Boheemeja punahilkkoja

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

 Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.