Tim Burtonin menestyselokuva Batman sai muistettavasti ensi-iltansa Suomessa syksyllä 1989. Huomenna 16.12. samainen sarjakuvafilmatisointi nähdään ensimmäistä kertaa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterin, Orionin valkokankaalla.
Batman
Batman / Batman
Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min
“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)
Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.
Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.
Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.
Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).
– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)
maanantai 15. joulukuuta 2008
tiistai 9. joulukuuta 2008
Nosound: Lightdark
Italiasta kantautuu modernin tunnelmaprogen kaikuja, Nosound -yhtyeen Lightdark -albumin (lue arvio) muodossa.
maanantai 8. joulukuuta 2008
What Ever Happened to Baby Jane?
What Ever Happened to Baby Jane?
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mitä tapahtui Baby Janelle? / Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?
Vad hände det med Baby Jane? / Vad hände med Baby Jane?
Yhdysvallat 1962. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuotannonjohto: Kenneth Hyman. Tuottaja ja ohjaaja: Robert Aldrich. Käsikirjoitus: Lukas Heller – Henry Farrellin romaanin pohjalta. Kuvaus: Ernest Haller. Lavastus: George Sawley. Puvustus: Norma Koch. Ehostus: Jack Obringer, Robert J. Schiffer, Monty Westmore, Beau Wilson. Musiikki: Frank De Vol, Sidney Cutner, Ruby Raksin. Laulut: ”I’ve Written A Letter To Daddy”, es. Bette Davis, ”What Ever Happened to Baby Jane?” es. Frank De Vol ja Lukas Heller. Koreografia: Alex Romero. Leikkaus: Michael Luciano. Ääni: Jack Solomon. Pääosissa: Bette Davis (Baby Jane Hudson), Joan Crawford (Blanche Hudson), Victor Buono (Edwin Flagg), Wesley Addy (Marty McDonald), Julie Allred (nuori Baby Jane Hudson), Anne Barton (Cora Hudson), Marjorie Bennett (Dehlia Flagg), Bert Freed (Ben Golden), Anna Lee (Rouva Bates), Maidie Norman (Elvira Stitt), Dave Willock (Ray Hudson). Helsingin ensiesitys: 6.9.1963, Rea – Televisiolähetyksiä: 6.7.1974 MTV1, 1.4.1985 MTV1, 3.4.1988 TV3 – maahantuoja: Warner Bros. – VET 65906 – K16 – 3680 m / 132 min
”Jännityselokuvista tehokkaimmat etenevät aina lähellä komedian ja farssin rajaa”, totesi Alfred Hitchcock. Tällaisena teoksena näyttäytyy myös harmillisen epätasaisen, mutta parhaimmillaan tehokkaan ja kriittisyydessään tinkimättömän uran luoneen Robert Aldrichin vuonna 1962 valmistunut elokuva Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? Ohjaajansa sekä taloudellisesti että taiteellisesti onnistuneimpiin ohjauksiin kuuluvassa makaaberissa trillerissä absurdi kauhu ja irvokas nauru kamppailevat kohtauksien ylivallasta. Vaikutteet jännityksen mestarin suunnalta ovatkin toki ilmeiset, mutta samalla kyseessä on epäilemättä persoonallinen ja moniulotteinen elokuva, jolla Aldrich osoittaa hallitsevansa sielujen pimeyksistä lähtevän henkilökuvauksen.
Henry Farrellin romaaniin pohjautuva elokuva saa alkunsa 1920-luvulta, jossa esitellään sisarukset Baby Jane ja Blanche, vaudeville-perheen tyttäret. Baby Jane on menestyvä lapsitähti, joka saa yleisönsä tahtoessaan kyynelten partaalle. Aikuisena hän ei kuitenkaan nukenkasvoineen enää menesty, kun taas sisko Blanchesta muovautuu Hollywoodin ykköstähti valkokankaalla. Traagisen auto-onnettomuuden jälkeen Blanche kuitenkin rampautuu ja joutuu pyörätuoliin, täysin järkensä valon kadottaneen sisarensa armoille.
Elokuvan sisaruskaksikkona nähdään ikimuistettavasti Bette Davis Baby Janena ja Blanchena riutuva Joan Crawford. Davisin mittavalla uralla Baby Janen roolia edelsi Frank Capran sydämellinen Taskullinen ihmeitä (Pocketful of Miracles, 1961), jonka jälkeen hän muuntautui modernin elokuvan muistettavimpiin naishahmoihin lukeutuvaksi sadistiksi. Rooli muodostuikin erityisen riemulliseksi hänen myöhemmän uransa kannalta, sillä groteskin hahmonsa kautta hän teki yllättävän paluun ja sai roolistaan uransa kymmenennen Oscar-ehdokkuutensa.
Pääroolikaksikosta Mikael Fränti on todennut (HS, 1.4.1985), että ”Davisin ja Crawfordin diivailu ei pysy ehkä loppuun saakka aisoissa, mutta voi myös ajatella, että on kysymys tietoisesta parodiasta”. Aldrich käyttääkin tarinan ja henkilöiden ristiriitoja tehokkaasti hyväksi. Antti Lindqvistin mukaan (Katso, 13/1988) ”Aldrich yhdistää parhaimmissa kohtauksissaan Billy Wilderin Auringonlaskun kadun kirpeän analyysin entisten filmitähtien luonnenaamioista ja Hitchcockin Psykon tautisen jännityksen kehittelyn”. Avuton Blanche saa katsojan sympatiat puolelleen, vaikka lopussa menneisyyden aaveet putkahtavat esille ja katsoja tulkitsee roolihahmon aivan uudessa valossa.
– Otto Suuronen (25.9.2007) mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
torstai 4. joulukuuta 2008
Seom
Seom
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Saari / The Isle – saari / Ön
Etelä-Korea 2000. Tuotantoyhtiö: Myung Film Company Ltd., CJ Entertainment. Tuottaja: Eun Lee. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ki-duk Kim. Kuvaus: Seo-shik Hwang. Lavastus: Ki-duk Kim. Puvut: Eun-jung Joo. Musiikki: Sang-yun Jeon. Leikkaus: Min Hokyung. Ääni: Seung-cheol Lee. Pääosissa: Suh Jung (Hee-Jin), Kim Yoo-seok (Hyun-Shik), Sung-hee Park (Eun-A), Jae Hyun Cho (Mang-Chee), Hang-Seon Jang (keski-ikäinen mies). Helsingin ensiesitys: 23.8.2002 Kinopalatsi 3 – maahantuoja: Future Film Oy (teatteri- ja dvd-levitys, 2002) – tv-lähetyksiä: 23.2.2006 YleTeema – VET 103673 – K15 – 2570 m / 90 min
Eteläkorealaisen Ki-duk Kimin kansainvälisenä läpimurtona nähtävä Saari herätti voimakkaasti kansainvälistä huomiota heti ilmestyttyään, kun elokuva esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2000. Silminnäkijähavaintojen mukaan kaksi länsimaista naistoimittajaa pyörtyivät elokuvan esityksessä kohun saattelemana. Tämän jälkeen rajatonta sadismia ja tunteetonta vallankäyttöä kuvaava teos on jakanut mielipiteitä voimakkaasti kaikkialla, missä sitä on esitetty.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eristäytyneelle erämaajärvelle, jossa järven rannalla asuva mykkä nainen Hee-Jin (Suh Jung) vuokraa kelluvia kalamajoja. Päivisin hän myy liikemiehistä koostuville asiakkailleen kahvia ja kalastustarvikkeita, öisin hän huolehtii myös miesten lihallisista tarpeista. Eräänä päivänä saarelle ilmestyy tyttöystävänsä ja tämän rakastajan tappanut, itsemurhaa hautova mies. Hee-Jin vaistoaa miehen mieltä kalvavan tuskan ja heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, joka on samalla kertaa sekä seurausta heidän sielujensa sairaudesta, että tuon sairauden ainoa lääke.
Saari on kaikessa vulgääriydessään ristiriitainen ja brutaaleja piirteitä omaavan rakkauden kuvauksena vastenmielinenkin. Harvinaisen mieleenpainuvan elokuvasta tekee sen raadollinen kivun kuvaus ja tapa näyttää realistisesti lihan tuskaa. Välillä katsojan herättääkin epäilys elokuvassa nähtävän sadomasokistisen väkivallan tarpeellisuudesta. Järkyttämisessä kun mennään välillä äärimmäisyyksiin asti.
Samanaikaisesti ollaan kuitenkin poikkeuksellisen vangitsevan teoksen äärellä, jonka juuret jäävät mieleen omaperäisen miljöön ja tarinan sekä ennen kaikkea jatkuvasti läsnä oleva hiljaisuuden kautta. Elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei puhuta sanaakaan. Kuvakerronta etenee rauhallisesti ja saa loppua kohden yhä lyyrisempiä piirteitä. Tarmo Poussu havaitsikin (Ilta-sanomat, 23.8.2002), että syksyisen metsän ympäröivä järvi pastellinvärisine kalastusmajoineen muodostaa tehokkaan vastakohdan tarinan raadollisuudelle. Teos leikittelee taidokkaasti myös vertauskuvilla, (”toisen kohtalo on aina pyristellä koukussa, kun toinen kerii siimaa” –Poussu).
Lyhyessä ajassa yhdeksi Etelä-Korean mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi Chan-Wook Parkin ohella noussut Ki-duk Kim on itseoppinut elokuvantekijä, jonka pyrkimyksenä on ollut tehdä kaunis elokuva rakkaudesta ja pakkomielteestä, johon rakkaus johtaa. Elokuvan ”liharakkaussuhteen” kokevat näyttelijät Suh Jung ja Kim Yoo-seok tekevät vaativan masokistisissa rooleissaan hienoa työtä ja kokonaistunnelmasta on löydettävissä myös piirteitä Nagisa Oshiman Aistien valtakunnasta. ”Saari on inhottava satu, kuin Pikku Prinssi sadomasokistiseksi painajaiseksi nyrjäytettynä” -Markus Määttänen (Aamulehti 8.11.2002).
– Otto Suuronen mainittujen lähteiden mukaan (julkaistu 19.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
tiistai 2. joulukuuta 2008
Underwater Sleeping Society: The Dead Vegas
Siinä missä moni yhtye jämähtää jo kolmannella levyllään muinaisjäänteeksi tai tekee paniikissa äkillisen musiikillisen käännöksen, syventyy helsinkiläinen Underwater Sleeping Society julkaisemaan tähänastisen uransa tasapainoisimman albumin The Dead Vegas (lue arvio), jolla soi ilmavaan sointiinsa yhä enemmän nyansseja saanut yhtye.
tiistai 25. marraskuuta 2008
24 Hour Party People
24 Hour Party People
24 Hour Party People / 24 Hour Party People
Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.
24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.
Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)
24 Hour Party People / 24 Hour Party People
Alankomaat / Iso-Britannia / Ranska 2002. Tuotantoyhtiöt: Baby Cow Productions Ltd., Channel Four Films, UK Film Council, Revolution Films, WAVEpictures. Tuotannonjohto: Henry Normal. Tuottaja: Andrew Eaton. Tuottajakumppanit: Gina Carter, Robert How, Fiona Neilson. Ohjaus: Michael Winterbottom. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce. Kuvaus: Robby Müller. Lavastus: Lucy Howe. Erikoistehosteet: David Bryan, Steve Tomkow, Steve Scotton. Puvut: Stephen Noble, Natalie Ward. Ehostus: Janita Doyle, Neil Gorton, Jane Oakley, Jill Sweeney. Leikkaus: Trevor Waite, Michael Winterbottom. Ääni: John Falcini, Stuart Wilson, Aad Wirtz. Pääosissa: Steve Coogan (Tony Wilson), Shirley Henderson (Lindsay Wilson), Paddy Considine (Rob Gretton), Sean Harris (Ian Curtis), Danny Cunningham (Shaun Ryder), Andy Serkis (Martin Hannett), Chris Coghill (Bez), Lennie James (Alan Erasmus), Ralf Little (Peter Hook), Paul Popplewell (Paul Ryder), John Simm (Bernard Sumner), Raymond Waring (Vini Reilly). Helsingin ensiesitys: 8.11.2002 Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – VHS- ja DVD-julkaisu: 2002 Future Film Oy – tv-lähetyksiä: 4.8.2007 Nelonen – VET 105090 – K15 – 3195 m / 115 min
24 Hour Party People kertoo punkin ja uuden aallon synnystä kuvaten ajanjaksoa 1976-92, jolloin Manchester ja Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustamat Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen populaarimusiikin mekkana. Idealistinen Wilson tarjoaa levytysmahdollisuutta ilman taiteellista tai taloudellisesti riipiviä sopimuksia, ja hiljalleen Factoryn kautta ensimmäiset levynsä julkaisevat kulttiyhtyeet kuten Joy Division, Durutti Column ja Cabaret Voltaire. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu ja huumeisen huvittelun pyörteissä Wilsonin avioliitto tuhoutuu, samaan aikaan kun lupaavimman yhtyeen, Joy Divisionin Ian Curtis (Sean Harris) tekee itsemurhan. 1980-luvun edetessä maailma ottaa omakseen ensin Joy Divisionin tuhkista nousevan New Orderin ja Shaun Ryderin (Danny Cunningham) luotsaaman Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, jonka jälkeen rahaongelmat ja väkivalta kasvavat ongelmaksi.
24 Hour Party People on perinteisestä fiktiokerronnasta piittaamaton metaelokuva, joka kommentoi kaiken aikaa itseään, ennakoi tulevia tapahtua ja kiistää väitteitään. Uuttera brittiohjaaja Michael Winterbottom liikkuu silminnähden omalla alueellaan hahmotellessaan paikoin hurjaakin popkollaasiaan, jossa kokenut kuvaamisen ammattilainen Robby Müller onnistuu lennokkaasti yhdistämään rosoiseen digikuvaukseen uutispätkiä ja dokumenttimateriaalia. Elokuva tarjoaa myös rock-kulttuurista kiinnostuneille herkullisia cameo-rooleja, näemme mm. vaihtoehtoyhtye The Fallin Mark E. Smithin Hacienda-klubin jonossa sekä punk-yhtye The Buzzcocksin perustajäsenen, Howard Devoton saniteettitilojen siistijänä.
Elokuvan keskeisimpänä hahmona nähdään monipuolisen brittikoomikko Steve Cooganin tehokkaasti sisäistämä Tony Wilson, mutta varsinaista päähenkilöä elokuvassa ei ole. Wilsonin suora repliikkikin ilmaisee painokkaasti: ”tämä elokuva ei kerro minusta, sillä olen sivuhenkilö omassa tarinassani”. Itseironinen 24 Hour Party People on kokonaisuutena viihdyttävä teos, jonka monissa käänteissä kukkii oivaltava huumori. Silti sillä on myös vakava perustansa, joka tulee erityisen vaikuttavasti esiin Ian Curtisin kohtaloa peilatessa.
– Otto Suuronen (julkaistu 6.9.2007 Suomen elokuva-arkiston esitteenä, krediittitietoja editoitu alkuperäisestä)
torstai 20. marraskuuta 2008
Hit Me TV
Hollantilainen Hit Me TV yhdistelee musiikkiinsa postpunkin kepeätä laitaa, tanssittavan energistä poppia sekä glamrockin värikkyyttä. Äskettäin Suomessakin vieraillut joukkio on julkaissut vuoden antoisimman debyyttialbumin (lue arvio).
tiistai 18. marraskuuta 2008
Mossafer
Julkaisen loppuvuoden aikana blogissani varhaisempia SEA:lle (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) kirjoittamiani elokuvaesitteitä. Tässä niistä ensimmäinen, jossa esittelen Abbas Kiarostamin esikoispitkän Mossafer (The Traveller, 1974).
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
Mossafer
The Traveller
Iran 1974. Tuotantoyhtiö: Kanoon – Institute for the Intellectual Development of Children and Young Adults. Ohjaus: Abbas Kiarostami. Käsikirjoitus: Abbas Kiarostami - Hassan Refiïn tarinan pohjalta. Kuvaus: Firouz Malekzadeh. Musiikki: Kambiz Roshanravan. Leikkaus: Amir-Hossein Hami. Ääni: Ahmad Asgari, H. Atashkar ja Amir-Hossein Hami. Pääosissa: Massoud Zand, Hassan Darabi, Mostafa Tari, Hassan Arab. 74 min
Iranilaisen mestariohjaaja Abbas Kiarostamin uraa voi tarkastella sen merkittävän humanistisen elokuvaperinteen jatkeena, jota aiemmin ovat edustaneet niin Charles Chaplin, japanilainen Yasujiro Ozu kuin yksittäiset teokset kuten Vittorio De Sican Polkupyörävaras (1948). Kiarostami teki itsestään kansainvälisesti tunnetun 1990-luvun merkkiteoksillaan kuten Ja elämä jatkuu (1991), Oliivipuiden katveessa (1994) sekä Kirsikan maku (1997), mutta varsinainen ura oli alkanut jo 1970-luvulla lyhyiden lasten- ja nuortenelokuvien parissa, joissa hänen tunnuksenomaiset piirteensä, dokumentinomainen kerronta, maalaiskylissä alkunsa saavat tarinat sekä elokuvien vuorosanojen, otsikoiden ja aiheiden nykyiranilaista runoutta hyödyntävät keinot jo näkyvät.
Kiarostamin debytointi pitkän fiktioelokuvan parissa tapahtui Hassan Refiïn tarinan pohjautuvan Mossaferin (1974) kautta. Ilmestyessään voimakkaan vaikutuksen iranilaiseen elokuvakulttuuriin tehnyt elokuva synnytti lähes vallankumouksellisen innon uusien tekijöiden keskuudessa, ja vertaukset ranskalaisen uuden aallon elokuvaan eivät ole olleet tuulesta temmattuja. Mossaferin elokuvallisena sukulaisena onkin pidetty François Truffautin elokuvaa 400 kepposta (1959). Kiarostamin debyyttiohjaus, joka on kiehtovasti tallennettu mustavalkofilmille, on nykypäivän perspektiivistä tarkasteltuna osoitus ohjaajan valtavasta potentiaalista.
Mossafer kertoo tarinan nuoresta pojasta (Hassan Darabi), joka asuu pienessä kylässä Iranissa, elätellen toivetta päästäkseen jonain päivänä Teheraniin katsomaan Iranin maajoukkueen jalkapallo-ottelua. Saavuttaakseen tämän, hän varastaa ystäviltään ja naapureilta rahaa, ja monien eteen tulevien ongelmien jälkeen hän viimein pääsee Teheranin stadionille. Yksinkertainen, mutta viisas tarina peilaa pojan kotioloja, unelmia ja tulee samalla avanneeksi katsojalle iranilaisen jalkapallokulttuurin merkitystä.
Elokuvantekijän uransa ohella Kiarostami on luonut uraa ihailtuna valokuvaajana sekä arvostettuna kirjailijana ja runoilijana, joista kaikki mainitut taiteenmuodot yhdistyvät hänen teoksiinsa saumattomasti. Akira Kurosawa: "Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen. Mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia, kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”
– eri lähteiden pohjalta Otto Suuronen (21.8.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Bloodpit: Recovered
Tamperelaisen Bloodpitin edellisen kokoonpanon romahdettua jäsenten välisiin riitoihin ja laulaja Matthau Mikojanin ongelmiin ei yhtye virallisesti hajonnut, vaan jäi määrittelemättömän pituiselle tauolle. Tauko kesti lopulta vain noin vuoden verran, sillä nyt yhtye on tullut takaisin uuden laulusolistinsa Antti Ravínin ja kitaristi Petri ”Pietu” Hiltusen vahvistamana. Uuden alun kynnyksellä yhtye on päättänyt julkaista Backstage Alliance -levy-yhtiön kautta Recovered -minialbumin (lue arvio kokonaisuudessaan), jolla uudistunut kokoonpano esittää pääasiassa itselleen jollain tapaa merkityksellisiä cover-biisejä.
maanantai 10. marraskuuta 2008
Tehtävä Suomessa
Mikä yhdistää Michael Cainea, Diane Keatonia, Charles Bronsonia ja Omar Sharifia? Kyseiset elokuvatähdet ovat kaikki tehneet elokuvaa Suomessa – yhdessä kansainvälisen elokuvayhteistyön grand old manin, Åke Lindmanin kanssa, jolle Outi Heiskasen kirjoittama teos Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa on omistettu. Suomen ja suomalaisuuden representaatioita ulkomaisissa elokuvissa esittelevä teos on yksi vuoden kiinnostavimpia elokuvakirjoja (lue arvio kokonaisuudessaan).
Tilaa:
Kommentit (Atom)