Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

Kauan sitten oli olemassa aika, jolloin uusi elokuva tuntui selkäytimessä jo varhain ennen varsinaista ensi-iltaansa. Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat ja luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat odottavan ilmapiirin. Tuota odotusta ei rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan Keski-Suomessa, tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinon pimeässä esityssalissa, joka oli ja on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmin vaikuttaneet lapsuuden elokuvakokemukset 1980-ja 90-lukujen taitteessa ja 90-luvun alkupuolella. Yksi parhaiten mieleenjäävimmistä kokemuksista on kiistatta ollut Steven Spielbergin massiivisesti rummutetun Jurassic Parkin (1993) tulo, josta innostuttuani aloin kirjoittamaan paitsi elokuva-arvioita myös mielikuvitukseni tuottamia  ”omia elokuvia”. Aiemmin alkanut Schwarzenegger-filmografian ulkoa opettelu sai uusia elokuvahulluuden muotoja. Steven Spielberg oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin.

Spielbergin uran ammatillinen lähtölaukaus tapahtui lyhytelokuvan Amblin (1968) myötä, jonka jälkeen hän pääsi työskentelemään ABC-televisiöyhtiön leipiin. Tuloksena syntyi paitsi vierailuohjauksia tv-sarjoissa, myös Hitchcock-vaikutteinen trilleri Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka oli komea näyttö Spielbergin intensiivisestä tarinankuljetuskyvystä ja käyntikortti pitkän teatterielokuvan pariin. Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974) lunasti odotukset ja seuraavat elokuvat Tappajahai (Jaws, 1975) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) veivät Spielbergin maailmankartalle, Hollywoodin ykkösohjaajien kerhoon.

Lapsuuteni elokuvamaisemaa ajatellen Spielbergin olennaisimmat elokuvat valmistuivat vuosina 1981-93, jolloin saivat ensi-iltansa poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin palauttanut Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen ilmestyessään tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park.  Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta, Kolmannen asteen yhteyden Devil's Tower tuli vahvasti uniin saakka. Väheksyä ei sovi myöskään Spielbergin 1980-luvulla tuottamia elokuvia kuten Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), jotka yksi toisensa jälkeen olivat lapsena parhaiden elokuvien listalla. Edelleenkin ne ovat parasta mahdollista eskapismia.

Mutta ei kukaan ole täydellinen. Sitä mukaan, kun Hollywoodin kultasormen tilitietoihin alettiin laittaa nolla nollan perään, valta lisääntyi ja epäonnistumisiltakaan ei vältytty. Miehen fantastinen mielikuvitus ei enää tuottanutkaan yhtä vaikuttavia lopputuloksia ja tuotannot paisuivat hetkittäin hallitsemattomiksi.  Tai ehkä kyse oli myös siitä, että olin itse kasvanut pois kasvavan pojan maailmasta, johon oli esimerkiksi E.T.:ssä niin helppo samastua.

Spielbergin uran ensimmäinen takaisku oli möykkäävä sotilasfarssi 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979), josta ohjaaja olisi halunnut tehdä puhtaan musikaalin. Universalin ja Paramountin yhteistyössä valmistunut elokuva muuttui kepeistä lähtökohdistaan huolimatta megalomaaniseen ähkyyn tukehtuvaksi pannukakuksi. Lippuluukuilla elokuva menestyi kohtalaisesti, joskin Tappajahain ja Kolmannen asteen yhteyden jälkeen odotettua heikommin. Myöhemmin ohjaajan selkeäksi välityöksi jäi 80-luvun lopulla ilmestynyt vaatimaton ja vähälle huomiolle jäänyt Always – ikuisesti (Always, 1989), joka perustui Victor Flemingin sotadraamaan En lennä yksin (A Guy Named Joe, 1943). 

Jatko-osien tehtailussa Spielberg on onnistunut paremmin kuin kukaan rapakon tuolla puolen, mutta välttäviltä suorituksilta ei hänkään ole välttynyt. Jurassic Park -jatko Kadonnut maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) oli vielä mukaansatempaava, mutta tuskin kukaan voi pitää tarpeetonta  Indiana Jones ja kristallikallon valtakuntaa (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008) onnistuneena. Paitsi arvostelukykynsä menettänyt nostalgikko. Ehkeivät Hook – Kapteeni koukku (Hook, 1991), Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) tai Maailmojen sotakaan (War of the Worlds, 2005) ole Spielbergin parhaita näyttöjä, mutta niiden viihdearvoa on turha väheksyä.

Ohjaajana Spielbergin ura onkin jakautunut pitkälti viihteen ja vakavampien draamatuotantojen välille. Toisen maailmansodan tai Yhdysvaltojen historian kuvaajana ylipäänsä, hän on joko onnistunut hienosti (Amistad, 1997, Pelastakaa sotamies Ryan / Saving Private Ryan, 1998) tai ollut varoittava esimerkki (1941 – Anteeksi missä on Hollywood?).  Tieteiselokuvan parissa osumatarkkuus on ollut häikäisevän hyvä. Toki Spielbergiä voisi syyttää siitä, että moneen otteeseen hänen uransa käänteet ovat suunnanneet yhä suurempiin taloudellisiin voittoihin, mutta silti taiteelliset lopputulokset ovat yllättävän harvoin kärsineet. Miksikään varsinaiseksi riskinottajaksihan miestä ei ole koskaan voinut kutsua, vaikkakin hyppäys samana vuonna valmistuneesta Jurassic Parkista Oscarein kuorrutettuun Schindlerin listaan (Schindler’s List, 1993) tuntuu edelleen uran kannalta komealta loikalta.

Seuraavaksi Spielbergiltä nähdään vuosia valmisteltu Tintti-filmatisointi The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn (ensi-ilta jouluna 2011), joka ei tosin ensimmäisten trailerin perusteella näytä kovin lupaavalta elokuvalta, vaan lähinnä tietokonepeliltä. Vaan ei tehdä tuomiota ennen lopputuloksen näkemistä.

Lisää aiheesta: Herra vastaava tuottaja

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sakarille, osa 2 - John Candy

Blackbird: Blackbird

Kotimainen Blackbird ilahduttaa esikoispitkäsoitollaan (lue arvio). Kyse on melodisesta, erittäin kauniisti tulkitusta ajattomasta popista. Yhtyeen kiireettömyys kuuluu laadukkaassa lopputuloksessa, jota kannattalee taitava ja lahjakas solisti Jenna-Miia Kaivosoja. Hänen persoonallinen äänensä taipuu intiimien, laulupainotteisten uusiofolk-balladien ääreen kuin myös sähköisesti räiskyvien pop-ilottelujen kannattelijaksi.

Flow 2011 - palvonnan eleitä

Vierailin viime viikonloppuna Flow festivaalilla kolmatta kertaa. Täytyy myöntää, että festivaalia on kiittäminen monesta asiasta: ennen kaikkea laaja ohjelmisto tarjoaa jokaiselle sopivia yhtyeitä/artisteja nähtäväksi. Uusien musiikkitrendien ja nousevien artistinimien esittelijänä Flow on Suomen festivaalikentässä täysin ylivertainen. Festivaalialue Suvilahdessa tuntuu olevan vuosi vuodelta mielikuvituksekkaammin esillepantu ja mahdollisuus nopeaan sukkelointiin lavalta toiselle onnistuu, joten viikonlopun aikana ennättää hyvin katsastaa runsaan joukon kiinnostavia akteja. Sen sijaan ristiriitaisiakin havaintoja on helppo tehdä: Flow on saanut viime vuosina jo sellaiset mittasuhteet, että se on selvästikin saanut nuorten aikuisten keskuudessa näyttäytymisfestivaalin maineen samaan malliin kuin Pori Jazz tai Savonlinnan oopperajuhlat varttuneemman väestön keskuudessa. Hinnat Flown anniskelualueilla ovat karanneet täysin käsistä, ruoka-annoksesta joutuu pulittamaan helposti vähintään kymmenen euroa ja juoma-annoksesta peritään toinen kymppi. Ja vielä lopuksi: Suomesta tuskin löytyy toista festaria (puhtaasti genrefestivaaleja kuten Lumous ja Tuska lukuun ottamatta), jossa festivaalikävijät olisivat niin yhdestä puusta veistettyjä. Tennareiden, ruutupaitojen ja mustasankaisten lasien määrä on edelleen päätä huimaavan suuri. Tänä vuonna havaitsin poikkeuksellisen paljon myös harmaita polven yläpuolelle ulottuvia shortseja, jotka ilmeisesti oikeaoppisesti tulee pitää kauluspaita housuihin sullottuna ja mahdollisesti rusettisolmiolla kuorrutettuna. Karmean näköistä, mutta ehkä sitten coolia über-Flow piireissä?

Mutta se imagohavainnnoista, sillä Flown pääasia on musiikissa, vaikka se ei kaikille festivaalivieraille niin selvää olekaan. Oma Flow-taipaleeni alkoi tänä vuonna yhdysvaltalaisen vaihtoehtonimi Warpaintin parissa.  Yhtyeen alakuloisesti vääntelevä indierock näyttäytyi hypnoottisena myös livenä kuultuna, erityisesti hieno Undertow näytti yhtyeen osuvan maaliinsa mallikelpoisesti. Vähän myöhemmin illalla Norjan ylpeys Röyksopp paukutti päälavalla omaa elektronista ilosanomaansa. Uusia levyjä yhä tehtaileva duo on jäänyt monille mieleen vain kymmenen vuoden takaisesta Eple-hitistä ja sitä moni oli selvästi tullut kuulemaankin. Nopeasti Röyksoppin räiskyvä tanssibiitti alkoikin puuduttaa, joten oli hyvä aika siirtyä pienempään telttaan, jossa Jori Hulkkonen tarjoili paljon viehättävämpää housea pienelle, mutta sitäkin innokkaammalle yleisölle.

Keskiyön jälkeen esiintyi eksentrinen Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka lo-fi-estetiikkaan pohjaavat soololevyt saivat viime vuonna jatkoa kehutulla Before Today -bändilevyllä. Yleisö oli tullut palvomaan ja ihmettelemään Kaliforniasta ponnistavaa outoa lintua, joka palkitsi suomalaisyleisön heti alkumetreillä Round and Round -indiehitillä, jossa nerokkaalla tavalla lyövät yhtä 1960-lukulainen soul ja 80-luvun synteettinen aikuispop. Kappale, joka on samaan aikaan niin mauton ja nerokas, että se kiilaa helposti viime vuosien mestarillisimpien pop-viisujen joukkoon.

Lauantaipäivän käynnisti helsinkäis-hämeenlinnalainen utupopryhmä Delay Trees, jolle päivän avaavan yhtyeen paikka ei ollut millään tavalla kovin suotuisa. Väkeä oli keikan alkaessa harmillisen vähän, eikä päivänpaisteesssa yhtyeen kaihoisaan poppiin meinannut päästä sisään. Onneksi loistelias Tarantula/Holding On silmät kiinni nautittuna muistutti siitä, että yhtye teki viime vuoden parhaimman kotimaisen albumin. Uutta musiikkiakin on juuri tullut c-kasettina ja digitaalisesti julkaistun ep:n myötä.
Lauantain kovaa suomikatsausta jatkoi uuden, odotetun levyn piakkoin julkaiseva Regina, joka on viime aikoina tehnyt yllättävän suuntamuutoksen syntikkapopista kohti hennosti kenkiintuijottelevaa kitarapoppia. Jossain määrin muinaisen Wilman mieleentuovia uusia biisejä yhtye yhdisteli muutamiin Puutarhatrilogialta (2009) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyiltä poimittuihin kappaleisiin. Kokonaisuus kuulosti laadukkaalta, mutta kitaravoittoisissa kappaleissa jäin kaipaamaan elävän basistin soittoa. Nyt suurin osa bassoista kuultiin nauhalta, mikä ei loppuun asti toiminut.
Tällä välin päälavalla olikin jo aloittanut Magenta Skycode, jonka viime syksynä ilmestynyt upea Relief nosti yhtyeen indiepiireissä aivan uudelle suosion tasolle. Selvästi päälavalla olostaan nauttinut keulahahmo Jori Sjöroos esiintyi rennonoloisesti ja oli aktiivisesti vuorovaikutussuhteessa yleisön kanssa. Itse yllätyin siitä, että yhtyeen live-kokoonpanossa ei nähty basson varressa Kalle Taivaista, vaan tilalla oli jokapaikanhöylä Lauri Porra. Parhaimmillaan yhtye oli tummasävytteiseltä debyytiltä kuultujen Go Outside Again ja Hands Burn -biisien parissa, mikä sai vähän mietteliääksi suunnasta, johon yhtye (tai pitäisikö sanoa Sjöroos) on viime aikoina vahvasti siirtynyt. Suomiputken päätti 90-lukulaista tanssibiittiä indiekitaroihin sekoittanut Shine 2009, jonka viimevuotinen Associates-ep oli tarttuvuudessaan täydellinen julkaisu. Harmi, että kesän kynnyksellä ilmestynyt pitkäsoitto Realism ei aivan lunastanut niitä odotuksia, jotka ep nostatti. Madchesterin suuntaan kumartava Shine 2009 ei livenä tehnyt kummempaa vaikutusta, sillä yhtye jäi kummallisen etäiseksi tarttuvista tanssirytmeistä huolimatta.

Yhdysvaltalainen nu-gaze aallon kärkinimi The Pains at Being Pure at Heart jäi itselläni vähän muun ohjelmiston jalkoihin, mutta livenä äkkinäisesti todistettu Belong kuulosti varsin osuvalta Flown lauantai-iltapäivässä. Illalla dramatiikan tajullaan viehättänyt Janelle Monáe tuskin jätti ketään kylmäksi. Nokia Blue tentissä esiintynyt laulaja/performanssitaiteilija järjesti lähes sanoinkuvailemattoman shown. Taiderockia, soulia ja funkia yhdistelevä taiteilija ratsutti lavalle niin innostavan kavalkadin viihdettä ja hurmosta, että sen jälkeen nähdyllä australialaisella Empire of the Sunilla ei ollut mitään tehtävissä. Täysin sieluttomasti esiintyneestä yhtyeestä ei nimittäin tiennut onko se lintu vai kala. Yhtyeen mahtipontista livepreesensiä seuratessa mietti vain, että onko kyse synkästä konerockista vai homoeroottisesta euroviisuhölynpölystä. Lopputulos oli tyhjentävä: paljon melua tyhjästä.

Tämänvuotisen Flown kruunasi kohdallani tietysti brittiläisen syntikkapopin pioneeriyhtye The Human League, jonka viihdyttävää esitystä seurasi paikoin riemastuneena ja hetkittäin vähän huvittuneenakin. Uuden albumin ensisinglellä Nevet Let Me Go startannut keikka vaikutti ensin horjuvan muovisen campin suuntaan, mutta nopeasti sheffieldiläisyhtye löysi timanttisten synapop-helmien äärelle. Yhtyeen tunnetuimmalta Dare-albumilta (1981) settiin mahtui peräti neljä laulua, joista erityisesti Love Action (I Believe In Love) ja The Sound of the Crowd olivat suoranaista ilotulitusta 80-lukulaisen konepopin rakastajalle. Motown-vaikutteinen Mirror Man, (Keep Feeling) Fascinationin hulppea aikalaishömppä ja yhdessä Giorgio Moroderin kanssa tehty Together in Electric Dreams tarjosivat räikeimmillään kevyttä kasaripoppia. Onneksi varhainen Empire State Human ja encoreissa kuultu Being Boiled muistuttivat yhtyeen tummasävyisestä esihistoriasta kokeellisten äänikudelmien esiinmarssittajana. Kaikkiaan The Human Leaguen keikka tuskin tarjosi kenellekään sen syvällisempää sanomaa kuin aiemmin päälavalla kolistellut Empire of the Sun, mutta brittiläiset konkarit näyttivät ausseille kuinka kolmekymmentä vuotta sitten konepopissa kuljettiin vielä sisältö imagon edellä ja kokeellisuuskin oli sallittua. Samalla Philip Oakleyn johtama poppoo näytti, kuinka esiintymisestä voi vilpittömästi nauttia vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lisäpisteet myös viittäkymppiä lähentelevän Susan Ann Sulleyn vetävästä performanssista. Hyvän keikan merkki on myös se, jos seuraavana päivänäkin ensitöikseen hamuaa yhtyeen levyjä esille kuten sheffieldiläisten tapauksessa kävi.

Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy

Lapsuuteni elokuvakoomikoiden aateliaita olivat Turhapuron, Pekan ja Pätkän, Chaplinin ja Lapatossun lisäksi ennen kaikkea amerikkalaiset 1980-luvulla kultakauttaan viettäneet koomikot kuten Steve Martin (s. 1945), Chevy Chase (s. 1943) ja Bill Murray (s. 1950) sekä kanadalaiset Dan Aykroyd (s. 1952) sekä John Candy (1950-1994), joista jälkimmäisen sympaattisen pulska olemus vetosi lapsen huumorintajuun reippaimmin. Torontossa Ontariossa syntynyt Candy oli uransa alkuvaiheissa suosittu televisiokoomikko hänen esiinnyttyä suositussa improvisaatioon perustuvassa sketsiohjelmassa Second City TV (1976-79) sekä lapsille suunnatussa hupailussa Coming Up Rosie (1976-77). Varsinainen elokuvanäyttelijän ura alkoi hiljalleen pieniä sivurooleja tehden.

Ensimmäiset kreditoidut roolit nähtiin kohtalaisen joutavissa elokuvissa kuten komediassa It Seemed Like A Good Idea at the Time (1975) sekä sketsikokoelmassa Tunnelvision (1976). Kauhun ja rikostrillerin puolelle kurkistaneiden The Clown Murdersin (1976) ja Vaarallista kaksoispeliä (The Silent Partner, 1978) jälkeen Candy keskittyi vahvasti koomisten aiheiden pariin.

Ensimmäinen Suomessa laajemmin nähty Candyn tähdittämä elokuva oli John Trentin ohjaama Jeparisirkus (Find the Lady, 1976), jonka jälkeen Steven Spielbergin megalomaaninen pannukakku 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979) oli miehen ensimmäinen suuren luokan elokuva. Hollywoodin kultasormen metelöivässä sotafarssissa Candy jäi vaatimattomaan taustarooliin, mutta John Landisin ilotuulisessa kulttielokuvassa Blues Brothers (1980) liikalihavuuteen taipuvainen kanadalainen näyttäytyi jo muistettavammin. Kaupallinen läpimurto tuli seuraavana vuonna Ivan Reitmanin anarkistisen armeijakomedian Natsat (Stripes, 1981) myötä, rinnalla koomikkoystävät Bill Murray ja Harold Ramis. Gerald Pottertonin fantasia-animaatioon Heavy Metal (1981) Candy lainasi ääntään muutamallekin roolihahmolle. Myöhempinä vuosinaan hän ääninäytteli muissakin animaatioissa, osuvimpana Disney-animaatio Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).

1980-luku oli Candyn kulta-aikaa paitsi luovassa mielessä, myös taloudellisesti. Harold Ramisin Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) pöhkön sivuroolin jälkeen uralle mahtui useita onnistumisia. Kruununjalokivenä yksi amerikkalaisen modernin komediaelokuvan hauskimmista teoksista, John Hughesin ajaton Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains and Automobiles, 1987) , jota mm. Todd Philipsin tuore Laskettu aika (Due Date, 2010) ryöstöviljeli surutta. Vuonna 1987 valmistui myös Mel Brooksin tieteisparodia Avaruusboltsit/Spaceballs – mieletön, mieletön avaruus (Spaceballs, 1987), joka takasi osuvat naurut Star Wars-, Star Trek- ja Alien-elokuvien kustannuksella. Omat onnistuneet hetkensä olivat myös Frank Ozin Roger Corman-uudelleenfilmatisoinnilla, Pieni kauhukauppa (The Little Shop of Horrors, 1986), Ron Howardin romanttisella komedialla Splash (1984) sekä John Hughesin harmillisen sovinnaisella koko perheen hupailulla Hassu setä Buck (Uncle Buck, 1989).

Elokuvauran jo vakiinnuttua Candy jatkoi aktiivisesti myös television puolella, merkittävimpinä esiintymisinä Second City TV:n SCTV Network 90 -ohjelmasarja vuosina 1981-83, Saturday Night Live -johdannainen sketsisarja The New Show (1984) sekä koominen valedokumentti The Last Polka (1985), jonka käsikirjoituksesta hän vastasi. On sääli, että elokuvan puolella Candy ei ennättänyt saada tilaisuutta kirjoittaa komiikkaa.

1990-luvulle tultaessa miehen ura lähti äkkinäiseen laskuun, syynä tähän oli rajusti flopannut Kaistapäiden kaupunki (Nothing but Trouble, 1991), joka syöksi paitsi Candyn, myös Chevy Chasen sekä erityisesti elokuvan ohjanneen Dan Aykroydin uran karikolle. Mainettaan huomattavasti paremman kauhukomedian jälkeen Candy valikoi muutamia vakavampia rooleja, jotka toivotusti laajensivat tukevan koomikon kapeata roolihahmojen sarjaa. Päärooli Chris Columbuksen lämminhenkisessä, joskaan ei omaperäisessä, draamakomediassa Äitini on naiseni (Only the Lonely, 1991) ja sivurooli Oliver Stonen kunnianhimoisessa JFK - avoin tapaus (JFK, 1991) -elokuvassa toivat esiin vähemmän nähdyn puolen pidetystä koomikosta. Meheviä sivuroolejakin kuitenkin siunaantui, hauskana sivuhahmona esimerkiksi Yksin kotona (Home Alone, 1990) -hitin hilpeä Gus Polanski.

Huomattavasta ylipainosta koko aikuisikänsä kärsinyt John Candy menehtyi maaliskuussa 1994 sydänkohtaukseen kesken elokuvan kuvausten. Hieman ennen kuolemaansa 43-vuotias näyttelijä oli alkanut huolehtia terveydestään paremmin lopettamalla tupakanpolton ja alkamalla pudottaa painoaan. Viimeisiksi roolisuorituksiksi jäivät urheilukomedia Kelkkajengin (Cool Runnings, 1993) jälkeen postuumisti ilmestyneet Wagons East - eli kuinka Villi länsi hävitettiin (Wagons East!, 1994) ja Michael Mooren ohjaama poliittinen satiiri Pekonia kanadalaisittain (Canadian Bacon, 1995). Candyn koominen perintö on nähtävissä parhaiten loisteliaissa sivurooleissa, hupaisissa televisiosketseissä sekä Vauhdilla Chicagoon -elokuvan hersyvissä hetkissä.