalainen jätti jälkeensä suomalaisen totuuselokuvan, cinéma veriten, perusteoksen Suomalaisen päiväkirjan (1984).

1990-luvun lopulla yhtiön keskeisiksi tekijöiksi nousivat Jouko Aaltosen ohella Jouni Hiltunen ja Seppo Rustanius. Apollo-sarjassa nähtävä Jouni Hiltusen Blatnoi Mir (2001) kuvaa venäläisten elinkautisvankien maanpäällistä helvettiä unenomaisella tempolla, joka tavoittaa komeasti vankilan tappavan tasaisen päivärytmin. Seppo Rustanius puolestaan näytti Suomen kansan kahtia repineet kansalaissodan traumat punaisten aiemmin vaiennetusta näkökulmasta. Vuosina 1996-99 valmistuneen 1918-trilogian keskimmäinen ja painokkain osa Punaiset esiliinat (1997) avasi sodassa mukana olleiden peräänantamattomien naispunakaartilaisten tarinat. Vuosituhannen vaihteeseen sijoittuu myös Kiti Luostarisen Se oikea - tarinoita rakkaudesta (1999), joka poikkeuksellisesti valmistui Illumen ja Epidemin yhteistuotantona. Aho & Soldan -palkitun (2010) Luostarisen lempeällä intensiivisyydellä etenevä dokumentti on valtaisasta materiaalista rajattu elokuva rakkaudesta ja rakkauden voimasta, ollen samalla puheenvuoro kaikenikäisten ihmisten oikeudesta onneen. 2000-luvulla aiemmin yhtiön pääkuvaajana toiminut Pertti Veijalainen keskittyi yhtiön toimitusjohtajan töihin ja siirtyi samalla päätoimiseksi tuottajaksi. Jouko Aaltonen on toiminut ohjaajan, käsikirjoittajan, leikkajan ja tuottajan töidensä ohessa tietokirjailijana ja väitellyt Taiteen tohtoriksi. Sittemmin uutta näkemystä ja kansainvälisiä yhteyksiä ovat tuoneet nuoremman polven tuottajat, Venla Hellstedt ja Marianne Mäkelä.

Yhtiön tuottamilla elokuvilla on ollut oma keskeinen roolinsa suomalaisen dokumenttielokuvan nousussa ja uusien tekijäsukupolvien esittelemisessä. Illumen laaja-alainen ja haasteita pelkäämätön asenne on näkynyt ennen kaikkea elokuvien aiheissa, jotka on karkeasti jaettavissa Suomen historian ja kansan käännekohtiin ja toisaalta vieraita kulttuureja, kansoja tai tapoja kuvanneisiin dokumentaareihin. Yhtiön onnistunut kansainvälinen fokus on tuonut palkintoja ja kunniamainintoja maailman merkittävimmiltä elokuvafestivaaleilta.

Illume ei ole pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hyvänä esimerkkinä Ville Suhosen hyytävä Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011), joka avaa historiamme kiistellyimpiä vaiheita. Jatkosodan aikaisia vankileirejä kiihkottomasti kuvaava elokuva antoi uuden, dokudraamallisen sykäyksen Illumen historiallisille aiheille.

Itselleni Illumen tuotannon keskeisiä teoksia ovat olleet suomalaista kulttuuria eri näkökulmista - ja korkeuksilta - tutkineet elokuvat. Populaari- ja korkeakulttuurin keinotekoiset rajat ovat kaatuneet useasti briljanteissa dokumenteissa, esimerkkeinä vaikkapa Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot (2006), Peter von Baghin kaunis kaupunkisinfonia Helsinki ikuisesti (2008), Aaltosen sukupolvet ylittävää punk-aatetta valottanut Punk - tauti joka ei tapa (2008) tai Antti Haasen heavy-muusikon ensiluokkainen muotokuva Monsterimies (2014).

All things must pass - David Bowieta muistellen

"Hän oli yllättävien käänteiden mies, poikkitaiteellinen ja provosoiva. Vielä tärkeämpää oli se, että Bowie antoi musiikillaan äänen ulkopuolisille: omissa oloissaan viihtyville nuorille, huutosakeista pois heitetyille ja sukupuolestaan epävarmoille" - Ilkka Mattila David Bowiesta (HS 11.1.2016)

Miten kirjoittaa sellaisen ihmisen kuolemasta, jota ei koskaan henkilökohtaisesti tuntenut? Miten reagoida ns. julkisuuden henkilöihin kuolemaan suhteessa henkilökohtaisen elämän menetyksiin? Tällaisia ajatuksia on liikkui mielessä viime viikolla, kun suru-uutinen David Bowien (1947-2016) kuolemasta nousi otsikoihin ja sosiaalisen median ilmiöksi. Bowie merkitsi minulle taiteentekijänä sen verran paljon, että tuskin olen koskaan vastaavaa surua tuntenut sisälläni ns. julkisuuden henkilön poismenosta.

David Bowie lipui osaksi tietoisuuttaani 1990-luvun alkupuolella, kun rock-musiikki alkoi orastavasti kiinnostaa. Bowien 1970-luvun kimallevaiheen klassikot Ziggy Stardusteineen ja Starmanineen olivat luonnollinen lähtölaukaus, mutta yhtä vahvasti minua puhutteli vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass-vaikutteinen Earthling (1997). Kompromissiton Outside paljasti ilmestyessään jälleen yhden Bowien uudistuneista persoonista, taiteellisen, oudon ja elitistisen taiteilijan, joka korosti musiikin ulkopuolelta (mediataide, kuvataide) tulevia intressejään. Poikkitaiteellisuus antoi myös kriitikoille helpon maalitaulun, mutta tästä 48-vuotias, elämäänsä selvästi tyytyväinen Bowie ei välittänyt.

Ristiriitaisessa maineessa olevalla Outside-kiertueella Bowie esiintyi raskassointuisen Nine Inch Nailsin kanssa, joka oli The Downward Spiral -levyn (1994) myötä noussut marginaalisen industrialrockin kaupalliseksi menestyjäksi. Nine Inch Nailsin nihilistinen diskohelvetti ja Bowien vanhojen biisien rohkeat uudelleensovitukset aiheuttivat harmittoman Let's Dance -kauden (1983) ihailijoissa närästystä. Bowie oli päättänyt hätkähdyttää, eikä piitannut monien aikalaiskollegoidensa (Phil Collins, Rod Stewart) tavoin salonkikelpoisuudesta. Tämä Bowie oli valovuosien päässä 1980-luvun puolivälin ikävystyttävästä viihdetaiteilijasta.

Earthlingillä Bowie yhdisti ajalleen tyypillisesti junamaisesti eteneviä teknobiittejä ja ambient-tanssimusiikin kuplivaa rytmiikkaa. Levy julkaistiin Bowien 50-vuotisjuhlavuonna, joka huipentui heti alkuvuodesta 1997 New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyyn juhlakonserttiin. Lävistyksiin uudelleen viehättynyt, oranssissa pystytukassa ja viimeistellyn stailatuissa design-vaatteissa esiintynyt Bowie oli kutsunut juhlaansa pääasiassa nuoremman polven vaihtoehtotähtiä (Billy Corgan, David Grohl, Sonic Youth, Robert Smith), joiden kautta hän halusi korostaa katu-uskottavaa cooliuttaan, jonka oli uudelleen lunastanut.

Kotijumalien kokoontumisajot vuodelta 1997: Robert Smith ja David Bowie

Vuosituhannen vaihteessa, kun olin itse musiikillisissa mieltymyksissäni sukeltanut syvälle uuteen aaltoon ja uusromantiikkaan, Bowien vaikutus kuului - ja näkyi - kaikkialla.

Uskonnolliseen heräämiseen vertautuvan hurmoksen hetken koin, kun Bowien selittelemätön karisma imeytyi tajuntaan Hartwall Arenan ankeasta kiekkoluolasta - ja piippuhyllypaikoista - huolimatta. Tämä tapahtui lokakuussa 2003, ja seuraavan vuoden Provinssirockissa (2004) olimmekin siskoni ja silloisen tyttöystäväni kanssa kärkkymässä eturivinpaikkoja noin seitsemän tuntia ennen keikan alkua. Näihin aikoihin oma Bowie-entusiasmini oli sellaisissa sfääreissä, että mahdoin hetkittäin olla jopa sietämätöntä seuraa agitointitaipumuksineni. Levyt ja musiikki eivät pelkästään riittäneet, vaan käytännössä minun piti saada irti Bowiesta kaikki mahdollinen elämäkertakirjoja ahmien. Ja värjätä takatukka punaiseksi, kuinkas muuten kuin tribuuttina Ziggylle! Samalla Bowien kuunteleminen laajensi ja sivisti musiikillista tuntemustani huomaamattanikin. Hän on taatusti eniten musiikkimakuani laajentanein taiteilija.

Bowie oli rockin visionäärisin edelläkävijä ja sukupuoliroolien ravistaja, joka loihti luovien vuosikymmentensä aikana mestariteoksia niin teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarden(popi)n, (kraut)rockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. Hänen teostensa tunnelmat vaihtuivat pelkäämättömästi coolista viileydestä tanssilattian taikaan, katkeran suloisesta ironiasta ulkopuolisuuden ja lohduttomuuden tunteisiin. Ei ole liioiteltua sanoa, että Bowien merkitys sukupolvien välisten kuilujen ylittäjänä on populaarimusiikin historiassa ainutlaatuinen.

David Bowie (1947-2016)

Lue myös:
Aution saaren levyt # 28: David Bowie: Diamond Dogs
Aution saaren levyt # 34: David Bowie: Low
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2
Tervetuloa takaisin, David!
Ziggyn ikuinen liekki
Marc Spitz: David Bowie (kirja-arvio)
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet