torstai 29. huhtikuuta 2010

Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Suomalaisessa mediatutkimuksessa on harmillisen vähän keskitytty tutkimaan suomalaisten musiikkiohjelmien tarjontaa televisioympäristössä. Internetin syövereistä löytyy aiheesta onneksi yksi laadukas kartoitus, nimittäin Iikka Eemil Taavitsaisen Jyväskylän Yliopistolle tekemä pro gradu -tutkielma otsikolla Television musiikkiohjelmat vuosina 1958-72 (2008). Lisäksi vastikään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla palkittu Jake Nyman on muun populaarimusiikin tutkimuksen ohella kirjoittanut myös television musiikkiohjelmista Suomi soi 1-4 – suomalaisen populaarimusiikin historia (2004-05) -teoksissa.

1980- ja 90-lukujen musiikkiohjelmien tarkastelu tutkivan journalismin tai mediatutkimuksen puolella on kuitenkin ollut lähes olematonta. Juhani Wiion sinällään erittäin ansiokkaasti toimittamassa Television viisi vuosikymmentä (2007) -historiateoksessakaan ei juuri käsitellä suomalaisten musiikkiohjelmien kehityskaarta, eikä esimerkiksi teoksen ohjelmaviitteistä löydy edes mainintaa Hittimittarista (1984-88) tai Jyrkistä(1995-2001). Se on sääli, sillä parhaimmillaan televisiolle tehdyissä kotimaisissa musiikkiohjelmissa on kulminoitunut kunkin ajan tragikoominen henki ja trendit paremmin kuin muissa ohjelmatuotannoissa.

Oma kosketukseni television musiikkiohjelmiin tapahtui paitsi Levyraadin (TESTV:llä 1961-64, MTV:llä 1964-92, MTV3:lla 1993-97 sekä uudelleen 2002-2005) kautta, niin eritoten Heli Nevakaren juontaman Rockstop!-ohjelman (1987-92), sekä Kolmoskanavalla nähtyjen Jukebox, Suomen lista ja Top Ten -ohjelmien myötä.

Synnyinkotini ei ollut kaapelitalous, joten esimerkiksi MTV:n (Music Television) tai Superchannelin (jolla nimellä nykyinen NBC Europe tunnettiin vuosina 1987-93) musiikkitarjontaan pääsi käsiksi vain sukulaisten tai luokkatovereiden ystävällisesti taltioimien VHS-nauhojen perusteella. Ehkä tästä syystä katselinkin erityisesti vuosina 1994-96 huomattavan määrän Alternative Nationin (1992-96), MTV Unpluggedin (1989-99), Headbanger’s Ballin (1987-95) ja sekalaisen MTV Night Videosin jälkinauhoituksia. Tärkeät ensikosketukset myöhemmän elämäni tärkeimpiin yhtyeisiin kuten The Cureen ja New Orderiin tapahtuivat juuri Music Televisionin avustamina.

Ulkomaiden musiikkiohjelmien ollessa kuitenkin haasteellisemmin katsottavissa, oli 1990-luvulla tyydyttävä kolmen valtakunnallisen pääkanavan tarjontaan (Nelonen aloitti lähetyksensä vuonna 1997 eikä ainakaan ensimmäisinä vuosinaan esittänyt muistettavia musiikkiohjelmia). MTV3:n aloitettua itsenäisenä valtakunnallisena televisiokanava vuonna 1993 (fakta, joka tuntuu monilta unohtuvan nykyään) YLE alkoi supistaa kotimaista pop-musiikkiohjelmatarjontaa. Jäljelle jäi näyttävästi vain torstai-iltojen ilo, Suomen virallista albumilistaa käsitellyt musiikkiohjelma Lista, joka 1990-luvulla oli oivallinen televisio-ohjelma kotimaisten musiikkivideoiden ja live-esiintymisten bongaamiseen. Lista-ohjelma jatkui tauon jälkeen 2000-luvulla eri muodossa vuosi vuodelta huonommalla katselupaikalla ja vähäisemmin resurssein aina vuoteen 2008.

Nuoren MTV3:n suojissa kehittyikin uusia, usein päättömässä amatöörimäisyydessään hulvattomia ohjelmakonsepteja, kuten Hot Hit, jota esitettiin tunnin mittaisina lähetyksinä vuosina 1994-95. Lamasta toipuva nuoriso nosti purukumimerkki Extran näyttävästi sponsoroiman musiikkiaiheisen makasiiniohjelman suureen suosioon. Jälkeenpäin muistiin ovat syöpyneet ohjelman avaruusaiheinen animaatioteema, äänitehostein höystetyt akvaariouutiset sekä lukuisat playback-live-esitykset, joita onneksi on päätynyt aina YouTubeen saakkakin. Ehkä jollakulla on vielä tallessa Hot Hit –sarjan oheistuotteita, joihin lukeutuivat niin penaalit, kassit kuin reput, mutta myös makeispussit sekä jäätelö.  

Omalla tavallaan Hot Hit oli alkusoittoa 90-luvun merkittävimmälle musiikkiohjelmalle, Jyrkille, joka alkoi jokapäiväisenä iltapäiväohjelmana syksyllä 1995 ja jatkui aina vuoteen 2001. Jyrki yhdessä Yleisradion Lista-ohjelman kanssa sai aikaan sen, että suomalainen musiikkivideo kehittyi suurin harppauksin eteenpäin 1990-luvun loppupuolelle mentäessä. Syynä tähän kehitykseen oli osaltaan se, että ensimmäistä kertaa musiikkivideoiden näkemiseen oli päivittäinen mahdollisuus, mikä luonnollisesti lisäsi innokkuutta tekijäpuolella.

Kanadalaisen MuchMusic-ohjelman konseptia hyödyntänyt ja myös heidän ohjelmamateriaaliaan lainanneen Jyrkin ensilähetys koettiin 1. syyskuuta 1995. Puolitoistatuntinen ohjelma vakiinnutti paikkansa nopeasti ja sen kehysrungon muodostivat musiikkivideot, yhtye- ja artistihaastattelut sekä live-esitykset. Lähes 3000 ohjelmaa valmistui, joissa esitettiin keskimäärin vuosittain noin 4000 musiikkivideota. Jyrki-lähetyksen rinnalle syntyi myös muita ohjelmakonsepteja, kuten dance-musiikin erikoislähetys Jyrki Electric Circus, joka kuvasi tulevan reality-tv:n hengessä tanssivaa bilekansaa. Jyrki Intimate & Interactive -lähetyksissä nähtiin intiimejä live-esiintymisiä, Jyrki Countdown oli MTV3:n oma musiikkivideoiden listaohjelma ja Jyrki Spotlight hyödynsi MuchMusicin aineistoa keskittyen aina kerrallaan yhden artistin uraan.

Jyrkistä tuli 90-luvun loppuun mennessä merkittävä nuorisomedia, jonka painoarvoa musiikkiteollisuuden suhteen nosti entisestään se, että Jyrki Hit Challenge -korvasi henkihieveriin ajautuneen perinteikkään rockin SM-kilpailun ja Jyrki Video Awards –juhla pailkitsi vuosina 1997-2001 vuoden parhaita musiikintekijöitä ja musiikkivideoita. Aikalaiskritiikki oli kuitenkin paikoin armotonta, varsinkin Jyrkin aloittaessa, jolloin ohjelman energinen kuvaus, juontajien mokat ja amatöörihenkinen suunnittelemattomuus saivat paljon kritiikkiä osakseen. Jyrkin ansiot suomalaisen populaarimusiikin esillepanossa ja kotimaisen musiikkivideon kehittymisessä olivat kuitenkin huomattavat. Tv-sarjan päätyttyä kriittisimmätkin toimittajat kykenivät antamaan palan arvostuksestaan ohjelmalle, jonka väistyttyä kotimaisten musiikkivideoiden esittäminen televisiossa käytännössä romahti koko analogisen television loppuajaksi.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Huhtikuu on kuukausista julmin

"Viinaa ja lyhyitä lauseita"

Suomalaisen elokuvan lähihistoriassa saattaa hyvinkin olla yksi oman tiensä kulkija ylitse muiden, ainakin tuotantotahdin ripeydellä ja ilmaisuvapaudella mitattuna, nimittäin Anssi Mänttäri (s. 1941). Mänttärin pitkä ura elokuvien parissa alkoi sivuosanäyttelijänä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963) ja jatkui järjestäjän tehtävillä samaisen ohjaajan toisella Fennada-Filmi -tuotannolla Hopeaa rajan takana (1963). Vuosien 1964-68 aikana Mänttäri toimi järjestäjänä, näyttelijänä, muusikkona, käsikirjoittajana, äänittäjänä ja teknisenä apulaisena fiktioelokuvien (mm. Vaaksa vaaraa, 1965 & Punahilkka, 1968) sekä lukuisten lyhyt-, mainos- ja dokumenttielokuvien tekijänä. Arvokasta työkokemusta saatuaan Mänttäri toimi tuotantopäällikkönä Niskasen Asfalttilampaissa (1968), jonka toisina tuottajina häärivät Arno Carlstedt ja Jaakko Talaskivi. FJ-Filmissä työskennellessään Mänttäri ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti uransa ensimmäisen oman ohjaustyön, lyhytelokuvan Ystävykset (1969). Lupaavasta alusta huolimatta Mänttäri palasi tuotantopäällikön ja apulaisohjaajan töihin, kunnes esikoispitkä Pyhä perhe valmistui vuonna 1976. Rahoitusvaikeuksista selvittyään Mänttäri siirtyi ohjaajaksi itsenäisenä elokuvantekijänä 1980-luvun alussa Suvi-Marja Korvenheimo-trilogialla, johon lukeutuvat peräjälkeen valmistuneet Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä uran hienoin elokuva, Huhtikuu on kuukausista julmin (1983).

T.S. Eliotin runosta nimensä ottanut Huhtikuu on kuukausista julmin on julman ironinen ja paikoin traaginen kuvaus helsinkiläisistä kulttuuripiireistä. Taustalle jäävässä kehyskertomuksessa 18-vuotias Sari (Marianne Anttila) matkaa Helsinkiin ja tutustuu syntisessä pääkaupungissa uuteen maailmaan, toikkaroivaan taiteilijaporukkaan, jonka keskiössä nähdään Antti Litjan esittämä kirjailija Olli. Kuva kirjailijapiireistä ei ole kovin kaunis. Yksi kolmesta keskeisestä kirjailijasta on menettänyt luomisvoimansa ja viljelee kyynisiä mietelmiä, toinen on herkkä runoilijasielu, jonka kohtalo on väistämättä traaginen. Joukon ainoa menestyjä kuvataan itsekkäänä, muita hyväksikäyttävänä opportunistina.

Monien henkilöhahmojen takaa löytyy todellisuuden vastine kuten Mikko Majanlahden loisteliaasti esittämässä taiteilijaprofessori Mikkosessa, jossa näkyy ja kuuluu elokuvaohjaaja Mikko Niskasen olemus. Majanlahden lisäksi muutkin elokuvan sivuroolit ja cameo-pyörähdykset ovat sen ehdoton suola. Matti Pellonpää kadulla riehuvan kiiluvasilmäisen narkomaanin roolissa ja nuori Aki Kaurismäki menestystä etsivänä kirjailijana Ville Alfana tekevät muistettavat sivuroolit.

Aikalaisarvioissa elokuva otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat) totesi elokuvan olevan ”persoonallinen, voimakas ja tärkeä. Mänttärin filmissä on riemukkaita reunahenkilöitä ja pirullisen hauskoja kulttuuritilaisuuksia kuvattuina. Ne vauhdittavat antoisaa filmiä kohti täydellisyyttä.” Soraääniä esitti Reijo Nättiaho (Hämeen Kansa), joka totesi elokuvan olevan ”kovin sekava ja vailla selviä tarkoitusperiä”. Elokuvassa näyttelevä Aki Kaurismäki kirjoitti Filmihullussa Mänttärin elokuvien edustavan ”rehellisintä ja moderneinta elokuvaa mitä tässä maassa on tehty vuosiin”. Mänttärin persoonallista dialogia Kaurismäki kuvasi parhaaksi mitä Suomessa kirjoitetaan. Kritiikin kiittäessä, yleisö karttoi. Kolmen kopion voimin levitetty elokuva keräsi vajaat 3000 katsojaa, mikä osoittautui ohjaajalle itselleen pettymykseksi.

Mänttäri jatkoi 1980-luvun edetessä uraansa aktiivisena, omaleimaisena elokuvantekijänä, näytteli niistä monissa ja lisäksi tuotti vielä muidenkin ohjaajien elokuvia (mm. Mika Kaurismäen Klaani, 1984). Tuotannot valmistuivat nopeasti kengännauhabudjetilla ja keskeneräisen oloisilta välitöiltäkään ei vältytty, mutta samalla ohjaaja kehitti oman tunnistettavan elokuva-ilmaisunsa, jossa Kimmo Lainetta lainatakseni ”herkät, koomiset ja groteskit tilanteet seuraavat toisiaan ilman varoitusta”. Tuotantotahti pysyi kiivaana aina 1990-luvun alkuvuosille saakka, jonka jälkeen pitkiä elokuvia on syntynyt muutamia, totaalisesta yleisökadosta huolimatta, kehutuimpana Jussi-palkittu Palkkasoturi (1997). Tuotanto- ja levityspoliittisista syistä viimeisimmät elokuvat Dirlandaa (1999) ja Joensuun Elli (2004) on vaiettu kuoliaiksi heti valmistuttuaan.

Persoonallinen Huhtikuu on kuukausista julmin linkittyy Kaurismäen veljesten menestystarinaan paitsi siten, että molemmat veljekset olivat elokuvan teossa tiiviisti mukana, Mika leikkaajan ominaisuudessa ja Aki näyttelijänä sivuroolissa. Merkittävin viittaus tulevaan kuullaan kuitenkin menestyvää kirjailijaa esittävältä Antti Litjalta, jolta Akin esittämä Ville Alfa tiedustelee suosion salaisuutta ja saa vastaukseksi profeetallisen kommentin ”Viinaa ja lyhyitä lauseita”.

- Otto Suuronen (23.4.2010)

Huhtikuu on kuukausista julmin
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus & käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo (=Anssi Mänttäri). Kuvaus: Eero Salmenhaara. Apulaisohjaus: Heikki Katajisto. Musiikki (tunnusmelodia): J. Karjalainen. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Äänitys: Jouko Lumme. Pääosissa: Antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, ”Helkama”), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Montonen, ”Unto”), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija), Rea Mauranen (nainen, jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen), Jussi Parviainen (tuleva kriitikko), Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen (mustasukkainen nainen), Jone Takamäki (konstaapeli), Heikki Peltonen (Mertsi, tuottaja), Juhani Kumpulainen (tarjoilija), Ville Piskonen (Jussi, Ollin ja Raijan poika), Hannele Laaksonen (Maija, ei niin nuori), Matti Pellonpää (kiiluvasilmäinen pilleristi), Lars Lindberg (asunnon omistaja), Kirsti Ortamo (iso vaalea nainen), Ari Tolppanen (Klaus, liikemies), Virve Kauste (vieras nainen), Lia Petersen (nainen, joka ei ymmärrä). Helsingin ensiesitys: 21.10.1983, Diana, Formia 3. Televisioesitykset: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1. K15. 74 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Huhtikuu on kuukausista julmin. Kirjoittaja Kimmo Laine 3.4.2008.
http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=84&Itemid=107

Suomen kansallisfilmografia 9: vuosien 1981-1985 suomalaiset kokoillan elokuvat (2000). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Professori Masa

Yhteiskunnallisen komedian äärellä

Loppuvuodesta 1949 kuvattiin ympäri Helsinkiä elokuvaa, josta tuli pitkän uran luoneen ohjaaja Matti Kassilan toinen kokoillan elokuva. Professori Masa on komediallisesti virittäytynyt yhteiskunnallinen elokuva, jonka käsikirjoittivat kaksi humoristikirjailijaa, nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Tarinan keskiössä on sosiaalipolitiikan professori Kaarivaara (Tauno Palo), joka tuomitsee luennoillaan ankarasti lakot kansantaloutta ja hyvinvoinnin lisääntymistä heikentävinä. Pian kysymystä teoreettisesti lähestyneelle Kaarivaaralle avautuu tilaisuus saada käytännön tietoa ja kokemusta satamatyöläisten työolosuhteista. Peitenimellä Masa Vaara töihin pestautuva Kaarivaara vedetään nopeasti mukaan työkiistan kiemuroihin. Samalla kun satamatyöläiset sovittelevat kiistaansa suhteessa työnantajaan, käydään työntekijöiden kesken kiistaa siitä, kuka pääsee ilmaisemaan työläisten kannan hallitukselle.

Aikalaislehdistö piti yhteiskunnallisen aiheen nostamisesta tärkeänä, mutta kokivat Kassilan toteutuksen liian varovaisena. Elokuvan yhteiskunnallinen ajankohtaisuus todettiin harvinaiseksi ilmiöksi suomalaisessa elokuvassa. Rauol af Hällström totesi (Uusi Suomi) ohjaaja Kassilan kehittyneen debyyttielokuvan jälkeen, mutta ”kimmoisuutta, iskevyyttä, poljentoa kaivataan”. Ohjaajan huomattavan kehittyneisyyden huomasi myös Eugen Terttula (Suomen sosiaalidemokraatti), joka piti Kassilan ohjausta ”kiitettävänä, kun otetaan huomioon, että aihe on niin vaikea ja epäkiitollinen, että vanhemmat, kaukaa viisaat filmimiehet tässä tapauksessa arvattavasti ovat kieltäytyneet kokeilemasta kepillä jäätä.” Poliittista keskusteluakin elokuvan kritiikeissä heräteltiin, kuten kriitikko U.G. Seppäläinen (Vapaa sana), jonka näkemyksen mukaan ”olisi naiivia vaatia porvarilliselta filmituotannolta edistyksellistä yhteiskunnallista kannanottoa”. Tuoreemman kritiikin (Matti Salakka, Suomalaisen elokuvan festivaali) mukaan ”Professori Masa on kotimaisen elokuvan suurimpia konsensuspolitiikan puolestapuhujia ja elokuvana älykäs, taidokkaasti ohjattu ja vailla suvantokohtia. Osin autenttisia kuvauspaikkoja (yliopiston luentosali, satama, eduskunta) käyttävä elokuva kuvaa myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä yhteiskunnallista tilannetta.”

Tuottaja Särkän harmiksi elokuvan yleisömenestys jäi vuoden keskitasoa heikommaksi, vaikka pääosassa nähtiinkin Tauno Palon ja Ansa Ikosen lisäksi myös Siiri Angerkoski, Lasse Pöysti ja Leo Riuttu. Professori Masan tehtyään Kassila jatkoi Suomen Filmiteollisuuden hoviohjaajana romanttisella musiikkielokuvalla Maija löytää sävelen (1950), rikoskomedian klassikolla Radio tekee murron (1951) sekä vanhakantaisella sukudraamalla Lakeuksien lukko (1951).

Itselläni oli ilo nähdä Professori Masa ensimmäistä kertaa suoraan valkokankaalta keväällä 2008 Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa. Lähes täyden elokuvateatterisalin naurua ja myötäeloa oli liikuttavaa seurata, mutta ennen kaikkea elokuvateatterikokemus oli vahva osoitus siitä, että yli puolen vuosisadan takainen suomalainen komediaelokuva voi olla yhä tapaus valkokankaalta nähtynä.

- Otto Suuronen (13.4.2010)

Professori Masa
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Arijoutsi & Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Pääosissa: Tauno Palo (professori Mathias Kaarivaara, työmies Matti ”Masa” Vaara), Ansa Ikonen (toimittaja Esteri Tervola), Leo Riuttu (Väiski), Eija Inkeri (Kyllikki Kaarivaara), Lasse Pöysti (maisteri Pentti Simola), Siiri Angerkoski (Elisabeth, sisäkkö), Unto Salminen (Nordgren, entinen sanomalehtimies), Tarmo Manni (lakonkiihottaja Eemeli), Joel Asikainen (ylikonstaapeli), Mauri Jaakkola (ylioppilas Niilola), Aarne Laine (Alvar, lääkäri), Rafael Pihlaja (työministeri), Urho Lahti (satamatyöläinen), Matti Aulos (konservatiivinen johtaja), Veikko Linna (Kaarnan tuttava, konservatiivi). Helsingin ensiesitys: 17.2.1950, Rex. Televisioesitykset: 9.9.1961 YLE TV1, 9.10.1971 MTV2, 2.11.1983 YLE TV1, 26.2.1991 YLE TV1, 16.12.1994 TV2, 30.6.2000 YLE TV2, 26.12.2007 YLE TV1. S. 82 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Professori Masa. Kirjoittaja Matti Salakka 1.4.2008. http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=83&Itemid=106

Suomen kansallisfilmografia 4: vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat (1992). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.