Interpol: Interpol

Mestarillisella debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights (2002) allekirjoittaneen hurmannyt Interpol on julkaissut neljännen albumin (lue arvio), jolla toisaalla jatketaan edellisen levyn eeppisempään ilmaisuun kurkottavalla suunnalla, mutta samalla haikaillaan ensilevytysten aikaiseen tummasävytteiseen, mutta tarttuvaan postpunkiin. Daniel Kesslerin tunnistettavat kitarasoundit sahaavat odotetulla tavalla ja Paul Banks laulaa paikoin yhtä tuskallisesti kuin aiemminkin, mutta muuttumattomuus on kuitenkin alkanut käydä yhtyeelle jo taakaksi. Se olennaisin, eli kappaleet, eivät ole enää niin hyviä kuin yli puolen vuosikymmentä sitten.

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

Uusimmassa Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehdessä, SESinfossa (3/2010, lue koko lehti) on toimittamani artikkeli suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisestä festivaalimenestyksestä. Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan:

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä 

Nykyhetken lähtökohdat

Suomalainen lyhytelokuva menestyy pienistä resursseistaan huolimatta maailman festivaaliareenoilla hyvin. Elokuvasäätiön kulttuuriviennin piirissä olevat lyhytelokuvat ovat olleet näyttävästi esillä vuoden 2010 aikana monilla kansainvälisesti merkittävillä ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvien esityssarjoissa. Verrattuna vuoden 2009 vuosipuolikkaaseen kasvua elokuvan kulttuuriviennin volyymissä on tapahtunut nimenomaan lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolella. AVEKin ja säätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa marginaaliin jäävälle elokuvalle. Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla tavoitetut katsojamäärät ovat merkittävä lisä suomalaisen elokuvan vuosittaiseen katsojajoukkoon.

Tänä vuonna aktiivisimmin ulkomaisilla festivaaleilla esitettyjä elokuvia ovat olleet Iris Olssonin ansiokas lyhyt dokumenttielokuva Between Dreams, Hamy Ramezanin useaan otteeseen palkittu novellielokuva Viikko ennen vappua, Eija-Liisa Ahtilan kokeellinen fiktioelokuva Missä on missä?, Kaisa Penttilän vauhdikas lyhytanimaatio Munaralli sekä Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Menestysvuodesta on kertonut sekin, että maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla Ranskassa esitettiin alkuvuodesta ennätyksellisen monta suomalaista lyhytelokuvaa. Muista maailmanluokan festivaaleista erityisesti Sundance ja Berliini ovat viime vuosina esittäneet useita suomalaisia lyhytelokuvia ohjelmistonsa eri sarjoissa.

Muuttuvassa formaattiviidakossa 35-millinen filmikopio on pitänyt toistaiseksi pintansa korkean profiilin festivaalien ykköskopiona. Muista formaateista digibeta on yhä yleismaailmallisesti hallitsevimpia esitysformaatteja, toisin kuin Digital Cinema Print, joka on lyhytelokuvan markkinoilla ollut toistaiseksi lähes näkymättömissä. Digitaalikopiota suositummaksi esitysformaatiksi ovatkin nousseet helppokäyttöiset Blu-ray -levyt.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Tapaus Hanasaari A

Viimeisen puolentoista vuoden aikana näkyvin suomalainen lyhytelokuva maailmalla on ollut Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama, Helsingin vanhan hiilivoimalan tuhosta ja kaupunkikuvan peruuttamattomasta muutoksesta kertova Hanasaari A (2009), joka sai tuoreeltaan Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2009. Jo Tampereen kansainväliseen kilpailuun pääsy oli nuorelle tekijäkaksikolle käänteentekevää, mutta 10 000 euron arvoisen palkinnon ansiosta he saivat monta kuukautta lisäaikaa kehitellä seuraavia tuotantoja.

Tampereen elokuvajuhlien menestyksestä huolimatta ei Hanasaari A:n kansainvälinen menestys tullut yhdessä yössä vaan ovet merkittäville elokuvafestivaaleille aukenivat hiljalleen kesän ja syksyn 2009 aikana. Viime syksyn kuluessa elokuva nähtiin mm. Draman lyhytelokuvafestivaalilla Kreikassa, Nordisk Panoramassa Reykjavikissa, Festival du Nouveau Cinema -festivaalilla Montrealissa, Lyypekin pohjoismaisen elokuvan festivaalilla sekä Lodzin Plus Camerimage -festivaalilla, joka painottaa valinnoissaan elokuvauksen taiteellisia ansioita.

Vartiainen ja Veikkolainen ovat keränneet festivaalimatkoillaan paljon hyödyllisiä elokuva-alan kontakteja festivaalien avainhenkilöistä elokuvantekijöihin. Kaksikon mukaan on ollut palkitsevaa nähdä oma elokuva erilaisten yleisöjen kanssa. – On hieno juttu, että elokuvasäätiö ja AVEK tukevat festivaalimatkoja. Sen jälkeen on aika paljon tekijöistä itsestään kiinni miten mahdollisuudet hyödyntää. Itse olemme olleet iloisesti yllättyneitä siitä, että elokuvalle on löytynyt yleisöä ja kysyntää pitkin maailmaa. Emme uskaltaneet odottaa mitään etukäteen. Festivaalikierros on ollut sarja iloisia yllätyksiä reilun vuoden ajalta, summaavat Vartiainen ja Veikkolainen.

Clermont-Ferrandista Hong Kongiin

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Hanasaari A on esitetty lähes 50 ulkomaisella elokuvafestivaalilla. Festivaalilevityksen kannalta elokuvan vahvuus onkin ollut siinä, että se on muotonsa puolesta tullut valituksi niin dokumentti- ja animaatioelokuvafestivaaleille kuin myös kokeellisen elokuvan festivaaleille. Vuoden 2010 aikana Hanasaari A:n merkittävimmät esitysfoorumit ovat olleet Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalit Ranskassa, Full Frame –dokumenttielokuvafestivaali Yhdysvalloissa sekä kansainvälisesti arvostettu Hong Kongin elokuvafestivaali, jossa elokuva voitti parhaan lyhytelokuvan Grand Prix –palkinnon. Kuluneen vuoden aikana kunniamainintoja on tullut myös Saksasta ja Espanjasta. Clermont-Ferrand jäi tekijöille mieleen yhtenä muistorikkaimmista festivaalimatkoista:
– Clermont-Ferrand on lyhytelokuvafestivaalina omaa luokkaansa. Ei varmaan ole toista festaria, joilla alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytökset myyvät loppuun, kertovat Vartiainen ja Veikkolainen.

Hanasaari A:n ohjaajat ovat laajentaneet elokuvan tuntemustaan katselemalla avarakatseisesti paljon myös muiden tekijöiden uusia elokuvia. Festivaalien aikataulujen salliessa kaksikko on esitellyt oman elokuvansa ennen jokaista näytöstä: – On ollut hauskaa, kun ihmiset ovat tulleet juttusille näytösten jälkeen. Festivaaliklubit ja lentokentät ovat olleet paikkoja, joissa Hanasaari A:ta puolustaneet juryn jäsenet ovat kertoneet miksi pysti ei osunut kohdalle, tekijäduo naurahtaa.

 Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

Ohjaajakaksikon uutukainen lyhytelokuva, Erään hyönteisen tuho, sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Uuden elokuvan kysyntä ulkomaisille festivaaleille on alkanut vilkkaana jo varhain.
– Kiinnostusta on jo ollut. Se tosin päätettiin heti, että Hanasaaren kaltaista elokuvaa ei tehdä uudestaan vaan lähdetään muille urille.

Artikkeli julkaistu alun perin syyskuussa 2010 SESinfon numerossa 3/2010.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1980-89

Hector siirtyi uransa kolmannalle vuosikymmenelle Linnut, linnut -albumin myötä, joka heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Pitkäsoitto onkin kokonaisuutena harmillisen sekava kokoelma eritasoisia vakavia ja kepeähenkisen humoristisia lauluja. Levyn vaikuttavin kappale on nimikkokappale Linnut, linnut, mutta myös rock-vedolla Koko hela maailma on omat kannattajansa. Albumin useat kappaleet kertovat henkisestä romahduksesta ja loppuun palamisesta, mikä oli vähän päälle 30-vuotiaalle muusikolle todellisuutta 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Nopea julkaisutahti jatkui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1981 Eurooppa esittelikin kokonaisuudessaan sopivasti uudistuneen artistin. Elektronisilla instrumenteilla ja syntetisaattoripainotteisella äänimaailmalla on suurempi rooli musiikillisessa kokonaisuudessa kuin koskaan aiemmin. Eurooppa –levyllä Hector sivaltaa mielipiteensä silloisesta maailmanmenosta, tarkastellen monia asioita hyvin mediakriittisesti. Albumilla saavat pilkkakirveestä niin viihteellistynyt televisiotuotanto kuin miehelle tutumpi teema, armeija ja sodat. Silti kaiken kriittisyyden ja synkän pessimismin takana lauluissa on myös lämpöä ja aitoa välittämistä, kuten mestarillisessa Eurooppa –nimikkokappaleessa, joka kuuluu kiistatta Hectorin uran hienoimpiin hetkiin. Sekä kaupallisesti että taiteellisesti hyvin vastaanotettu albumi sisältää monia erinomaisia kappaleita, ja albumin jälkeistä kiertuetta pidetään yleisesti muusikon uran kenties parhaimpana.

Levy vuodessa tahti jatkui vielä vuoden 1982 Hyvää yötä Bambi –levyllä. Vaisusti myynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi on Hectorin uran oudoimpia kokonaisuuksia. Osin edeltäjänsä konemaisia äänimaailmoja tavoitteleva albumi käynnistyy tummasävyisen lupaavasti Mistä kymysys?! ja Atresia -kappaleilla, mutta menettää pian otteensa ja vajoaa keskinkertaisuuteen. Levyltä irtosi kuitenkin humoristinen hittikappale Piironkinjalka, jota mystikkoklovni on pitänyt keikkasettiensä kevennyksenä aina viime vuosiin saakka.

Bambi-levyn seuraajaa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Ilmeisesti vuosikymmenen alun nopea julkaisutahti oli tehnyt tehtävänsä luomiskyvylle, sillä vihdoin vuonna 1985 ilmestynyt Hectorock II oli tauon jälkeen pettymys. Onton ja harmaan aikuisrockin pariin vajonnut Hector on albumillaan vain varjo entisestään. Ainoat kappaleet, joissa on edes vähän vaikutusta ovat Poltettu maa ja Jäävalssin jälkeen, joista jälkimmäinen on onnistunut jatko-osa Hectorock I:ltä löytyneelle Jäävalssi -kappaleelle. Nimeään myöten kalpea, 80-luvun tunkkaisella äänimaailmalla kyllästetty levy on Hectorin uran huonoin. Se julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta, eikä edes taiteilija itse muistele sitä lämmöllä.


Nukkuvasta idiootista varjoihin ja lakanoihin

Muutaman laimean vuoden jälkeen Hector teki kunniakkaan paluun Flamingo –levy-yhtiön suojissa Nuku idiootti -levyllä vuonna 1987. Pitkäsoitto oli paluuta juurille, sillä albumi sisältää muusikolle tuttuja teemoja solidaarisuudesta rakkauden tarkasteluun, yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta fantasia-aiheisiin. Erinomaisesti menestynyt albumi nosti Hectorin vuosien tauon jälkeen suureen suosioon, jota entisestään kohotti seuraavana vuonna ilmestynyt Varjot ja lakanat -albumi (1988), joka kuuluu miehen uran parhaimmistoon. Varjot ja lakanat -levyllä Hector esitteli pelkistetyn, akustisen äänimaiseman, jonka hallitsevana soittimena on akustinen kitara aivan kuin vuoden 1972 Nostalgialla. Maininnanarvoista albumin onnistuneelle kokonaisuudelle ovat erityisesti Peter Lerchen tunnelmalliset kitarasovitukset. Erilaisista aiheista kertovat laulut käsittelevät pääasiassa rakkautta, välittämistä ja kaipuuta. Taiteellisesti ja kaupallisesti onnistuneelta albumilta nousi hitiksi albumin kepein kappale, Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän tarkastelun kestävät paremmin mestarilliset Seinästä seinään, Olen nielaissut kuun sekä jälleen fantasiakuvastoa hyödyntänyt Allekirjoitus: Peter Pan. Merkillepantavaa on myös se, että ikääntymisestä kertovia aihealueita oli myös tullut entistä enemmän teksteihin (Uushiljaisuus, Timantti ja ruoste). Jos Hectorin keski-iän kriisi puhkesi väsyneenä esityksenä Hectorock II –levyllä, niin Varjot ja lakanat –levyllä ikääntyminen kuuluu tehokeinona ja luovuuden lähteenä.