Goottilaisen elokuvan syntynä voidaan pitää 1900-luvun alkuvuosia, jolloin elokuvayhtiöt kiinnostuivat edellisen vuosisadan kauhuromanttisista kirjallisuuden klassikoista. Erityisesti Yhdysvalloissa alettiin etsiä jo heti vuosisadan alusta ideoita kauhuelokuviin goottilaisesta kaunokirjallisuudesta. Ensimmäisenä goottikauhuelokuva viritelmänä valmistui Yhdysvalloissa Kansakunnan synty –elokuvalla elokuvanhistoriaan nimensä ikuistanut D.W. Griffithin The Avenging Conscience (1914), joka pohjautui maailmankuullun Edgar Allan Poen novelliin Kielivä sydän. Griffithin elokuvan saamasta huomiosta huolimatta varhaisen goottilaiselokuvan juuret ovat kuitenkin Saksassa, joka ensimmäisen maailmansodan ja toisen maailmansodan välillä tuli laajalti tunnetuksi ekspressiivisten kauhuteosten kotimaana.
Saksalainen kauhuelokuva otti tyyliinsä vaikutteita kuvataiteista, teatterista ja kirjallisuudesta, ja monet tuon ajan elokuvista nähdäänkin ekspressionistisen suunnan edustajina. Psykologinen ilmapiiri ja tiivis tunnelma nousivat realismia tärkeämmiksi osasiksi uutta saksalaista elokuvaa. Erityisen tärkeäksi varhaiseksi goottilaiselokuvaksi kehkeytyi Der Golem (1914), jonka vanhaan juutalaislegendaan pohjautuvassa tarinassa rabbi rakentaa muinaisen salatieteen avulla savesta ihmisolennon juutalaisyhteisön suojelijaksi.
Ekspressionistisen kauhuelokuvasuuntauksen merkittävin teos on kiistatta Robert Wienen vuonna 1919 ohjaama Tohtori Caligarin kabinetti (Das Kabinett des doktor Caligari). Unenomaisen elokuvan tarina saa alkunsa Caligari-nimisestä hypnotisoijasta, joka esittelee markkinoilla Cesarea, jonka hän väittää näkevän tulevaisuuteen. Cesare ennustaa asiakkaan kuoleman, jonka jälkeen Caligari toteuttaa ennustuksen lähettämälle unissakävelijä Cesaren murhaamaan uhrin pimeän tultua.
Vuonna 1922 valmistunut Nosferatu oli ensimmäinen suuren tuotannon vampyyrielokuva. Kauhukirjailija Ramsey Campbell pitääkin sitä ensimmäisenä elokuvana, jonka tarkoitus oli järkyttää ihmisiä. Ohjaaja F.W. Murnau halusi filmata Bram Stokerin Draculan, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut Murnauta, joka oli jo aiemmin tehnyt elokuvan Robert Louis Stevensonin kirjasta Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde nimellä Der Januskopf. Hän teki Stokerin tarinaan vain muutamia muutoksia ja lopputulos muistuttaa suuresti alkuperäistarinaa. Vampyyri Draculasta tuli Nosferatu ja Kreivi Draculasta Kreivi Orlock. Pääosassa vampyyrin roolin tulkitsi Max Schreck.
Nosferatu oli Prana-Film GmbH -tuotantoyhtiön ensimmäinen ja viimeinen elokuva. Yhtiö ajautui vararikkoon, kun Bram Stokerin leski Florence Stoker haastoi Pranan oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta. Stoker voitti oikeudenkäynnin ja tuomioistuin määräsi Nosferatun kopiot tuhottavaksi. Lukuisia kopioita oli jo ehditty levittää maailmalle. Kokonaista kopiota alkuperäisestä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty ennen kuin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lopulta Nosferatusta on muodostunut yksi kauhuelokuvan suurimmista klassikoista.
Ekspressionistinen elokuva ajautui kuitenkin vaikeuksiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Monet lahjakkaimmista tekijöistä muuttivat Yhdysvaltoihin, missä yleisö arvosti realismia enemmän kuin tunnelmaa. Saksalaisen mykkäkauhun merkitys myöhemmälle elokuvalle, erityisesti kauhuelokuvalle, on kuitenkin ollut äärimmäinen. Samalla elokuvien henki elää yhä voimakkaana alakulttuureissa. Elokuvien heijastamisesta esimerkiksi goottiklubien ja –keikkojen taustalle on tullut suosittua.
Mykkäelokuvan ajan Hollywood ei löytänyt Kalifornian auringon alla yhtä varjoisia kuvia mitä saksalaiset, mutta näyttelijättäristä legendaarisena pidetään Theda Baraa, joka näytteli kaunista ja armotonta syöjätärtä elokuvissa Salome (1917) ja Cleopatra (1918). Bara käytti siviilissäkin purppuraista meikkiä korostaakseen kasvojensa kalpeutta ja vastaanotti kammiossaan vieraita suitsukkeensavussa käärmeitään silitellen. Muutamaa vuotta myöhemmin tuhatkasvoisena miehenä kuuluisuudesta nautti Lon Chaney, joka esiintyi onnistuneesti Notre Damen kellonsoittajan vuoden 1923 versiossa. Chaneyn ylistetyimpänä suorituksena pidetään kuitenkin vuonna 1925 valmistunutta Oopperan kummitusta. Roolia varten Chaney oli kehittänyt entistäkin tuskallisemman maskin. Mulkosilmät kemikaaleilla turvotettuina, lankojen avulla venytetyt sieraimet pullistuneina luurankomaiseen virneeseen Chaney muuttui Erikiksi, muotopuoleksi säveltäjäksi, joka vannoi kostoa maailmalle. Vaikka Chaneyn roolihahmot olivat hirviömäisen epämuodostuneita tai groteskeja, ne olivat silti pohjimmiltaan inhimillisiä. Chaney ei koskaan näytellyt yliluonnollisia hahmoja, ja hänen suosituimmat elokuvansa olivat pikemminkin melodraamoja, joissa oli mukana goottilaisia sävyjä.
Universal Pictures osti oikeudet Bram Stokerin Draculan suosittuun teatteriversioon jo vuonna 1927. Teatteriesityksen pääosassa esiintyi unkarilainen siirtolainen nimeltään Bela Lugosi, joka vihreässä meikissään ja oopperaviitassaan oli tehnyt vaikutuksen teatteriyleisöön. Universal –tuotantoyhtiön pomot suhtautuivat kuitenkin kielteisesti Lugosin näyttelijäntaitoihin ja erityisesti hänen erikoislaatuiseen aksenttiinsa. Vuonna 1931 valmistunut Dracula –filmatisointi osoitti tuotantoyhtiön epäilykset vääräksi, sillä nimenomaan Lugosin persoonallinen ja mystinen karisma nosti elokuvasta maailmanlaajuisen menestyksen ja teki nimiosanäyttelijästään tähden. Lugosin puhetyyli osoittautui erityisen onnistuneeksi ja unkarilaisesta korostuksesta tulikin kliseeksi kasvanut virallinen vampyyrinmurre. Kreivi Draculan herättämät pelonväristykset olivat sen verran yksiselitteisiä, että Universal tajusi luoneensa täysin uudenlaisen elokuvatyypin. Goottilainen elokuva oli saapunut Yhdysvaltoihin ja Draculan vanavedessä syntyneitä elokuvia alettiin kutsua uudella nimellä, horror movie, oli syntynyt.
Universal päätti nopeasti filmata myös Mary Shelleyn goottilaisromaanin Frankenstein, jonka pääosaan rekrytoitiin englantilaisemigrantti Boris Karloff ja ohjaajaksi James Whale. Klassikko oli luotu ja Universalilla oli jo toinen menestyshahmo tallissaan. Lugosin ja Karloffin nimet kirjoitettiin ensin yhtä isolla, mutta helpomman luonteensa ansiosta Karloff jätti pian kilpailijan varjoonsa ja Lugosin alamäki alkoi. Ohjaaja Whale pyydettiin goottilaiselle mestariteokselle jatko-osa, ja näin ollen syntyi Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein, 1935). Sitä pidetään avoimesti edeltäjäänsä parempana sekä taiteellisesti että kaupallisesti.
Draculan ohjannut Tod Browning jatkoi uraansa Freaks –elokuvalla, josta tuli oman aikansa sensuurinkynsiin joutunut teos. Kolmekymmentä vuotta pannassa pidettyä elokuvaa pidetään nykyään yleisesti mestariteoksena. Draculan ja Nosferatun kuvannut Karl Freund hyppäsi ohjaajaksi jylhän goottilaiseen kauhuelokuvaan Muumio (The Mummy, 1932), joka on saanut myöhemmin lukuisia uusintafilmatisointeja ja aihevariaatioita. Karloff esittää elokuvassa muinaista egyptiläistä, jonka rakkaus saa palaamaan haudan takaa. 1930-luvun alussa syntyi myös lukuisia Poe-filmatisointeja kuten Bela Lugosin tähdittämä Morgue-kadun murhat (Murders in the Rue Morgue, 1932) sekä saksalaisen Edgar G. Ulmerin ohjaama kulttiklassikko Musta kissa (The Black Cat, 1934).
Vuonna 1941 Universal toi elokuvateattereihin Wolf Manin, josta tuli suurmenestys. Lon Chaney Juniorin tähdittämänä elokuva esitteli yhtiön klassisen hirviökatraan viimeisen jäsenen, ja samalla se toimi loppusoittona goottilaiselokuvan kulta-ajalle.
Yhdysvaltalainen kauhuelokuvatuotanto hiipui 1940-luvun aikana sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja tulokseksi syntyi vain liuta elokuvien jatko-osia, joissa seuraaja osoittautui lähes poikkeuksetta edeltäjäänsä mielikuvituksettomammaksi ja heikommaksi teokseksi. Muutamia tunnelmallisia kulttielokuvia 40-luvullakin kuitenkin tehtiin kuten Val Lewtonin Kissaihmiset (The Cat People, 1942), jossa tyttö uskoo keskiaikaisen sukukirouksen takia muuttuvansa isoksi kissaksi kiihottuessaan seksuaalisesti sekä saman ohjaajan I Walked with A Zombie (1943).
Kun 1950-luvulla elokuvahirviöt alkoivat väistyä science fiction –henkisten olioiden ja mutaatioiden tieltä, pyrki Universal vielä kolkuttelemaan goottilaista miljöötä kolmiulotteisena kuvatulla elokuvalla Mustan laguunin hirviö (The Creature from the Black Lagoon, 1954). Kolmiulotteisuutta hyödynnettiin myös André de Tothin Vahakabinetissa (House of Wax, 1953).
1950-luvun loppuun tultaessa valtaosa Universalin alkuperäisistä hirviöistä oli häpäisty drive in –teattereita varten tuotetuissa teinipelotteluissa ja television läpimurto oli muuttanut elokuvateollisuuden rakenteita pysyvästi. Goottilaisen elokuvan kulta-ajan voidaan lopullisesti päättyneen romanialaisvampyyri Bela Lugosin kuolemaan vuonna 1956. Kauhuelokuvan ensimmäinen suuri tähti laskettiin viimeiselle matkalle Draculan asussa, ja vaikutti selvältä, että koko lajityyppi teki hänelle pian seuraa.
Mm. seuraavien lähteiden pohjalta:
Baddeley, G. 2006. Goth Chic – johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Helsinki: Like.
Hänninen, H. & Latvanen, M. 1996. Verikekkerit – kauhun käsikirja. Helsinki: Otava.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
lauantai 26. heinäkuuta 2008
Russ Meyer - meijerimaijeri
Yhdysvaltalainen Russ Meyer on seksploitaatioelokuvien ohjaajista kiistatta tunnetuin kulttinimi kaikkialla maailmassa. Miehen ohjaajanura alkoi toisen maailmansodan aikana, jolloin Meyer työsti uutis- ja dokumenttilyhytelokuvia televisioyhtiöille. Ennen sota-aikaa hän oli oppinut kiihkeän leikkausrytmin ja valloittavan energisen kamerankäytön useissa tekemissään amatöörilyhytelokuvissa. Sodan jälkeen Meyer siirtyi Playboy-lehden palvelukseen valokuvaajaksi ja toimi elokuva-alan tuotannoissa apumiehenä. 1950-luvun lopulla ideoitu, totaalisesti markan budjetilla syntynyt seksihupailu The Immoral Mr. Teas (1959) oli debyyttiohjaus, jonka tuotannosta hän sai sen verran rahaa, että pystyi jatkamaan uraansa. Debyyttielokuva esitteli jo Meyerin tyypillisen tarinakaaren, isorintaiset naiset ja osin rivo ja hurtti huumori loivat seksploitaatioelokuvalle tyypilliset lähtökohdat. Elokuvan juonessa herra Teas käy psykiatrin puheilla ja alkaa tämän jälkeen näkemään kaikki naispuoliset henkilöt Eevan asusteessa. Tyypillistä on tietysti se, että herra Teasin matkalle ei satu rumia tai alle D-kuppikoon omaavia naisia.
Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.
Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.
Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.
Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!
Meyer teki lähes kaikki elokuvansa itsenäisesti, toimien elokuviensa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Useista b-elokuvan tekijöistä Meyer loisti teknisellä osaamisellaan, erityisesti miehen osaavaa leikkausta on kehuttu sellaisissakin piireissä, joissa muutoin Meyerin kädenjälki saa vain närkästyneen olankohautuksen.
Meyerin tuottaessa elokuvat syntyivät erittäin minimalistisella budjetilla, vaikka ne parhaimmillaan tuottivat miljoonia dollareita. Erityiseksi suurmenestykseksi osoittautui vuoden 1970 Nukkelaakson amatsonit (Beoynd the Valley of the Dolls). Ohjaajan filmografian tunnetuimpana kulttiteoksena pidetään kuitenkin vuoden 1966 mustavalkoteosta Faster Pussycat, Kill! Kill!, joka ei ilmestyessään kerännyt kovinkaan mittavaa suosiota tai mainetta. Vuosien vieriessä kulttimaine kuitenkin kasvoi ja Meyerin elokuvien lisääntyvät camp-arvot nostivat varhaistuotannon merkkiteoksia paremmin esiin. Sovinismista syytetyn Meyerin tunnetuin teos on ennemmin feministinen, naisenergiaa pursuava kunnianosoitus villeille ja uhkeille naisille, jotka potkivat munille miehiä sen minkä ehtivät.
Elokuviensa kautta Meyerillä oli silmää löytää alan lahjakkuuksia, joista tunnetuimpia ovat Kitten Natividad ja Uschi Digard. Uransa myöhemmissä vaiheissa ohjaaja keskittyi yhä enemmän päättömän ekspressiiviseen kameratyöskentelyyn ja humoristiseen leikkaustyyliin.
Uran viimeisinä vuosina Meyerin elokuvat alkoivat jäädä vakavan ja graafisemman pornon jalkoihin ja mies vetäytyikin elokuvien ohjaamisesta vauhdikkaan, ellei peräti kyltymättömän ”breastploitationin” Beneath the Valley of the Ultra-Vixens (1979) jälkeen. Ikääntynyt ja väsynyt Meyer palasi vielä kertaalleen elokuvien pariin vuonna 2001, jolloin valmistui vanhoihin arkistomateriaaleihin pitkälti pohjannut, olemattomalle huomiolle jäänyt Pandora Peaks.
Seksploitatioelokuvan kummisetä ja b-elokuvan mestari Russ Meyer poistui keskuudestamme vuonna 2004, mutta hänen majesteetillisen uhkea perintönsä elää!
torstai 24. heinäkuuta 2008
Seksploitaatioelokuvan pyörteissä eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan rintoja
1960-luku oli seksuaalisen vapautumisen, vapaan rakkauden ja e-pillerin aikakautta, mutta hyvin vähän tuosta kaiken sallivasta kiihkosta pääsi Yhdysvalloissa valkokankaille asti. Sensuuri hylki seksiä vielä vuosikymmenen lopullakin, jolloin ikärajaluokitukset otettiin käyttöön.
Samaisen vuosikymmen aikana tiettyjä elokuvia alettiin kutsua eksploitaatiotyylin edustajiksi. Eksploitaatiolla tarkoitetaan elokuvan lajityyppiä, jossa yritetään saada katsojia shokkiarvoihin vetoamalla. Käytännössä se tarkoittaa seksin, väkivallan, kauhun, alastomuuden ja muun sensaatiohakuisen aihepiirin korostamista sisällössä ja markkinoinnissa. Seksploitaatio (myös sexploitaatio) onkin eksploitaatioelokuvan tyylilaji, jossa itsetarkoituksellinen seksin ja alastomuuden hyödyntäminen korostuu. Kategoriaan lasketaan usein pehmoporno, hauskat eroottispitoiset, tuhmat komediat sekä nudismia käsittelevät elokuvat, mutta kova porno lasketaan jo erilliseksi lajityypikseen. Tyypillistä seksploitaatioelokuvalle joko seksin ja väkivallan tai seksin ja komiikan kombinaatio, josta ensin mainittua edustaa puhtaimmillaan esimerkiksi Russ Meyerin Up! (1976) ja jälkimmäistä samaisen ohjaajan debytointi The Immoral Mr. Teas (1959).
Seksploitaation kultakaudella 1960-ja 70-luvuilla suosittuja aiheita olivat tapahtumien sijoittaminen nunnaluostariin tai naisvankilaan, joka usein nähdään peräti omana lajityyppinään. Seksploitaatioelokuvia tehtiin kengännauhabudjetilla, indie-tuotantoina.
Todellisuudessa sexploitaatio-elokuvat olivat vallanneet pikkuteattereita jo 1960-luvun alusta saakka: Russ Meyerin tissifilmit ja Doris Wishmanin tuottama Nude on the Moon (1960) lennätti astronautteja kuuhun, jossa asusti sievän amatsonikuningattaren johtama nudistileiri. Russ Meyer teki pikkutuhmia elokuvia jo 1950-luvulla, mutta sai kuolemattoman meijeriherran maineen elokuvilla Lorna (1964), Faster Pussycat, Kill! Kill! (1966) ja Vixen (1968). Kaikkia näitä hallitsivat jättirintaiset naaraat, joiden vaatetus ratkeilee elokuvan edetessä.
Leppoisasti lentopalloa pelaavat nudistit ja kaula-aukosta miltei pulpahtavat maitorauhaset eivät kauaa jaksaneet pitää yleisön mielenkiintoa vireillä, vaan teattereihin alkoi tulla soft core –pornoa, jossa näytettiin selkeitä sukupuolisen kanssakäymisen tilanteita, mutta ei itse aktia tai edes häpykarvoitusta.
On laskeskeltu, että vuonna 1969 Yhdysvalloissa ainakin 25 teatterissa pyöritettiin tuolloin vielä kiellettyjä hard core –pornoelokuvia. Yksi hard coren edelläkävijöistä on ruotsalaiselokuva Olen utelias – keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967), joka sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 1969. Sosiaalipoliittinen ja kantaaottava elokuva nousi amerikkalaisyleisön keskuudessa huikeaan suosioon ja yleisen keskustelun kohteeksi. Markkinamiehet huomasivat, että myös naiset kiinnostuivat ruotsalaiselokuvan tarjoamasta seksuaalipoliittisesta sanomasta.
Vuonna 1972 valmistunut Gerard Damianon Syvä kurkku (Deep Throat) oli kovan pornon läpimurtoteos, jonka jälkeen hc-luokan pornoteollisuus löysi markkinaraon elokuvateollisuudesta, ja seksploitaatio termin alkuperäisessä merkityksessä koki laskusuhdanteen.
Samaisen vuosikymmen aikana tiettyjä elokuvia alettiin kutsua eksploitaatiotyylin edustajiksi. Eksploitaatiolla tarkoitetaan elokuvan lajityyppiä, jossa yritetään saada katsojia shokkiarvoihin vetoamalla. Käytännössä se tarkoittaa seksin, väkivallan, kauhun, alastomuuden ja muun sensaatiohakuisen aihepiirin korostamista sisällössä ja markkinoinnissa. Seksploitaatio (myös sexploitaatio) onkin eksploitaatioelokuvan tyylilaji, jossa itsetarkoituksellinen seksin ja alastomuuden hyödyntäminen korostuu. Kategoriaan lasketaan usein pehmoporno, hauskat eroottispitoiset, tuhmat komediat sekä nudismia käsittelevät elokuvat, mutta kova porno lasketaan jo erilliseksi lajityypikseen. Tyypillistä seksploitaatioelokuvalle joko seksin ja väkivallan tai seksin ja komiikan kombinaatio, josta ensin mainittua edustaa puhtaimmillaan esimerkiksi Russ Meyerin Up! (1976) ja jälkimmäistä samaisen ohjaajan debytointi The Immoral Mr. Teas (1959).
Seksploitaation kultakaudella 1960-ja 70-luvuilla suosittuja aiheita olivat tapahtumien sijoittaminen nunnaluostariin tai naisvankilaan, joka usein nähdään peräti omana lajityyppinään. Seksploitaatioelokuvia tehtiin kengännauhabudjetilla, indie-tuotantoina.
Todellisuudessa sexploitaatio-elokuvat olivat vallanneet pikkuteattereita jo 1960-luvun alusta saakka: Russ Meyerin tissifilmit ja Doris Wishmanin tuottama Nude on the Moon (1960) lennätti astronautteja kuuhun, jossa asusti sievän amatsonikuningattaren johtama nudistileiri. Russ Meyer teki pikkutuhmia elokuvia jo 1950-luvulla, mutta sai kuolemattoman meijeriherran maineen elokuvilla Lorna (1964), Faster Pussycat, Kill! Kill! (1966) ja Vixen (1968). Kaikkia näitä hallitsivat jättirintaiset naaraat, joiden vaatetus ratkeilee elokuvan edetessä.
Leppoisasti lentopalloa pelaavat nudistit ja kaula-aukosta miltei pulpahtavat maitorauhaset eivät kauaa jaksaneet pitää yleisön mielenkiintoa vireillä, vaan teattereihin alkoi tulla soft core –pornoa, jossa näytettiin selkeitä sukupuolisen kanssakäymisen tilanteita, mutta ei itse aktia tai edes häpykarvoitusta.
On laskeskeltu, että vuonna 1969 Yhdysvalloissa ainakin 25 teatterissa pyöritettiin tuolloin vielä kiellettyjä hard core –pornoelokuvia. Yksi hard coren edelläkävijöistä on ruotsalaiselokuva Olen utelias – keltainen (Jag är nyfiken – gul, 1967), joka sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 1969. Sosiaalipoliittinen ja kantaaottava elokuva nousi amerikkalaisyleisön keskuudessa huikeaan suosioon ja yleisen keskustelun kohteeksi. Markkinamiehet huomasivat, että myös naiset kiinnostuivat ruotsalaiselokuvan tarjoamasta seksuaalipoliittisesta sanomasta.
Vuonna 1972 valmistunut Gerard Damianon Syvä kurkku (Deep Throat) oli kovan pornon läpimurtoteos, jonka jälkeen hc-luokan pornoteollisuus löysi markkinaraon elokuvateollisuudesta, ja seksploitaatio termin alkuperäisessä merkityksessä koki laskusuhdanteen.
maanantai 21. heinäkuuta 2008
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet
On hyvin kliseistä kutsua David Bowieta populaarikulttuurin kameleontiksi, mutta kenellekään toiselle ei oikein moista mandaattiakaan soisi. Bowie on vuosikymmenten saatossa toiminut ensisijaisesti muusikkona, laulajana ja lauluntekijä sekä tuottajana 1960-luvulta saakka, mutta sen lisäksi hän on toiminut ansiokkaasti niin näyttelijänä, kuvataiteilijana, miimikkona kuin visuaalisena suunnittelijana.
Bowie syntyi David Jones –nimisenä Englannissa vuonna 1947 työväenluokkaiseen perheeseen. Yhdeksän vuotta vanhempi Terry–veli tutustutti nuoren Davidin musiikin pariin, ja kouluikäisenä hän opetteli soittamaan saksofonia. 1960-luvulla Bowie soitti kymmenissä projektiluonteisissa yhtyeissä, jotka olivat voimakkaasti The Beatles-vaikutteisia soundiltaan. Bowie sai yhtyeistä runsaasti soittokokemusta, mutta mainittavaa menestystä kokeiluluontoisen bändien parissa ei saavutettu. 60-luvun loppupuolella hän kiinnostuikin pantomiimista, ja liittyi osaksi kuuluisan Lindsay Kempin miimikkoryhmää. Lyhytaikaisiksi jääneiden yhtyekokemusten jälkeen Bowie alkoi luoda soolouraa, ja ensimmäinen albumi ilmestyi jo vuonna 1967. Vaisusti käynnistynyt sooloura sai kaivattua nostetta, kun vuonna 1969 ilmestyi läpimurtosingle Space Oddity.
Vuonna 1970 ilmestynyt The Man Who Sold the World –levy siirsi Bowien folk-vaikutteisen popin parista kohti blues-vaikutteista tummaa rockia. Albumin kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Seuraavana vuonna ilmestynyt Hunky Dory oli jälleen askel eri suuntaan, akustisia laulaja/lauluntekijä–tyyppisiä kappaleita ja kimallerockiin kallellaan olevaa materiaalia yhdistellyttä levytystä pidetään kiistattomana rockin klassikkona.
Vuosi 1972 oli kuitenkin Bowien maailmanlaajuinen läpimurtovuosi ja sivupersoona Ziggy Stardustin esiinmarssin aika. Albumi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli Britanniassa valtaisa menestys ja muutti merkittävästi pop-musiikin suuntaa. Keikoilla alkoi ilmetä Bowie-hysteriaa. Albumi ja lavashow rakentuivat täydellisesti Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, ympärille. Ziggy Stardust oli kuvitteellinen avaruudesta tullut rocktähti, jonka imagoon kuuluivat vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkitukka ja kimaltavat, glam asusteet. Sivuhahmon syntyyn vaikuttivat suurelta osin Vince Taylor, 1960-luvun rockabilly-artisti sekä Stanley Kubrickin kulttielokuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange). Tärkeä vaikute tuli myös japanilaisesta kulttuurista ja erityisesti japanilaisesta Kabuki-teatterin räikeästä tyylistä.
Hunky Doryyn verrattuna Ziggy Stardust -albumi on vähemmän runollinen ja enemmän kovaääninen ja rock. Levyn aloittaa Five Years, synkkä profetia maan ja ihmiskunnan jäljellä olevasta elinajasta ennen tuhoisaa katastrofia. Albumin ja Bowien uran parhaita lauluja on myös Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn. "I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you". Samana vuonna Bowie kirjoitti kappaleen All The Young Dudes ja antoi sen yhtyeen Mott The Hoople levytettäväksi. Pian kappaleen julkaisun jälkeen siitä syntyi klassikko ja glam-nuorison vastine hippikauden All You Need Is Love -kappaleelle.
Seuraavana vuonna Bowie jatkoi Ziggy-kulttia albumilla Aladdin Sane (1973), jonka nimihahmosta tuli Ziggyn Amerikan vastine. Aladdin Sanen lyriikat kuvaavat todellisuuden kovaa puolta, rappioitunutta elämää, huumeita, väkivaltaa ja kuolemaa. Bowie tiesi mistä kirjoitti, sillä tässä vaiheessa huumeet olivat astuneet todenteolla kuvaan.
Kiertueen venyessä Bowien oma mielenterveys heittelehti ja kiertueet vaativat siitä veronsa. Toukokuussa -73 alkaa Ziggy Stardustin jäähyväiskiertue Englannissa. 3. heinäkuuta 1973 pidetyssä viimeisessä Ziggy-konsertissa Bowie lavasti hahmonsa kuoleman, viimeisenä kuultavan kappaleen Rock 'n Roll Suicide jälkeen Ziggy Stardust And The Spiders From Marsin tarina on ohi. Konsertin jälkeen skitsofrenian partaalla oleva Bowie pakenee kirkuvaa, hysteeristä fanijoukkoa Englannin halki Ranskaan, Pariisiin, johon hän asettuu hetkeksi. Pariisissa Bowie äänittää nopeasti cover-albumin Pin Ups, jolla hän esittää monia 1960-luvun suosikkilaulujaan. Albumin julkaisun jälkeen päättyy muusikon varsinainen glam rock –kausi.
David Bowien taiteellinen perintö on sivistänyt ihmisiä enemmän kuin hän voi kuvitellakaan. Täydellisestä popista, androgyynistä glam-rockista, coolista amerikkalaisuudesta (Young Americans, 1975) ja huikeasta elektronimusiikista (Low-albumi, 1977) tanssilattian taikaan, katkeran suloiseen ironiaan ja sykkivään lohduttomuuteen (Outside-albumi, 1995). Hänen vaikutuksensa populaarikulttuuriin on ainutlaatuinen - hän on muuttanut useampia elämiä kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.
Lähteet:
Buckley, D. 2002. David Bowie. Helsinki: Like.
Immonen, T. 2005. David Bowie: Rockin kameleontti. Tampere: Pop-lehti.
Nyman, J. 1997. Aution saaren levyt. Helsinki: Tammi.
Bowie syntyi David Jones –nimisenä Englannissa vuonna 1947 työväenluokkaiseen perheeseen. Yhdeksän vuotta vanhempi Terry–veli tutustutti nuoren Davidin musiikin pariin, ja kouluikäisenä hän opetteli soittamaan saksofonia. 1960-luvulla Bowie soitti kymmenissä projektiluonteisissa yhtyeissä, jotka olivat voimakkaasti The Beatles-vaikutteisia soundiltaan. Bowie sai yhtyeistä runsaasti soittokokemusta, mutta mainittavaa menestystä kokeiluluontoisen bändien parissa ei saavutettu. 60-luvun loppupuolella hän kiinnostuikin pantomiimista, ja liittyi osaksi kuuluisan Lindsay Kempin miimikkoryhmää. Lyhytaikaisiksi jääneiden yhtyekokemusten jälkeen Bowie alkoi luoda soolouraa, ja ensimmäinen albumi ilmestyi jo vuonna 1967. Vaisusti käynnistynyt sooloura sai kaivattua nostetta, kun vuonna 1969 ilmestyi läpimurtosingle Space Oddity.
Vuonna 1970 ilmestynyt The Man Who Sold the World –levy siirsi Bowien folk-vaikutteisen popin parista kohti blues-vaikutteista tummaa rockia. Albumin kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Seuraavana vuonna ilmestynyt Hunky Dory oli jälleen askel eri suuntaan, akustisia laulaja/lauluntekijä–tyyppisiä kappaleita ja kimallerockiin kallellaan olevaa materiaalia yhdistellyttä levytystä pidetään kiistattomana rockin klassikkona.
Vuosi 1972 oli kuitenkin Bowien maailmanlaajuinen läpimurtovuosi ja sivupersoona Ziggy Stardustin esiinmarssin aika. Albumi The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli Britanniassa valtaisa menestys ja muutti merkittävästi pop-musiikin suuntaa. Keikoilla alkoi ilmetä Bowie-hysteriaa. Albumi ja lavashow rakentuivat täydellisesti Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, ympärille. Ziggy Stardust oli kuvitteellinen avaruudesta tullut rocktähti, jonka imagoon kuuluivat vahva meikki, punaiseksi värjätty piikkitukka ja kimaltavat, glam asusteet. Sivuhahmon syntyyn vaikuttivat suurelta osin Vince Taylor, 1960-luvun rockabilly-artisti sekä Stanley Kubrickin kulttielokuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange). Tärkeä vaikute tuli myös japanilaisesta kulttuurista ja erityisesti japanilaisesta Kabuki-teatterin räikeästä tyylistä.
Hunky Doryyn verrattuna Ziggy Stardust -albumi on vähemmän runollinen ja enemmän kovaääninen ja rock. Levyn aloittaa Five Years, synkkä profetia maan ja ihmiskunnan jäljellä olevasta elinajasta ennen tuhoisaa katastrofia. Albumin ja Bowien uran parhaita lauluja on myös Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn. "I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you". Samana vuonna Bowie kirjoitti kappaleen All The Young Dudes ja antoi sen yhtyeen Mott The Hoople levytettäväksi. Pian kappaleen julkaisun jälkeen siitä syntyi klassikko ja glam-nuorison vastine hippikauden All You Need Is Love -kappaleelle.
Seuraavana vuonna Bowie jatkoi Ziggy-kulttia albumilla Aladdin Sane (1973), jonka nimihahmosta tuli Ziggyn Amerikan vastine. Aladdin Sanen lyriikat kuvaavat todellisuuden kovaa puolta, rappioitunutta elämää, huumeita, väkivaltaa ja kuolemaa. Bowie tiesi mistä kirjoitti, sillä tässä vaiheessa huumeet olivat astuneet todenteolla kuvaan.
Kiertueen venyessä Bowien oma mielenterveys heittelehti ja kiertueet vaativat siitä veronsa. Toukokuussa -73 alkaa Ziggy Stardustin jäähyväiskiertue Englannissa. 3. heinäkuuta 1973 pidetyssä viimeisessä Ziggy-konsertissa Bowie lavasti hahmonsa kuoleman, viimeisenä kuultavan kappaleen Rock 'n Roll Suicide jälkeen Ziggy Stardust And The Spiders From Marsin tarina on ohi. Konsertin jälkeen skitsofrenian partaalla oleva Bowie pakenee kirkuvaa, hysteeristä fanijoukkoa Englannin halki Ranskaan, Pariisiin, johon hän asettuu hetkeksi. Pariisissa Bowie äänittää nopeasti cover-albumin Pin Ups, jolla hän esittää monia 1960-luvun suosikkilaulujaan. Albumin julkaisun jälkeen päättyy muusikon varsinainen glam rock –kausi.
David Bowien taiteellinen perintö on sivistänyt ihmisiä enemmän kuin hän voi kuvitellakaan. Täydellisestä popista, androgyynistä glam-rockista, coolista amerikkalaisuudesta (Young Americans, 1975) ja huikeasta elektronimusiikista (Low-albumi, 1977) tanssilattian taikaan, katkeran suloiseen ironiaan ja sykkivään lohduttomuuteen (Outside-albumi, 1995). Hänen vaikutuksensa populaarikulttuuriin on ainutlaatuinen - hän on muuttanut useampia elämiä kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.
Lähteet:
Buckley, D. 2002. David Bowie. Helsinki: Like.
Immonen, T. 2005. David Bowie: Rockin kameleontti. Tampere: Pop-lehti.
Nyman, J. 1997. Aution saaren levyt. Helsinki: Tammi.
lauantai 19. heinäkuuta 2008
Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan
Teatraalisen rockin läpimurtona voidaan kiistatta pitää 1970-lukua, jolloin julkaistiin mm. The Who –yhtyeen populaarikulttuuria uudelleen muokannut rock-ooppera Tommy. Vuosikymmenen merkittävin teatraalisen ilmaisun muoto ilmeni kuitenkin glamrockista, jonka tyypillisiksi piirteiksi vakiintuivat huomiota herättävä, androgyynipukeutuminen, melodramaattisuus sekä identiteettikäsitteillä leikittely. Glamrock otti laajasti vaikutteita erityisesti Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin psykedeliasta, 60-luvun englantilaisesta pop-yhtye The Kinksistä sekä folk-musiikista. Monet glamrockin merkittävimmistä tekijöistä kuten David Bowie ja Marc Bolan aloittivat muusikon uransa nimenomaan folkin parista. Jossain määrin varhaisessa glamrockissa voidaan kuullakin artistien folk-perintö, johon on yhdistetty sähköiset instrumentit.
Määrätietoinen, ulkoisella olemuksella koreillut glam-liike kehittyi 1970-luvun alun Englannissa. Glamour sanasta jalostettu glam-käsite viittasi rockmusiikin loistokkuuden, eleganssin ja estetiikan korostamista. Glamrockissa ja elämäntavassa yhdistyivät yhtä lailla makaaberidekadenttius kuin elämänmyönteisyys. Glam–yhtyeiden tekstit käsittelivät usein villiä elämää, seksiä ja päihteitä, mutta albumit saattoivat myös olla konseptilevyjä, kuten David Bowien klassikkoalbumi The Rise And Fall of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972). Myöhemmin glamrockiin tuli mukaan voimakkaasti camp-elkeitä.
Glamin kehittäjäksi mainitaan usein englantilainen Marc Bolan, joka yhdessä T.Rex –yhtyeensä kanssa loi joukon merkittävän briljantteja rock-lauluja. Bolan perusti yhtyeensä jo 1967 nimellä Tyrannosaurus Rex, ja tuolloin yhtyeen musiikki oli selvästi hippivaikutteista folkia. Nimenlyhennyksen myötä yhtyeen musiikki muuttui sähköisempään suuntaan ja Bolan alkoi tietoisesti meikata näyttävästi ja pukeutua mekkoihin. Vuonna 1977 Bolanin äkilliseen kuolemaan hajonneen bändin perinnöksi jäivät glam-kauden viralliset tunnuslaulut kuten Children of the Revolution, 20th Century Boy sekä Get It On.
Muita ajan arvostettuja esiintyjiä olivat Bowien lisäksi Lou Reed ja yhtyeet kuten Mott the Hoople, Slade sekä Roxy Music. Yhdysvalloissa tyylilajia parodioi New York Dolls, joka vei omalta osaltaan glam-ilmaisua kohti punkrockia. Varsinaisista hardrock –yhtyeistä glam-vaikutteita omivat Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen Alice Cooper.
1970-luvun glamrock –liike vaikutti myös elokuvaan, esimerkiksi tunnettu kulttiteos The Rocky Horror Picture Show (1975) on pitkälti science fiction –henkinen glam–musikaali. Vuotta aiemmin Brian De Palma ohjasi Oopperan kummitus –klassikosta oman versionsa nimellä Phantom of the Paradise (1974), jonka kimallerokkaava soundtrack on puhdasta glamia. 1990-luvun lopussa Todd Haynes käsitteli glam–ilmiötä ristiriitaisen kiehtovassa elokuvassaan Velvet Goldmine (1998).
Glamrockin kultakauden jälkeen perintö jäi elämään monin tavoin erityisesti brittiläiseen pop-musiikkiin, josta selvimmin esimerkiksi 1980-luvun alun uusromanttinen liike otti vaikutteita glam-tyylistä. Punkrock ja myöhemmin postpunkista kehittynyt goottirock sai vaikutteita glamrockista. 1980-luvulla glamrock tuli uudestaan muotiin nk. tukkahevibändien ansiosta. 80-luvun lopun Guns N’ Roses –johtoista glam-tyyliä onkin kutsuttu sleaze-tyyliksi.
1990-luvulla brittiläisen glamrockin vaikutus kuului monien erilaisista lähtökohdista nousseiden pop-yhtyeiden musiikissa, mm. Placebo ja Suede olivat Bowiensa kuunnelleet tarkasti.
Määrätietoinen, ulkoisella olemuksella koreillut glam-liike kehittyi 1970-luvun alun Englannissa. Glamour sanasta jalostettu glam-käsite viittasi rockmusiikin loistokkuuden, eleganssin ja estetiikan korostamista. Glamrockissa ja elämäntavassa yhdistyivät yhtä lailla makaaberidekadenttius kuin elämänmyönteisyys. Glam–yhtyeiden tekstit käsittelivät usein villiä elämää, seksiä ja päihteitä, mutta albumit saattoivat myös olla konseptilevyjä, kuten David Bowien klassikkoalbumi The Rise And Fall of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972). Myöhemmin glamrockiin tuli mukaan voimakkaasti camp-elkeitä.
Glamin kehittäjäksi mainitaan usein englantilainen Marc Bolan, joka yhdessä T.Rex –yhtyeensä kanssa loi joukon merkittävän briljantteja rock-lauluja. Bolan perusti yhtyeensä jo 1967 nimellä Tyrannosaurus Rex, ja tuolloin yhtyeen musiikki oli selvästi hippivaikutteista folkia. Nimenlyhennyksen myötä yhtyeen musiikki muuttui sähköisempään suuntaan ja Bolan alkoi tietoisesti meikata näyttävästi ja pukeutua mekkoihin. Vuonna 1977 Bolanin äkilliseen kuolemaan hajonneen bändin perinnöksi jäivät glam-kauden viralliset tunnuslaulut kuten Children of the Revolution, 20th Century Boy sekä Get It On.
Muita ajan arvostettuja esiintyjiä olivat Bowien lisäksi Lou Reed ja yhtyeet kuten Mott the Hoople, Slade sekä Roxy Music. Yhdysvalloissa tyylilajia parodioi New York Dolls, joka vei omalta osaltaan glam-ilmaisua kohti punkrockia. Varsinaisista hardrock –yhtyeistä glam-vaikutteita omivat Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen Alice Cooper.
1970-luvun glamrock –liike vaikutti myös elokuvaan, esimerkiksi tunnettu kulttiteos The Rocky Horror Picture Show (1975) on pitkälti science fiction –henkinen glam–musikaali. Vuotta aiemmin Brian De Palma ohjasi Oopperan kummitus –klassikosta oman versionsa nimellä Phantom of the Paradise (1974), jonka kimallerokkaava soundtrack on puhdasta glamia. 1990-luvun lopussa Todd Haynes käsitteli glam–ilmiötä ristiriitaisen kiehtovassa elokuvassaan Velvet Goldmine (1998).
Glamrockin kultakauden jälkeen perintö jäi elämään monin tavoin erityisesti brittiläiseen pop-musiikkiin, josta selvimmin esimerkiksi 1980-luvun alun uusromanttinen liike otti vaikutteita glam-tyylistä. Punkrock ja myöhemmin postpunkista kehittynyt goottirock sai vaikutteita glamrockista. 1980-luvulla glamrock tuli uudestaan muotiin nk. tukkahevibändien ansiosta. 80-luvun lopun Guns N’ Roses –johtoista glam-tyyliä onkin kutsuttu sleaze-tyyliksi.
1990-luvulla brittiläisen glamrockin vaikutus kuului monien erilaisista lähtökohdista nousseiden pop-yhtyeiden musiikissa, mm. Placebo ja Suede olivat Bowiensa kuunnelleet tarkasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)