Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin

"Elokuva tuli kieltää, jos sen esittäminen saattoi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”

Kinopaniikki-podcastin neljäs jakso: Kielletyt kelat, osa 4: Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jääneitä "ulkopoliittisesti haitallisia" elokuvia tarjoilevat mm. Ernst Lubitsch, Billy Wilder, John Milius ja Renny Harlin. 

Renny Harlinin debyyttielokuva Jäätävä polte/Born American (1986) oli 1980-luvun puolivälin ulkopoliittinen kuuma peruna. Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimituspäällikkö Hannu Taanila soimasi nuoria elokuvantekijöitä sumeilematta: ”kuin koirat, jotka nuolevat amerikkalaisuuden kättä ja heiluttelevat omaa pikku häntäänsä… amerikkalaisuuden perseennuolijat jostain omituisesta syystä kehtaavat sanoa itseään suomalaisiksi.”

Epäsiveellistä

”Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen, älköön elokuvaa hyväksyttäkö esitettäväksi.”

Kinopaniikki-podcastin kolmas jakso: Kielletyt kelat, osa 3: Epäsiveellistä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jäänyttä "törkyä" tarjoilevat mm. Pier Paolo Pasolini, Nagisa Oshima ja Russ Meyer, SS:n naarassusi Ilsaa unohtamatta.

Pier Paolo Pasolinin Saló eli Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) kiellettiin Suomessa epäsiveellisenä ja hyvien tapojen vastaisena elokuvana. Sen koettiin olevan vielä omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti.  

Viime vuosien parhaita

Metakino-festivaalin HT Nuotio on ansiokkaasti koonnut suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistoja jo neljättä vuotta. Itsekin kannoin korteni kokoon, myöskin jo neljättä kertaa. Kokonaisuudessaan suomalaiset filmihullut nostivat viime vuoden parhaimmaksi elokuvaksi Juho Kuosmasen Cannes-menestyjän, Hytti nro 6. Takanaan mm. Paul Schraderin The Card Counter, Thomas Vinterbergin Yhdet vielä (Druk), Chloé Zhaon Oscar-voittajaelokuva Nomadland ja Darius Marderin Sound of Metal.

Viime vuoden elokuvavalioita: Juho Kuosmasen Hytti nro. 6. Toivon mukaan myös tuleva Oscar-ehdokas.

Kyselyyn vastasivat tänä vuonna Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ohjelmistonsuunnittelija, kirjailija, historioitsija ja kriitikko Antti Alanen, elokuva-arvostelija Hannu Björkbacka, mykkäelokuva-asiantuntija Kari Glödstaf, cinefiili Sanna Haukkala, elokuvaharrastaja Suvi Heino, elokuvakriitikko ja -toimittaja Jussi Huhtala, elokuvahanslankari Paavo Ihalainen, elokuvadiletantti Samppa K, kriitikko Emilia Koivumäki, elokuvantekijä, kriitikko ja ohjelmistosuunnittelija Otto Kylmälä, elokuvabloggari V. Lepistö, tuottaja Valtteri Munkki, kuraattori ja kriitikko Olaf Möller, Metakino-festivaalin HT Nuotio, elokuvablogaaja Mikko Pihkoluoma, kriitikko Sakri Pölönen, elokuvaharrastaja Lasse Ranta, ohjelmakoordinaattori ja elokuvakirjoittaja ja -kuraattori Tytti Rantanen, elokuvaharrastaja Hannu Salmi, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Tommi Seitajoki, Espoo Ciné -festivaalin ohjelmistopäällikkö Mickael Suominen, Elävän kuvan keskuksen Antti Suonio, Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja elokuvaan erikoistunut vapaa kirjoittaja Otto Suuronen, tuottaja ja ohjaaja Elli Toivoniemi & leffatwitteristi Harri Tuomi.

Film-o-holicin toimituskunta äänesti myös viime vuoden parhaista elokuvista. Voittajaksi kiri Vinterbergin ja Kuosmasen yläpuolelle Nomadland.

Hyvien tapojen vastaista

”Sensoreilla on usein sama vika kuin psykopaateilla: he eivät osaa erottaa todellisuutta illuusioista eivätkä illuusioita todellisuudesta” -David Cronenberg.

Kinopaniikki-podcastini toinen jakso: Kielletyt kelat osa 2, Hyvien tapojen vastaista on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa,  Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Mukana mm. syntiset Fritz Lang, Frank Capra, Paul Verhoeven ja Henri-Georges Clouzot. Helsingin Sanomien Raija Forsströmiä mukaillen, ”kenenkähän asia olisi estää moisten pääsy suoratoistokanaviin – lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?”

Törky on törkyä! Frank Capran mustan komedian klassikko Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, 1944) kiellettiin Suomessa "hyvien tapojen vastaisena".

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat

Kirjoittaessani tätä yhteenvetoa vuoden viimeisenä päivänä (31.12.2021) ovat elokuvateatterit jälleen aluehallintovirastojen murheellisella päätöksellä kiinni maailmanlaajuisen koronapandemian vuoksi ainakin pääkaupunkiseudulla, Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Pirkanmaalla. Ottamatta sen enempää kantaa koronatilanteeseen (paitsi, että joka ikinen nyt koronarokotuksiin! Tämä on käsky!) tai rajoitusten mielekkyyteen, totean vain, että aluehallintovirastojen toivoisi noudattavan hallituksen ohjeistusta yleisötilaisuuksien järjestämiseen. Aluehallintovirastojen nykyinen, ankarimman tulkinnan kautta tehtävä linjaus heittää romukoppaan niin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen riskipotentiaalin arviointitaulukon, eri alojen tasavertaisen kohtelun, koronapassin kuin kulttuurialan toimijoille annetut lupaukset. Erityisen harmilliseksi tilanteen tekee elokuva-alan kannalta se, että joulun aika pitkine pyhineen on vuoden tärkein sesonki. Nyt tuo vuoden merkittävin elokuvissakäynnin ajanjakso hyödyttää jälleen enemmän kotisohville ihmiset passivoineita suoratoistojättejä.

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta tässä blogikynäilyssä katse kääntyy kuitenkin päättyvään vuoteen ja sen hienoihin elokuvaelämyksiin. Elokuvavuosi 2021 alkoi kohdallani Yorgos Lanthimoksen kulmikkaalla epookilla The Favourite (2018) ja päättyi Renny Harlinin toimintaelokuvaan The Long Kiss Goodnight (1996). Katsoin poikkeusvuonna 2021 kaikkiaan 385 elokuvaa, joista 222 pitkää elokuvaa. Elokuvateattereissa tuli nähtyä koronarajoituksista ja virtuaalivirtaan hukkuneista elokuvafestivaaleista huolimatta 115 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli 30 % kaikista. Vertailun vuoksi pandemiaa edeltäneenä vuonna 2019 elokuvateatterissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 %. Elokuvamäärällisesti tutuimmat elokuvateatterit olivat Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Kino Tapiola (Espoo Cinén ansiosta), Helsingin Bio Rex (festivaalien ansiota sekin) sekä Finnkinon Itis. 

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi tallenneformaatti, sillä tulin katsoneeksi DVD:ltä, blu-ray:lta ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 108 elokuvaa (eli 28 % kaikista). Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Netflix, Disney+ ja Yle Areena. Vuoden 2021 odotetuimmista ensi-illoista kirjoitin erillisen blogimerkinnän huhtikuun loppupuolella.

Parhaat elokuvat, jotka ensikatselin toisena COVID-19-poikkeusvuonna 2021:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

The Father [Isä] (Florian Zeller, 2020) - DCP, Tennispalatsi

Iso poika [Big Boy] (Mia Halme, 2008) - DCP, Suomalaisen elokuvan festivaali

Submarino (Thomas Vinterberg, 2010) - DVD

Hei Hei Tornio [Goodbye Tornio] (Emilia Hernesniemi, 2021) - Vimeo

The Man Who Laughs [Nauruihminen] (Paul Leni, 1928) - DCP, Night Visions

Sound of Metal (Darius Marder, 2019) - DCP, Kino Engel

Busanhaeng [Train to Busan/Juna Busaniin] (Sang-ho Yeon, 2016) - DVD

Druk [Yhdet vielä] (Thomas Vinterberg, 2020) - DCP, Bio Rex Sveitsi

Quo vadis, Aida? (Jasmila Zbanic, 2020) - DCP, Rakkautta & Anarkiaa - Helsinki International Film Festival

Hytti nro 6 [Compartment Number 6] (Juho Kuosmanen, 2021) - Vimeo

If Anything Happens I Love You (Michael Govier & Will McCormack, 2020) - Netflix

Pieces of a Woman (Kornél Mundruczó, 2020) - Netflix

Gone Girl (David Fincher, 2014) - Sub

Bergman Island (Mia Hansen-Løve, 2021) - DCP, Rakkautta & Anarkiaa - Helsinki International Film Festival

Revenge (Coralie Fargeat, 2017) - blu-ray

Woodstock 99: Peace, Love, and Rage (Garret Price, 2021) - HBO Nordic

Kollektivet [Kommuuni] (Thomas Vinterberg, 2016) - DVD

West Side Story (Steven Spielberg, 2021) - DCP, Joutsan Kino

Donner - privat (John Webster, 2021) - Yle Areena

Suodji (Marja Helander, 2020) - Festhome TV, Tampere Film Festival

Vuoden elokuvateatterikokemus: Florian Zellerin Isä (The Father, 2020)

Pinnan alta:

489 Years [489 vuotta] (Hayoun Kwon, 2016) - Helsinki Biennaali

Lauluja rakkaudesta [Still Into You] (Anu Kuivalainen, 2020) - Yle Areena

Benedetta (Paul Verhoeven, 2021) - DCP, Cinema Orion

The Ghost of Peter Sellers [Peter Sellersin haamu] (Peter Medak, 2018) - Yle Areena

Lakana [The Blanket] (Teppo Airaksinen, 2021) - Vimeo 

Kunniamaininta sarjamaailman puolelta:

The Virtues (Shane Meadows, 2019) - DVD

Näkemiin 2021, kuulemiin 2022.

Kinopaniikki-podcast

Tarjolla tänään (ja tästä eteenpäin) allekirjoittaneen Kinopaniikki-podcast, jonka ensimmäisen tuotantokauden keskiössä ovat Kielletyt kelat eli suomalaisen elokuvasensuurin kynsiin jääneet elokuvat. Kielletyissä keloissa käydään läpi Valtion elokuvatarkastamon kieltämiä elokuvia ja tarkastellaan lempeällä huvittuneisuudella viime vuosisadan moraalipaniikkia. Kymmenessä ensimmäisessä podcast-jaksossa tehdään matkaa elokuvien, historian ja osin myös politiikan koukeroihin. 

Tänään ilmestynyt avausjakso tarjoaa johdannon Suomessa harjoitettuun elokuvasensuuriin. Jakso on nyt kuultavissa mm. Spotifyssa, Google Podcasteissa ja YouTube-kanavalla Kinopaniikki. Myöhemmissä jaksoissa luvassa mm. epäsiveellisyyttä, hyvien tapojen vastaisuutta ja ulkopoliittisista syistä haitallisia elokuvia. 

Pysykää kuulolla.

John Landis, 1980-luvun kultasormi

Tuskin kenellekään tämän blogin seuraajalle (tai blogin ylläpitäjän tuntevalle) tulee yllätyksenä se, että olen hyvin kiintynyt 1980-luvun populaarikulttuuriin, olipa kyse sitten elokuvista, musiikista tai konsolipeleistä. Yksi 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan viihdyttävimmistä ohjaajista on vastikään Night Visions -festivaalilla vieraillut ohjaajalegenda John Landis (s. 1950-). Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut relevantti tai luova tekijä, mutta 1970- ja 80-luvuilla hän osui kultasuoneen toistuvasti. Night Visions -festivaalilla puhelias ohjaaja esitteli vuolaasti ohjaamiaan elokuvia ja piti kolmetuntiseksi venyneen masterclass-luennon. 

John Landis aloitti työuransa elokuvan parissa jo teini-ikäisenä. Postipojan rooli 20th Century Foxin palveluksessa poiki 16-vuotiaalle nuorukaiselle stunt-näyttelijän rooleja ja avustavia tuotantotehtäviä 1960- ja 70-lukujen westerneissä. Landis esiintyi kreditoimattomana stunttina mm. Sergio Leonen klassikkospaghettiwesternissä Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968). Apulaisohjaajuus Clint Eastwoodin ja Telly Savalasin tähdittämässä Korkeajännitys-hitissä Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) vahvisti miehen tulevaisuutta elokuva-alalla.

Mustan koominen esikoisohjaus Schlock - banaanihirviö (Schlock, 1973) valmistui kengännauhabudjetilla ja yhdisti camp-estetiikkaa, metakerrontaa ja parikymppisen Rick Bakerin maskeeraamaa King Kong -hupaelmaa. Landisin itsensä ohjaaman, käsikirjoittaman ja nimiroolittaman anarkistisen sekoilun parissa viihtyy sujuvasti. 

Linjakkaampi elokuva on kuitenkin ZAZ-kolmikon (David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker) kynäilemä pienten sketsimäisten lyhytelokuvien parodinen kokoelma Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka viitoitti tietä Hei me lennetään! (Airplane!, 1980) -elokuvan kaltaisille spoof-komedioille. Yhtä hyvin jännitys- ja katastrofileffoja kuin porno- ja karate-elokuvia parodioiva raivoisa kompilaatio esittelee Landisin ja ZAZ-kolmikon idulla olleen koomisen ilotulituksen. 

Komediallinen vauhti kiihtyi kirjaimellisesti seuraavilla ohjaustöillä: Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ja The Blues Brothers (1980) ylsivät merkittäviin menestystekoihin myös lippuluukuilla. Delta-jengi on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (John Belushi, Tom Hulce) rikkovat hyvät maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi.

The Blues Brothers nostetaan nykyään kenties Landisin päätyöksi ja vankalla kulttimaineella mitattuna paikka on ansaittu. John Belushi ja Dan Aykroyd irrottelevat tummiin pukuihin ja Ray-Banin aurinkolaseihin sonnustautuneina Jake ja Elwood Bluesina musikaalia ja takaa-ajoja yhdistävässä täystuhokomediassa. Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketsistä lähtenyt tarina on yhä mainio absurdin romurallin ja mehevien musiikkinumeroiden yhdistelmä. Discon aikakaudella The Blues Brothersin rhythm & blues -klassikoilla rytmitetty soundtrack ui menestyksekkäästi vastavirtaan. Legendaarisiksi kohonneista musiikkinumeroista vastaavat mm. James Brown, Aretha Franklin ja John Lee Hooker. Yleisömenestyksen ympäröimänä kaikki aikalaiskriitikot eivät tunnistaneet elokuvan arvoa ensi-illan aikoihin. Amerikkalaiskriitikko Andrew Sarris epäili, että lapsellinen elokuva olisi ollut parempi piirrettynä. Suomessa The Blues Brothers nähtiin pääosin riehakkaana musikaalina ja kolarikomediana.

Johnit Landis & Belushi

Alle parikymppisenä Landis oli nähnyt Jugoslaviassa erikoiset hautajaiset, joista tihkui pelko vainajan paluusta: arkku laskettiin valkosipulilastissa erikoisen syvään kuoppaan. Hirtehishumoristinen näky inspiroi Landisia kirjoittamaan ihmissusiaiheisen käsikirjoituksen, joka päätyi filmattavaksi vihdoin Blues Brothersin menestyksen jälkimainingeissa. Elokuvan surumielisellä kosketuksella etenevä kauhun ja komediallisten elementtien yhdistäminen epäilytti tuottajaporrasta, sillä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) koettiin liian pelottavaksi komediayleisölle ja liian humoristiseksi kauhuyleisölle.

Elokuvan tarinassa kaksi amerikkalaista reppureissaajaa eksyy Pohjois-Englannin öisille nummille paikallisten varoittelusta huolimatta. Toinen heistä, Jack (Griffin Dunne) kuolee välittömästi ihmissuden raatelemana ja toinen, David (David Naughton) selviää niukasti hengissä, mutta täydenkuun aikana inferno pääsee irti. Viihdyttävästi Lontoon kaupunkikuvaa vieraantuneeseen ihmissusikuvastoonsa upottava Ihmissusi Lontoossa on nyanssirikas kauhukomedia, jonka uraauurtavasta erikoistehostemaskeerauksesta vastasi Oscarilla palkittu Rick Baker. Bakerin toteuttama kuuluisa transformaatiokohtaus sekä pedon raatelema, haudan lepoa kaipaava elävä kuollut elokuvateatterissa mätänevine ulkomuotoineen ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Oman mausteensa elokuvan tunnelmaan tuo lukuisat kuuaiheiset biisit, jotka on valittu erinomaisesti tunnelmien mukaan.

Ihmissusi Lontoossa oli Oscarin voittaneine erikoistehostemaskeerauksineen sen verran vaikuttava ilmestys, että itsensä popin kuningas Michael Jackson palkkasi John Landisin ohjaamaan itselleen elokuvamaisiin mittoihin kohoavan kauhuaiheisen musiikkivideon Thriller (1983). Ikoninen musiikkivideo oli laajimmassa mitassaan neljätoistaminuuttinen lyhytelokuva ja se osoitti vaikutusvallallaan tietä sille, mikä kaikki olisi musiikkivideolle mahdollista. Jackson avasi Landisin avustuksella tietä afroamerikkalaisille artisteille Music Televisionilla. Jacksonin ja Landisin askeleet kohtasivat vielä vuosien päästä toistamiseenkin, megalomaanisemmalla Black or White -videolla (1991).

"Kaikissa elokuvissani on mukana komediaa, koska minusta elämä on lähtökohtaisesti huvittavaa. Vaihtoehto olisi kyynelehtiä kaikelle, mutta mieluummin nauran! -John Landis

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Dan Aykroyd & Eddie Murphy elokuvassa Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Steven Spielberg kutsui John Landisin yhdeksi ohjaajaksi Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan (1959-64) pohjautuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone: The Movie, 1983). Landisin ja Spielbergin lisäksi episodien ohjaajina toimivat Joe Dante ja Mad Max -elokuvilla läpimurtonsa tehnyt australialainen George Miller. Landisin filmatessa omaa episodiaan sattui traaginen onnettomuus. Kaliforniassa tehdyissä yökuvauksissa helikopteri putosi taivaalta jättäen kohtalokkaasti alleen näyttelijä Vic Morrown ja kaksi lapsinäyttelijää. Järkyttävästä helikopterionnettomuudessa seurasi ohjaajalle syyte tahattomasta taposta, raskaita korvaustuomioita ja muutoksia elokuva-alan turvallisuusmääräyksiin. Landisia ei tuomittu, mutta ankarimpien kriitikoiden mielestä hän ei urallaan koskaan toipunut tapahtuneesta.

Ohjaajan ura jatkui unettomuudesta kärsivän insinöörin (Jeff Goldblum) painajaismaisella seikkailulla yöllisessä Los Angelesissa. Yön selkään (Into the Night, 1985) on takaa-ajoelokuva, jossa pidetään vauhtia yllä vaikka väkisin. Viehättävän absurdeja ja makaabereja kohtauksia yhdistävä elokuva on tekijälleen tyypillinen genrepoukkoilu, mutta tällä kertaa paketti ei valitettavasti pysy koossa. Päättömästä tyylilajisotkusta voi bongailla ohjaajacameoita: David Cronenberg, Roger Vadim, Jonathan Demme, Jim Henson, Amy Heckerling... Landis itse nähdään nykynäkökulmasta katsottuna epämukavasti arabiroistona ja sivuosassa häärii myös Let's Dance -pop-tähteytensä jälkihöyryissä David Bowie. 

1980-luvun koomikkolegendoista Landis työskenteli seuraavaksi Chevy Chasen kanssa kahdessakin parodisessa filmatisoinnissa. Mitäs me vakoojat (Spies Like Us, 1985) on hillitön kylmän sodan satiiri, jossa kaksi tomppelia (Chase ja kolmannen kerran Landisin kanssa työskennellyt Dan Aykroyd) lähetetään vakoiluoperaation ja ydinohjusten jäljille Neuvosto-Tadzikistaniin. Bob Hopen ja Bing Crosbyn tähdittämien Road to... -elokuvien (1940-62) henkeä nostalgisoiva elokuva on kuorrutettu kollegacameoilla, sillä tällä kertaa mukana häärivät niin Terry Gilliam, Sam Raimi, Ray Harryhausen ja itseoikeutetusti, Bob Hope. Dagens Nyheterin Eva af Geijerstam (8.2.1986) intoutui kehumaan elokuvaa älykkääksi viihteeksi heille, jotka eivät usko Ronald Reaganin "Tähtien sodan" kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Kevyesti kantaa ottavan elokuvan ajattomuutta heikentää vain valmistusajankohdalle tyypillinen seksismi.

Chevy Chase nähtiin pääosassa Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa myös komediallisessa westernissä Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986), joka sattuu olemaan allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen nostalgisimmista elokuvista. Sattui nimittäin niin, että Kolme kaverusta oli muistini mukaan yksi ensimmäisistä videoelokuvista, joka paikallisesta R-kioskista meille vuokrattiin. 1910-luvulle sijoittuvassa parodisessa lännenelokuvassa kolme mykän elokuvan (anti)sankaria kutsutaan vieraiksi pieneen meksikolaiskylään, jotta seutua terrorisoiva rosvopäällikkö saataisiin kuriin. Riemastuttavaa komiikkaa revitään lännenelokuvien konventioista ja absurdeista tilanteista mm. laulavan pensaan ja aavikolla kärsittävän nestehukan parissa. Landis, Chase, Martin ja Short eivät tiettävästi pelanneet täydellisesti yhteen kuvauksissa, mutta lopputulos on juuri sopivan lennokkaalla tavalla päätön.

Välityönä valmistunut Riemurasia (Amazon Women on the Moon, 1987) on temaattinen jatko-osa vuosikymmenen takaiselle Hei me nauretaan -elokuvalle (The Kentucky Fried Movie, 1977). Kyse on komediallisten lyhytelokuvien antologiasta, jossa tehdään surutta pilkkaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Metaelokuvallisia elementtejä viljelevä epätasainen sketsikomedia ei yllä tyylillisen edeltäjänsä tavoin maaliin, vaikka ohjaajana hääri Landisin lisäksi mm. Joe Dante.

Kaupallisesti menestyksekäs yhteistyö Eddie Murphyn kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui tähtinäyttelijänsä alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Äskettäin tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Vaatimatonta mainettaan parempi on Sylvester Stallonen ennakkoluulottomasti tähdittämä screwball-farssi Oscar (1991), joka noudattaa tyylitajuisesti 1930-lukulaisen vauhdikkaan sekamelskakomedian askelmerkkejä. Kriitikoilta täystyrmäyksen saanut Oscar ei menestynyt lippuluukuillakaan toivotulla tavalla, koska pääosatähti Stallonelta odotettiin komedian sijasta luotisateisia action-elokuvia.

Todellisena genresekoitelmana voidaan pitää elokuvaa Bloody Marie - Viettelevä vampyyri (Innocent Blood, 1991), joka Landisille tavaramerkinomaisesti yhdistää kauhuelementtejä mustaan komediaan ja höystää gangstereilla varustellun rikoselokuvan vielä annoksella erotiikkaa. Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvalla (La Femme Nikita, 1990) juuri läpimurron tehnyt Anne Parillaud esittää viehkeää verenimijää, joka käy kulmahampailla ainoastaan rikollisen kimppuun ja lavastaa uhrijuhlansa mafian sisäiseksi selkkaukseksi. Helsingin Sanomien Mikael Fränti totesi ensi-ilta-arviossaan (20.2.1993) elokuvan olevan hymytöntä vanhan kertausta: "ei naurata eikä kauhistuta. Verta riittää, autot kaahaavat, päät palavat poroksi ja vanhat filmit välähtelevät taustan tv-vastaanottimissa."

1990-luvun edetessä Landisille kävikin kuten monelle ikätoverilleen: John Carpenterille, George A. Romerolle, Joe Dantelle tai Walter Hillille, elokuvien innovatiivinen tekeminen alkoi käydä studioiden määräysvallan korostuessa tukalaksi. Lennokkaalle elokuvaentusiasmille oli vuosi vuodelta vähemmän tilausta. Raha toimi kuitenkin viihteen hegemonisoimassa Hollywoodissa oivana motivaation lähteenä innottomiinkin jatko-osiin, kuten Landisin ohjaamissa turhakkeissa Beverly Hills kyttä III (Beverly Hills Cop Part III, 1994) ja Blues Brothers 2000 (1998). 

2000-luvulla miehen filmografia on pitkien valkokangaselokuvien merkeissä laajentunut enää vain yhdellä elokuvalla, Iso-Britanniassa tuotetulla mustalla rikoskomedialla Burke and Hare (2010). Tositapahtumiin perustuva elokuva on Landisin tulkinta Edinburghissa 1820-luvulla toimineista ruumiskauppiaista, William Burkesta (Simon Pegg) ja William Haresta (Andy Serkis). Komediallinen epookkielokuva jäi vähälle huomiolle, vaikka sitä arvioitiin "pieneksi, mutta tervetulleeksi paluuksi Landisille". 

Viime vuosiin tultaessa John Landis on ollut aktiivisempi luennoitsijana ja televisiotuotantojen taustavaikuttajana kuin elokuvantekijänä. Viime kesänä hänet palkittiin arvostetuilla Locarnon elokuvajuhlilla elämäntyöstään Pardo d'onore Manor -palkinnolla. Palkintoperusteluissaan Locarnon elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Giona A. Nazzarro tiivisti seuraavan:

“John Landis is a genuine American genius. The all-consuming cinephile passion, slapstick music, irresistible gags and visceral attachment to the B movie ethos, combined with acute critical sensibility and political awareness, made him a key figure in the renewal of American filmmaking between the Seventies and the Nineties. He hybridized horror and comedy, musical and noir, in a way never seen before. The resulting masterpieces captured enthusiastic audiences around the world, drawn by his fresh new filmic language and the challenges to conventional morality. Landis showed that you could do it all and dream it all, and in so doing he made cinema better, fairer, more inclusive. He provided a vector for the anxieties of the Sixties generation, giving them a new interpretation and creating a new kind of comedy merged with mutant physicality which – from John Belushi to the werewolves – rewrote the dominant aesthetic code. John Landis personifies the American cinema we have always loved and always will love.”

Kauan eläköön kuvatallenne!

Elokuvien ja televisiosarjojen suoratoistopalvelut ovat olleet suomalaisten ulottuvilla nyt vuosikymmenen verran. Vaihtoehtoja on tätä nykyä läkähdyttävän runsaasti: valtavirtaa mukailevien Netflixin, HBO Maxin, Elisa Viihde Viaplayn, C Moren, Paramountin, Disney+:n ja Ruutu+:n lisäksi saatavilla ovat myös Amazon Prime Videon ja MUBIn kirjavat katalogit. Supisuomalaisista suoratoistopalveluista Yle Areena ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa lyömättömiä katselukanavia. 

Samaan aikaan elokuvien suoratoistopalveluissa on yhä pysyviä ongelmia. Siinä missä musiikin suoratoistokuluttajalle riittää käytännössä joko Spofityn, Deezerin tai Tidalin jäsenyys, ei elokuvaharrastajalle vastaavaa "helppoa tietä" ole tarjolla. Palveluiden monenkirjavuus, ajoittainen toimimattomuus, katalogien vaihtuvuus ja eritoten elokuvaoikeuksien pirstoutumisen haasteet aiheuttavat tilanteen, jossa elokuvien ns. optiset mediat, kuvatallenteet ovat edelleen voittamaton vaihtoehto koticinefiileille. Häiritsevää on myös, että useimmissa suoratoistopalveluissa elokuvien kuvataajuus (FPS eli Frames Per Second) poikkeaa alkuperäisestä. Lisäksi se, että lopputekstit jäävät usein näyttämättä on törkeätä ja hipoo tekijänoikeusloukkausta.

Stockmann ja Sokos hylkäsivät elokuvatallenteet jo liki kymmenen vuotta sitten ja Anttilan murheellisen konkurssin myötä elokuvien tallennemyynti ajautui Suomessa elokuviin erikoistuneiden kivijalkamyymälöiden yksinoikeudeksi. Poikkeuksena se, että automarketeista ainakin S-ryhmän Prismat ovat yhä pitäneet paikkakuntakohtaisesti melko kattaviakin DVD- ja blu-ray-kokoelmia. Keskon Citymarketit huomattavasti vähemmän. Täsmälleen sama ilmiö kävi samoihin aikoihin myös musiikkiäänitteille. Valtavirtaa edustavien suoratoistopalveluiden reunamilla elää kuitenkin, ehkä marginalisoitunut, mutta vireä elokuvien fyysisten tallenteiden julkaisutodellisuus. 

Suuren yleisön silmissä elokuvien fyysisten tallennekopioiden haaliminen vaikuttaakin kivijalkavideovuokraamojen myötä sukupuuttoon kuolevalta entiteetiltä, mutta todellisuus on kuvitelmaa ihmeellisempi. Omasta hyllystä löytyvä elokuvakirjasto on edelleen varmin tapa turvata elokuvien saatavuus. Etenkin Helsingissä asuvia elokuvien ystäviä hemmotellaan monella erinomaisella elokuvakaupalla, josta saa vaikkapa kulttielokuvaharvinaisuuksia maailman ääriltä tai eurooppalaisen ja aasialaisen taide-elokuvan kummajaisia. Kaikkea sitä ja vielä enemmän!

Vaasankadun Pieni leffakauppa on cinefiilin keidas.

Kampista löytyvä Filmihullun leffakauppa tarjoaa liikkeen neliömäärään nähtynä laajan valikoiman uutuusjulkaisuja, Pieni leffakauppa Sörnäisissä on elokuvadivareiden eliittiä: myymälän kauhuun ja kulttielokuviin keskittynyt valikoima on pysäyttävä. Pitkän linjan elokuvayrittäjistä Compact Video jatkaa yhä eloaan Punavuoressa ja tarjoaa kirjaimellisesti ylitsepursuavan valikoiman DVD-, blu-ray-, 4K Ultra HD- ja jopa VHS-julkaisuja. Oma lukunsa on myös Kampissa sijaitseva Vitosen divari, jonka elokuvalaarit ovat kasvaneet viime vuosina hillittömiin mittoihin. Antikvariaateista pistäytymisen arvoisia paikkoja elokuvakeräilijälle ovat myös Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa sekä Divari & Antikvariaatti Kummisetä. 

Syyskuussa 2010 avattu Filmihullun leffakauppa toimii yhä Kampin Sähkötalossa. 

Unohtaa ei sovi myöskään pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia, Fida-kirpputoreja ja Suomen Punaisen Ristin Kontti-myymälöitä. Jälkimmäisestä ostin eilen Futurefilmin tuoreen John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape in New York, 1981) -blu-ray-julkaisun sekä Michael Haneken viiden elokuvan täysin korkkaamattoman DVD-kokoelman yhteishintaan 5 euroa!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta huomattavia elokuvakauppoja ovat esimerkiksi Tampereella sijaitseva Viiden tähden leffadivari ja vaikkapa Jyväskylässä jo neljättä vuosikymmenettä toimiva Videodivari. Kulttuuritekoja!

Rakastan elokuvatallenteiden avaamista ja hypistelyä. Kenties siinä on lapsuudesta kumpuavaa tallennefetisismiä, kun Anttilan leluosastolla hengailu oli vaihtunut videohyllyjen edessä hypnotisoitumiseen ja krediitti- ja valmistusvuositietojen opetteluun. Suoratoistopalveluiden valikkoa selaillessa olo on kuin Levottomien (2000) Arilla, "kun mikään ei tunnu miltään". 

Kevään ja kesän 2020 Covid-19-eristäytyneisyyden keskellä tein enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Tämä nostalgisella pohjavireellä ladattu löytämisen riemu on jatkunut, ja ehkä jopa laajentunut monien elokuvakeräilijöiden YouTube-kanavien seuraamisen myötä.

Tänä päivänä elokuvakeräilijöitä hemmotellaankin komeilla deluxe-julkaisuilla, joiden jakelusta vastaavat ns. boutique blu-ray -firmat kuten Criterion Collection, Kino Lorber, Shout!/Scream Factory, Severin Films, Arrow, 88 Films, 101 Films, Powerhouse Films, Eureka, Second Sight ja Third Window Films. Edellä mainituista esimerkiksi Criterion Collection ja Arrow julkaisevat huolella toimitettuja restaurointeja muhkeine extroineen, joita läpikäydessä tuntuu välillä, että elämme blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyjen kautta elokuvakeräilijän kulta-aikaa. Isot studiot tuntuvat menettävän vuosi vuodelta kiinnostustaan kuvatallenteiden julkaisulle ja levittämiselle, mutta onneksi pienet elokuvalevittäjät lisensoivat studioiden restauroituja helmiä (ja sikoja!) filmifriikkien nähtäväksi, joiden lisämateriaaleissa taustoitetaan parhaimmillaan paitsi elokuvien tekoprosessia, myös niiden paikkaa elokuvahistoriassa tai laajemminkin kulttuurisessa kontekstissa. 

Joe Danten Ulvonnan (The Howling, 1981) 4K Ultra HD -julkaisussa riittää läpikäytävää. Huolellisen digirestauroinnin julkaisijana Studio Canal.

Kotimaisen elokuvan puolella julkaisut ovat käyneet vähiin ja niistä vastaa vanhemman suomalaisen elokuvan puolella kirjoittamattomalla yksinoikeudella VL Media. Arvostan piskuista kulttuurityötä, mutta valitettavasti DVD-julkaisujen tekninen taso on usein ala-arvoinen ja kansitaide surkea. Blu-ray-julkaisut vanhemman kotimaisen elokuvan puolelta voi ikävä kyllä laskea liki yhden käden sormin, mikä on sääli, koska esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön digitointituella on saatettu 4K-restauroituun teräväpiirtoformaattiin esimerkiksi elokuvataiteen akateemikoksi nostetun Pirjo Honkasalon elokuvia. Kansainvälisenä auteurina pidettävän Honkasalon keskeisimpiä 1980- ja 90-lukujen elokuvia kuten Tulipää (ohjattu yhdessä Pekka Lehdon kanssa, 1980) tai Atman (1996) ei ole koskaan julkaistu Suomessa edes DVD:llä, järeämmistä formaateista puhumattakaan. Että sellainen elokuvamaa tämä Suomi.

...mutta se mikä suomalaisen elokuvan restaurointien tallennejulkaisussa menetetään, korvautuu onneksi Elonetin mahdollistamana löytöretkeilynä. Elonetista löytyy tätä kirjoittaessa päälle 350 pitkää kotimaista elokuvaa ja lähes 3000 lyhytelokuvaa.

Vierailu Ylen Kulttuuriykkösessä ja ROLL FM:ssä

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä Spede Show'n osana tulee tänä syksynä kuluneeksi puoli vuosisataa. Juhlan kunniaksi toimittaja Ville Talola kutsui allekirjoittaneen ja tietokirjailija Tuomas Marjamäen Ylen Kulttuuriykköseen keskustelemaan hahmon historiasta ja kulttuurisesta kontekstista. Jääkaapin päältä kansakunnan kaapin päälle.

Jatkoimme Tuomas Marjamäen kanssa Spede- ja Uuno Turhapuro -aiheista keskustelua myös musiikkikärjellä ROLL FM -kanavalla ohjelmassa Uunoa ympäröi lyksi, musiikillinen katsaus Spede-tuotantoon. Keskustelimme mm. siitä, kuka oli Jürgen von Schnitzel? Minkälaisia vaikutteita Jaakko Salo otti sävellyksiinsä Spede-tuotannoissa? Tai miten Simo Salmisen Rotestilaulu syntyi?

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!