Kaksiulotteista leluelämää

Kävin eilisiltana katsomassa vuosikymmenen verran tekeillä olleen, Lee Unkrichin ohjaaman Toy Story 3:n, joka jatkaa briljanttien edeltäjiensä (Toy Story / Toy Story - leluelämää, 1995 ja Toy Story 2, 1999) viitoittamalla tiellä poikkeuksellisen laadukkaana animaatioelokuvana. Erityisen ilahduttavaksi sarjan kolmannen elokuvan tekee se, että harvoin, jos koskaan, animaatioelokuvan jatko-osa on ollut niin herkkä ja syvällinen, mutta samalla viihdyttävä ja jännittävä. Animaatioguru John Lasseterin yhdessä Andrew Stantonin, Lee Unkrichin ja Michael Arndin käsikirjoittama elokuva on mielikuvituksekkaissa juonikäänteissään kerrassaan oivaltava.

Suomessa elokuva on näyttänyt saaneen melko hyvän vastaanoton, niin HS:n Nyt-liitteen kriitikko Leena Virtanen kuin esimerkiksi Episodin Päivi Laajalahti ovat antaneet elokuvalle kiittävät, jopa ylistävät arviot. Virtanen toteaa arvostelussaan, että elokuva on "parasta mitä tietokoneanimaatiot voivat lapsille tarjota". Itse lisäisin vielä, että elokuva on parasta mitä nykyanimaatioelokuva voi tarjota minkä ikäiselle yleisölle hyvänsä.

Myös kaupallinen yleisö on löytynyt,  mikä ei tokikaan ole ollut ihme, sillä jo pelkästään Yhdysvaltain markkinaosuuksilla mitattuna elokuva on kaikkien aikojen menestynein animaatio. Se on ilahduttava uutinen, sillä Toy Story 3:n on erinomainen elokuva, jolle menestyksen todella suo. Elokuvan viimeistellyssä lopputuloksesta näkee, että tekijät ovat tehneet teoksen inspiroituneessa ilmapiirissä, ilman tarkoituksellista rahastusta ja ennen kaikkea, unohtamatta edellisten elokuvien huumoria ja itseironian pilkettä. Tästäkin huolimatta se syvyys, joka elokuvan loppupuolelle rakentuu, on taidokkaasti rakennettu ja yllättävä.

Olen nähnyt parin viime vuoden aikana runsaan joukon erilaisia 3D-elokuvia, joista yhdellekään kolmiulotteisuus ei ole ollut kuvakerronnalle, tarinankerronnasta puhumattakaan, olennaista. Edes James Cameronin Avatarin (2009) ansiot eivät ole olleet ensisijaisesti 3D-tekniikan hyödyntämisessä, koska syvyysvaikutelman ja tekniikan mielikuvituksekkaan hyödyntämisen kannalta paljon paremmin kolmiulotteisena toimi Henry Selickin viehättävä Coraline / Coraline ja toinen todellisuus (2009). Avatarin ansiot, joita toki on runsain mitoin, ovat muualla kuin kolmiulotteisuudessa. Yhtä lailla Pete Docterin ja Bob Petersonin Up / Up - kohti korkeuksia (2009), joka oli yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, olisi oletettavasti yhtä erinomainen myös kaksiulotteisena, sillä edelleenkään kolmiulotteisuus ei ole onnistunut säväyttämään tarinankerronnan kohentajana.

Toy Story 3:n katsoin osin sattuman oikusta, osin periaatteesta, perinteisessä kaksiulotteisessa muodossa ja vieläpä filmikopiona. En usko, että elokuvan merkittävyys kärsi tästä lainkaan, ehkäpä päinvastoin, sillä se lämpö ja herkkyys, joka mestarillisesta animaatioelokuvasta loisti elokuvasalin pimeydessä olisi oletettavasti kärsinyt 3D-lasien epäkäytännöllisyydestä ja attraktion paikoin läpitunkevasta keinotekoisuudesta. Tai sitten kyse on vain nostalgiasta ja siitä, että olemme tottuneet katsomaan Woodya, Buzz Lightyearia, Mr. Potato Headia ja kumppaneita kaksiulotteisen rakastettavina hahmoina.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1965-79

Suomalaisen rockin mystikkoklovnin, kiistattoman legendan, Hectorin ura on jatkunut yli 40 vuotta. Joulukuussa 1965 julkaistu sodanvastainen käännöslaulu Palkkasoturi aloitti uran, joka hakee suomalaisessa populaarimusiikissa vertaistaan. 18-vuotiaan Heikki Harman kääntämästä The Universal Soldierista tuli ensilyonneistä alkaen hittisävelmä ja ikivihreä, vaikka miehen silloinen levy-yhtiö yrittikin epätoivoisesti tehdä nuoresta lupauksesta country-tähteä.

Kärkevän yhteiskuntakriitikon sooloura käynnistyi toden teolla 1970-luvun alun vuosina. Folk-yhtye Cumuluksessa lauluntekijän taitojaan kehittänyt Hector julkaisi vuonna 1972 ensimmäisen pitkäsoittonsa, Nostalgian. Voimakkaasti folk-henkiseen laulaja/lauluntekijä -perinteeseen nojaava albumi otti vaikutteita esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Cat Stevens ja Leonard Cohen, mutta toisaalta laulujen aiheet käsittelevät monenkirjavia aiheita.  Lapsuuden kesät, yhteiskunnan kriittinen tarkkailu, solidaarisuus ja kirjallisuus ovat Hectorin ensilevyn kantavia teemoja. Nostalgialta nousi monia rakastettuja lauluja, joista useimmin muistetaan edelleen Yksinäinen tinasotamies, Nostalgia (osat 1 ja 2) ja Mandoliinimies, mutta yhtä lailla kestäviä kappaleita ovat myös synkkä ja voimakkaan kantaa ottava Karnevaalit sekä Cohenille omistettu Neitoperho.

Vuotta myöhemmin puhalsivat jo osin uudet tuulet, David Bowie ja glamrock vaikuttivat Hectorin urakehitykseen rajusti. Vuoden 1973 klassikolla Herra Mirandos mystiset, fantasia- ja tieteiskirjallisuuteen sekä antiikin mytologioihin nojaavat tekstit nousivat keskiöön. Ironista onkin, että albumin lähestulkoon ainoasta arkitodellisuudesta kertovasta laulusta, Lumi teki enkelin eteiseen –kappaleesta tuli Hectorin  koko myöhemmän uran muistettavin kappale. Ehkä jopa sen varjoon jäivät albumin todelliset aarteet ja helmet, Olet lehdetön puu, Herra Mirandos, Takaisin Narniaan ja Atlantis. Merkillisen omituisella ja pelottavan viettelevällä Ekhnaton rakastui Aurinkoon –prologilla alkava levy on usein valittu yhdeksi maamme merkittävimpiin kuuluvista pitkäsoitoista.

Vuoden 1974 Hectorock I –albumin jälkeen Hectorin ura oli kaupallisessa kärkikohdassaan. Edeltäjiään rockimpi albumi on kumarrus 60-luvun iskevälle rock n’ rollille. Kahteen hyvin erilaiseen kokonaisuuteen jaettu albumi esittelee a-puolellaan maailmanmenoa tutkiskelevan, kriittisen lauluntekijän kappaleilla kuten Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi. A-puolen helmiin kuuluu myös Bowie-käännös Sudenkorento, jonka Bowie itse oli esittänyt kolme vuotta aikaisemmin nimellä Life on Mars?. B-puolella Hector esittelee kepeätä rock-puoltaan käännöskappaleilla kuten Takataan roos (Yakety yak), Laura (sua kauheesti kaipaan) (Tell Laura I Love Her) sekä omilla, nostalgisia tunnelmia levittävillä lauluilla Sarjakuva-rock ja Ake, Make, Pera ja mä. Hectorin kolmen ensimmäisen soololevyn sovitukselliset ansiot menevät pariskunnalle Matti ja Pirjo Bergström. Heidän sovituksissaan sävellykset ja sanoitukset nousevat lopullisesti siivilleen.


Pienestä Liisasta Ruusuportille

Vuosien 1973-74 hurjan suosion siivittämänä Hector päätti vaihtaa levy-yhtiötä PSO:sta muodikkaaseen Love Recordsiin. Ensimmäinen Lovelle tehty sooloalbumi on kenties muusikon yhteiskunnallisesti ruoskivin ja ankarin, vasemmistolaishenkinen Liisa Pien. Musiikillisesti vuonna 1975 valmistunut albumi on King Crimson –hengessä tehdyn progressiivinen. Selviä kotimaisen progressiivisen rockin merkkiteoksia ovat esimerkiksi albumin nimikkokappale sekä King Crimson –laina Epitaph. Taiteellisesti ylistetty albumi ei kuitenkaan mennyt edeltäjiensä tavoin kaupaksi ja kenties siitä johtuen Hector päätti heittää seuraavalla teoksellaan niin sanotusti vapaalle ja viihdevaihteen päälle.

Vuonna 1976 ilmestynyt Hotelli Hannikainen on toisten kovasti ylistämä, toisten haukkuma väliteos, jolla Hector esittää kepeän humoristisia välipaloja ja rokkirepäisyjä. Levyn muistettavimpia kappaleita ovat Hannikaisen baari ja Kaipaava haavanlehtinen. Kaupallisesti menestyneen levyn tiimoilta Hector oli perustamassa yhtyettä, joka otti nimekseen kolmekirjaimisen yhdistelmän H.E.C.. Yhteisen keikkailun pohjalta perustettu yhtye julkaisi yhden samannimisen pitkäsoiton, jonka jälkeen bänditoiminta laitettiin nopeasti hyllylle. Vaisun vastaanoton saaneen levyn jälkeen Hector palasi yhteiskunnallisten aiheiden pariin ankaran voimallisella, ajanhenkeä kritisoineella ja tutkiskelevalla albumilla Kadonneet lapset (1978), jolla käännöskappaleiden ja omien tekstien yhdistelmä toimii erinomaisesti. Helppo tai kepeä kuuntelukokemus ei Kadonneet lapset kuitenkaan ole. Työttömyydestä, ihmisten vastakkainasettelusta, henkisestä kivusta ja arjenrealismista voimansa repivän albumin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat mm. Tuulisina öinä, Ei mittään (Työttömän arkiviisu), Kadonneet lapset sekä Kissojen yö ja Neil Young –laina Kerro vaan!. 1970-luvun lopun lama-Suomea tutkiskelleen levyn jälkeen välityönä ilmestyi ruotsalaisen runoilija Dan Anderssonin teksteihin pohjaava Ruusuportti (1979), jonka Hector työsti yhteistyössä runoilija/kirjailija Tommy Tabermannin kanssa.

Kadonneet lapset (1978)

Morcheeba: Blood Like Lemonade

1990-luvun puolivälissä triphop-tyylin aallonharjalla perustettu Morcheeba onnistuu tekemään komean paluun alkuperäisvokalisti Skye Edwardsin tukemana uutukaisella albumillaan. Blood Like Lemonade (lue arvio) nojaa yhtyeelle tyypilliseen downtempo-poljentoon, jossa viettelevillä soul-elementeillä maustettu tunnelmallinen triphop ei soi pelkästään sähköisesti vaan esillä ovat vahvasti myös erilaiset kieli- ja harppusoittimet, jotka syventävät komealta kuulostavan pitkäsoiton äänimaailmaa entisestään.