Vuoden 2024 parhaiden elokuvien listoja

Olen tavannut tehdä usein alkuvuodesta koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista. Tällä kertaa tuli odoteltua peräti maaliskuun lopulle, jotta Jussitkin tulivat jaetuksi viime vuoden parhaille kotimaisille elokuville. Viime perjantaina Helsingin Kaapelitehtaalla illan voittajaksi kruunattiin Tiina Lymin suomenruotsalainen saaristoepookki Myrskyluodon Maija. Huimat 470 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt elokuva palkittiin peräti kuudella Jussilla.

Anora

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Cannesissakin Kultaisen palmun voittanut Sean Bakerin Anora. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi Bakerin peräti neljällä henkilökohtaisella Oscarilla (ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta ja tuottajana parhaan elokuvan kategoriassa). Bakerin henkilökohtainen menestys on sikäli historiallista, että samaan on yltänyt vain Walt Disney vuonna 1954.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai Luca Guadagninon Challengers, jonka ainoaksi haastajaksi kohosi Anora. Oscareissa Challengers jäi ilman ehdokkuuksia.

Talousongelmien kurimuksessa kärjistelevä Film-o-holic äänesti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Jonathan Glazerin vaikuttavan keskitysleirikuvauksen The Zone of Interestin (2023), joka menestyi Oscareissa jo vuosi sitten voittaen parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. Film-o-holicin toimituskunnan muita tuoreita suosikkeja olivat Alexander Paynen lämminhenkinen draamakomedia The Holdovers (2023) ja Wim Wendersin elämänmyönteinen Perfect Days (2023). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli, ehkä yllättäen, Mari Rantasilan Dingo-elokuva Levoton Tuhkimo.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Miia Tervon tragikomedian Ohjus ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi The Zone of Interestin.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa