Brittiläisen goottirockin ja postpunkin kalmantuoksuiset iki-ikonit julkaisivat uuden albumin 25 vuoden tauon jälkeen viime kuussa. Kyse on tietysti Bauhausin Go Away White (lue arvio) -albumista, joka on ilahduttavan verevä ja hypnoottinen pitkäsoitto.
Undead undead undead.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Anydoll: Everything Else?
Jyväskyläläinen Anydoll on kosketinmelodioilla ja taustalauluilla sävytettyä rokkia soittava yhtye, jonka Everything Else? -ep (lue arvio) on nyt saatavilla, ja kriitikon terävissä kynsissä.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Väkevää ja vavisuttavaa kauhua
Shokeeraava [Rec] (lue arvio) on nuoren espanjalaiskaksikon, Jaume Balagueron ja Paco Plazan taidonnäyte kauhuelokuvan saralla.
Muita alkuvuoden elokuva-arvioita löydät ao. linkeistä:
Punk - tauti joka ei tapa (ohjaus: Jouko Aaltonen)
Risto Räppääjä (ohjaus: Mari Rantasila)
Dark Floors - The Lordi Motion Picture (ohjaus: Pete Riski)
Kolmistaan (ohjaus: Peter Lindholm)
Muita alkuvuoden elokuva-arvioita löydät ao. linkeistä:
Punk - tauti joka ei tapa (ohjaus: Jouko Aaltonen)
Risto Räppääjä (ohjaus: Mari Rantasila)
Dark Floors - The Lordi Motion Picture (ohjaus: Pete Riski)
Kolmistaan (ohjaus: Peter Lindholm)
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Kauhun riivaamat
Orionissa nähdään ensi kesänä Kauhun kabinetti -elokuvasarja, jonka pääpaino on tunnetuissa kauhuelokuvan merkkiteoksissa Tohtori Caligarin kabinetista (1919) aina Jonathan Demmen Oscar-palkittuun Uhrilampaat -elokuvaan (1991) saakka. Sarjassa nähdään myös Sam Raimin Evil Dead (1983), josta kirjoitin ao. esitteen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käyttöön. Itse elokuva on nähtävillä Helsingissä keskellä kuuminta kesää 10.7. ja 20.7.2008.
The Evil Dead
rinnakkaisnimet:
Evil Dead / Evil Dead / Evil Dead - kauhun riivaamat (tv) / Kauhun riivaamat (videolevitys)
Yhdysvallat 1981. Tuotantoyhtiö: Renaissance Pictures. Tuotannonjohto: Bruce Campbell, Sam Raimi, Robert G. Tabert. Tuottaja: Robert G. Tabert, Irvin Shapiro. Apulaistuottaja: Gary Holt. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sam Raimi. Kuvaus: Tim Philo. Erikoistehosteet: Bart Pierce, Sam Raimi. Lavastus: Steve Frankel. Ehostus: Tom Sullivan. Musiikki: Joseph LoDuca. Leikkaus: Edna Ruth Paul. Apulaisleikkaus: Joel Coen. Ääni: Josh Becker, Dolores Elliott. Äänitys kuvauspaikalla: John Mason. Johtava äänileikkaaja: Joseph R. Masefield. Dialogileikkaus: Lou Kleinman. Äänimiksaus: Mel Zelniker. Pääosissa: Bruce Campbell (Ashley "Ash" J. Williams), Ellen Sandweiss (Cheryl), Hal Delrich (Scott), Betsy Baker (Linda), Sarah York (Shelly), Bob Dorian (ääni nauhalla), Sam Raimi (liftaava kalastaja / pahan voimien ääni), Phil Gillis, Dorothy Tapert, Cheryl Guttridge, Barbara Carey, David Horton, Wendall Thomas (avustajia). Helsingin ensiesitys: 25.7.2003, Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – videolevitys: Magnum Video, Videomestarit (vuoden 1990 videojulkaisua leikattiin Valtion elokuvatarkastamon toimesta 11'50") – DVD-levitys: Future Film Oy – televisioesityksiä: 13.1.2006 Subtv, 17.8.2006 MTV3 – VET 106455 – K18 – 2360 m / 86 min
Elokuva tunnetaan epävirallisesti myös nimillä: Evil Dead: The Book of The Dead, Sam Raimi's Evil Dead sekä The Evil Dead: The Ultimate Experience in Grueling Terror.
Jatko-osat: Evil Dead II (Evil Dead II: Dead by Dawn, 1987), Pimeyden armeija (Army of Darkness, 1993).
Sam Raimin ohjaama ja käsikirjoittama Evil Dead on kiistatta yksi kaikkien aikojen kulttielokuvista. Sen maine on Suomessakin merkittävä, eikä vähiten siksi, että ilmestyessään se joutui vuosiksi sensuurin kynsiin ja ilmestyi lopulta videotorsona nimellä Kauhun riivaamat. Elokuva pääsi leikkaamattomana ja uudelleen ristittynä teatterilevitykseen vasta uuden lain myötä vuonna 2003.
Opiskellessaan Michiganin yliopistossa Raimi alkoi kiinnostua elokuvien tekemisestä ja ohjasi opiskeluajan huonetovereidensa kanssa lyhytelokuvan, Within the Woods (1978), joka on eräänlainen esiosa Evil Deadille. Itse elokuvan tarina on yksinkertaisen pelkistetty. Viisi nuorta matkaa maaseudun korvessa sijaitsevalle mökille ja jo menomatkalla heillä on ongelmia auton ja paikallisten punaniskojen kanssa. Päästyään perille he asettuvat aloilleen ja tutkivat taloa. Viisikko löytää talon kellarista joukon erilaisia tavaroita: haulikon, vanhan kirjan ja kasettinauhurin. Nuoret kuuntelevat nauhurista löytyvän nauhan ja lukevat ihmisnahalla päällystettyä pahaenteistä kuolleiden kirjaa. Pian he joutuvat heitä ympäröivän metsän demonien ahdistamiksi.
Kuten useat yhdysvaltalaiset 1960- ja 70-lukujen maineikkaimmat kauhuelokuvat, George A. Romeron Night of the Living Dead (1968), Tobe Hooperin The Texas Chainsaw Massacre (1974) sekä John Carpenterin Halloween (1979), myös Sam Raimin Evil Dead valmistui kengännauhabudjetilla. Valtaosa minimalistisesta budjetista kului mielikuvitusrikkaisiin erikoistehosteisiin ja rajuun maskeeraukseen. Elokuvan vahva, painostavuudessaan ikimuistoinen tunnelma, on sen suurin vahvuus. Tim Philon luova kameratyöskentely ja Edna Ruth Paulin väkevä leikkaus ovat kokonaisuuden olennaisimpia osasia. Poikkeuksellisen kekseliäs kameran käyttö sai erityisesti kauhuelokuvan piirissä mittavan joukon jäljittelijöitä. Muistettavimpana visuaalisena tehokeinona elokuva esitteli erittäin matalalta kulmasta kuvatun otoksen, leikkisästi "Sam-Ram-a-Camiksi" nimetyn tyylin, joka loi katsojalle kuvallisen illuusion siitä, että hän katsoo uhriaan pahan voiman silmien kautta.
Evil Dead on myös viittausten ja lainausten aarreaitta, kuriositeettina mainittakoon muun muassa Raimin ja ohjaaja Wes Cravenin keskenäinen kilpailu, jonka tuloksena Cravenin ohjaaman The Hills Have Eyes -elokuvan juliste löytyy mökin kellarista ja repeytyy kahtia.
Raimi jatkoi aiheen parissa vielä kahden jatko-osan verran, joista Evil Dead II (1987) on humoristinen, suuremman budjetin uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä ja kolmasosa Army of Darkness (1993) taas yliampuvalla komiikalla höystetty fantasia-seikkailu.
– Otto Suuronen
The Evil Dead
rinnakkaisnimet:
Evil Dead / Evil Dead / Evil Dead - kauhun riivaamat (tv) / Kauhun riivaamat (videolevitys)
Yhdysvallat 1981. Tuotantoyhtiö: Renaissance Pictures. Tuotannonjohto: Bruce Campbell, Sam Raimi, Robert G. Tabert. Tuottaja: Robert G. Tabert, Irvin Shapiro. Apulaistuottaja: Gary Holt. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sam Raimi. Kuvaus: Tim Philo. Erikoistehosteet: Bart Pierce, Sam Raimi. Lavastus: Steve Frankel. Ehostus: Tom Sullivan. Musiikki: Joseph LoDuca. Leikkaus: Edna Ruth Paul. Apulaisleikkaus: Joel Coen. Ääni: Josh Becker, Dolores Elliott. Äänitys kuvauspaikalla: John Mason. Johtava äänileikkaaja: Joseph R. Masefield. Dialogileikkaus: Lou Kleinman. Äänimiksaus: Mel Zelniker. Pääosissa: Bruce Campbell (Ashley "Ash" J. Williams), Ellen Sandweiss (Cheryl), Hal Delrich (Scott), Betsy Baker (Linda), Sarah York (Shelly), Bob Dorian (ääni nauhalla), Sam Raimi (liftaava kalastaja / pahan voimien ääni), Phil Gillis, Dorothy Tapert, Cheryl Guttridge, Barbara Carey, David Horton, Wendall Thomas (avustajia). Helsingin ensiesitys: 25.7.2003, Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – videolevitys: Magnum Video, Videomestarit (vuoden 1990 videojulkaisua leikattiin Valtion elokuvatarkastamon toimesta 11'50") – DVD-levitys: Future Film Oy – televisioesityksiä: 13.1.2006 Subtv, 17.8.2006 MTV3 – VET 106455 – K18 – 2360 m / 86 min
Elokuva tunnetaan epävirallisesti myös nimillä: Evil Dead: The Book of The Dead, Sam Raimi's Evil Dead sekä The Evil Dead: The Ultimate Experience in Grueling Terror.
Jatko-osat: Evil Dead II (Evil Dead II: Dead by Dawn, 1987), Pimeyden armeija (Army of Darkness, 1993).
Sam Raimin ohjaama ja käsikirjoittama Evil Dead on kiistatta yksi kaikkien aikojen kulttielokuvista. Sen maine on Suomessakin merkittävä, eikä vähiten siksi, että ilmestyessään se joutui vuosiksi sensuurin kynsiin ja ilmestyi lopulta videotorsona nimellä Kauhun riivaamat. Elokuva pääsi leikkaamattomana ja uudelleen ristittynä teatterilevitykseen vasta uuden lain myötä vuonna 2003.
Opiskellessaan Michiganin yliopistossa Raimi alkoi kiinnostua elokuvien tekemisestä ja ohjasi opiskeluajan huonetovereidensa kanssa lyhytelokuvan, Within the Woods (1978), joka on eräänlainen esiosa Evil Deadille. Itse elokuvan tarina on yksinkertaisen pelkistetty. Viisi nuorta matkaa maaseudun korvessa sijaitsevalle mökille ja jo menomatkalla heillä on ongelmia auton ja paikallisten punaniskojen kanssa. Päästyään perille he asettuvat aloilleen ja tutkivat taloa. Viisikko löytää talon kellarista joukon erilaisia tavaroita: haulikon, vanhan kirjan ja kasettinauhurin. Nuoret kuuntelevat nauhurista löytyvän nauhan ja lukevat ihmisnahalla päällystettyä pahaenteistä kuolleiden kirjaa. Pian he joutuvat heitä ympäröivän metsän demonien ahdistamiksi.
Kuten useat yhdysvaltalaiset 1960- ja 70-lukujen maineikkaimmat kauhuelokuvat, George A. Romeron Night of the Living Dead (1968), Tobe Hooperin The Texas Chainsaw Massacre (1974) sekä John Carpenterin Halloween (1979), myös Sam Raimin Evil Dead valmistui kengännauhabudjetilla. Valtaosa minimalistisesta budjetista kului mielikuvitusrikkaisiin erikoistehosteisiin ja rajuun maskeeraukseen. Elokuvan vahva, painostavuudessaan ikimuistoinen tunnelma, on sen suurin vahvuus. Tim Philon luova kameratyöskentely ja Edna Ruth Paulin väkevä leikkaus ovat kokonaisuuden olennaisimpia osasia. Poikkeuksellisen kekseliäs kameran käyttö sai erityisesti kauhuelokuvan piirissä mittavan joukon jäljittelijöitä. Muistettavimpana visuaalisena tehokeinona elokuva esitteli erittäin matalalta kulmasta kuvatun otoksen, leikkisästi "Sam-Ram-a-Camiksi" nimetyn tyylin, joka loi katsojalle kuvallisen illuusion siitä, että hän katsoo uhriaan pahan voiman silmien kautta.
Evil Dead on myös viittausten ja lainausten aarreaitta, kuriositeettina mainittakoon muun muassa Raimin ja ohjaaja Wes Cravenin keskenäinen kilpailu, jonka tuloksena Cravenin ohjaaman The Hills Have Eyes -elokuvan juliste löytyy mökin kellarista ja repeytyy kahtia.
Raimi jatkoi aiheen parissa vielä kahden jatko-osan verran, joista Evil Dead II (1987) on humoristinen, suuremman budjetin uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä ja kolmasosa Army of Darkness (1993) taas yliampuvalla komiikalla höystetty fantasia-seikkailu.
– Otto Suuronen
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
Marcus Granfors: Heartbeat
Vaasalaisen The Bullets -yhtyeen keulahahmonakin tutuksi tullut Frankie Magnum alias Marcus Granfors on julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa Heartbeat (lue arvio), joka tarjoaa monisävyisen ja persoonallisen äänen omaavan laulaja/lauluntekijän avoimen rehellistä ja itsetutkiskelevaa pop/rockia.
Muita alkuvuoden levyarvioita löydät ao. linkeistä:Joose Keskitalo: Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo
I Was A Teenage Satan Worshipper: The Lemonade Ocean
Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja
New Order: Technique (Desibeli.net / klassikko)
Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta
Superjaded: Yet Another Farewell (single)
Bernardo Bertolucci
Italialaisen elokuvan mestariohjaaja Bernardo Bertolucci (s. 1940) aloitti uransa elokuvataiteen parissa Pier Paolo Pasolinin assistenttina. 1960-luvun italialaisen elokuvan ihmelapsena pidetty ja jo 22-vuotiaana esikoiselokuvansa Viikatemies (1962) ohjannut Bertolucci on viime vuosikymmeninä työskennellyt lähinnä kansainvälisissä tuotannoissa. Elokuvan muotoa korostavan Bertoluccin keskeisiä teemoja ovat olleet poliittisuus, seksuaalisuuden käsittely ja seksuaaliset patoutumat sekä henkisyys ja itsetutkiskelu.
Taiteellisen uransa Bertolucci aloitti sanataiteen, runouden parista, jonka vaikutus heijastuukin ohjaajan tuotannossa. Pasolinin alkuperäisaiheeseen pohjautuva, läpimurtoelokuva Ennen vallankumousta (1964) on 1960-luvun italialaisen elokuvan perusteoksia. Tarkkanäköisesti yhteiskunnallista muutosta, poliittista ilmapiiriä sekä nuoruuden tuskaa tutkiva elokuva koostuu henkilökohtaisista merkinnöistä ja muistoista.
Argentiinalaisen Jorge Luis Borgen lyhytnovelliin perustuvassa, filosofisessa Hämähäkin juonessa (1970) poika jäljittää isänsä muistoa ja löytää sankarillisuuden sädekehän takaa hänen kohtalonsa varjon. Valaistuksellisesti suurenmoinen teos murtaa väärän sankaruuden myyttejä.
Persoonallisen monitasoinen Fasisti (1970) avautuu yksilötarinan kuvauksena rappeutuneen porvaristosuvun nuorukaisesta, jonka pelko omasta poikkeavuudesta ajaa hänet fasismiryhmien joukkoon. Aavemaisen surrealistinen elokuva osoittaa tehokkaasti, miten mahdotonta on ihmisten tunkeminen yhdenmukaistaviin muotteihin.
Kansainvälisen kohun saattelema Viimeinen tango Pariisissa (1972) vangitsi oman aikansa hengen taidokkaasti kahden ihmisen balladina, jonka ytimessä ovat rakkaus, suru ja kuolema. Värimaailmaltaan lämpimän elokuvan suuruus perustuu keski-ikäisen amerikkalaismiehen (Marlon Brando) ja nuoren ranskalaisnaisen (Maria Schneider) suhteen kuvaamiseen, iltapäivän intiimien hetkien ainutlaatuisuuteen.
Kaksiosainen 1900 (1976) kertoo Bertoluccin kotiseudun, Pohjois-Italian Emilian vaiheista viime vuosisadalla. Fasismin nousua tarkkanäköisesti kuvaava eepos "tarjoaa marxilaisen dialektiikan mukaisen historiantulkinnan, jonka ytimessä on työn ja pääoman ristiriita". Muistijälkiä piirtävät myös Vittorio Storaron huolella viimeistelty kuvaus ja Ennio Morriconen taidokas musiikki.
Vahvasti psykoanalyysiin nojaava Kuu (1979) kertoo rohkeasti äidin ja pojan, vanhemman ja lapsen moniulotteisesta suhteesta. Samalla se havainnoi huumeriippuvuutta, kohta murrosikäisen pojan harharetkiä. Monissa kohdin freudilaista elokuvaa Bertolucci viittaa antiikin tragediaan ja tarustoon.
Kiehtovan tiivistunnelmaisena perhesuhteiden kuvauksena hahmottuu myös Naurettavan miehen tragedia (1981), jossa isän ja pojan jännitteistä suhdetta tarkastellaan poliittisen terrorismin toimiessa tapahtumien alkuunpanijana. Bertoluccin uran näyttävin elokuva, peräti yhdeksällä Oscarilla palkittu kansainvälinen suurteos Viimeinen keisari (1987) on elämäkertaelokuva Kiinan viimeisestä keisarista Pu Yista. Visuaalisesti uljaan historiallisen spektaakkelin tapahtumat vastaavat uskottavasti katkeraa todellisuutta. Elokuva kuvattiin Kiinan hallituksen luvalla aidossa ympäristössä, keisarillisella palatsialueella, Kielletyssä kaupungissa.
Kulttimainetta nauttivan Paul Bowlesin esikoisromaaniin pohjautuva Suojaava taivas (1990) on merkittävien metaforien ja upeiden maisemakuvien elokuva, jossa amerikkalainen taiteilijapariskunta Kit ja Port Moresby (Debra Winger ja John Malkovich) saapuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Afrikkaan yhdessä ystävänsä George Tunnerin (Campbell Scott) kanssa. Kuuman auringon alla tunteet nousevat äärimmäisellä tavalla pintaan ja ihmiset ajautuvat ristiriitojen kaaokseen.
Mielenkiintoisen rinnastuksen intialaisen legendan prinssi Siddharthan kehityksestä Buddhaksi ja nykyaikaisen amerikkalaispojan tarinasta toi Pikku Buddha (1993), jonka tunteikkaassa kokonaisuudessa kohtaavat spirituaalisuus ja lapsenkaltainen viattomuus.
Koskematon kauneus (1996) on varastetun kauneuden, voyerismin kuvaus, jossa 19-vuotias Lucy (Liv Tyler) lähtee Italiaan etsimään isäänsä ja asettuu ruusuköynnösten peittämään taitelijakotiin. Bertoluccin vahva taidonnäyte on tulvillaan kulttuuriviitteitä ja elämän pieniä totuuksia.
Gilbert Adairin omasta romaanistaan käsikirjoittama The Dreamers (2003) on kaunis ja kiihkeä nuoruuden kuvaus Pariisin keväästä 1968. Meneillään on opiskelijamielenosoitukset, seksuaalinen vallankumous ja nuoren sukupolven esiinmurtautumisen hetki. Ihailtavalla avoimuudella ja aistillisella herkkyydellä nuoriaan kuvaava Bertolucci osoittaa teoksellaan myös vilpittömän rakkaudentunnustuksen elokuvataidetta kohtaan.
Otto Suuronen
Julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistovihkossa (kesä 2008, www.kava.fi/esitykset).
Taiteellisen uransa Bertolucci aloitti sanataiteen, runouden parista, jonka vaikutus heijastuukin ohjaajan tuotannossa. Pasolinin alkuperäisaiheeseen pohjautuva, läpimurtoelokuva Ennen vallankumousta (1964) on 1960-luvun italialaisen elokuvan perusteoksia. Tarkkanäköisesti yhteiskunnallista muutosta, poliittista ilmapiiriä sekä nuoruuden tuskaa tutkiva elokuva koostuu henkilökohtaisista merkinnöistä ja muistoista.
Argentiinalaisen Jorge Luis Borgen lyhytnovelliin perustuvassa, filosofisessa Hämähäkin juonessa (1970) poika jäljittää isänsä muistoa ja löytää sankarillisuuden sädekehän takaa hänen kohtalonsa varjon. Valaistuksellisesti suurenmoinen teos murtaa väärän sankaruuden myyttejä.
Persoonallisen monitasoinen Fasisti (1970) avautuu yksilötarinan kuvauksena rappeutuneen porvaristosuvun nuorukaisesta, jonka pelko omasta poikkeavuudesta ajaa hänet fasismiryhmien joukkoon. Aavemaisen surrealistinen elokuva osoittaa tehokkaasti, miten mahdotonta on ihmisten tunkeminen yhdenmukaistaviin muotteihin.
Kansainvälisen kohun saattelema Viimeinen tango Pariisissa (1972) vangitsi oman aikansa hengen taidokkaasti kahden ihmisen balladina, jonka ytimessä ovat rakkaus, suru ja kuolema. Värimaailmaltaan lämpimän elokuvan suuruus perustuu keski-ikäisen amerikkalaismiehen (Marlon Brando) ja nuoren ranskalaisnaisen (Maria Schneider) suhteen kuvaamiseen, iltapäivän intiimien hetkien ainutlaatuisuuteen.
Kaksiosainen 1900 (1976) kertoo Bertoluccin kotiseudun, Pohjois-Italian Emilian vaiheista viime vuosisadalla. Fasismin nousua tarkkanäköisesti kuvaava eepos "tarjoaa marxilaisen dialektiikan mukaisen historiantulkinnan, jonka ytimessä on työn ja pääoman ristiriita". Muistijälkiä piirtävät myös Vittorio Storaron huolella viimeistelty kuvaus ja Ennio Morriconen taidokas musiikki.
Vahvasti psykoanalyysiin nojaava Kuu (1979) kertoo rohkeasti äidin ja pojan, vanhemman ja lapsen moniulotteisesta suhteesta. Samalla se havainnoi huumeriippuvuutta, kohta murrosikäisen pojan harharetkiä. Monissa kohdin freudilaista elokuvaa Bertolucci viittaa antiikin tragediaan ja tarustoon.
Kiehtovan tiivistunnelmaisena perhesuhteiden kuvauksena hahmottuu myös Naurettavan miehen tragedia (1981), jossa isän ja pojan jännitteistä suhdetta tarkastellaan poliittisen terrorismin toimiessa tapahtumien alkuunpanijana. Bertoluccin uran näyttävin elokuva, peräti yhdeksällä Oscarilla palkittu kansainvälinen suurteos Viimeinen keisari (1987) on elämäkertaelokuva Kiinan viimeisestä keisarista Pu Yista. Visuaalisesti uljaan historiallisen spektaakkelin tapahtumat vastaavat uskottavasti katkeraa todellisuutta. Elokuva kuvattiin Kiinan hallituksen luvalla aidossa ympäristössä, keisarillisella palatsialueella, Kielletyssä kaupungissa.
Kulttimainetta nauttivan Paul Bowlesin esikoisromaaniin pohjautuva Suojaava taivas (1990) on merkittävien metaforien ja upeiden maisemakuvien elokuva, jossa amerikkalainen taiteilijapariskunta Kit ja Port Moresby (Debra Winger ja John Malkovich) saapuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Afrikkaan yhdessä ystävänsä George Tunnerin (Campbell Scott) kanssa. Kuuman auringon alla tunteet nousevat äärimmäisellä tavalla pintaan ja ihmiset ajautuvat ristiriitojen kaaokseen.
Mielenkiintoisen rinnastuksen intialaisen legendan prinssi Siddharthan kehityksestä Buddhaksi ja nykyaikaisen amerikkalaispojan tarinasta toi Pikku Buddha (1993), jonka tunteikkaassa kokonaisuudessa kohtaavat spirituaalisuus ja lapsenkaltainen viattomuus.
Koskematon kauneus (1996) on varastetun kauneuden, voyerismin kuvaus, jossa 19-vuotias Lucy (Liv Tyler) lähtee Italiaan etsimään isäänsä ja asettuu ruusuköynnösten peittämään taitelijakotiin. Bertoluccin vahva taidonnäyte on tulvillaan kulttuuriviitteitä ja elämän pieniä totuuksia.
Gilbert Adairin omasta romaanistaan käsikirjoittama The Dreamers (2003) on kaunis ja kiihkeä nuoruuden kuvaus Pariisin keväästä 1968. Meneillään on opiskelijamielenosoitukset, seksuaalinen vallankumous ja nuoren sukupolven esiinmurtautumisen hetki. Ihailtavalla avoimuudella ja aistillisella herkkyydellä nuoriaan kuvaava Bertolucci osoittaa teoksellaan myös vilpittömän rakkaudentunnustuksen elokuvataidetta kohtaan.
Otto Suuronen
Julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistovihkossa (kesä 2008, www.kava.fi/esitykset).
Coen-veljekset
Ruohonleikkaamisesta ansaituilla kesätyörahoilla murrosikäisenä ensimmäisen elokuvakameransa hankkineet Coenin veljekset, Joel (s. 1954) & Ethan (s. 1957) ovat tehneet jo pitkän ja tuotteliaan uran yhdysvaltalaisen elokuvan parissa. Elokuviensa käsikirjoittamisprosessista alkaen täydellisenä yhteistyönä elokuvansa tekeviä Coenin veljeksiä on kutsuttu leikkimielisesti nimellä "kaksipäinen ohjaaja". Rahan valtaa ja sen puutetta, väkivaltaa ja pahuutta sekä Yhdysvaltojen syrjäseutujen elämänrytmiä mustan huumorin keinoin usein kuvaavat veljekset ovat pysyneet uskollisina persoonalliselle ja voimakasta ihastusta herättäneelle tyylilleen. Tiukasti omilla ehdoillaan, valtavirran ulkopuolella operoivien Coen-veljesten elokuvien kiistattomia avainjaksoja ovat koomisen ja vakavan, naurun ja kuoleman leikkauspisteet.
Veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead (1981) -elokuvan apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. (1984). Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.
Jo debyytillään kulttimaineeseen nousseet veljekset ohjasivat seuraavaksi actionia ja absurdia komiikkaa yhdistäneen kidnappauselokuvan Arizona Baby (1987), jonka hyväntuulisessa tarinassa nähdään pikkurikollisen roolissa Nicolas Cage ja tämän valokuvaajavaimona Holly Hunter. Lopputulos on purevaa yhteiskuntasatiiria.
Tummien sävyjen ja varjojen kuvallisen ilmaisun mestariteos Miller's Crossing – vaarallista peliä (1990) on analyysi pettämisen moraalista ja omaan nokkeluuteen kompastumisesta, mutta samanaikaisesti kerronnan alla kulkee koko ajan oma koominen tasonsa. Loistavasta näyttelijäntyöstä ylistetyn elokuvan kummallisesti elehtivänä pikkunilkkinä nähdään veljesten vakiokasvo John Turturro ja vakavamielisinä irlantilaisgangstereina Gabriel Byrne ja Albert Finney.
Moniulotteisuudessaan mieleenpainuva Barton Fink (1991) käsittelee trillerin ja makaaberin draaman kautta kirjailijatyön vaikeutta ja todellisuuspakoon uppoutuvaa Hollywoodin studiojärjestelmää. Loppua kohden eeppisen demonisia piirteitä saava elokuva havainnoi viiltävästi elokuvateollisuutta.
Teatraalisen charmikas Valtapeli (1994) avasi kaksikolle ovet suuren budjetin tuotantoon. Tunnelmaltaan Frank Capran jalanjäljissä liikkuva elokuva kertoo liike-elämän koukeroista. Lähettipojasta tehdään suuryritykselle keulakuva, Hudsucker Industriesin pääjohtaja. Pian hän esittelee hienoimman keksintönsä, joka paperilla näyttää pelkältä ympyrältä. Kiehtova juoni rakentuu itseironisen osuvasti bisnesmaailman irvikuvaksi.
Fargo (1996) kertoo rahapulassa olevasta autokauppiaasta, Jerry Lundegaardista (William H. Macy), joka palkkaa kaksi laitapuolen pikkurikollista kidnappaamaan vaimonsa appiukkonsa rahat mielessä. Seitsemännelle kuulla raskaana oleva paikallinen poliisipäällikkö Marge Gunderson (Frances McDormand) tutkii kuolemia ja seuraa johtolankoja läpi Minneapolisin aina Minnesotan takametsille asti. Usein tekijöidensä merkittävimmäksi nostettava elokuva palkittiin ansaitusti myös Oscarein alkuperäiskäsikirjoituksesta ja parhaasta naispääosasta.
Irvokkaita henkilökarikatyyreja ja visuaalista värikkyyttä tulviva The Big Lebowski (1998) on hyväntuulisuudessaan paluu Arizona Babyn tunnelmiin. Yllätyksellisen kokonaisuuden pienimuotoisissa tarinansäikeissä yhdistyvät arkipäivän magiikka ja fantasia.
Voi veljet, missä lienet? (2000) ilahduttaa hauskana ja nokkelana elokuvana, joka herättää henkiin Yhdysvaltain Vanhan Etelän ja sen bluegrass-musiikin. Homeroksen Odysseiaan pohjautuva elokuva kertoo työvankien kahleketjuista pakenevasta kolmikosta (George Clooney, John Turturro & Tim Blake Nelson). Kahlekarkureiden pako sijoittuu Missisipillä vuoteen 1937, jolloin alueelle ollaan avaamassa uutta patoa.
Ihmistutkielma Mies joka ei ollut siellä (2001) käsittelee välinpitämättömyyttä ja pahuutta. Elokuvan keskiössä parturina toimivan Edin (Billy Bob Thornton) yritys pyrkiä pois tavanomaisuudesta katkeaa välinpitämättömyyteen, ja kolhii lopulta ratkaisevasti koko pienen yhteisön valtarakennelmia. Film noirille kumartava elokuva on syvältä kouraiseva kertomus hukatuista mahdollisuuksista ja piittaamattomuudesta.
1930-luvun screwball-komedian aineksia tavoittelee kepeä Sietämätöntä julmuutta (2003), joka ilmestyessään sai veljeskaksikon elokuville epätyypillisen ristiriitaisen vastaanoton. Herkullisesta aiheesta, avioerosta komiikkansa repivä elokuva on kuitenkin dialogirikas ja terävä romanttinen komedia. Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.
The Ladykillers (2004) on uudelleenfilmatisointi maineikkaan brittistudion, Ealingin hirtehisestä komediasta (1955). William Rosen alkuperäistekstin pohjalta työstetty uusi käsikirjoitus kertoo tarinan huijariprofessori G.H. Dorrista (Tom Hanks), joka asettuu uskovaisen leskimuori-Munsonin taloon vuokralaiseksi. Professori valehtelee leskelle harjoittavansa talon kellarissa rokokoo-aikaista musiikkia, mutta ajatuksissa siintää läheisen kasinon ryöstö.
Otto Suuronen
Julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistovihkossa (kesä 2008, www.kava.fi/esitykset).
Veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead (1981) -elokuvan apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. (1984). Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.
Jo debyytillään kulttimaineeseen nousseet veljekset ohjasivat seuraavaksi actionia ja absurdia komiikkaa yhdistäneen kidnappauselokuvan Arizona Baby (1987), jonka hyväntuulisessa tarinassa nähdään pikkurikollisen roolissa Nicolas Cage ja tämän valokuvaajavaimona Holly Hunter. Lopputulos on purevaa yhteiskuntasatiiria.
Tummien sävyjen ja varjojen kuvallisen ilmaisun mestariteos Miller's Crossing – vaarallista peliä (1990) on analyysi pettämisen moraalista ja omaan nokkeluuteen kompastumisesta, mutta samanaikaisesti kerronnan alla kulkee koko ajan oma koominen tasonsa. Loistavasta näyttelijäntyöstä ylistetyn elokuvan kummallisesti elehtivänä pikkunilkkinä nähdään veljesten vakiokasvo John Turturro ja vakavamielisinä irlantilaisgangstereina Gabriel Byrne ja Albert Finney.
Moniulotteisuudessaan mieleenpainuva Barton Fink (1991) käsittelee trillerin ja makaaberin draaman kautta kirjailijatyön vaikeutta ja todellisuuspakoon uppoutuvaa Hollywoodin studiojärjestelmää. Loppua kohden eeppisen demonisia piirteitä saava elokuva havainnoi viiltävästi elokuvateollisuutta.
Teatraalisen charmikas Valtapeli (1994) avasi kaksikolle ovet suuren budjetin tuotantoon. Tunnelmaltaan Frank Capran jalanjäljissä liikkuva elokuva kertoo liike-elämän koukeroista. Lähettipojasta tehdään suuryritykselle keulakuva, Hudsucker Industriesin pääjohtaja. Pian hän esittelee hienoimman keksintönsä, joka paperilla näyttää pelkältä ympyrältä. Kiehtova juoni rakentuu itseironisen osuvasti bisnesmaailman irvikuvaksi.
Fargo (1996) kertoo rahapulassa olevasta autokauppiaasta, Jerry Lundegaardista (William H. Macy), joka palkkaa kaksi laitapuolen pikkurikollista kidnappaamaan vaimonsa appiukkonsa rahat mielessä. Seitsemännelle kuulla raskaana oleva paikallinen poliisipäällikkö Marge Gunderson (Frances McDormand) tutkii kuolemia ja seuraa johtolankoja läpi Minneapolisin aina Minnesotan takametsille asti. Usein tekijöidensä merkittävimmäksi nostettava elokuva palkittiin ansaitusti myös Oscarein alkuperäiskäsikirjoituksesta ja parhaasta naispääosasta.
Irvokkaita henkilökarikatyyreja ja visuaalista värikkyyttä tulviva The Big Lebowski (1998) on hyväntuulisuudessaan paluu Arizona Babyn tunnelmiin. Yllätyksellisen kokonaisuuden pienimuotoisissa tarinansäikeissä yhdistyvät arkipäivän magiikka ja fantasia.
Voi veljet, missä lienet? (2000) ilahduttaa hauskana ja nokkelana elokuvana, joka herättää henkiin Yhdysvaltain Vanhan Etelän ja sen bluegrass-musiikin. Homeroksen Odysseiaan pohjautuva elokuva kertoo työvankien kahleketjuista pakenevasta kolmikosta (George Clooney, John Turturro & Tim Blake Nelson). Kahlekarkureiden pako sijoittuu Missisipillä vuoteen 1937, jolloin alueelle ollaan avaamassa uutta patoa.
Ihmistutkielma Mies joka ei ollut siellä (2001) käsittelee välinpitämättömyyttä ja pahuutta. Elokuvan keskiössä parturina toimivan Edin (Billy Bob Thornton) yritys pyrkiä pois tavanomaisuudesta katkeaa välinpitämättömyyteen, ja kolhii lopulta ratkaisevasti koko pienen yhteisön valtarakennelmia. Film noirille kumartava elokuva on syvältä kouraiseva kertomus hukatuista mahdollisuuksista ja piittaamattomuudesta.
1930-luvun screwball-komedian aineksia tavoittelee kepeä Sietämätöntä julmuutta (2003), joka ilmestyessään sai veljeskaksikon elokuville epätyypillisen ristiriitaisen vastaanoton. Herkullisesta aiheesta, avioerosta komiikkansa repivä elokuva on kuitenkin dialogirikas ja terävä romanttinen komedia. Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.
The Ladykillers (2004) on uudelleenfilmatisointi maineikkaan brittistudion, Ealingin hirtehisestä komediasta (1955). William Rosen alkuperäistekstin pohjalta työstetty uusi käsikirjoitus kertoo tarinan huijariprofessori G.H. Dorrista (Tom Hanks), joka asettuu uskovaisen leskimuori-Munsonin taloon vuokralaiseksi. Professori valehtelee leskelle harjoittavansa talon kellarissa rokokoo-aikaista musiikkia, mutta ajatuksissa siintää läheisen kasinon ryöstö.
Otto Suuronen
Julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistovihkossa (kesä 2008, www.kava.fi/esitykset).
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kesätarjontaa
Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) kesän 2008 ohjelmavihko, on lähtenyt tänään laajaan levitykseen, mutta painotalon teknisestä huolimattomuudesta johtuen tavuviivat lensivät bittiavaruuteen. Itse toimitin kyseiseen julkaisuun Coenin veljesten ja Bernardo Bertoluccin uraa esittelevät artikkelit, joten julkaisen ne täällä, tavutettuina.
Arkiston kesäkausi tarjoaa ranskalaisia toiveita, feminiinisen road movie -sarjan Women on the Road, venäläistä komiikkaa, kauhun merkkiteoksia Kauhun kabinetti -sarjassa, 50 vuoden takaisia klassikoita sekä ennen kaikkea retrospektiivit Bertoluccilta, Ingmar Bergmanilta ja Coen veljeksiltä. Kotimaista elokuvaa nähdään mm. Roland af Hällström -sarjan toisessa osassa.
Kauden esittely ja tarkat ohjelmatiedot ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla myös nettiin, osoitteeseen http://www.kava.fi/.
Arkiston kesäkausi tarjoaa ranskalaisia toiveita, feminiinisen road movie -sarjan Women on the Road, venäläistä komiikkaa, kauhun merkkiteoksia Kauhun kabinetti -sarjassa, 50 vuoden takaisia klassikoita sekä ennen kaikkea retrospektiivit Bertoluccilta, Ingmar Bergmanilta ja Coen veljeksiltä. Kotimaista elokuvaa nähdään mm. Roland af Hällström -sarjan toisessa osassa.
Kauden esittely ja tarkat ohjelmatiedot ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla myös nettiin, osoitteeseen http://www.kava.fi/.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Elokuvaohjaaja Ere Olavi Kokkonen
Elokuvaneuvos komiikan armosta
Jos 1960-luvun jälkeisen kotimaisen elokuvan ohjaajakaartia tarkastellaan tuotannon laajuuden tai katsojalukujen kannalta, nousee eittämättä esiin Ere Kokkosen (s. 1938) jo vuonna 1966 alkanut elokuvaohjaajan ura. 1960-luvun alussa televisioviihteen parissa mainetta nopeatempoisena ja nokkelana tekijänä kerännyt Kokkonen tutustui samaisen vuosikymmenen kuluessa suomalaisen viihteen jättiläiseen Spede Pasaseen (1930-2001), jonka kannustamana syntyi ensimmäinen yhteistyöelokuva Millipilleri (1966) Speden ja moniosaaja Jukka Virtasen (s. 1933) kanssa. Kolmikon käsikirjoittama hupailu kertoo setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi. Aikalaiskriitikot valittelivat älyn väläysten epätasaisuutta ja kokoavan linjan puutetta, ehkä syystäkin. Silti todettiin, että Millipilleri toi esiin huipulle asti lahjakkaan elokuvanäyttelijän. Kysymys ei ole yksinomaan Spede Pasasen verrattomasta akrobaattisesta ja eleellisestä kyvystä, vaan ennen muuta kyvystä tehdä luovasti karaktääriä. Ylipitkästä kestosta kärsivä, mutta paikoin herkullisen koomisia jaksoja sisältävä elokuva muistetaan myös Speden ensimmäisistä valtion elokuvapoliitiikka koskevista kommenteistaan.
Seuraavana vuonna ilmestynyt elokuvantekemisen ympärillä pyörivä crazy-komedia Pähkähullu Suomi (1967) oli Jukka Virtasen ohjaustyö, mutta Kokkosen ansiokkaasti osin käsikirjoittama ja sivuosatähdittämä. Edelleenkin kestävä ja hervoton elokuva on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Aiheet ovat kaikki kotimaista yleisomaisuutta, suomalaisia assosiaatioita koskettavia. Vitsikokoelman siteeksi on kehitetty myös asiaankuuluva juoni: amerikkalainen miljonääri saapuu vierailulle Suomeen, esi-isiensä maahan, ja tämä “köyhä mutta karu” maa mobilisoi silmäätekevänsä pyytämään mieheltä lainaa valtion kassakriisin selvittämiseksi.
Tuotteliaan ja idearikkaan "Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan" jälkeen valmistui jälleen Virtasen ohjaamana Noin 7 veljestä (1968), joka oli historiallinen Robin Hood -parodia pastissinomaisin piirtein. Kokkosen tuottama ja yhdessä rautaisen kolmikon, Virtanen-Pasanen-Kokkonen, käsikirjoittama elokuva toi esiin ennen kaikkea nuoren Vesa-Matti Loirin (s. 1945) ja hänen nerokkaan huovin hahmonsa. Elokuvan tunnussäveleksi työstetty Seitsemän kertaa seitsemän nousi Dannyn esittämänä listahitiksi.
Tietyllä tavalla Kokkosen (ja Spedenkin) myöhemmän uran ratkaisevaksi ajankohdaksi nousi vuosi 1969, jolloin ilmestyivät peräkkäin Pohjan tähteet, Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut sekä Leikkikalugangsteri. Tuotteliaan vuoden kolme elokuvaa poikkesivat toisistaan, Pohjan tähteet ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut esittelivät uusia, pohdiskelevia sävyjä, joista Kokkosen yhdessä Speden ja Loirin kanssa käsikirjoittama Pohjan tähteet on kokeileva, raadollinenkin parodia elokuvan tekemisen vaikeudesta. Vakavan pohjavireen omaa myös Speden "koomikon kyyneleet", Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on surumielinen komedia komiikan tekemisestä ja 15 minuutin tähteydestä. Edellämainittujen elokuvien menestyessä odotettua huonommin korjasi potin väljä lajityyppiparodia Leikkikalugangsteri, jonka muistettavimpiin jaksoihin kuuluu loppupuolen sketsi, jossa humalaisen silmin nähtynä siirrytään mustavalkokuvasta väriin.
Vuoteen 1970 mennessä tietynlainen tuotantotapa oli lopullisesti löytynyt ja ideadynamo Virtasen tilalle siirtynyt uusia komediahahmoja liukuhihnalta kehittelevä Vesa-Matti Loiri. Samana vuonna ilmestynyt Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika vei tekijätiimin westernparodian pariin. Samalla elokuvasta tuli myös suvereenia pääosaa näytelleen Spede Pasasen viimeinen sankarirooli. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).
Kokkosen ja Loiriin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi (1970) oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan, mutta ennen kaikkea sen kaupallinen epäonnistuminen mursi luovuutta myöhemmältä uralta.
Paluu Spede-tuotantojen ohjaajaksi tapahtui suurimmalla kaupallisella menestyksellä, Uuno Turhapuro -elokuvasarjalla, jonka ensimmäinen teos valmistui kengännauhabudjetilla, modernia tv-tekniikkaa käyttäen. Anarkistinen hahmo oli saanut alkunsa Vesa-Matti Loirin ja Marjatta Raidan televisiosketsistä, jossa aviopari kiisteli kuvitteellisen lottovoittorahojen käyttämisestä. Loirin ja Speden yhteisestä lapsesta ja Pasasen käsikirjoituksen pohjalta Kokkonen ohjasi elokuvan Uuno Turhapuro (1973), jonka näki elokuvateattereissa yli 600 000 katsojaa. Ja kuten olettaa saattoi, niin vaikka yleisö tykkäsi, kriitikot irvistelivät groteskille Turhapurolle heti alusta asti.
Seuraava ohjaustyö Viu-hah hah-taja (1974) pyrki nimessään irvailemaan hetkelliselle viuhahdusbuumille, mutta kokonaisuudessaan kyse oli naiivin hölmöstä tieteiskomediasta, jonka ammottavia juoniaukkoja pyrittiin korjaamaan muutamilla mainioilla sivuosahahmoilla (ennen kaikkea huikea Leo Jokela, viimeisessä elokuvaroolissaan). Kokkonen-Pasanen -kaksikon kynäilemä holtiton välityö oli siihenastisen uran taiteellinen pohjanoteeraus.
Speden käsikirjoittama ja Kokkosen ohjaama Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) palautti katsojat Turhapuron maailmaan kaikista onnistuneimmalla Uuno-elokuvalla. Vaikka pääosakaksikon Loiri-Raita appivanhempina ei vielä nähtykään myöhemmin paikkansa vakiinnuttaneita Tapio Hämäläistä ja Marita Nordbergiä, alkoi Turhapuron ominaispiirteet puhetapoineen olla Vesa-Matti Loirin suvereenissa hallinnassa. Kiistatta Loirin varassa etenevä ja äärimmäisen hulppealla improvisaatiolla maustettu kulttielokuva sisältää lukuisan joukon klassisia Turhapuro-hetkiä. Katsojamäärät eivät yltäneet ensimmäisen Turhapuron tasolle, mutta lähes puoli miljoonaa katsojaa ratkaisi sen, että elokuvasarja sai pian jatkoa…
Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976), Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) ja Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) kiteyttävät edelleen vahvimmin 1970-luvun mustavalko-Turhapuron viehätyksen, onnistuneen absurdin huumorin ja anarkistisen rosoisuuden, jonka käänteissä tarinan epäolennaisuudet unohtuvat. Lottovoittaja UKK Turhapuron myötä mukaan tulivat vihdoin Hämäläinen-Nordberg appivanhemmiksi, joista tulikin sarjan edetessä olennainen osa Uunon maailmaa. Aikalaisarviot teilasivat katkeran vihamielisesti elokuvakolmikon ja Kokkonen nähtiin pahimmillaan vain Speden hoviohjaajana, vailla omaa ajattelukykyä. Etäältä tarkasteltuna Kokkoseen ja Spedeen keskittyneessä kritiikissä oli syynsäkin, sillä siinä missä 1960-70-lukujen taitteen elokuvat sisälsivät jatkuvasti uusia aihevalloituksia, parodian kohteita ja kokeilun rohkeutta, oli Turhapuro-elokuvien myötä vajottu monotoniseen yksilinjaisuuteen. Vuosikymmentä myöhemmin Spede siirsi Turhapuro-elokuvien tehtailun astetta vieläkin liukuhihnamaiseen tuotantotapaan, jolloin Turhapuro-elokuvat hylännyttä Kokkosta ei nähty enää ohjaajana.
Loikkaus värielokuvaan Ere Kokkosen elokuvantekijän uralla tapahtui lopullisesti Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) -elokuvalla, joka oli hulvattoman mustavalkokauden jälkeen askel kohti taantumusta. Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) ja Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) esitettiin ikään kuin nimensä mukaisina jatkokertomuksina ja niiden komiikassa oli paluuta absurdimpaan ilmaisuun, mutta kokonaisuuksina elokuvat kantavat vain hetkittäin. Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva esitteli kuitenkin kotimaisen elokuvan kiistatta hauskimpiin kohtauksiin lukeutuvan mestarillisen jakson, jossa pullollisen viinaa nauttiva kahvilan myyjä (Heikki Kinnunen) näyttelee selvää. "Mitäs minä sanoin, vettähän se vain oli."
Speden ja Kokkosen uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi nousi kuitenkin elokuva Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), jonka huikean katsojamäärän ansiosta Uuno Turhapurosta tuli viimeistään koko kansan omaisuutta. Tuotanto- ja krediittiteknistä kiistaa Speden kanssa käynyt Kokkonen sai viimein mahdollisuuden käsikirjoittaa itsenäisesti ensimmäisen Turhapuronsa ja viimeistellä sen suunnitelmallisesti yhdessä Loirin, Speden ja Simo Salmisen kanssa. Lopulta Spede venyi vielä sen verran, että Kokkonen nousi elokuvansa tuotantopäälliköksi asti. Nykyisellä mittapuulla lähes mahdottomat 800 000 katsojaa kerännyt elokuva puhalsi väsähtäneeseen elokuvasarjaan kaivattua uutta tuulta, mutta samalla Kokkonen alkoi hioa Uuno Turhapuron räjähtäneestä persoonasta särmikkyyttä.
Ehtymättömältä tuntunut yhteistyö Speden kanssa jatkui kaupallisempana kuin koskaan elokuvissa Uuno Epsanjassa (1985) ja Hei kliffaa hei (1985), joista jälkimmäinen b-tuotanto perustui Spede Shown Auvo ja Kultsi -hahmoihin. Siinä missä Hei kliffaa hei onkin lähes katsomiskelvoton videohupailu, onnistui Uuno Epsanjassa siirtämään supisuomalaisen hahmon hauskasti myös Etelä-Euroopan maaperälle. Kulttuurin muutoksesta ja kielimuurista saadaan irti ilahduttavaa viihdettä ja ajatonta komiikkaa.
Vuoden 1986 aikana elokuvateattereihin ilmestyi peräti kolme Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa: maalaiskomiikkaa ja Uunon sukutarinaa tuttuihin, entistä keskiverron konservatiivisiin aineksiin sekoittanut Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jälleen Spede Showsta alkunsa saanut kesämökkihupailu Pikkupojat sekä poliisiparodia Liian iso keikka, jolla Kokkonen yritti päästä eroon Speden käskyvallan ja varjon alta. Liian iso keikka onkin kokonaisuudeltaan taiteellisesti yllättävän ilahduttava rikoskomedia, mutta yleisöä se ei löytänyt, minkä seurauksena Kokkosen ja Speden jo ennaltaan kiristyneet välit tulehtuivat. Kaksikon yhteistyölle ja Kokkosen 20 vuotta tauotta jatkuneelle elokuvaohjaajan uralle loppuvuoden 1986 riita merkitsi vuosia kestänyttä taukoa...
Paluu elokuvantekijäksi tapahtui yllättävän käänteen kautta. Talvisota -spektaakkelillaan (1989) taloudellisiin ongelmiin ajautunut National-Filmi Oy:n nuoren polven elokuvatuottaja Marko Röhr otti yhteyttä Kokkoseen ja miesten yhteistyöstä syntyi Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama sotilasfarssi Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990). Yleisöä viehättäneen komedian optimistinen yleisömenestys kantoi hedelmää vielä jatkoelokuvissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991), Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) sekä Vääpeli Körmy – taisteluni (1994), kunnes huumori tyrehtyi lopullisesti elokuvaan Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997).
Ensimmäisen Körmyn valoisissa tunnelmissa keväällä 1991 Kokkonen palasi Speden tuotantotiimiin viiden vuoden tauon jälkeen ohjaamaan yhteiskunnallisia sävyjä omaavan, sarjassaan jo 15. Turhapuro-komedian Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991), joka kaikkien yllätykseksi nosti Turhapuro-elokuvasarjan laadukkaasti henkiin. Lopulta vaihtoehdoksi tuli vain nostaa Uuno Turhapuro kansakunnan huipulle ja syntyi elokuva Uuno Turhapuro, Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992), jonka huumorissa oli jo väljähtyneen ikääntymisen merkkejä.
Vaikka Spede jatkoikin epäonnistuneesti Turhapuron tarinaa Jukka Puotilan imitaation turvin (Uuno Turhapuron poika, 1993) ja lopulta katastrofaalisesti ilman Loiria (Uuno Turhapuron veli, 1994), ymmärsi Kokkonen väistyä ja siirtyi ohjaajan urallaan täysin uuteen vaiheeseen. Arto Paasilinnan kirjojen pohjalta tehdyt filmatisoinnit Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996), Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002) tarjosivat tekijälleen mahdollisuuden tulkita vanhenemisen ja synkkämietteisen komiikan piirteitä. Parhaiten näistä onnistuikin Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, joka otettiin vastaan myös kriitikoiden taholta varauksellisen myönteisesti. Sen sijaan ongelmallinen Kymmenen riivinrautaa osoittautui pettymykseksi jääden totaalisesti uuden kotimaisen elokuvantekijäsukupolven varjoon.
Jo kertaalleen unholaan julistettuun Uuno Turhapuron tarinaan kirjoitettiin vielä kahden elokuvan verran jatkoa . 25-vuotisjuhlaelokuvaksi tituleerattu Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies (1998) otettiin kohtalaisesti vastaan, vaikka se sisälsi lopulta hyvin vähän mitään muisteltavan arvoista. Sen sijaan Spede Pasasen muistolle omistettu Uuno Turhapuro – This is My Life (2004) toi arvokkaan ja kepeän haikean päätöksen monen viihteentekijän elokuvauralle, ja ennen kaikkea Uuno Turhapurolle. Ensimmäistä kertaa katsojat lähtivät Turhapuro-elokuvasta liikutuksen kyyneltä pidätellen pois.
"Uuno Turhapuro – This Is My Life lienee tehty, jotta ympyrä voi sulkeutua ja Uunoja tehneet voivat jättää jäähyväisensä Spede Pasaselle ja tietylle jaksolle elämässään.
Mutta jotain muutakin tiistai-iltana tapahtui. Loirin karisma ja taidot – sydän ja virtuoosisuus – ovat sellaiset, että kotiin kävellessäni mietin Uunoa kuin oikeata ihmistä."
- Helena Ylänen / HS Nyt, 10.9.2004
Kaikkiaan 33 elokuvaa vuosina 1966-2004 ohjanneen Ere Kokkosen elämä tuli päätökseen 16. lokakuuta 2008. Vaikean sairauden nujertaman Kokkosen viimeksi työksi jäi teatterikäsikirjoitus Spede ja kumppanit - Mies, joka tunsi Uuno Turhapuron, joka sai lopulta ansaitun ensi-iltansa alkuvuodesta 2009.
– Otto Suuronen 8.4.2008 (muokattu versio 7.4.2009)
Lähteinä:
Suomen kansallisfilmografia osat 7-12 (1962-2000)
SEA: Esitykset – Spede Pasanen
http://www.sea.fi/esitykset/kevat2002/spede.html)
Elonet (www.elonet.fi)
Jos 1960-luvun jälkeisen kotimaisen elokuvan ohjaajakaartia tarkastellaan tuotannon laajuuden tai katsojalukujen kannalta, nousee eittämättä esiin Ere Kokkosen (s. 1938) jo vuonna 1966 alkanut elokuvaohjaajan ura. 1960-luvun alussa televisioviihteen parissa mainetta nopeatempoisena ja nokkelana tekijänä kerännyt Kokkonen tutustui samaisen vuosikymmenen kuluessa suomalaisen viihteen jättiläiseen Spede Pasaseen (1930-2001), jonka kannustamana syntyi ensimmäinen yhteistyöelokuva Millipilleri (1966) Speden ja moniosaaja Jukka Virtasen (s. 1933) kanssa. Kolmikon käsikirjoittama hupailu kertoo setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi. Aikalaiskriitikot valittelivat älyn väläysten epätasaisuutta ja kokoavan linjan puutetta, ehkä syystäkin. Silti todettiin, että Millipilleri toi esiin huipulle asti lahjakkaan elokuvanäyttelijän. Kysymys ei ole yksinomaan Spede Pasasen verrattomasta akrobaattisesta ja eleellisestä kyvystä, vaan ennen muuta kyvystä tehdä luovasti karaktääriä. Ylipitkästä kestosta kärsivä, mutta paikoin herkullisen koomisia jaksoja sisältävä elokuva muistetaan myös Speden ensimmäisistä valtion elokuvapoliitiikka koskevista kommenteistaan.
Seuraavana vuonna ilmestynyt elokuvantekemisen ympärillä pyörivä crazy-komedia Pähkähullu Suomi (1967) oli Jukka Virtasen ohjaustyö, mutta Kokkosen ansiokkaasti osin käsikirjoittama ja sivuosatähdittämä. Edelleenkin kestävä ja hervoton elokuva on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Aiheet ovat kaikki kotimaista yleisomaisuutta, suomalaisia assosiaatioita koskettavia. Vitsikokoelman siteeksi on kehitetty myös asiaankuuluva juoni: amerikkalainen miljonääri saapuu vierailulle Suomeen, esi-isiensä maahan, ja tämä “köyhä mutta karu” maa mobilisoi silmäätekevänsä pyytämään mieheltä lainaa valtion kassakriisin selvittämiseksi.
Tuotteliaan ja idearikkaan "Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan" jälkeen valmistui jälleen Virtasen ohjaamana Noin 7 veljestä (1968), joka oli historiallinen Robin Hood -parodia pastissinomaisin piirtein. Kokkosen tuottama ja yhdessä rautaisen kolmikon, Virtanen-Pasanen-Kokkonen, käsikirjoittama elokuva toi esiin ennen kaikkea nuoren Vesa-Matti Loirin (s. 1945) ja hänen nerokkaan huovin hahmonsa. Elokuvan tunnussäveleksi työstetty Seitsemän kertaa seitsemän nousi Dannyn esittämänä listahitiksi.
Tietyllä tavalla Kokkosen (ja Spedenkin) myöhemmän uran ratkaisevaksi ajankohdaksi nousi vuosi 1969, jolloin ilmestyivät peräkkäin Pohjan tähteet, Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut sekä Leikkikalugangsteri. Tuotteliaan vuoden kolme elokuvaa poikkesivat toisistaan, Pohjan tähteet ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut esittelivät uusia, pohdiskelevia sävyjä, joista Kokkosen yhdessä Speden ja Loirin kanssa käsikirjoittama Pohjan tähteet on kokeileva, raadollinenkin parodia elokuvan tekemisen vaikeudesta. Vakavan pohjavireen omaa myös Speden "koomikon kyyneleet", Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on surumielinen komedia komiikan tekemisestä ja 15 minuutin tähteydestä. Edellämainittujen elokuvien menestyessä odotettua huonommin korjasi potin väljä lajityyppiparodia Leikkikalugangsteri, jonka muistettavimpiin jaksoihin kuuluu loppupuolen sketsi, jossa humalaisen silmin nähtynä siirrytään mustavalkokuvasta väriin.
Vuoteen 1970 mennessä tietynlainen tuotantotapa oli lopullisesti löytynyt ja ideadynamo Virtasen tilalle siirtynyt uusia komediahahmoja liukuhihnalta kehittelevä Vesa-Matti Loiri. Samana vuonna ilmestynyt Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika vei tekijätiimin westernparodian pariin. Samalla elokuvasta tuli myös suvereenia pääosaa näytelleen Spede Pasasen viimeinen sankarirooli. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).
Kokkosen ja Loiriin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi (1970) oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan, mutta ennen kaikkea sen kaupallinen epäonnistuminen mursi luovuutta myöhemmältä uralta.
Paluu Spede-tuotantojen ohjaajaksi tapahtui suurimmalla kaupallisella menestyksellä, Uuno Turhapuro -elokuvasarjalla, jonka ensimmäinen teos valmistui kengännauhabudjetilla, modernia tv-tekniikkaa käyttäen. Anarkistinen hahmo oli saanut alkunsa Vesa-Matti Loirin ja Marjatta Raidan televisiosketsistä, jossa aviopari kiisteli kuvitteellisen lottovoittorahojen käyttämisestä. Loirin ja Speden yhteisestä lapsesta ja Pasasen käsikirjoituksen pohjalta Kokkonen ohjasi elokuvan Uuno Turhapuro (1973), jonka näki elokuvateattereissa yli 600 000 katsojaa. Ja kuten olettaa saattoi, niin vaikka yleisö tykkäsi, kriitikot irvistelivät groteskille Turhapurolle heti alusta asti.
Seuraava ohjaustyö Viu-hah hah-taja (1974) pyrki nimessään irvailemaan hetkelliselle viuhahdusbuumille, mutta kokonaisuudessaan kyse oli naiivin hölmöstä tieteiskomediasta, jonka ammottavia juoniaukkoja pyrittiin korjaamaan muutamilla mainioilla sivuosahahmoilla (ennen kaikkea huikea Leo Jokela, viimeisessä elokuvaroolissaan). Kokkonen-Pasanen -kaksikon kynäilemä holtiton välityö oli siihenastisen uran taiteellinen pohjanoteeraus.
Speden käsikirjoittama ja Kokkosen ohjaama Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) palautti katsojat Turhapuron maailmaan kaikista onnistuneimmalla Uuno-elokuvalla. Vaikka pääosakaksikon Loiri-Raita appivanhempina ei vielä nähtykään myöhemmin paikkansa vakiinnuttaneita Tapio Hämäläistä ja Marita Nordbergiä, alkoi Turhapuron ominaispiirteet puhetapoineen olla Vesa-Matti Loirin suvereenissa hallinnassa. Kiistatta Loirin varassa etenevä ja äärimmäisen hulppealla improvisaatiolla maustettu kulttielokuva sisältää lukuisan joukon klassisia Turhapuro-hetkiä. Katsojamäärät eivät yltäneet ensimmäisen Turhapuron tasolle, mutta lähes puoli miljoonaa katsojaa ratkaisi sen, että elokuvasarja sai pian jatkoa…
Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976), Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) ja Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) kiteyttävät edelleen vahvimmin 1970-luvun mustavalko-Turhapuron viehätyksen, onnistuneen absurdin huumorin ja anarkistisen rosoisuuden, jonka käänteissä tarinan epäolennaisuudet unohtuvat. Lottovoittaja UKK Turhapuron myötä mukaan tulivat vihdoin Hämäläinen-Nordberg appivanhemmiksi, joista tulikin sarjan edetessä olennainen osa Uunon maailmaa. Aikalaisarviot teilasivat katkeran vihamielisesti elokuvakolmikon ja Kokkonen nähtiin pahimmillaan vain Speden hoviohjaajana, vailla omaa ajattelukykyä. Etäältä tarkasteltuna Kokkoseen ja Spedeen keskittyneessä kritiikissä oli syynsäkin, sillä siinä missä 1960-70-lukujen taitteen elokuvat sisälsivät jatkuvasti uusia aihevalloituksia, parodian kohteita ja kokeilun rohkeutta, oli Turhapuro-elokuvien myötä vajottu monotoniseen yksilinjaisuuteen. Vuosikymmentä myöhemmin Spede siirsi Turhapuro-elokuvien tehtailun astetta vieläkin liukuhihnamaiseen tuotantotapaan, jolloin Turhapuro-elokuvat hylännyttä Kokkosta ei nähty enää ohjaajana.
Loikkaus värielokuvaan Ere Kokkosen elokuvantekijän uralla tapahtui lopullisesti Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) -elokuvalla, joka oli hulvattoman mustavalkokauden jälkeen askel kohti taantumusta. Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) ja Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) esitettiin ikään kuin nimensä mukaisina jatkokertomuksina ja niiden komiikassa oli paluuta absurdimpaan ilmaisuun, mutta kokonaisuuksina elokuvat kantavat vain hetkittäin. Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva esitteli kuitenkin kotimaisen elokuvan kiistatta hauskimpiin kohtauksiin lukeutuvan mestarillisen jakson, jossa pullollisen viinaa nauttiva kahvilan myyjä (Heikki Kinnunen) näyttelee selvää. "Mitäs minä sanoin, vettähän se vain oli."
Speden ja Kokkosen uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi nousi kuitenkin elokuva Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), jonka huikean katsojamäärän ansiosta Uuno Turhapurosta tuli viimeistään koko kansan omaisuutta. Tuotanto- ja krediittiteknistä kiistaa Speden kanssa käynyt Kokkonen sai viimein mahdollisuuden käsikirjoittaa itsenäisesti ensimmäisen Turhapuronsa ja viimeistellä sen suunnitelmallisesti yhdessä Loirin, Speden ja Simo Salmisen kanssa. Lopulta Spede venyi vielä sen verran, että Kokkonen nousi elokuvansa tuotantopäälliköksi asti. Nykyisellä mittapuulla lähes mahdottomat 800 000 katsojaa kerännyt elokuva puhalsi väsähtäneeseen elokuvasarjaan kaivattua uutta tuulta, mutta samalla Kokkonen alkoi hioa Uuno Turhapuron räjähtäneestä persoonasta särmikkyyttä.
Ehtymättömältä tuntunut yhteistyö Speden kanssa jatkui kaupallisempana kuin koskaan elokuvissa Uuno Epsanjassa (1985) ja Hei kliffaa hei (1985), joista jälkimmäinen b-tuotanto perustui Spede Shown Auvo ja Kultsi -hahmoihin. Siinä missä Hei kliffaa hei onkin lähes katsomiskelvoton videohupailu, onnistui Uuno Epsanjassa siirtämään supisuomalaisen hahmon hauskasti myös Etelä-Euroopan maaperälle. Kulttuurin muutoksesta ja kielimuurista saadaan irti ilahduttavaa viihdettä ja ajatonta komiikkaa.
Vuoden 1986 aikana elokuvateattereihin ilmestyi peräti kolme Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa: maalaiskomiikkaa ja Uunon sukutarinaa tuttuihin, entistä keskiverron konservatiivisiin aineksiin sekoittanut Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jälleen Spede Showsta alkunsa saanut kesämökkihupailu Pikkupojat sekä poliisiparodia Liian iso keikka, jolla Kokkonen yritti päästä eroon Speden käskyvallan ja varjon alta. Liian iso keikka onkin kokonaisuudeltaan taiteellisesti yllättävän ilahduttava rikoskomedia, mutta yleisöä se ei löytänyt, minkä seurauksena Kokkosen ja Speden jo ennaltaan kiristyneet välit tulehtuivat. Kaksikon yhteistyölle ja Kokkosen 20 vuotta tauotta jatkuneelle elokuvaohjaajan uralle loppuvuoden 1986 riita merkitsi vuosia kestänyttä taukoa...
Paluu elokuvantekijäksi tapahtui yllättävän käänteen kautta. Talvisota -spektaakkelillaan (1989) taloudellisiin ongelmiin ajautunut National-Filmi Oy:n nuoren polven elokuvatuottaja Marko Röhr otti yhteyttä Kokkoseen ja miesten yhteistyöstä syntyi Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama sotilasfarssi Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990). Yleisöä viehättäneen komedian optimistinen yleisömenestys kantoi hedelmää vielä jatkoelokuvissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991), Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) sekä Vääpeli Körmy – taisteluni (1994), kunnes huumori tyrehtyi lopullisesti elokuvaan Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997).
Ensimmäisen Körmyn valoisissa tunnelmissa keväällä 1991 Kokkonen palasi Speden tuotantotiimiin viiden vuoden tauon jälkeen ohjaamaan yhteiskunnallisia sävyjä omaavan, sarjassaan jo 15. Turhapuro-komedian Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991), joka kaikkien yllätykseksi nosti Turhapuro-elokuvasarjan laadukkaasti henkiin. Lopulta vaihtoehdoksi tuli vain nostaa Uuno Turhapuro kansakunnan huipulle ja syntyi elokuva Uuno Turhapuro, Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992), jonka huumorissa oli jo väljähtyneen ikääntymisen merkkejä.
Vaikka Spede jatkoikin epäonnistuneesti Turhapuron tarinaa Jukka Puotilan imitaation turvin (Uuno Turhapuron poika, 1993) ja lopulta katastrofaalisesti ilman Loiria (Uuno Turhapuron veli, 1994), ymmärsi Kokkonen väistyä ja siirtyi ohjaajan urallaan täysin uuteen vaiheeseen. Arto Paasilinnan kirjojen pohjalta tehdyt filmatisoinnit Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996), Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002) tarjosivat tekijälleen mahdollisuuden tulkita vanhenemisen ja synkkämietteisen komiikan piirteitä. Parhaiten näistä onnistuikin Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, joka otettiin vastaan myös kriitikoiden taholta varauksellisen myönteisesti. Sen sijaan ongelmallinen Kymmenen riivinrautaa osoittautui pettymykseksi jääden totaalisesti uuden kotimaisen elokuvantekijäsukupolven varjoon.
Jo kertaalleen unholaan julistettuun Uuno Turhapuron tarinaan kirjoitettiin vielä kahden elokuvan verran jatkoa . 25-vuotisjuhlaelokuvaksi tituleerattu Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies (1998) otettiin kohtalaisesti vastaan, vaikka se sisälsi lopulta hyvin vähän mitään muisteltavan arvoista. Sen sijaan Spede Pasasen muistolle omistettu Uuno Turhapuro – This is My Life (2004) toi arvokkaan ja kepeän haikean päätöksen monen viihteentekijän elokuvauralle, ja ennen kaikkea Uuno Turhapurolle. Ensimmäistä kertaa katsojat lähtivät Turhapuro-elokuvasta liikutuksen kyyneltä pidätellen pois.
"Uuno Turhapuro – This Is My Life lienee tehty, jotta ympyrä voi sulkeutua ja Uunoja tehneet voivat jättää jäähyväisensä Spede Pasaselle ja tietylle jaksolle elämässään.
Mutta jotain muutakin tiistai-iltana tapahtui. Loirin karisma ja taidot – sydän ja virtuoosisuus – ovat sellaiset, että kotiin kävellessäni mietin Uunoa kuin oikeata ihmistä."
- Helena Ylänen / HS Nyt, 10.9.2004
Kaikkiaan 33 elokuvaa vuosina 1966-2004 ohjanneen Ere Kokkosen elämä tuli päätökseen 16. lokakuuta 2008. Vaikean sairauden nujertaman Kokkosen viimeksi työksi jäi teatterikäsikirjoitus Spede ja kumppanit - Mies, joka tunsi Uuno Turhapuron, joka sai lopulta ansaitun ensi-iltansa alkuvuodesta 2009.
– Otto Suuronen 8.4.2008 (muokattu versio 7.4.2009)
Lähteinä:
Suomen kansallisfilmografia osat 7-12 (1962-2000)
SEA: Esitykset – Spede Pasanen
http://www.sea.fi/esitykset/kevat2002/spede.html)
Elonet (www.elonet.fi)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)