Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

Useimpien 1970-luvun lopulla perustettujen pop-yhtyeiden tapaan, myös glasgowlaisen Simple Mindsin juuret ulottuivat punk-liikkeen nurkille. Lyhytikäiseksi jäänyt Johnny & The Self-Abusers nojasi vahvasti The Sex Pistolsin viitoittamalle nihilistiselle hyökkäävyydelle, mutta lisäsi keitokseensa yllätyksellisesti saksofonisooloja ja koskettimia. Hädin tuskin täysi-ikäisiksi varttuneet skottinuorukaiset keksivät vieläpä itselleen varsin veikeät taitelijanimet, esimerkiksi vokalisti Jim Kerr muuntui Pripton Weirdiksi, kitaristi Charlie Burchill Charlie Argueksi ja silloinen kakkoskistaristi Alan MacNeil Sid Syphilikseksi.

1980-luvun taitteeseen tullessa punk oli tehnyt tilaa uuden aallon soundikokeiluille ja Simple Minds löysi monien aikalaistensa tavoin tyylinsä taiteellisen konerockin ja kolkon postpunkin välimaastosta. Parin vuoden sisällä yhtyeen soundi eteni tanssittavan synteettisen popin puolelle, josta komeimpana tyylinäytteenä pidetään yhtyeen kaupallista läpimurtoa, vuonna 1982 ilmestynyttä New Gold Dream (81-82-83-84) -levyä.

New Gold Dreamilla Simple Minds oli vielä nuori ja nälkäinen yhtye, joka yhdisteli tyylikkäästi uuden aallon poppia ja lämmintä romantiikkaa. Peräti neljä levyä jo aiemmin julkaisseena Simple Minds oli onnistuneesti säilyttänyt ennakkoluulottoman näkemyksensä musiikilliseen monipuolisuuteen. Viehättävät singlet Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle vahvistivat yhtyeen paikan pop-historian kaanonissa. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattisuutta. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat Jim Kerrin äänen lisäksi erityisesti Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä Charlie Burchillin tunnistettava kitaratyöskentely. Kosketuksen tanssin magiasta tuo esiin myös Derek Forbesin basso, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja elinvoimaiselta.

New Gold Dreamin jälkeen Simple Mindsista tuli stadiontason pop-dinosaurus viimeistään vuonna 1985, kun se sai Don't You (Forget About Me) -singlestä valtaisan megahitin. Keith Forseyn ja Steve Schiffin alun perin Bryan Ferrylle tarjoama laulu päätyi John Hughesin kasariklassikon The Breakfast Club (1985) ääniraidalle ja loppu on historiaa. Nopeasti yhtye alkoi kääntää musiikillista suuntaansa kohti valtavirtarockia, ja kaupallisesti katsottuna suunnanmuutos onnistuikin, mutta aiemmin innovatiiviselta vaikuttaneesta yhtyeestä hioutui 90-luvulle tultaessa tympeän vakavahenkinen pop-kone, joka vaihtoi kiehtovan synakilkkeen paisuttelevaan stadionpoppiin. Suurille areenoille pääsy romahdutti yhtyeen luovuuden, ja yhä suureellisemmiksi kasvaneista ihmisoikeuslauluista tuli joukkion tavaramerkki 1990-luvulla. Yhä yllättävän aktiivisesta yhtyeestä on 2000-luvun edetessä tullut pitkälti nostalginen hittimasiina, jonka levymyynti laahaa, mutta jonka konserttikiertueet sytyttävät vielä entisen loiston hetkeksi liekkiin.

15 vuotta sitten - 22.1.1997

RANSOM / RANSOM - LUNNAAT (USA 1996)
Ohjaus: Ron Howard. Käsikirjoitus: Richard Price, Alexander Ignon - Cyril Humen ja Richard Maibumin tarinan pohjalta. Tuotanto: Brian Grazer, Scott Rudin.
Pääosissa: Mel Gibson, Rene Russo, Brawley Nolte, Gary Sinise, Delroy Lindo.
Suomen ensi-ilta: 10.1.1997

Silloin: * * * * ½ / Nyt: * * *
Vuonna 1996 aloin käydä aktiivisesti kotikuntani ulkopuolella elokuvissa. Paikaksi vakiintui Jyväskylän Fantasia, joka oli kolmea vuotta aikaisemmin valmistuessaan Suomen ensimmäinen monisalielokuvateatteri. Ron Howardin kidnappaustrilleri Ransom - lunnaat teki jostain merkillisestä syystä suuren vaikutuksen elokuvateatterikierroksella. Ehkä kyse oli suuren elokuvateatterin huumasta? Tai Richard Pricen ja Alexander Ignonin sinällään ansioituneesta kässäristä? Nykyään Ransom on kuitenkin vain yksi jännitysdraama muiden joukossa. Ei sen huonompi, eikä parempi.

Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri

Lapsuuteni elokuvasankareita esitellyt artikkelisarja on hyvä päättää mieheen, jonka vaikutus oman henkilöhistoriani muodostumiseen lapsuudesta aikuisuuteen on ollut lähes mittaamaton. Kyse on tietysti Vesa-Matti Loirista (s. 1945-), jonka työskentelyä esiintyvän taiteen saralla olen seurannut näihin päiviin saakka poikkeuksellisen aktiivisesti. Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on tulkinnut mm. Eino Leinon, Juha Vainion ja Uuno Kailaan tekstejä huikaisevalla intensiteetillä. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

 Nuoret kaverukset Mikko Niskasen elokuvasta Pojat (1962), vasemmalla Vesa-Matti Loiri

Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myös Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti. Hetkeä myöhemmin Speden ohjaama Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987) taisi olla ensimmäisiä kotiimme vuokrattuja videokasetteja. Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.  

Moni Loirin Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaishalpiksia, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969), joka oli miehen ensimmäinen elokuvapäärooli aikuisena, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta. On toki myös helppo ymmärtää soraääniä, sillä osa Loirin koomisista hahmoista jäävät kieltämättä väkisinnaurattamaan pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti huitaistun käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä, kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Uunoja tehtiin taatusti liikaa ja Spede Pasasen omistava ote vei monia vakavia rooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten Tup akka lakko (1980) ja Lentävät luupäät (1984)) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia. Vasta uupuminen Turhapuron rooliin 90-luvulle tultaessa alkoi nakertaa koomista innokkuutta.

Veskun draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo sekä Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa. Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1993). Onkin sääli ettei miestä ole ääninäyttelemisen saralla kuultu enemmän. Käsikirjoittajana hän on antanut krediittikunnian enimmäkseen muille ja ainoaksi ohjaustyöksi on jäänyt Hirttämättömät (1971, yhdessä Speden kanssa).

Loiri on viimevuosina levyttänyt aktiivisesti ja keikkamenestystä on tullut peräti rock-festivaaleja myöten. Monipuoliseen esiintymisten sarjaan on kuulunut niin tunnelmallisen taiteellisia laulelmakeikkoja kuin hartaita joulukonserttejakin. Näyttelijäsuoritukset ovat jääneet vähemmälle heikenneen terveydentilan takia. Miehen viime vuosia kuvaa realistisesti Mika Kaurismäen kunnioittava dokumenttielokuva Vesku (2010). Yhteistyö Kaurismäen kanssa jatkuu myös jälkituotantovaiheessa olevan Tie pohjoiseen (ensi-ilta 2012) road-movien myötä.

Tällä hetkellä Loirin näkee Taru Mäkelän tuoreessa Varasto-elokuvassa (2011), jossa hänellä on cameo-roolimainen pyörähdys vähäeleisenä, kaljaa kittaavana Mynttisen äijänä. Vetovoimainen kansan suosikki varastaa shown vähäeleisellä roolillaan ja osoittaa, että koominen ajoitus on yhä tallella eläkeiästä huolimatta.

"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg
Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Vuosi 2011 Desibelin toimituksen silmin

Desibeli.net teki jälleen perinteisen katsauksen päättyneeseen musiikkivuoteen. Tällä kertaa esiin nousivat mm. vuoden potkivimmat biisit, ennakkoluuloton porilainen levy-yhtiö Karkia Mistia Records sekä vanha teknologia. Suosittelen kaksiosaisen artikkelisarjan lukemista:

Vuosipaketti 2011, osa 1
Vuosipaketti 2011, osa 2

Lyhytjännitteisille tässä kuitenkin oma poimintani:

Hei, me soitetaan koko albumi!

Viimeisen vuosikymmenen ajan ovat artistit yhä kiihtyvällä vauhdilla kiertäneet maailmaa ns. albumiklassikot -kiertueilla, joilla he soittavat tuotantonsa jonkin helmen kannesta kanteen. Pelkästään tämän vuoden aikana ovat esim. Suede, The Cure, The Lemonheads, Pixies, Primal Scream ja Dinosaur Jr. esittäneet klassikkonsa (tai kuten Sueden tapauksessa peräti kolme ensimmäistä levyä!) livenä kokonaisuudessaan. Suomeenkin asti näitä yhtyeitä on päässyt ilahduttavan paljon, erityisesti Primal Screamin Screamadelica.n -kokeminen ”20 vuotta myöhemmin” -hengessä laajeni yllättäen ekstaattiseksi kokemukseksi.

Tavastialta alkanut suomalaisen rockin klassikot -sarja esitteli vuoden aikana useiden kotimaisten rock-kukkojen ja pop-eksentrikkojen ylösnousemusta. Kärkinimeksi itselleni nousi hetkeksi paluun tehnyt, helsinkiläinen Keba, jonka musiikissa oli yhä pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Katusoittajina uransa aloittanut yhtye esiintyi alkuperäiskokoonpanolla ja veivasi sykähdyttävästi Koko ajan go-gon (1987) möyrivien kitara- ja bassokuvioiden sekä napakan rumputyöskentelyn tukemana.

Vuoden komeimmiksi konserttielämyksiksi nousivat kuitenkin Pink Floydin The Wall -klassikon tehokkaasti modernisoineen Roger Watersin kaksi Helsingin konserttia. Ajattomasta itsesäälin ja eristäytyneisyyden lähteestä muodostui mahtipontinen rock-ooppera, jonka audiovisuaalinen ilme oli ensiluokkaisen täydellinen. Alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.

Musiikkivuosi 2011

Vuoden kotimainen levy:
1. Regina: Soita mulle
- Syntikkapopista utuisan kitarapopin suuntaan kaartanut Regina ei pettänyt neljännelläkään levyllään. Soita mulle on kokonaisuudessaan vahva albumi, joka imaisee mukaansa jokaisella kuuntelukerralla.

2. Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi
- Hartaasti valmisteltu Toisen maailman nimi osoittautui runsaine jazz-vaikutteineen Koivun tähänastisen uran kunnianhimoisimmaksi levytykseksi. Henkilökohtaisten muistojen ja yhteiskunnallisen kantaaottavuuden yhdistäneet sanoitukset olivat vuoden parasta antia.

3. Samuli Putro: Älä sammu aurinko
- Älä sammu aurinko ei valitettavasti yltänyt syvyydessään läheskään edeltäjänsä (Elämä on juhla, 2009) tasolle, mutta kuplettimaisena kesälevynä se oli vuoden ilahduttaja.

Regina 

Vuoden ulkomainen levy: 

1. The Horrors - Skying 

- Suomessa tuntemattomaksi jäänyt The Horrors onnistui vihdoin julkaisemaan tasapanoisen levyn, joka risteytti 80- ja 90-lukujen brittirockin kehityssuuntia kiehtovalla tavalla. Komeasointisella levyllä yhtye osoitti pystyvänsä tunteellisuuteen, tarttuvuudesta tinkimättä.

2. White Lies: Ritual
- Kriitikoiden surutta lyttäämä Ritual ei ole pop-skribenttien irvimisestä huolimatta yhtään edeltäjäänsä (To Lose My Life..., 2009) huonompi. Postpunkiaan eteerisempään ja astetta mietteliäämpään suuntaan vienyt White Lies pitää yhä onnistuneesti kiinni tyylikkyydestä.

3. Cut Copy - Zonoscope
- Hyväntuulista kitarapoppia ja hektisiä elektronisia rytmejä yhdistelevän Cut Copyn toinen pitkäsoitto Zonoscope hurmasi erityisesti kolmen ensimmäisen biisin ajan.

 

The Horrors

Vuoden parhaat kappaleet:
1. Airship: Kids
2. Big Wave Riders: It's Funny Things Aren't Gonna Change
3. The New Tigers: Pocketful of Sand
4. Robert Smith: Small Hours
5. Burning Hearts: Into the Wilderness
+ Bubblin' Under: älkäämme unohtako myöskään näitä: Destroyer: Kaputt & Rubik: Laws of Gravity.

Airship: Kids

Vuoden keikat:
1. Roger Waters: The Wall Live, 27.-28.4.2011 (Hartwall Areena, Helsinki)
2. Primal Scream plays Screamadelica, 31.8.2011 (The Circus, Helsinki)
3. Keba plays Koko ajan go-go, 9.9.2011 (Tavastia, Helsinki)