New Order: Technique (1989)
Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.
New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.
Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.
Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.
Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.
Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.
Otto Suuronen (julkaistu Desibeli.net -verkkolehden klassikkoartikkelina)
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
torstai 11. syyskuuta 2008
Hector: Eurooppa
Uusia tekstejä odotellessa täytyy julkaista uusintana jo julkaistuja verkkoartikkeleita. Ohessa Desibeli.net -verkkolehteen kirjoittamani musiikkiartikkeli henkilökohtaisesta klassikkoalbumista, Hectorin vuoden 1981 merkkiteoksesta Eurooppa, joka tuntuu tällä hetkellä olevan yhteiskuntakriittisellä sisällöltään ajankohtaisempi kuin kenties koskaan...
Hector: Eurooppa, 1981
Hector on ollut aina ja ikuisesti, tai siltä ainakin helposti tuntuu, sillä tuon suomenkielisen rockin kivijalan ura alkoi jo vuonna 1965 sodanvastaisella The Universal Soldier -käännöksellä Palkkasoturi. Itsellenikin Hectorin olemassaolo oli selvää jo alle kouluikäisenä, mutta miehen todellinen merkitys alkoi valjeta toden teolla vasta lukioikäisenä, kun lähinnä mustahuuliromanttista poppia kuuntelevan nuorukaisen mieleen lipuivat herkkää mystiikkaa, rakkautta tai kivuliasta maailman tuskaa tulvineet kappaleet kuten Olet lehdetön puu, Woyzeck, Tuulisina öinä sekä Olen nielaissut kuun. Oman yhteiskunnallisen ajattelun herättyä ja aseistakieltäytymisilmoituksen tehtyäni nousivat Hectorin albumit ja kappaleet aivan uudelle tasolle.
Yksi tällaisista voimakkaan yhteiskuntakriittisistä ja keskustelua herättäneistä albumeista on vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa. Hectorin levytysuralla Eurooppa asettuu vedenjakajalle, sitä edeltävä Linnut, linnut (1980) on epätasainen, harmillisen päämäärätön albumi, kun taas Euroopan jälkeen ilmestyneellä Hyvää yötä, Bambilla (1982) rock-muusikkomme sukelsi absurdin surrealistiseen suuntaan kokeilevalla albumilla, jota voi pitää välityönä ennen 1980-luvun lopun uutta nostetta.
Eurooppa -levyllä Hector nosti uutuuttaan huokuvat syntetisaattorisoundit keskeiselle sijalle sointimaailman muokkaamisessa. Jo varhaisella 1970-luvulla analogisyntetisaattorit olivat surisseet erityisesti Herra Mirandos ja Hectorock 1 -albumeilla, mutta Euroopalla harppaus kohti teknologista äänimaailmaa oli silti suuri. Kitarasyntetisoijaksi tuli T.T. Oksala, rumpusyntetisoijaksi Wando Suvanto ja muutoin enemmän tai vähemmän koskettimien parissa työskentelivät Jukka Hakoköngäs sekä todellinen pioneeri, Esa Kotilainen. Mieleenpainuvat kitarakuviot levylle taiteili jo Liisa Pien-levyltä muistettava Nono Söderberg. Äänimaailmaltaan kitararockin ja kasarisyntetisaattorien rohkea äpärälapsi voi kuulostaa nykypäivänä monien korvaan yllätyksellisen kolkolta.
Nimensä albumi sai ensimmäisenä syntyneen, kuusiminuuttisen nimikkobiisin mukaan, josta tuli nopeasti yksi Hectorin uran merkittävimpiä kappaleita. Ankarana ajan kuvana syntynyt mestariteos on pysynyt tärkeänä osana keikkasettiä aina viimeisimpiin kiertueisiin asti. Omaa ajatusmaailmaani järisyttäneellä tekstillä varustettu kappale on herkän humanistin hätähuuto, julistava katsahdus maailmantilaan. ”Ja uusi kevät / on yhä talvempi kevät! / Ja joka ikinen sydän / on yhä tyhjempi sydän / Ja joka ikinen käsi / yhä kovempi käsi”.
Edellisillä albumeilla paikoin hyvinkin henkilökohtaisilta vaikuttaneet sävyt ovat saaneet väistyä yhteisöllisten teemojen tieltä. Videorodeo peilaa oman aikansa mediatodellisuutta, uutisten ja joukkoviestinten säälimättömyyttä voimakkain George Orwell -vaikuttein. Vieraantunut tutkii ihmisen ja koneen suhdetta sekasortoisen paradoksaalisessa maailmassa. Omassa kotona ottaa satiirin kautta kantaa kylmän sodan tuntemuksiin ja saksalaisen Georg Buchnerin tekstistä syntynyt Woyzeck, puolalaisen sotilaan tarina, on ainutlaatuinen kappale Hectorin tuotannossa ollessaan näytelmän pohjalta kirjoitettu. Albumin päättää selvästi John Lennon-tyylisesti tulkittu, kaunis ja herkkä Uni 8?.
Eurooppa ei ole Hectorin uran hienoin levytys, sitä mandaattia pitäkööt itsellään Herra Mirandos (1973) sekä akustisesti ajattomana soiva Varjot ja lakanat (1988), mutta tinkimättömyydessään Eurooppa on varmastikin miehen uran yhtenäisin albumi ja sen voimakkaat sanoitukset tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Otto Suuronen
Hector: Eurooppa, 1981
Hector on ollut aina ja ikuisesti, tai siltä ainakin helposti tuntuu, sillä tuon suomenkielisen rockin kivijalan ura alkoi jo vuonna 1965 sodanvastaisella The Universal Soldier -käännöksellä Palkkasoturi. Itsellenikin Hectorin olemassaolo oli selvää jo alle kouluikäisenä, mutta miehen todellinen merkitys alkoi valjeta toden teolla vasta lukioikäisenä, kun lähinnä mustahuuliromanttista poppia kuuntelevan nuorukaisen mieleen lipuivat herkkää mystiikkaa, rakkautta tai kivuliasta maailman tuskaa tulvineet kappaleet kuten Olet lehdetön puu, Woyzeck, Tuulisina öinä sekä Olen nielaissut kuun. Oman yhteiskunnallisen ajattelun herättyä ja aseistakieltäytymisilmoituksen tehtyäni nousivat Hectorin albumit ja kappaleet aivan uudelle tasolle.
Yksi tällaisista voimakkaan yhteiskuntakriittisistä ja keskustelua herättäneistä albumeista on vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa. Hectorin levytysuralla Eurooppa asettuu vedenjakajalle, sitä edeltävä Linnut, linnut (1980) on epätasainen, harmillisen päämäärätön albumi, kun taas Euroopan jälkeen ilmestyneellä Hyvää yötä, Bambilla (1982) rock-muusikkomme sukelsi absurdin surrealistiseen suuntaan kokeilevalla albumilla, jota voi pitää välityönä ennen 1980-luvun lopun uutta nostetta.
Eurooppa -levyllä Hector nosti uutuuttaan huokuvat syntetisaattorisoundit keskeiselle sijalle sointimaailman muokkaamisessa. Jo varhaisella 1970-luvulla analogisyntetisaattorit olivat surisseet erityisesti Herra Mirandos ja Hectorock 1 -albumeilla, mutta Euroopalla harppaus kohti teknologista äänimaailmaa oli silti suuri. Kitarasyntetisoijaksi tuli T.T. Oksala, rumpusyntetisoijaksi Wando Suvanto ja muutoin enemmän tai vähemmän koskettimien parissa työskentelivät Jukka Hakoköngäs sekä todellinen pioneeri, Esa Kotilainen. Mieleenpainuvat kitarakuviot levylle taiteili jo Liisa Pien-levyltä muistettava Nono Söderberg. Äänimaailmaltaan kitararockin ja kasarisyntetisaattorien rohkea äpärälapsi voi kuulostaa nykypäivänä monien korvaan yllätyksellisen kolkolta.
Nimensä albumi sai ensimmäisenä syntyneen, kuusiminuuttisen nimikkobiisin mukaan, josta tuli nopeasti yksi Hectorin uran merkittävimpiä kappaleita. Ankarana ajan kuvana syntynyt mestariteos on pysynyt tärkeänä osana keikkasettiä aina viimeisimpiin kiertueisiin asti. Omaa ajatusmaailmaani järisyttäneellä tekstillä varustettu kappale on herkän humanistin hätähuuto, julistava katsahdus maailmantilaan. ”Ja uusi kevät / on yhä talvempi kevät! / Ja joka ikinen sydän / on yhä tyhjempi sydän / Ja joka ikinen käsi / yhä kovempi käsi”.
Edellisillä albumeilla paikoin hyvinkin henkilökohtaisilta vaikuttaneet sävyt ovat saaneet väistyä yhteisöllisten teemojen tieltä. Videorodeo peilaa oman aikansa mediatodellisuutta, uutisten ja joukkoviestinten säälimättömyyttä voimakkain George Orwell -vaikuttein. Vieraantunut tutkii ihmisen ja koneen suhdetta sekasortoisen paradoksaalisessa maailmassa. Omassa kotona ottaa satiirin kautta kantaa kylmän sodan tuntemuksiin ja saksalaisen Georg Buchnerin tekstistä syntynyt Woyzeck, puolalaisen sotilaan tarina, on ainutlaatuinen kappale Hectorin tuotannossa ollessaan näytelmän pohjalta kirjoitettu. Albumin päättää selvästi John Lennon-tyylisesti tulkittu, kaunis ja herkkä Uni 8?.
Eurooppa ei ole Hectorin uran hienoin levytys, sitä mandaattia pitäkööt itsellään Herra Mirandos (1973) sekä akustisesti ajattomana soiva Varjot ja lakanat (1988), mutta tinkimättömyydessään Eurooppa on varmastikin miehen uran yhtenäisin albumi ja sen voimakkaat sanoitukset tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Otto Suuronen
torstai 28. elokuuta 2008
Käsky
Aku Louhimiehen uusin elokuva Käsky (lue arvio) käsittelee kansalaissotaa tervetulleesta näkökulmasta. Ajoittaisista tyylirikoista huolimatta elokuva on vaikuttava kertomus rakkauden kaipuusta ja mieleen jäävä tutkimusmatka ihmismielen tummiin kerrostumiin.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Tim Burtonia elokuva-arkiston syksyssä
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) syksyn elokuvasarjojen joukossa on suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi miehen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Ohessa arkiston ohjelmavihkoon toimittamani artikkeli:
Tim Burton 50 vuotta
Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.
Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.
Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.
Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.
Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.
Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.
Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.
Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.
1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.
Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.
Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.
Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.
Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.
Otto Suuronen
Tim Burton 50 vuotta
Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.
Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.
Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.
Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.
Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.
Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.
Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.
Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.
Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.
1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.
Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.
Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.
Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.
Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.
Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.
Otto Suuronen
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Myrsky
Syksyn koittaessa kotimainen elokuva herää jälleen kesätauolta ja luvassa on liuta ensi-iltoja. Kaisa Rastimon uutukainen, Myrsky (lue arvio), avaa syksyn kelvollisella koko perheen elokuvalla.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
The Man Who Wasn't There
...ja 13.8./15.8. nähtävillä Orionissa:
The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There
Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min
Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.
Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.
Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.
Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.
– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta
The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There
Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min
Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.
Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.
Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.
Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.
– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta
tiistai 5. elokuuta 2008
The Ladykillers
Viimeisiä Coen-veljesten retrospektiivin elokuvia viedään. Orionissa nähtävillä 8.8. seuraavaa:
The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers
Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min
The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.
Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).
Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.
Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers
Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min
The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.
Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).
Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.
Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
lauantai 2. elokuuta 2008
Intolerable Cruelty
Coen-veljesten retrospektiivin viihteellisintä antia tarjolla Orionissa 5.8.
Intolerable Cruelty
Sietämätöntä julmuutta / Intolerable Cruelty
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures, Imagine Entertainment Productions, Alphaville Films, KL Line Productions. Tuotannonjohto: Sean Daniel, James Jacks. Tuottajat: Ethan Coen, Brian Grazer. Apulaistuottajat: John Cameron, Grant Heslow, James Whitaker. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen, Robert Ramsey, Matthew Stone. Alkuperäistarina: Robert Ramsey, Matthew Stone, John Romano. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Leslie McDonald. Lavastus: Tony Fanning (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Betsy Patterson (supervisor), Rhythm & Hues Studios. Erikoistehosteteknikot: John Chaldu, Joe Heffernan, Lee Alan McConnell. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Trish Almeida ja Kelvin Trahan (hiukset), Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: SIMON & GARFUNKEL: "The Boxer", "The Bridge Over Troubler Water", säv. Paul Simon. COLIN LINDEN: "April Come She Will", "Punky's Dilemme", säv. Paul Simon. ELVIS PRESLEY: "Suspicious Minds", säv. Mark James. MELISSA MANCHESTER: "Don't Cry Out Loud", säv. Peter Allen, Carole Bayer Sager. DANIEL MAY: "After Hours", säv. Daniel May. CHUCK MANGIONE: "Feels So Good", säv. Chuck Mangione. EDITH PIAF: "Non, Je Ne Regrette Rien", säv. Charles Dumont, Michel Vaucaire. TOM JONES: "If I Only Knew", säv. Joseph Mendelson, Benjamin Nitze. BIG BILL BROONZY: "The Glory of Love", säv. Billy Hill. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Ääni: Skip Lievsay, Sean Garnhart. Pääosissa: George Clooney (Miles Massey), Catherine Zeta-Jones (Marylin Rexroth), Geoffrey Rush (Donovan Donnelly), Cedric the Entertainer (Gus Petch), Edward Herrman (Rex Rexroth), Richard Jenkins (Freddy Bender), Billy Bob Thornton (Howard Doyle), Paul Adelstein (Wrigley), Julia Duffy (Sara Sorkin), Stacey Travis (Bonnie Donovan), Jackson Kyle (Ollie Olerud), Jonathan Hadary (Heinz), Irwin Keyes (Vinkuva Joe), Tom Aldredge (Herb Myerson), Royce D. Applegate (herra Gutman), John Bliss (herra MacKinnon). Helsingin ensiesitys: 24.10.2003, Tennispalatsi 2, Kinopalatsi 6, Maxim 1, Bristol – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2003 – Dvd-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107318 – K7 – 2775 m / 102 min
Sietämätöntä julmuutta on toimiva avioerokomedia ja satiiri naiiveista rakkauskäsityksistä. George Clooneyn karismaattisen velmusti esittämä Miles Massey on huippuluokan avioerojursti, joka eräänä päivänä törmää kauniiseen Marylin Rexrothiin (Catherine Zeta-Jones). Tämän julman kaunottaren tärkeimpiin askareisiin kuuluu hänen sukunimensä kasvattaminen loputtomien avioliittojen kautta. Samalla Marylin tulee kuin vahingossa käärineeksi sievoiset avioerorahat ylellisen elämänsä ylläpitoon. Pian nämä kaksi avioeroilla elantonsa ansaitsevaa kieroilijaa löytävät itsensä eri puolilta neuvottelupöytää ja kipinöitä alkaa sinkoilla.
Rikkaalla dialogilla varustettu Sietämätöntä julmuutta tavoittelee 1930- ja 40-lukujen screwball-komedian henkeä ja samalla se viiltää ironisen kuvan asiakkaitaan riistävistä avioerojuristeista, joille "rakkaus on kauppatavaraa". Naispääosassa nähtävä Catherina Zeta-Jones on asiaankuuluvasti tyylikkään etäinen ja eleetön.
Coenin veljesten tuotannossa Sietämätöntä julmuutta on kieltämättä kevyt, lähes marenkimainen, mutta itseironian taju ja tilannekomiikka ovat tallella. Veljeskaksikon tyylille uskollisesti mukana on myös arkilogiikan ylitse ampuvia jaksoja. Ökyrikkaiden omaisuusriitojen satiirisoinnin ohella Coenit osaavat maustaa tarinansa herkullisilla yksittäisillä ideoilla, tilanteilla ja absurdeilla henkilöhahmoilla, joista kannattaa mainita Cedric the Entertainerin mainio, arkaluonteisten tilanteiden videolle kuvaamiseen erikoistunut Gus Petch sekä Irwin Keyesin Vinkuva Joe, jonka suoritus elokuvan loppupuolella on todellinen mustan komedian äärimmäinen huippu. Elokuva todistaa tyylitietoisesti, että Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
Intolerable Cruelty
Sietämätöntä julmuutta / Intolerable Cruelty
Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures, Imagine Entertainment Productions, Alphaville Films, KL Line Productions. Tuotannonjohto: Sean Daniel, James Jacks. Tuottajat: Ethan Coen, Brian Grazer. Apulaistuottajat: John Cameron, Grant Heslow, James Whitaker. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen, Robert Ramsey, Matthew Stone. Alkuperäistarina: Robert Ramsey, Matthew Stone, John Romano. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Leslie McDonald. Lavastus: Tony Fanning (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Betsy Patterson (supervisor), Rhythm & Hues Studios. Erikoistehosteteknikot: John Chaldu, Joe Heffernan, Lee Alan McConnell. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Trish Almeida ja Kelvin Trahan (hiukset), Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: SIMON & GARFUNKEL: "The Boxer", "The Bridge Over Troubler Water", säv. Paul Simon. COLIN LINDEN: "April Come She Will", "Punky's Dilemme", säv. Paul Simon. ELVIS PRESLEY: "Suspicious Minds", säv. Mark James. MELISSA MANCHESTER: "Don't Cry Out Loud", säv. Peter Allen, Carole Bayer Sager. DANIEL MAY: "After Hours", säv. Daniel May. CHUCK MANGIONE: "Feels So Good", säv. Chuck Mangione. EDITH PIAF: "Non, Je Ne Regrette Rien", säv. Charles Dumont, Michel Vaucaire. TOM JONES: "If I Only Knew", säv. Joseph Mendelson, Benjamin Nitze. BIG BILL BROONZY: "The Glory of Love", säv. Billy Hill. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Ääni: Skip Lievsay, Sean Garnhart. Pääosissa: George Clooney (Miles Massey), Catherine Zeta-Jones (Marylin Rexroth), Geoffrey Rush (Donovan Donnelly), Cedric the Entertainer (Gus Petch), Edward Herrman (Rex Rexroth), Richard Jenkins (Freddy Bender), Billy Bob Thornton (Howard Doyle), Paul Adelstein (Wrigley), Julia Duffy (Sara Sorkin), Stacey Travis (Bonnie Donovan), Jackson Kyle (Ollie Olerud), Jonathan Hadary (Heinz), Irwin Keyes (Vinkuva Joe), Tom Aldredge (Herb Myerson), Royce D. Applegate (herra Gutman), John Bliss (herra MacKinnon). Helsingin ensiesitys: 24.10.2003, Tennispalatsi 2, Kinopalatsi 6, Maxim 1, Bristol – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2003 – Dvd-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107318 – K7 – 2775 m / 102 min
Sietämätöntä julmuutta on toimiva avioerokomedia ja satiiri naiiveista rakkauskäsityksistä. George Clooneyn karismaattisen velmusti esittämä Miles Massey on huippuluokan avioerojursti, joka eräänä päivänä törmää kauniiseen Marylin Rexrothiin (Catherine Zeta-Jones). Tämän julman kaunottaren tärkeimpiin askareisiin kuuluu hänen sukunimensä kasvattaminen loputtomien avioliittojen kautta. Samalla Marylin tulee kuin vahingossa käärineeksi sievoiset avioerorahat ylellisen elämänsä ylläpitoon. Pian nämä kaksi avioeroilla elantonsa ansaitsevaa kieroilijaa löytävät itsensä eri puolilta neuvottelupöytää ja kipinöitä alkaa sinkoilla.
Rikkaalla dialogilla varustettu Sietämätöntä julmuutta tavoittelee 1930- ja 40-lukujen screwball-komedian henkeä ja samalla se viiltää ironisen kuvan asiakkaitaan riistävistä avioerojuristeista, joille "rakkaus on kauppatavaraa". Naispääosassa nähtävä Catherina Zeta-Jones on asiaankuuluvasti tyylikkään etäinen ja eleetön.
Coenin veljesten tuotannossa Sietämätöntä julmuutta on kieltämättä kevyt, lähes marenkimainen, mutta itseironian taju ja tilannekomiikka ovat tallella. Veljeskaksikon tyylille uskollisesti mukana on myös arkilogiikan ylitse ampuvia jaksoja. Ökyrikkaiden omaisuusriitojen satiirisoinnin ohella Coenit osaavat maustaa tarinansa herkullisilla yksittäisillä ideoilla, tilanteilla ja absurdeilla henkilöhahmoilla, joista kannattaa mainita Cedric the Entertainerin mainio, arkaluonteisten tilanteiden videolle kuvaamiseen erikoistunut Gus Petch sekä Irwin Keyesin Vinkuva Joe, jonka suoritus elokuvan loppupuolella on todellinen mustan komedian äärimmäinen huippu. Elokuva todistaa tyylitietoisesti, että Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.
– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
Goottilaisen elokuvan kultakausi - seksin ja kuoleman symbioosi vuosina 1914-56
Goottilaisen elokuvan syntynä voidaan pitää 1900-luvun alkuvuosia, jolloin elokuvayhtiöt kiinnostuivat edellisen vuosisadan kauhuromanttisista kirjallisuuden klassikoista. Erityisesti Yhdysvalloissa alettiin etsiä jo heti vuosisadan alusta ideoita kauhuelokuviin goottilaisesta kaunokirjallisuudesta. Ensimmäisenä goottikauhuelokuva viritelmänä valmistui Yhdysvalloissa Kansakunnan synty –elokuvalla elokuvanhistoriaan nimensä ikuistanut D.W. Griffithin The Avenging Conscience (1914), joka pohjautui maailmankuullun Edgar Allan Poen novelliin Kielivä sydän. Griffithin elokuvan saamasta huomiosta huolimatta varhaisen goottilaiselokuvan juuret ovat kuitenkin Saksassa, joka ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan välillä tuli laajalti tunnetuksi ekspressiivisten kauhuteosten kotimaana.
Saksalainen kauhuelokuva otti tyyliinsä vaikutteita kuvataiteista, teatterista ja kirjallisuudesta, ja monet tuon ajan elokuvista nähdäänkin ekspressionistisen suunnan edustajina. Psykologinen ilmapiiri ja tiivis tunnelma nousivat realismia tärkeämmiksi osasiksi uutta saksalaista elokuvaa. Erityisen tärkeäksi varhaiseksi goottilaiselokuvaksi kehkeytyi Der Golem (1914), jonka vanhaan juutalaislegendaan pohjautuvassa tarinassa rabbi rakentaa muinaisen salatieteen avulla savesta ihmisolennon juutalaisyhteisön suojelijaksi.
Ekspressionistisen kauhuelokuvasuuntauksen merkittävin teos on kiistatta Robert Wienen vuonna 1919 ohjaama Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des doktor Caligari). Unenomaisen elokuvan tarina saa alkunsa Caligari-nimisestä hypnotisoijasta, joka esittelee markkinoilla Cesarea, jonka hän väittää näkevän tulevaisuuteen. Cesare ennustaa asiakkaan kuoleman, jonka jälkeen Caligari toteuttaa ennustuksen lähettämälle unissakävelijä Cesaren murhaamaan uhrin pimeän tultua.
Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva. Kauhukirjailija Ramsey Campbell pitääkin sitä ensimmäisenä elokuvana, jonka tarkoitus oli järkyttää ihmisiä. Ohjaaja F.W. Murnau halusi filmata Bram Stokerin Draculan, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut Murnauta, joka oli jo aiemmin tehnyt elokuvan Robert Louis Stevensonin kirjasta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde nimellä Der Januskopf. Hän teki Stokerin tarinaan vain muutamia muutoksia ja lopputulos muistuttaa suuresti alkuperäistarinaa. Vampyyri Draculasta tuli Nosferatu ja Kreivi Draculasta Kreivi Orlock. Pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.
Nosferatu oli Prana-Film GmbH -tuotantoyhtiön ensimmäinen ja viimeinen elokuva. Yhtiö ajautui vararikkoon, kun Bram Stokerin leski Florence Stoker haastoi Pranan oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Stoker voitti oikeudenkäynnin ja tuomioistuin määräsi Nosferatun kopiot tuhottavaksi. Lukuisia kopioita oli jo ehditty levittää maailmalle. Kokonaista kopiota alkuperäisestä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty ennen kuin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lopulta Nosferatusta on muodostunut yksi kauhuelokuvan suurimmista klassikoista.
Ekspressionistinen elokuva ajautui kuitenkin vaikeuksiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Monet lahjakkaimmista tekijöistä muuttivat Yhdysvaltoihin, missä yleisö arvosti realismia enemmän kuin tunnelmaa. Saksalaisen mykkäkauhun merkitys myöhemmälle elokuvalle, erityisesti kauhuelokuvalle, on kuitenkin ollut äärimmäinen. Samalla elokuvien henki elää yhä voimakkaana alakulttuureissa. Elokuvien heijastamisesta esimerkiksi goottiklubien ja –keikkojen taustalle on tullut suosittua.
Mykkäelokuvan ajan Hollywood ei löytänyt Kalifornian auringon alla yhtä varjoisia kuvia mitä saksalaiset, mutta näyttelijättäristä legendaarisena pidetään Theda Baraa, joka näytteli kaunista ja armotonta syöjätärtä elokuvissa Salome (1917) ja Cleopatra (1918). Bara käytti siviilissäkin purppuraista meikkiä korostaakseen kasvojensa kalpeutta ja vastaanotti kammiossaan vieraita suitsukkeensavussa käärmeitään silitellen. Muutamaa vuotta myöhemmin tuhatkasvoisena miehenä kuuluisuudesta nautti Lon Chaney, joka esiintyi onnistuneesti Notre Damen kellonsoittajan vuoden 1923 versiossa. Chaneyn ylistetyimpänä suorituksena pidetään kuitenkin vuonna 1925 valmistunutta Oopperan kummitusta. Roolia varten Chaney oli kehittänyt entistäkin tuskallisemman maskin. Mulkosilmät kemikaaleilla turvotettuina, lankojen avulla venytetyt sieraimet pullistuneina luurankomaiseen virneeseen Chaney muuttui Erikiksi, muotopuoleksi säveltäjäksi, joka vannoi kostoa maailmalle. Vaikka Chaneyn roolihahmot olivat hirviömäisen epämuodostuneita tai groteskeja, ne olivat silti pohjimmiltaan inhimillisiä. Chaney ei koskaan näytellyt yliluonnollisia hahmoja, ja hänen suosituimmat elokuvansa olivat pikemminkin melodraamoja, joissa oli mukana goottilaisia sävyjä.
Universal Pictures osti oikeudet Bram Stokerin Draculan suosittuun teatteriversioon jo vuonna 1927. Teatteriesityksen pääosassa esiintyi unkarilainen siirtolainen nimeltään Bela Lugosi, joka vihreässä meikissään ja oopperaviitassaan oli tehnyt vaikutuksen teatteriyleisöön. Universal –tuotantoyhtiön pomot suhtautuivat kuitenkin kielteisesti Lugosin näyttelijäntaitoihin ja erityisesti hänen erikoislaatuiseen aksenttiinsa. Vuonna 1931 valmistunut Dracula –filmatisointi osoitti tuotantoyhtiön epäilykset vääräksi, sillä nimenomaan Lugosin persoonallinen ja mystinen karisma nosti elokuvasta maailmanlaajuisen menestyksen ja teki nimiosanäyttelijästään tähden. Lugosin puhetyyli osoittautui erityisen onnistuneeksi ja unkarilaisesta korostuksesta tulikin kliseeksi kasvanut virallinen vampyyrinmurre. Kreivi Draculan herättämät pelonväristykset olivat sen verran yksiselitteisiä, että Universal tajusi luoneensa täysin uudenlaisen elokuvatyypin. Goottilainen elokuva oli saapunut Yhdysvaltoihin ja Draculan vanavedessä syntyneitä elokuvia alettiin kutsua uudella nimellä, horror movie, oli syntynyt.
Universal päätti nopeasti filmata myös Mary Shelleyn goottilaisromaanin Frankenstein, jonka pääosaan rekrytoitiin englantilaisemigrantti Boris Karloff ja ohjaajaksi James Whale. Klassikko oli luotu ja Universalilla oli jo toinen menestyshahmo tallissaan. Lugosin ja Karloffin nimet kirjoitettiin ensin yhtä isolla, mutta helpomman luonteensa ansiosta Karloff jätti pian kilpailijan varjoonsa ja Lugosin alamäki alkoi. Ohjaaja Whale pyydettiin goottilaiselle mestariteokselle jatko-osa, ja näin ollen syntyi Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, 1935). Sitä pidetään avoimesti edeltäjäänsä parempana sekä taiteellisesti että kaupallisesti.
Draculan ohjannut Tod Browning jatkoi uraansa Freaks –elokuvalla, josta tuli oman aikansa sensuurinkynsiin joutunut teos. Kolmekymmentä vuotta pannassa pidettyä elokuvaa pidetään nykyään yleisesti mestariteoksena. Draculan ja Nosferatun kuvannut Karl Freund hyppäsi ohjaajaksi jylhän goottilaiseen kauhuelokuvaan Muumio (The Mummy, 1932), joka on saanut myöhemmin lukuisia uusintafilmatisointeja ja aihevariaatioita. Karloff esittää elokuvassa muinaista egyptiläistä, jonka rakkaus saa palaamaan haudan takaa. 1930-luvun alussa syntyi myös lukuisia Poe-filmatisointeja kuten Bela Lugosin tähdittämä Morgue-kadun murhat (Murders in the Rue Morgue, 1932) sekä saksalaisen Edgar G. Ulmerin ohjaama kulttiklassikko Musta kissa (The Black Cat, 1934).
Vuonna 1941 Universal toi elokuvateattereihin Wolf Manin, josta tuli suurmenestys. Lon Chaney Juniorin tähdittämänä elokuva esitteli yhtiön klassisen hirviökatraan viimeisen jäsenen, ja samalla se toimi loppusoittona goottilaiselokuvan kulta-ajalle.
Yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui 1940-luvun aikana sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja tulokseksi syntyi vain liuta elokuvien jatko-osia, joissa seuraaja osoittautui lähes poikkeuksetta edeltäjäänsä mielikuvituksettomammaksi ja heikommaksi teokseksi. Muutamia tunnelmallisia kulttielokuvia 40-luvullakin kuitenkin tehtiin kuten Val Lewtonin Kissaihmiset (The Cat People, 1942), jossa tyttö uskoo keskiaikaisen sukukirouksen takia muuttuvansa isoksi kissaksi kiihottuessaan seksuaalisesti sekä saman ohjaajan I Walked with A Zombie (1943).
Kun 1950-luvulla elokuvahirviöt alkoivat väistyä science fiction –henkisten olioiden ja mutaatioiden tieltä, pyrki Universal vielä kolkuttelemaan goottilaista miljöötä kolmiulotteisena kuvatulla elokuvalla Mustan laguunin hirviö (The Creature from the Black Lagoon, 1954). Kolmiulotteisuutta hyödynnettiin myös André de Tothin Vahakabinetissa (House of Wax, 1953).
1950-luvun loppuun tultaessa valtaosa Universalin alkuperäisistä hirviöistä oli häpäisty drive in –teattereita varten tuotetuissa teinipelotteluissa ja television läpimurto oli muuttanut elokuvateollisuuden rakenteita pysyvästi. Goottilaisen elokuvan kulta-ajan voidaan lopullisesti päättyneen romanialaisvampyyri Bela Lugosin kuolemaan vuonna 1956. Kauhuelokuvan ensimmäinen suuri tähti laskettiin viimeiselle matkalle Draculan asussa, ja vaikutti selvältä, että koko lajityyppi teki hänelle pian seuraa.
Mm. seuraavien lähteiden pohjalta:
Baddeley, G. 2006. Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Helsinki: Like.
Hänninen, H. & Latvanen, M. 1996. Verikekkerit – kauhun käsikirja. Helsinki: Otava.
Saksalainen kauhuelokuva otti tyyliinsä vaikutteita kuvataiteista, teatterista ja kirjallisuudesta, ja monet tuon ajan elokuvista nähdäänkin ekspressionistisen suunnan edustajina. Psykologinen ilmapiiri ja tiivis tunnelma nousivat realismia tärkeämmiksi osasiksi uutta saksalaista elokuvaa. Erityisen tärkeäksi varhaiseksi goottilaiselokuvaksi kehkeytyi Der Golem (1914), jonka vanhaan juutalaislegendaan pohjautuvassa tarinassa rabbi rakentaa muinaisen salatieteen avulla savesta ihmisolennon juutalaisyhteisön suojelijaksi.
Ekspressionistisen kauhuelokuvasuuntauksen merkittävin teos on kiistatta Robert Wienen vuonna 1919 ohjaama Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des doktor Caligari). Unenomaisen elokuvan tarina saa alkunsa Caligari-nimisestä hypnotisoijasta, joka esittelee markkinoilla Cesarea, jonka hän väittää näkevän tulevaisuuteen. Cesare ennustaa asiakkaan kuoleman, jonka jälkeen Caligari toteuttaa ennustuksen lähettämälle unissakävelijä Cesaren murhaamaan uhrin pimeän tultua.
Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva. Kauhukirjailija Ramsey Campbell pitääkin sitä ensimmäisenä elokuvana, jonka tarkoitus oli järkyttää ihmisiä. Ohjaaja F.W. Murnau halusi filmata Bram Stokerin Draculan, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut Murnauta, joka oli jo aiemmin tehnyt elokuvan Robert Louis Stevensonin kirjasta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde nimellä Der Januskopf. Hän teki Stokerin tarinaan vain muutamia muutoksia ja lopputulos muistuttaa suuresti alkuperäistarinaa. Vampyyri Draculasta tuli Nosferatu ja Kreivi Draculasta Kreivi Orlock. Pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.
Nosferatu oli Prana-Film GmbH -tuotantoyhtiön ensimmäinen ja viimeinen elokuva. Yhtiö ajautui vararikkoon, kun Bram Stokerin leski Florence Stoker haastoi Pranan oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Stoker voitti oikeudenkäynnin ja tuomioistuin määräsi Nosferatun kopiot tuhottavaksi. Lukuisia kopioita oli jo ehditty levittää maailmalle. Kokonaista kopiota alkuperäisestä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty ennen kuin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lopulta Nosferatusta on muodostunut yksi kauhuelokuvan suurimmista klassikoista.
Ekspressionistinen elokuva ajautui kuitenkin vaikeuksiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Monet lahjakkaimmista tekijöistä muuttivat Yhdysvaltoihin, missä yleisö arvosti realismia enemmän kuin tunnelmaa. Saksalaisen mykkäkauhun merkitys myöhemmälle elokuvalle, erityisesti kauhuelokuvalle, on kuitenkin ollut äärimmäinen. Samalla elokuvien henki elää yhä voimakkaana alakulttuureissa. Elokuvien heijastamisesta esimerkiksi goottiklubien ja –keikkojen taustalle on tullut suosittua.
Mykkäelokuvan ajan Hollywood ei löytänyt Kalifornian auringon alla yhtä varjoisia kuvia mitä saksalaiset, mutta näyttelijättäristä legendaarisena pidetään Theda Baraa, joka näytteli kaunista ja armotonta syöjätärtä elokuvissa Salome (1917) ja Cleopatra (1918). Bara käytti siviilissäkin purppuraista meikkiä korostaakseen kasvojensa kalpeutta ja vastaanotti kammiossaan vieraita suitsukkeensavussa käärmeitään silitellen. Muutamaa vuotta myöhemmin tuhatkasvoisena miehenä kuuluisuudesta nautti Lon Chaney, joka esiintyi onnistuneesti Notre Damen kellonsoittajan vuoden 1923 versiossa. Chaneyn ylistetyimpänä suorituksena pidetään kuitenkin vuonna 1925 valmistunutta Oopperan kummitusta. Roolia varten Chaney oli kehittänyt entistäkin tuskallisemman maskin. Mulkosilmät kemikaaleilla turvotettuina, lankojen avulla venytetyt sieraimet pullistuneina luurankomaiseen virneeseen Chaney muuttui Erikiksi, muotopuoleksi säveltäjäksi, joka vannoi kostoa maailmalle. Vaikka Chaneyn roolihahmot olivat hirviömäisen epämuodostuneita tai groteskeja, ne olivat silti pohjimmiltaan inhimillisiä. Chaney ei koskaan näytellyt yliluonnollisia hahmoja, ja hänen suosituimmat elokuvansa olivat pikemminkin melodraamoja, joissa oli mukana goottilaisia sävyjä.
Universal Pictures osti oikeudet Bram Stokerin Draculan suosittuun teatteriversioon jo vuonna 1927. Teatteriesityksen pääosassa esiintyi unkarilainen siirtolainen nimeltään Bela Lugosi, joka vihreässä meikissään ja oopperaviitassaan oli tehnyt vaikutuksen teatteriyleisöön. Universal –tuotantoyhtiön pomot suhtautuivat kuitenkin kielteisesti Lugosin näyttelijäntaitoihin ja erityisesti hänen erikoislaatuiseen aksenttiinsa. Vuonna 1931 valmistunut Dracula –filmatisointi osoitti tuotantoyhtiön epäilykset vääräksi, sillä nimenomaan Lugosin persoonallinen ja mystinen karisma nosti elokuvasta maailmanlaajuisen menestyksen ja teki nimiosanäyttelijästään tähden. Lugosin puhetyyli osoittautui erityisen onnistuneeksi ja unkarilaisesta korostuksesta tulikin kliseeksi kasvanut virallinen vampyyrinmurre. Kreivi Draculan herättämät pelonväristykset olivat sen verran yksiselitteisiä, että Universal tajusi luoneensa täysin uudenlaisen elokuvatyypin. Goottilainen elokuva oli saapunut Yhdysvaltoihin ja Draculan vanavedessä syntyneitä elokuvia alettiin kutsua uudella nimellä, horror movie, oli syntynyt.
Universal päätti nopeasti filmata myös Mary Shelleyn goottilaisromaanin Frankenstein, jonka pääosaan rekrytoitiin englantilaisemigrantti Boris Karloff ja ohjaajaksi James Whale. Klassikko oli luotu ja Universalilla oli jo toinen menestyshahmo tallissaan. Lugosin ja Karloffin nimet kirjoitettiin ensin yhtä isolla, mutta helpomman luonteensa ansiosta Karloff jätti pian kilpailijan varjoonsa ja Lugosin alamäki alkoi. Ohjaaja Whale pyydettiin goottilaiselle mestariteokselle jatko-osa, ja näin ollen syntyi Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, 1935). Sitä pidetään avoimesti edeltäjäänsä parempana sekä taiteellisesti että kaupallisesti.
Draculan ohjannut Tod Browning jatkoi uraansa Freaks –elokuvalla, josta tuli oman aikansa sensuurinkynsiin joutunut teos. Kolmekymmentä vuotta pannassa pidettyä elokuvaa pidetään nykyään yleisesti mestariteoksena. Draculan ja Nosferatun kuvannut Karl Freund hyppäsi ohjaajaksi jylhän goottilaiseen kauhuelokuvaan Muumio (The Mummy, 1932), joka on saanut myöhemmin lukuisia uusintafilmatisointeja ja aihevariaatioita. Karloff esittää elokuvassa muinaista egyptiläistä, jonka rakkaus saa palaamaan haudan takaa. 1930-luvun alussa syntyi myös lukuisia Poe-filmatisointeja kuten Bela Lugosin tähdittämä Morgue-kadun murhat (Murders in the Rue Morgue, 1932) sekä saksalaisen Edgar G. Ulmerin ohjaama kulttiklassikko Musta kissa (The Black Cat, 1934).
Vuonna 1941 Universal toi elokuvateattereihin Wolf Manin, josta tuli suurmenestys. Lon Chaney Juniorin tähdittämänä elokuva esitteli yhtiön klassisen hirviökatraan viimeisen jäsenen, ja samalla se toimi loppusoittona goottilaiselokuvan kulta-ajalle.
Yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui 1940-luvun aikana sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja tulokseksi syntyi vain liuta elokuvien jatko-osia, joissa seuraaja osoittautui lähes poikkeuksetta edeltäjäänsä mielikuvituksettomammaksi ja heikommaksi teokseksi. Muutamia tunnelmallisia kulttielokuvia 40-luvullakin kuitenkin tehtiin kuten Val Lewtonin Kissaihmiset (The Cat People, 1942), jossa tyttö uskoo keskiaikaisen sukukirouksen takia muuttuvansa isoksi kissaksi kiihottuessaan seksuaalisesti sekä saman ohjaajan I Walked with A Zombie (1943).
Kun 1950-luvulla elokuvahirviöt alkoivat väistyä science fiction –henkisten olioiden ja mutaatioiden tieltä, pyrki Universal vielä kolkuttelemaan goottilaista miljöötä kolmiulotteisena kuvatulla elokuvalla Mustan laguunin hirviö (The Creature from the Black Lagoon, 1954). Kolmiulotteisuutta hyödynnettiin myös André de Tothin Vahakabinetissa (House of Wax, 1953).
1950-luvun loppuun tultaessa valtaosa Universalin alkuperäisistä hirviöistä oli häpäisty drive in –teattereita varten tuotetuissa teinipelotteluissa ja television läpimurto oli muuttanut elokuvateollisuuden rakenteita pysyvästi. Goottilaisen elokuvan kulta-ajan voidaan lopullisesti päättyneen romanialaisvampyyri Bela Lugosin kuolemaan vuonna 1956. Kauhuelokuvan ensimmäinen suuri tähti laskettiin viimeiselle matkalle Draculan asussa, ja vaikutti selvältä, että koko lajityyppi teki hänelle pian seuraa.
Mm. seuraavien lähteiden pohjalta:
Baddeley, G. 2006. Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Helsinki: Like.
Hänninen, H. & Latvanen, M. 1996. Verikekkerit – kauhun käsikirja. Helsinki: Otava.
lauantai 26. heinäkuuta 2008
Russ Meyer - meijerimaijeri
Yhdysvaltalainen Russ Meyer on seksploitaatioelokuvien ohjaajista kiistatta tunnetuin kulttinimi kaikkialla maailmassa. Miehen ohjaajanura alkoi toisen maailmansodan aikana, jolloin Meyer työsti uutis- ja dokumenttilyhytelokuvia televisioyhtiöille. Ennen sota-aikaa hän oli oppinut kiihkeän leikkausrytmin ja valloittavan energisen kamerankäytön useissa tekemissään amatöörilyhytelokuvissa. Sodan jälkeen Meyer siirtyi Playboy-lehden palvelukseen valokuvaajaksi ja toimi elokuva-alan tuotannoissa apumiehenä. 1950-luvun lopulla ideoitu, totaalisesti markan budjetilla syntynyt seksihupailu The Immoral Mr. Teas (1959) oli debyyttiohjaus, jonka tuotannosta hän sai sen verran rahaa, että pystyi jatkamaan uraansa. Debyyttielokuva esitteli jo Meyerin tyypillisen tarinakaaren, isorintaiset naiset ja osin rivo ja hurtti huumori loivat seksploitaatioelokuvalle tyypilliset lähtökohdat. Elokuvan juonessa herra Teas käy psykiatrin puheilla ja alkaa tämän jälkeen näkemään kaikki naispuoliset henkilöt Eevan asusteessa. Tyypillistä on tietysti se, että herra Teasin matkalle ei satu rumia tai alle D-kuppikoon omaavia naisia.
Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.
Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.
Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.
Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!
Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.
Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.
Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.
Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!
Tilaa:
Kommentit (Atom)