torstai 19. toukokuuta 2011
The Frantic Motion: Walk A Mile
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Suomalaisen lyhytelokuvan historia - lyhyesti
Kotimaisen lyhytelokuvatuotannon syntyhetkeksi voidaan lukea vuosi 1904, jolloin Helsingin Siltasaaren sirkusmaneesissa nähtiin ensimmäiset Suomessa filmatut elokuvakatkelmat. Paikalliskuvien arkiset aiheet löytyivät koululaisten välituntiaskareista ja pääkaupungin katuelämästä. Säännöllinen lyhytelokuvien valmistaminen alkoi paria vuotta myöhemmin K.E. Ståhlbergin yhtiö Atelier Apollon toimesta, jonka tuotannossa valmistui vuosina 1906-1912 runsaat sata lyhytelokuvaa, joukossa mm. Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat (1907, ohjaajina Louis Sparre ja Teuvo Puro).
1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia, joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.
Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.
1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.
1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.
Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.
1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin. Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…). Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.
Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).
1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa. Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.
1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.
2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville.
Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.
Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.
Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.
1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia, joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.
Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.
1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.
1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.
Eino Mäkinen
Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.
1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin. Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…). Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.
Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).
1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa. Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.
2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville. Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.
Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.
Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Play it again, Roger!
Olin viime viikolla todistamassa kahtena iltana mahtipontista rock-oopperaa, kun Roger Waters toi valtaisan The Wall -spektaakkelinsa Helsinkiin. Kyse oli historiallisesta konsertista monista syistä, ensinnäkin 70 vuoden ikää lähentelevä Waters ei varmasti tässä mittakaavassa enää juurikaan esiinny ja toiseksi, The Wall -albumia ei ole soitettu kokonaismitassaan kuin ainoastaan Pink Floydin vuosien 1980 ja -81 kiertueella sekä Watersin toimesta vuonna 1990 Berliinin muurin raunioilla. Yli 30 vuoden takaiselta alkuperäiskiertueelta on todistusaineistoksi ylittämätön livetupla Is There Anybody Out There? (2000), mutta kiertueen filmimateriaaleja ei ole koskaan virallisesti julkaistu. Kuvatodisteeksi ovat jääneet vain YouTubeen pesiytyneet laadultaan heikkotasoiset videoleikkeet. Vuoden 1990 epätasainen Berliinin konsertti ei taas kestä päivänvaloa niiltä osin, kun lavalla heiluvat sellaiset nimet kuten Scorpions tai Bryan Adams esittämässä The Wallin lauluja. Kestävimmillään vuoden -90 konsertti, joka oudolla tavalla tuntuu vanhentuneemmalta kuin alkuperäispitkäsoitto, on silloin kun lavan valtaa Joni Mitchell (Goodbye Blue Sky) ja Sinead O’Connor (Mother) ja toisaalta Watersin omissa henkilökohtaisimmissa numeroissa (One of My Turns, Another Brick in the Wall Part 1, Nobody Home).
Watersin alkuperäistarinaan perustuva Pink Floyd -albumi The Wall ilmestyi vuonna 1979. Kuten hyvin tiedetään, albumin synnytysprosessi ajoi yhtyeen kriisiin, kitaristi/laulaja/säveltäjä David Gilmour ja perfektionismissaan sietämätön Waters tuskin olivat puheväleissä, rumpali Nick Masonin lyömäsoitintaidot eivät kelvanneet levyn kaikkiin biiseihin ja kosketinsoittaja Richard Wright sai kenkää (tullen myöhemmin palkatuksi kiertueen livekokoonpanoon rivijäseneksi). Pink Floydin kultakausi ja koko taru, siinä kokoonpanossa, tuli päätökseensä The Wallin eri suuntiin repivän tunnelman vallitessa. Onneksi kuitenkin itse albumista tuli rockin mestariteos, konseptialbumi, joka hakee vertaistaan. Pink Floydin hienoin levy ja ajaton itsesäälin, eristäytyneisyyden ja ahdistuksen lähde. Täydellisen samastuttava nuoruudenkuvaus vuosikymmenestä toiseen.
Kirjoitan tätä ilolla, sillä Roger Watersin The Wall -kiertueen Suomen konsertit olivat suuri taiteellinen menestys. The Wall soi livenä varmasti komeammin kuin koskaan, konserttien visuaalisuus oli ensiluokkaista ja mikä ehkä yllättävintä, Waters itse tuntui olevan erinomaisessa tasapainossa sekä henkilöhistoriansa että nykyisyyden kanssa. Mies esiintyi hyvin, paikoin loistavasti (The Trial), eikä jättänyt yleisöä pitkästymään hetkeksikään. Pienet lipsahdukset överiyden puolelle (Another Brick in the Wall Part 2:n vaatimattomasti esittänyt lapsikuoro, Comfortably Numbin uskonnolissävytteinen outro) voi antaa anteeksi kokonaisuuden ollessa näinkin laadukas. The Wallin tarinasta esiin nouseva fasismi tuntuu, ikävä kyllä, kovinkin ajankohtaiselta tällä hetkellä. Kokonaisuudessaan tehokkaasti modernisoitu ja alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.
Watersin alkuperäistarinaan perustuva Pink Floyd -albumi The Wall ilmestyi vuonna 1979. Kuten hyvin tiedetään, albumin synnytysprosessi ajoi yhtyeen kriisiin, kitaristi/laulaja/säveltäjä David Gilmour ja perfektionismissaan sietämätön Waters tuskin olivat puheväleissä, rumpali Nick Masonin lyömäsoitintaidot eivät kelvanneet levyn kaikkiin biiseihin ja kosketinsoittaja Richard Wright sai kenkää (tullen myöhemmin palkatuksi kiertueen livekokoonpanoon rivijäseneksi). Pink Floydin kultakausi ja koko taru, siinä kokoonpanossa, tuli päätökseensä The Wallin eri suuntiin repivän tunnelman vallitessa. Onneksi kuitenkin itse albumista tuli rockin mestariteos, konseptialbumi, joka hakee vertaistaan. Pink Floydin hienoin levy ja ajaton itsesäälin, eristäytyneisyyden ja ahdistuksen lähde. Täydellisen samastuttava nuoruudenkuvaus vuosikymmenestä toiseen.
Kirjoitan tätä ilolla, sillä Roger Watersin The Wall -kiertueen Suomen konsertit olivat suuri taiteellinen menestys. The Wall soi livenä varmasti komeammin kuin koskaan, konserttien visuaalisuus oli ensiluokkaista ja mikä ehkä yllättävintä, Waters itse tuntui olevan erinomaisessa tasapainossa sekä henkilöhistoriansa että nykyisyyden kanssa. Mies esiintyi hyvin, paikoin loistavasti (The Trial), eikä jättänyt yleisöä pitkästymään hetkeksikään. Pienet lipsahdukset överiyden puolelle (Another Brick in the Wall Part 2:n vaatimattomasti esittänyt lapsikuoro, Comfortably Numbin uskonnolissävytteinen outro) voi antaa anteeksi kokonaisuuden ollessa näinkin laadukas. The Wallin tarinasta esiin nouseva fasismi tuntuu, ikävä kyllä, kovinkin ajankohtaiselta tällä hetkellä. Kokonaisuudessaan tehokkaasti modernisoitu ja alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Pähkähullu Suomi
Giniristi eli kun Njurmen William Suomen osti
Suomalaisen kulttuurielämän moniottelija, hämmentävässä monipuolisuudessaan kiistaton legenda Jukka Virtanen (s. 1933) oli olennainen osa Speden tuotantotiimiä 1960-luvulla. Luova kausi Speden ja Ere Kokkosen rinnalla oli harmillisen lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi. Vuosien 1966-69 aikana syntyivät yhteistyössä elokuvat Millipilleri (1966, ohjaajina koko kolmikko!), Virtasen yksin ohjaamat Pähkähullu Suomi (1967) ja Noin 7 veljestä (1968) sekä viimeisenä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969, ohjaajana Kokkonen). Tämänkin jälkeen Virtanen vielä näyttäytyi herkullisten sivuroolien ja lopulta välähdyksenomaisten cameo-roolien esittäjänä Spede-elokuvissa. Erityisesti elokuvan Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) pyörähdys on ikimuistoinen. Esittäähän mies elokuvassa poliisia nimeltä Jukka Virtanen!
Pähkähullu Suomi, joka syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, on hillittömän hyperaktiivinen farssi. Virtasen, Pasasen ja Kokkosen yhdessä ideoimaa elokuvaa voi kiistatta kutsua suomalaiseksi crazy-komediaksi. Elokuvan eri suuntiin rönsyilevät tapahtumat saavat alkunsa, kun amerikansuomalainen hiusöljymiljonääri William Njurmi saapuu vierailulle esi-isiensä ”köyhään ja karuun” maahan. Vastassa on ministeritason valtuuskunta, joka toivoo Njurmelta rahallista apua valtion talouskriisin selvittämiseksi ja saunottaa miestä suomalaiseen tapaan joka käänteessä. Njurmi karkaa maaseudulle, jossa hän vauhdikkaiden käänteiden jälkeen tapaa Simo Salmisen esittämän kulkurin. Tästä alkaa reipasvauhtinen seikkailu halki Suomen, josta ei lopulta farssimaisia välienselvittelyjä ja absurdeja juonenkäänteitä puutu.
Elokuva ilmestyi kotimaan valkokankaille aikana, jolloin suomalainen elokuva oli syvässä murheen alhossa monista syistä. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea elokuva-alan politisoituminen, taloudellinen kannattamattomuus (tukea saivat vain valtion elokuvataidetoimikunnan hyväksymät tuotannot) ja näyttelijälakko. Vuoden 1967 aikana ensi-iltansa saivat vain kolme pitkää näytelmäelokuvaa, joista kaksi Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Mikko Niskasen Lapualaismorsian olivat avoimen poliittisia aikalaiskuvauksia. Pähkähullun Suomen voi toki lukea myös poliittiseksi ja kantaaottavaksi, mutta se oli myös oivallista viihdettä.Komedialle tyypillisen sketsimäisen rakenteen puitteista syntyy toimiva ja aidosti hauskan kekseliäs kokonaisuus. Pähkähullu Suomi rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja, vauhdikkaiden montaasien lisäksi elokuvan alkupuoli on itsereflektiivisyyden ja julkisuuden henkilöiden itseironisten vitsien runsaudensarvi. Samalla elokuva on myös eräänlainen metaelokuva, elokuva elokuvan tekemisestä, sillä farssijuonen rinnalla kuljetetaan juonta itsenäisen Suomen virallisesta juhlaelokuvasta. Kaikkinensakin Spede-tuotannon itsereflektiivistä metakerrontaa on tutkittu ja huomioitu aivan liian vähän. Mediatutkija Veijo Hietala on nähnyt, että ”Speden elokuvat tavallaan käyvät keskustelua paitsi ajankohtaisten ilmiöiden ennen muuta muiden elokuvien ja muun populaarikulttuurin kanssa”. Itsereflektiivisyys ja intertekstuaaliset viittauksethan jatkuivat vielä parhaimmissa Turhapuro-elokuvissakin 1970-luvun edetessä.
Harvinainen Spede-elokuva Pähkähullusta Suomesta tuli, sillä kriittiset aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen peräti kohtalaisen innostuneesti. Aamulehden Matti Rosvall koki nähneensä hauskimman suomalaiselokuvan vuosiin ja jatkoi, että ” Pähkähullu Suomi on nokkela, varsinaiselta satiiriselta aineistoltaan hyvinkin pureva, vauhdikas ja suhteellisen tasapainoinen farssikomedia”. Kauppalehden Eero Tuomikoski kirjoitti nähneensä valmiin ja viimeistellyn elokuvan, jossa on ”sujuvasti yhteen nivottu kokoelma vitsejä turisti-Suomen myyteistä”. Vuosien 1983 ja 1994 televisioesityskertojen tiimellyksessä kritiikin ääni oli luonnollisesti muuttunut jo hieman erilaiseksi. Turhapuro-inhokkina tunnetuksi tullut Katso-lehden Markku Tuuli rohkeni kirjoittaa vuonna 1983, että ”Turhapuro-hölmöilyjen rinnalla Pähkähullu Suomi tarjoaa Spede-oivalluksia tuoreimmillaan. Sen virkeä irtonaisuus ja monien huulien lennokkuus on myöhemmistä elokuvista tyystin kadonnut”. Reipasta vuosikymmentä myöhemmin Kalevan Raimo Kinisjärvi luonnehti: ”Pähkähullu Suomi on kauniisti ikääntynyt kotimainen elokuvakomedia. Elokuvan historiasta ja kerrontatavoista tehdään pilaa siinä missä varsinaisesta aiheesta. Nopeatempoiselta leikkaukseltaan se on melko poikkeuksellinen kotimainen komedia. Kuvallinen ilottelu ei hidastu hetkeksikään, kiihtyy vain loppua kohti.”Elokuvan onnistumiselle keskeisiä tekijöitä on myös leikkaaja Juho Gartz, jonka taidonnäyte Pähkähullu Suomi myös kiistatta on. Alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa. Näyttelijöistä Speden ja Simon suorituksessa on sopivaa kepeyttä, mutta sivurooleista mieleenpainuvimman tekee Veikko Sinisalo kiroilevana uudisraivaajana, Suohullu Pähkänä. Sinisalon välähdyksenomainen pyrähdys kierrätettiin vielä pari vuotta myöhemmin elokuvaan Pohjan tähteet (1969).
- Otto Suuronen (1.5.2011)
Pähkähullu Suomi
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Jukka Virtanen. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen, Ere Kokkonen & Pertti Pasanen. Kuvaus: Osmo Harkimo, Kari Sohlberg. Lavastus: Aimo Pöyhönen. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Juho Gartz. Pääosissa: Spede Pasanen (hiusöljymiljonääri William Njurmi), Simo Salminen (Simo, kulkuri / ”chanson-laulaja Pierre Dumas”), Esko Salminen (Luigi Cravatto, Njurmen henkivartija), Leo Jokela (”herra keskivertosuomalainen”, tyypillinen suomalainen veronmaksaja), Toivo Mäkelä (pääministeri), Jukka Virtanen (elokuvaohjaaja Jukka Lahtinen alias Top Secret Agent 1 AE Q), Ere Kokkonen (elokuvatuottaja Erkki Sormio alias Top Secret Agent 2 OE Q), Tarja-Tuulikki Tarsala (Miss Smith, William Njurmen sihteeri), Marja-Liisa Ståhlberg (Miss Suomi), Marita Nordberg (talon tyttö), Pirjo Pasanen (Kielo Joki), Pentti Irjala (autoileva herra), Timo T. Kaukonen (ministeri), Matti Dahlberg (ministeri), Heikki Kuvaja (ministeri / hirviporukan jäsen), Paavo Huuskonen (ministeri), Raimo Virtanen (hirviporukan pomo), Anssi Kukkonen (urheiluselostaja), Heikki Kahila (tv:n uutistenlukija), Osmo Harkimo (salapoliisi), Antti Tarkiainen (tappelija lavalla), Paula Rosti (elokuvatyttö Paula Rosti, Top Secret Agentsien apuri), Marja Janhunen (tarjoilija saluunravintolassa), Veikko Sinisalo (”Suohullu Pähkä”). Helsingin ensiesitys: 25.8.1967 Rea, Tuulensuu, Ritz. Televisioesitykset: 14.12.1970 MTV1, 13.8.1973 MTV1, 30.6.1977 MTV2, 30.6.1983 MTV2, 13.2.1994 MTV3, 6.12.2001 MTV3, 1.8.2004 MTV3, 7.5.2006 MTV3. S. 84 min
Lähteet:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.
Elonet / Pähkähullu Suomi. http://elonet.fi/title/ek2iuq/
Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)