Pohjan tähteet

Kokeilevan komiikan äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan...

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä esimerkiksi Millipilleri (1966) ja legendaarinen Pähkähullu Suomi (1967) olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa -69 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä käsikirjoittaman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Käsikirjoitus- ja kuvausvaiheessa ydinkolmikko hyödynsi rohkeasti niitä kommelluksia, joita aikaisempien elokuvien kuvauksissa oli sattunut. Mausteita elokuvan tapahtumiin ja henkilöhahmojen kehittelyyn saatettiin ottaa myös alan kollegoilta ja työtovereilta. Loirin ohjaajapersoona Paavali Pohjassa oli vaikutteita mm. elokuvaohjaaja Mikko Niskasesta, jonka kanssa hän oli muistettavasti työskennellyt Pojat-elokuvan tiimoilta vuonna 1962. Elokuvamuodon vapaus taasen johti parhaimmillaan moderneihin kerrontaratkaisuihin, joiden parhaimmistoa ovat esimerkiksi ohjaaja-Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva jakso sekä musiikkivideomaisessa montaasissaan vähintäänkin hämmentävä Simo Salmisen bravuurinumero, Alle lujaa.

Aikalaisarviot kohtelivat elokuvaa varovaisen kehuvasti, mutta kritiikkiä nousi erityisesti elokuvan huolimattomasta ja ryhdittömästä lopputuloksesta. Erkka Lehtola (Aamulehti) totesi Pohjan tähteiden olevan ”aika hataralla pohjalla: mennään, tullaan, puhutaan, hypitään ja ollaan vain. Kaikkea tätä enemmän tai vähemmän sekavassa järjestyksessä”. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) näki elokuvan potentiaalin käsikirjoittaja/näyttelijä Vesa-Matti Loirissa: ”Loiri kannattaa koko elokuvan, ylläpitää huvittavuutta, hyvää tuulta ja kiinnostavuutta omalla persoonallisella panoksellaan. Mukana pelaavat kokovartalollinen ilmaisu kuin ääni ja mukavan estoton poikamainen mimiikka”. Elokuva palkittiin Jussilla Kari Sohlbergin energisestä kuvauksesta (ansionsa olivat myös Sohlbergin muilla vuoden 1969 kuvaustöillä Leikkikalugangsterilla ja Jörn Donnerin elokuvalla Sixtynine 69).

Vuosikymmen elokuvan ensi-illan jälkeen monet kokivat Pohjan tähteet oikeutetusti paitsi Spede-tuotannon parhaimpiin kuuluvana teoksena, myös suomalaisen elokuvan hauskimpiin saavutuksiin kuuluvana komediana. ”Pohjan tähteet pitää sisässään paljon suomalaisen komedian klassiseksi muuttunutta aineistoa. Kuolemattomia kohtauksia on lukuisia: esim. pääkaupunkimme äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan”, Petri Immonen (US).

Onkin kiinnostavaa leikkiä ajatuksella, miten Speden tuottaja/käsikirjoittajaura olisi edennyt mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, kerronnallisesti hämmentävä Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti puhutteleva Jussi Pussi eivät olisi tuottaneet tappiota lippuluukulla. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla.

- Otto Suuronen (21.9.2009)

Pohjan tähteet
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri & Spede Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Musiikki: Esko Linnavalli. Leikkaus: Taina Kanth. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (ohjaaja Paavali Pohja, ”Hamlet”), Ville-Veikko Salminen (näyttelijä Igor Lötjönen, ”kilpakosija”), Arja Saijonmaa (näyttelijätär Merju Köykkä, ”Ofelia”), Simo Salminen (kuvaaja Törrönen), Paul Jyrälä (äänittäjä), Erkki Peltomaa (kuvausryhmän jäsen), Jorma Aarroskari (kuvausryhmän jäsen), Ere Kokkonen (lavastaja Pöyhönen), Spede Pasanen (elokuvatuottaja Sinisanta, Cavalier Productionsin omistaja), Osmo Savolainen (palava mies), Taina Kanth (alkutekstien tekstaajista), Anssi Blomstedt (kuvausryhmän jäsen), Hillevi Lagerstam (näyttelijätär Räntäsalo, Merjun äidin osan esittäjä), Veikko Sinisalo (Suohullu Pähkä), Tauno Söder (näyttelijä, Merjun isän osan esittäjä), Seppo Jokela (sähkölaitoksen mies), Pirjo Pasanen (neiti Hiiva), Eila Lappalainen (klaffityttö / kuvaussihteeri), Henry Grün (tuottajan veli, ”toinen mies”), Raimo Virtanen (kuvausryhmän jäsen). Helsingin ensiesitys: 25.12.1969, Boston, Kino Helsinki, Tuulensuu. Televisioesitykset: 23.8.1971 MTV1, 27.6.1974 MTV2, 21.7.1977 MTV2, 21.6.1984 MTV2, 30.7.1995 MTV3, 15.8.2004 MTV3, 17.6.2006 MTV3. K3. 87 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Väliaikakatsaus

Syyskuun puolivälin lähestyessä voi heittäytyä jo muistelemaan mennyttä kesää. Toimittajakollegani Jani Ekblom Desibelistä kokosi menneen kesän festivaalimuistot artikkeliin Desibelin festivaalikesä 2009 (lue artikkeli), jossa on myös lyhyt tiivistelmä allekirjoittaneen yhdessä Jarmo Panulan kanssa työstämästä Provinssirock-artikkelista.

Tiedoksi myös synnyinkunnassani Joutsassa asuville tai siellä päin liikkuville, kunnankirjastoon on nyt talletettu tekemäni kirjallinen tutkimus Kansallisen elokuvan Joutsa, jossa lyhyesti kerrotaan Joutsassa kuvatuista, elokuvateatterilevityksen saaneista elokuvista. Eli jos kiinnostaa missä tarkalleen kuvattiinkaan esimerkiksi Käpy selän alla vuonna 1966, kannattaa tähän aineistoon tutustua! Lisäksi talletin kirjastoon myös toukokuussa valmistuneen viestinnän opinnäytetyöni, jossa selvitin paitsi synnyinkuntani paikallistelevisiotoiminnan historiaa, niin myös valtakunnallisen paikallistelevisiotoiminnan kehityskaarta.

Kuutamosonaatti

Kyyrölän traktorimurhaaja

Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.

Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.

Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.

Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).

- Otto Suuronen (1.9.2009)

Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299

Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm