Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Toinen festivaalipäivä käynnistyi kauhuelokuvaseminaarilla, jossa puhujina olivat indie-elokuvantekijä Lauri Löytökoski, kauhukirjailija Boris Hurtta sekä laaja-alaisen uran elokuvan ja television parissa tehnyt ohjaaja/käsikirjoittaja/toimittaja Atro Lahtela.

Löytökosken esitelmä sukelsi suomalaisen kauhuelokuvan historiaan mykkäelokuvan kuriositeeteista aina 2000-luvulle saakka. Koska pääpaino oli valkokankaalle suunnatussa teatterielokuvassa, oli Löytökoski rajannut mm. Ismo Sajakorven televisioon tekemät kauhuelokuvat/tv-ohjelmat pois. Se oli virhe, sillä niinkin asiantuntevasti kuin Löytökoski on suomalaisesta kauhusta kirjoittanut WiderScreen.fi:n julkaisuun Selässä syntinen taakka, oli suullisessa esiintymisessä paljon toivomisen varaa. Eniten hämmennystä herätti se, että luennoitsijan asenne oli aihettaan kohtaan lähes vastenmielinen. Harmilliseksi jäi myöskin mielikuvituksettoman esitelmän läpijuokseva tyyli, jolla 1950-luvun kauhukokeiluista hypättiin jo surutta Kuutamosonaatin aikakauteen.

Onneksi heikon luennon jälkeinen keskustelu kirvoitti kiinnostavia kommentteja, joissa suomalaisen kauhuelokuvan representaatioita avattiin laajemmin. Elokuvatutkija Kimmo Laine, elokuvaneuvos Kari Uusitalo sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tommi Partanen muistuttivat muutamista historian hämäriin hautautuneista elokuvista, joissa on kauhuelokuva-aineksia. Erityisen kiehtovalta kuulosti Partasen esiinnostama, Teuvo Puron mykkäelokuva Meren kasvojen edessä (1926). Paria vuotta aikaisemmin SEF:ssä esitetty saaristolaiselokuva muistetaan erityisesti dramaattisista kasvolähikuvista, joiden merkitys alkoi hiljalleen nousta kerronnan keinona 1920-luvun lopulla. Laine ja Uusitalo nostivat esiin myös Ilmari Unhon kohtalokkaan melodraman Pimeänpirtin hävitys (1947) ja Hannu Lemisen maaseutudraaman ja kauhuelokuvan risteytyksen Riihalan valtias (1956). Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho, 1960) vaikutteita ammentanut Aarne Tarkaksen makaaberi jännityskomedia Hän varasti elämän (1962) otettiin myös kauhukeskusteluun mukaan.

Varhainen suomalainen mykkäelokuva - Meren kasvojen edessä (1926)

Videonauhojen (VHS ja Beta) myötä kauhuelokuvat levisivät Suomeen 1980-luvun aikana heikkokuntoisina kopion kopioina. Tämä muutti  elokuvien katsomiskulttuurin totaalisesti ja oli osaltaan lisäämässä nuorten tekijöiden kiinnostusta kauhuelokuvaan. Suomessa erityisesti hurmehenkisestä splatter-genrestä tuli suosittu. Yleiseen levitykseen ja elokuvateattereihin pääsi kuitenkin vain harva teos, sillä Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikkaan puhdasoppinen kauhuelokuva ei vielä 1980-luvulla sopinut, käänteentekevänä poikkeuksena ainoastaan Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988). Toinen kysymys kokonaan onkin, että tarjottiinko kauhuelokuva-aihioita säätiölle neljännesvuosisata sitten?

1990-luvulla kauhun puolella tienraivaajina toimivat tunnin mittaisilla elokuvillaan Ilari Nummi ja Mika J. Ripatti. Nummen päättötyönä valmistunut, epätasainen videotrilleri Kauhun millimetrit (1992) ja Ripatin parodinen perhehelvetti-muunnelma Kuolema käy kuusi beessä (1993) ovat lama-ajan unohdettuja elokuvia. Kokoillan elokuvan mitassa Atro Lahtelan aavemaisen noitatarinan Silmä silmästä (1999) ja Kuutamosonaatin vinosti hirnuvan jatko-osan, Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), voi toki kauhugenren alle lukea.

90-luvun kotimaisesta tuotannosta keskustelua herättivät myös Veikko Aaltosen peräkkäisinä vuosina valmistuneet merkkiteokset Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), joiden psykologisesti jännitteisessä tunnelmassa onkin jotain suomalaiselle elokuvalle hyvin poikkeuksellista hyytävyyttä. 2000- luvussa saatiin pesunkestävät kauhuelokuvat Sauna (2008) ja Dark Floors (2008). Yleisöstä muistutettiin myös tuoreimmista tapauksista, kuten Jalmari Helanderin mielikuvituksekkaasta fantasiaseikkailusta Rare Exports (2010) ja Joona Tenan psykologisesta trilleridraamasta Syvälle salattu (2011), joissa molemmissa on toki vaikutteita modernista kauhuelokuvasta.

Löytökosken jälkeen esitelmöinyt kirjailija Boris Hurtta keskittyi luennoimaan suomalaisen kauhu- ja fantasiakirjallisuuden juurista. Harmillisesti aiheesta toiseen poukkoillutta esitelmää ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa linjanmukaiseksi, mutta Hurtan esiintyminen sentään oli luonnollista ja nostalgisessa muistelossa hetkensä. Parhaimman oivalluksen pulp-kirjailijanakin tunnettu Hurtta kertoi esityksensä päätteeksi, kun hän harmitteli sitä, ettei Toivo Mäkelän monipuolista näyttelijätalenttia hyödynnetty kreivi Draculan hahmossa. Mäkelä kieltämättä olisi ollut itseoikeutettu korpimetsien verenimijä.

Seminaarin päätteeksi puhunut Atro Lahtela tarjosi seminaarin laadukkainta antia analyyttisessä esitelmässään Viattomuuden aika, jossa mies käytännössä kertoi siitä millaista oli elää Suomessa 1960-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen kauhudiggarina. Teini-ikänsä varhaisina traumaattisina kokemuksina Lahtela listasi William Peter Blattyn Manaajan (The Exorcist, 1971) ja Peter Benchleyn Tappajahain (Jaws, 1974) lukemiskokemukset. Kauhukulttuuriin vihkiytyneen elo 1970-luvun Suomessa ei kuitenkaan ollut auvoista aikaa, sillä eritoten kauhu joutui Valtion elokuvatarkastamon kynsiin. Konservatiiviset sensoriviranomaiset kokivat kauhuelokuvat erityisen raaistavana ja nuorisoa turmelevana ongelmapesäkkeenä, josta oli päästävä eroon.

Räikeän poliittisuuden vallitessa 1970-luvulla kauhuelokuviin suhtauduttiin nihkeästi. Ne nähtiin Lahtelan mukaan kapitalismin tuotteina, joilla ei ollut mitään kosketuspintaa todellisen elämän kanssa. Erityisen kielteisen vastaanoton saivat amerikkalaiset kauhuelokuvat, jotka usein kokivat kovia sensorin saksien kautta jo ennen teattereihin saapumista. Neuvostomielisessä Kekkoslovakiassa amerikkalaista kauhua väheksyttiin, kun taas samanaikaisesti itänaapurista ja Japanista tulleet kauhuelokuvat saivat korkeakulttuurisen taide-elokuvan leiman.

Lahtela teki luentonsa päätteeksi mieleenpainuvan vertauksen. Hänestä suomalaisen kauhuelokuvan asema 2010-luvulla on verrannollinen siihen, kun punk-musiikki löi Suomessa läpi 1970-luvun lopulla. Ollaan siis läpimurron kynnyksellä, sillä Suomeen on vihdoin kasvanut elokuvantekijäsukupolvi, joka on varttunut niin Stanley Kubrickin Hohdon (The Shining, 1980), Sam Raimin Evil Deadin (1981), Dario Argenton, Lucio Fulcin kuin George A. Romeronkin elokuvien parissa.

Totta on kuitenkin, että erityisesti indie-elokuvantekijöiden puolella kauhu lienee ollut ykkösgenre jo pitkään, ja kauhun parissa, jos missä, on yhä do it yourself -ajattelu voimissaan. Toivoa sopii, että Suomeen kehittyisi ohjaajataitureiden joukkio, jotka osaisivat yhdistää älyllisen kauhukerronnan osaksi kansallista elokuvamaisemaamme, ja että vihdoin esimerkiksi maamme esihistorian rikasta mytologiaa hyödynnettäisiin kauhukertomuksissa. Suomessa on kuitenkin yhä niin vahva realistisen draaman perinne, että hetkessä suurta asennemuutosta ei ole aiemmin ollut havaittavissa. Genrekielteisessä ajattelussa selkeät lajityyppielokuvat on paikannettu pääasiassa populaariviihteen puolelle. Tässä onkin huomattavissa tervetullut asennemuutos, kun niin elokuvantekijät, tutkijat kuin nuoren polven kriitikotkin ovat hakeutuneet kohti lajivapaan ajattelun ideaalia. Tähän on suurelta osaltaan toki vaikuttanut myös elokuvasäätiön nykyinen, mahdollisimman laaja-alaista kansallista elokuvaa painottava tukipolitiikka. Kauhu on noussut salonkikelpoiseksi taiteenlajiksi tapakoulutetun populaarikulttuurin käsipuolessa. Oman osansa kauhuelokuvan arvostuksen nostamisessa ovat tehneet myös viimevuosien merkittävimmät elokuvat kuten Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008), Lars von Trierin Antichrist (2009) ja Darren Aronofskyn Black Swan (2010), joista kaikki ovat persoonallisella tavalla pystyneet osoittamaan lajityypin uuden suunnan. Vastaavat taiteelliset kauhun ja draaman ristisiitokset puuttuvat vielä suomalaisesta elokuvasta.

Noita palaa elämään (1952)

Seminaarin jälkeen Turussa tuli vielä katsottua Roland af Hällströmin ohjaama ja Mika Waltarin tekstiin pohjautuva Noita palaa elämään (1952). Ikävällä tavalla näytelmällinen pakanadraama ei kummemmin nykykatsojaa pelota, mutta sensuellin Mirja Manen aikoinaan sensaatiomaisesti alastomana liikkuva noita sekoittaa miesten päät kieron komediallisessa pöhköilyssä.

Festivaalin päätti osaltani Teuvo Tulion Intohimon vallassa (1947), jonka alkukuvana nähtiin Holger Harrivirran nykyperspektiivistä pähkähullu naisen alkoholinkäytön moraliteetti Tahtoisin olla kuningatar (1947). Illan pääelokuva, Intohimon vallassa, saattoi olla kauhuelokuvasarjaan valittu hennoin perustein, mutta väkevästi karrikoidun melodraaman katsoi kyllä sujuvasti.

Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali osoitti jälleen tarpeellisuutensa vanhempien kotimaisten elokuvien esittelijänä ja keskustelun herättäjänä. Kauhuelokuvateeman suhteen olisi ollut toivottavaa, että festivaali olisi maustanut tarjontaansa harvemmin nähdyillä filmeillä kuten Olli Soinion lyhäreillä tai vaikkapa Mika J. Ripatin dokumentaarisella Maila Nurmi -henkilökuvalla Vampira (1995).

Lähteet:
Laine, Kimmo: "Onko suomalaisia genre-elokuvia olemassa?" teoksessa Populaarin lumo: mediat ja arki (2001). Toim. Koivunen, Anu; Paasonen, Susanna; Pajala, Mari. Turun Yliopisto / Mediatutkimus.

Mononen, Sini: "Kauhu tekee meille hyvää" kolumni Helsingin Sanomat / Nyt (16/2012).

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

1990-luvun taitteessa Turun yliopiston elokuva- ja televisiotutkijat kohtasivat sattumalta erään elokuvaseminaarin yhteydessä legendaarisen ohjaaja Hannu Lemisen. Tutkijoita ja tekijää kiehtoi halu tuoda kotimainen elokuva takaisin valkokankaalle, suuren yleisön nähtäville. Pian joukkion puolelle kääntyivät myös Varsinais-Suomen elokuvakeskus, paikalliset elokuvavaikuttajat sekä olennaisiksi yhteistyökumppaneiksi vakiintuneet arkistot, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (entinen Suomen elokuva-arkisto) sekä Yleisradion tv-arkisto. Lopputuloksena syntyi Suomalaisen elokuvan festivaali, joka on kuulunut jokakeväiseen festivaalitarjontaan jo yli 20 vuoden ajan.

Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).

Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.

Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.

Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.

Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".

Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.

Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.

Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.

Tilastoja - neljävuotiaan blogin kunniaksi

Tihkusateen masentama puisto täyttää blogosfäärissä kunnialliset 4 vuotta. Juhlan kunniaksi tulin päivittäneeksi blogin ilmeen (ensimmäistä kertaa!). Viimeisestä neljästä vuodesta tuli tehtyä myös ao. tilastolliset yhteenvedot.

Mistä kaikki alkoi?
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen - Elokuvaneuvos komiikan armosta (8.4.2008)

Viisi luetuinta artikkelia huhtikuu 2008 - huhtikuu 2012:
Veturimiehet heiluttaa
Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri
Kansallisen elokuvan Joutsa
John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?
Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Merkillisimmät hakusanat, joilla blogiini on ajauduttu:
nudistileiri
rantasauna
Sex elokuva

Yleisimmät hakusanat:
Veturimiehet heiluttaa (+ Veturimiehet heiluttaa DVD)
Otto Suuronen
Uuno Turhapuro

Lopuksi, vähemmälle huomiolle jääneet ylpeydenaiheet:
Boheemeja punahilkkoja
Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä
"Laula se suomeksi" - suomalaisen musiikkielokuvan matka

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Monipuolisesti lahjakkaasta Olavi Uusivirrasta on kuin varkain kehkeytynyt sukupolvensa tulkki. Musiikillisesti mies on edennyt etäämmäksi 80-lukulaisesta melankoliasta, jota kaksi edellistä albumia Minä olen hullu (2008) ja Preeria (2010) tarjosivat.

Uutukainen Elvis istuu oikealla (lue arvio) on ennen kaikkea komea hatunnosto suomenkielisen rockin pioneereille. Toki Uusivirta on ennenkin kiehtovia Hector-pastisseja kirjoittanut, mutta tällä kertaa erityisesti Dave Lindholmin vaikutus kuuluu paitsi sävellyksissä myös laulutekniikassa. Uusivirran taitavan sanoituksissa seikkaillaan niin Rööperissä, Jätkäsaaressa, Reeperbahnilla kuin Alli Tryggin puistossakin. Pitkälti omaelämäkerrallisilta kuulostavat tarinat nivoutuvat onnistuneesti osaksi kokonaisuutta ja omakohtaisuudesta huolimatta nuoruuden perään haikailuun on helppo samastua.

Humanismin käteis... kättä ja muita tarinoita

Olin viime viikonloppuna lyhyesti pyörähtämässä Viitasaaren elokuvaviikolla, joka järjestettiin tänä vuonna kunniakkaasti jo 37. kerran. Kyseessä on täten yksi Suomen pitkäaikaisimmista elokuvatapahtumista. Kotimaisiin uutuuselokuviin keskittynyt festivaali on seutukunnalla tunnettu ja odotettu tapahtuma, jonka suosituimmat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, kuten tänä vuonna Varasto (2011) ja Härmä (2012) -elokuvat.
Viitasaarella on jaettu myöskin jo vuodesta 1980 Humanismin käsi -elokuvapalkintoa, jonka valintatoimikuntaan minulle oli tänä vuonna kunnia kuulua. Kun lopulta tulin valituksi peräti toimikunnan puheenjohtajaksi oli matka Viitasaarelle selviö. Palkinnon sai tänä vuonna, kolmatta kertaa urallaan, Aki Kaurismäki elokuvastaan Le Havre (2011). Maakuntalehti Kaleva kirjoitti artikkelissaan seuraavasti:

"Elokuva-alan ammattilaisten palkintoraati kiittelee Kaurismäen kykyä yhdistää lämminhenkisesti yhteiskuntakritiikki pienen ihmisen arkikokemuksiin. Le Havre onnistuu olemaan paikallinen ja globaali yhtä aikaa.
–  Omaperäisellä lakonisella huumorillaan Kaurismäki onnistuu tekemään visuaalisesti esteettisen ja temaattisesti humaanin kokonaisuuden, joka tekee maailmasta ainakin hetkeksi hieman paremman ja kauniimman, raati summaa."

Erikoiskunniakirjan sai ansaitusti Joonas Saartamo roolityöstään Sakari Kirjavaisen elokuvassa Hiljaisuus.

Aiheesta kirjoittivat myös mm. Helsingin Sanomat ja MTV3. Aiemmin Kaurismäki on palkittu Humanismin kädellä elokuvista Rikos ja rangaistus (1983, palkinto vuonna 1984) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Tällä viikollahan Kaurismäki onkin sitten ollut otsikoissa valitettavasti vähemmän mairittelevissa tunnelmissa. Itse kyllä tulkitsen nuo ohjaaja-auteurin puheet syvänä hirtehishuumorina, tietynlaisena roolin vetämisenä.

Viitasaaren kulttuuritoimenjohtaja Jorma Rihto ja allekirjoittanut Humanismin käden äärellä. Palkintohan on saamassa pian Stanley Cupin kaltaiset mitat. Kiitokset kuvasta Suvi-Pilvi Inkeroiselle.

Kevät tuntuu olevan elokuvatapahtumien ja -festivaalien aikaa. Pelkästään Helsingin tarjontaa tarkasteltaessa keväälle mahtuvat niin genre-elokuvaan keskittynyt, jatkuvasti suosiotaan nostanut Night Visions (12.-15.4.), kokeellisemman audiovisuaalisen taiteen festivaali AAVE (12.-15.4) sekä Helsinki African Film Festival (2.-6.5.). Itse osallistuin jälkimmäisen festivaalityöryhmään tänä vuonna kirjoittamalla elokuvaesittelyn Teresa Pratan komeasta sotadraamasta Sleepwalking Land (2007).

Helsinki African Film Festival pyrkii tuomaan Suomeen ajatuksia herättävän ja viihdyttävän valikoiman afrikkalaisia nykyelokuvia. Festivaali edistää kulttuurien välistä kohtaamista ja haluaa monipuolistaa keskustelua Afrikkaan liittyvistä aiheista. Festivaalin järjestää HAFF-työryhmä yhdessä kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry:n kanssa.

Tähän loppuun vielä pieni mainospalanen. Joutsan paikallislehdessä, Joutsan Seudussa, oli tällä viikolla kirjoittamani artikkeli Joutsassa kuvatuista elokuvista otsikolla Kansallisen elokuvan Joutsa. Iloiseksi yllätyksekseni juttu oli saanut näyttävän aukeaman ja peräti lööppipaikan. Kyse on on samasta tutkimuksesta, jonka tein Joutsan Joutopäiviä varten kesällä 2008. Artikkeli on luettavissa myös blogistani.

Joutsan Seudun lööppi viikolta 14.