Taipumattomasti kuin kaksi marjaa

Hollywoodin kierrätysvimma on noussut 2010-luvulla toiseen potenssiin. Unelmakaupungista kantautuvien esi- ja jatko-osien lisäksi uudelleenfilmatisoinnit ja erityisesti ns. rebootit eli suosittuja elokuvasarjoja uudelleen kehittelevät elokuvat ovat nousseet valtavaan suosioon. Rebooteista tuore esimerkki on esimerkiksi The Amazing Spider-Man (Suomen ensi-ilta 3.7.2012), joka käynnistää Hämähäkkimies-saagan uudelleen uusin näyttelijäkasvoin, vaikka Sam Raimin ohjaaman Hämis-trilogian tuorein luku ilmestyi vasta viisi vuotta sitten. Tuntuu hassulta, että Hollywoodin julkaisusykli on mennyt jo niin kiihkeäksi, että kuuluisiin elokuva- ja sarjakuvahahmoihin nojaavat filmisaagat lanseerataan uudelle teinisukupolvelle nyt jo vuosikymmenen välein.

Elokuvayhtiöiden keskinäinen kilpailuhan ei sinänsä ole toki mitenkään uutta. Paikkaan auringossa yltävät kullakin hetkellä vain eniten lippuluukuilla rahaa lypsävät koneistot. 1980-luvun lopulta alkaen ovat amerikkalaiset elokuvayhtiöt kilpailleet yhä verisemmin myös samoista aiheista ja tarinantyngistä. Luin äskettäin elokuva-alan bisnespuolen kärkijulkaisua, The Hollywood Reporteria, jossa oli tehty kiehtova taulukko elokuvista, jotka kertovat lähes täsmälleen samasta aiheesta tai perustuvat samaan alkuperäisteokseen ja ovat ilmestyneet samoihin aikoihin. Yhdysvalloissa samoihin aikaan ilmestyviä kilpailevia elokuvia kutsutaan nimellä "dueling films". Bisnesnäkökulmasta yllättävintä tuossa listauksessa oli se, että useinkaan ei ole väliä kuka ehtii idea-apajille ensin.

Kilpailuasetelmasta riittää lukuisia esimerkkejä. Yksi varhaisempi tapaus on Stanley Kubrickin sysimusta kylmän sodan satiiri Tri Outolempi, eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned Stop Worrying and Love the Bomb, 1963) ja vuotta myöhemmin ilmestynyt Sidney Lumetin poliittinen trilleri Pommin varjossa (Fail-Safe, 1964). Kyse tuskin oli elokuvien keskinäisestä kilpailusta, mutta Lumetin vakavahenkisen paranoiakuvauksen voi hyvin nähdä inspiroituneen Kubrickin nerokkaasta komediasta.

1980-luku olikin sitten jo puhtaasti keskinäisen kilpailun aikaa, jolloin elokuvan laadulla ei välttämättä ollut ratkaisevaa merkitystä taloudellista voittoa hamutessa. Vuonna 1981 ilmestyi kaksi mustalla huumorilla ryyditettyä ihmissusielokuvaa peräjälkeen: ensin Joe Danten Ulvonta (The Howling) ja sen jälkeen isomman budjetin turvin toteutettu, John Landisin Ihmissusi Lontoossa (American Werewolf in London). Hirtehishuumorin lisäksi elokuvia yhdistää se, että molemmat saivat menestyksen innoittamana jatko-osansa. Ulvonnan tapauksessa jatkoa on tullut peräti kuuden osan (ja uudelleenfilmatisoinnin) verran.

Mekin halutaan olla lentäjiä (Rautakotka, Iron Eagle, 1986)

Vuonna 1986 marssi valkokankaille kaksi Yhdysvaltain laivaston hävittäjälentäjiä käsitellyttä elokuvaa. Ensimmäinen jäi tällä kertaa vähemmälle huomiolle, sillä Rautakotkaa (Iron Eagle) tuskin muistellaan yhtä ikonisena 80-luvun viihde-elokuvana kuin Tom Cruisen megatähdeksi singonnutta Top Gunia (Top Gun - lentäjistä parhaat/Top Gun). Populistisempi Top Gun on eräänlainen naiiviuden oodi, jonka militaristinen sanoma tuotti huikean tuloksen, paitsi lippuluukuilla, myös Yhdysvaltain laivaston lentäjien rekrytoinnissa. Tarinan ilmataisteluissa annettiin viittauksia todellisiin Vietnamin sodan ilmataisteluihin, jonka heikkoa tulosta elokuvan rehentelevällä asenteella pyrittiin korjaamaan. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria.

80-luvun lopulla body-swap -teemasta (vapaa suomennos voisi olla kehonvaihtoelokuvat) tuli kilpailevien tuotantoyhtiöiden ykkösaihe. Lokakuun 1987 ja kesäkuun 1988 välillä apajille ennättivät vaihtelevalla menestyksellä niin Dudley Mooren varaan laskenut TriStarin (mestarillisesti suomennettu) Faija vaihtaa heviin (Like Father, Like Son), Suomen valkokankaat ohittanut Columbian Vice Versa, New Worldin heikosti menestynyt isoisän muuttumisleikki elokuvassa Paluu teiniksi (18 Again!) sekä rehellisesti sanoen joukon ainut muistettava elokuva, Foxin tuottama ja Penny Marshallin ohjaama sympaattinen Big - isoksi yhdessä yössä (Big). Tom Hanksille ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tuonut elokuva on aidosti koskettava ja hauska body-swap -komedia

Saman vuosikymmenen lopulla Choderlos de Laclosin kirjeromaanista Vaarallisia suhteita (Les Liaisons dangereuses, 1782) tuli haluttua tavaraa Hollywoodissa. Ensin brittiohjaaja Stephen Frears työsti aiheeseen pohjautuen menestyselokuvan Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988), jonka jälkeen saman romaanin äärelle hamusi Miloš Forman vähemmälle huomiolle jääneessä epookissa Valmont (1989). 1990-luvun alku toi mukanaan huvittavissa määrin samankaltaisia, lähellä toisiaan julkaistuja elokuvia. Kevin Costnerin Robin Hood -tulkinnan (Robin Hood - varkaiden ruhtinas/Robin Hood - Prince of Thieves, 1991) muistavat monet, mutta kuinka moni on nähnyt sama vuonna ilmestyneen, John Irvinin Robin Hoodin (Robin Hood, 1991)?

Kuinka monta Kolumbus-elokuvaa mahtuu yhteen vuoteen? (kuvassa Kolumbus - seikkailijoista suurin/Christopher Columbus: The Discovery, 1992)

Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen merimatkat tulivat ajankohtaiseksi vuonna 1992, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Kolumbus tiettävästi ylitti Atlantin ja matkasi ensimmäisen kerran Amerikkaan. Aiheesta revittiin kaksi suureellista elokuvaa, Ridley Scottin monikansallinen 1492 - Paratiisin valloitus (1492: Conquest of Paradise) sekä John Glenin puhtaasti amerikkalainen tuotanto Kolumbus - seikkailijoista suurin (Christopher Columbus: The Discovery).  Jälkimmäinen pohjautui Mario Puzon tarinaan, jolla saatiin houkuteltua näyttelijäkaartiin peräti Marlon Brando. Tästä ei kuitenkaan ollut apua sen koommin taiteellisesti kuin kaupallisestikaan, sillä taloudelliseksi pannukakuksi jääneestä elokuvasta tuli lähinnä Razzie-palkintojen epäonninen rohmu.

Clint Eastwoodin Oscar-menestys oli Armottoman (The Unforgiven, 1992) tiimoilta sen verran vahvaa, että vuosisadan viimeiseksi westerniksi mainostettu elokuva tuli vahingossa elvyttäneeksi koko genren uuteen nousuun. Lännenelokuvan uuden aallon vanavedessä ilmestyivät hämmentävän lähellä toisiaan George Pan Cosmatosin Tombstone (1993) ja Lawrence Kasdanin Wyatt Earp (1994), jotka käytännössä kertoivat saman Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn legendan. Tombstone keräsi kohtuullisen tuloksen, jälkimmäisen jäädessä flopiksi. Wyatt Earpin epäonnistuminen syöksi myös ohjaaja/käsikirjoittaja Kasdanin uran kohtalokkaaseen alamäkeen.

Western-huuman hiivuttua nousivat katastrofielokuvat uudelleen Hollywoodin kuumaksi aiheeksi. Tulivuoritematiikkaa hyödynsivät niin Dante's Peak (1997) kuin pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt Tulivuorikin (Volcano, 1997). Asteroidisyöksyn aiheuttamaa maailmanloppua väläyttelivät samana kesänä Deep Impact (1998) ja Armageddon (1998). Apokalyptisessa visiossa pohdiskelevampi Deep Impact hävisi selkein lukemin Jerry Bruckheimerin viihdetehtaan järkälemäiselle Armageddonille, jonka toiminnallis-nationalistista sanomaa höysti Aerosmith täysin sietämättömällä jollotuksella I Don't Wanna Miss A Thing.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä taistelu amerikkalaisen animaatioelokuvan markkinoista alkoi kuumentua ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kilpa-asetelmiin tähtäsivät DreamWorksin mainio, Woody Allenin ja Sylvester Stallonen herkullisen ironisilla äänisuorituksilla höystetty Antz - Muurahaizet (Antz, 1998) sekä Disneyn astetta lapsellisempi Ötökän elämää (A Bug's Life, 1998). Joulumarkkinoille tähdännyt Ötökän elämää oli kuitenkin taloudellisesti menestyksekkäämpi.

2000-luvulla taipumattomasti kuin kaksi marjaa ovat olleet animaatioista niin Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003) ja Hain tarina (Shark Tale, 2004), Madagascar (2005) ja Aivan villit (The Wild, 2006) sekä Yli aidan (Over the Hedge, 2006) ja Karvakamut (Open Season, 2006). Näytelmäelokuvien puolella sinänsä tyylikkäät Silmänkääntäjä (The Illusionist, 2005) ja The Prestige (2006) sekä esimerkiksi vastikään valkokankailla pyörineet Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror, 2012) ja Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman, 2012) ovat perin oudoksuttavasti kolkutelleet saman tarinakaivon tyhjenevää kuilua.

Ziggyn ikuinen liekki

Kesäkuun 6. päivä tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta siitä, kun David Bowien vallankumouksellinen The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumi julkaistiin Euroopassa. Yhdysvaltain mantereelle RCA-yhtiön julkaisema levy ennätti vasta syksyllä 1972.

Bowien ura oli jo 1970-luvun alussa kokenut melkoisia tyylimuutoksia. 1960-luvun lopun siloteltu pop vaihtui nopeasti hippihengen mukaiseen astraalimystiikkaan, jonka jälkeen akustiset soittimet vaihtuivat The Man Who Sold the World -levyllä (1970) rujon bluessävytteiseen hard rockiin. Teatraalisuuden löydyttyä Hunky Dory (1971) hämmensi keitosta niin folkin, glamin kuin taiderockinkin suuntaan. Yksikään Bowien varhaisimmista levyistä ei kuitenkaan ole, monista hienoista hetkistä huolimatta (The Width of a Circle, Space Oddity, Life on Mars?, Quicksand), Ziggy Stardustin kaltainen täysiosuma, jossa jokainen kappale on tärkeä osa kokonaisuutta.

"Pushing thru the market square, so many mothers sighing
News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying"

Nihilistisellä, mutta koskettavalla maailmanlopun kuvauksella Five Years alkaneesta levystä kehkeytyi Bowien kuuluisin ja klassisin albumi. Sepitteellinen tarina avaruudesta saapuneesta rock-idoli Ziggy Stardustista hakee vertaistaan teatraalisen rockin historiassa. Levyn kannessa itsevarmasti poseeraavasta Ziggystä Bowie teki mystisen, demonisen ja hedonistisen puolihumanoidin, joka oli selkeästi biseksuaali. Kitaristi Mick Ronsonin taidokkaasti rouhivat riffit ja huimiin korkeuksiin nousevat soolot linjasivat glam-soundia vuosiksi eteenpäin. Levyn musiikillinen kirjo ulottuu avauskappaleen hymnisyydestä Rock 'n' Roll Suiciden dramatiikkaan, joka ennakoi Aladdin Sane -levyn (1973) suuntaviivoja. Näiden välissä Soul Love flirttailee nimensä mukaisesti soulin kanssa, Hang on to Yourself ja Suffragette City vapautuvat energiseen rock-ilotulitukseen ja levyn ehkä tunnetuin kappale, Starman yltää täydelliseksi futurisminostalgian sing-a-long -anthemiksi. Bowien laulutyyli vaihtelee kappalekohtaisesti mietteliään epätoivoisesta rock-kukkomaisen pöyhistelevään.

Albumin julkaisun jälkeen Bowie lähti lopulta puolitoistavuotiseksi venyneelle maailmankiertueelle, jonka päätepysäkki koettiin heinäkuun 3. 1973. Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjä promotoineella kiertueella Bowie yhdisteli parodisia rock-elkeitä, futurismia, japanilaista kabukiteatteria, mimiikkaa, maskeerauksen ja meikkauksen huippuunsa hiottua tyyliä sekä ennen kaikkea jylhää teatraalisuutta. Miehen alter egon hiukset olivat hehkuvan punaisen ja oranssin yhdistelmä, ja hänen esiintymisasunsa vaihtelivat parin kappaleen välein. Vaatteidenvaihto oli toki viihdemusiikista tuttu elementti, mutta rock-areenoilla vielä tuolloin ennen kokematonta.

Ziggy Stardust -kiertueen viimeisen keikan taltioi elokuvalliseksi konserttitaltioinniksi D.A. Pennebaker, joten kiertueen ikoninen päätöskonsertti on hyvin jälkipolvien muistissa. Viimeisenä ohjelmanumerona kuultava majesteetillinen Rock 'n' Roll Suicide, joka kuulostaa enemmän avantgardiselta showlaululta kuin varsinaiselta rokkibiisiltä, laskee esiripun klassiselle keikalle. Bowien teatraalinen lavaesiintyminen nousee kappaleen live-esityksen aikana toiseen potenssiin, jo hänen synkemmän sävyiset vaatteensa luovat tunnelman jonkin vaiheen päätöksestä.

Bowien riipivässä laulusuorituksessa on sanoinkuvailematonta voimaa ja silmissä kylmiä väreitä tuottavaa paloa, joka nostaa esityksen ylitse muiden. Myös laulunteksti, joka käsittelee rocktähteyttä ja sen pimeää puolta, nousee elävän yleisön edessä esitettynä aivan erilaiseksi kokemukseksi. Kohdassa, jossa muusikko Bowie tukahduttavan alter egonsa takaa kurkottaa kohti yleisöä ja huudahtaa: ”You’re wonderful, gimme your hands!”, hän parodioi popin perinteitä tiedostaen samalla tulevansa itse osaksi rockin kaanonia. Konsertin päätöksessä, kuten Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjen epilogeissa on vaaran ja ulkopuolisuuden tuntua, josta omaleimaisessa rockissa kaiketi perimmältään on kysymys, tai ainakin oli kysymys.

Suomessa The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars nousi parhaimmillaan peräti albumilistan sijalle 7, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä. Suomalaisista muusikoista Bowien kimallerock taisi kolahtaa rajuimmin Hectoriin, joka varsin avoimesti tunnusti ihailunsa Bowien taidetta kohtaan. Hector kasvatti 1970-luvun alussa varsin Ziggy-henkisen takatukan ja levytti muutamia glitter-aikakauden Bowie-lauluja (Life on Mars?/Sudenkorento, The Prettiest Star).

40 vuotta sitten David Bowie (1947-) määritteli uudelleen sen mistä miespuolisena rockätähtenä olemisessa oli kyse. Ei olekaan ihme, että Ziggy Stardust vaikutti välittömästi rockin ja ylipäänsä koko populaarikulttuurin kehitykseen. Glamrockista tuli hetkeksi osa valtavirtaa, kunnes se Yhdysvalloissa New York Dollsin myötä fuusioitui kohti punkrockia. Hardrockin parissa operoivista bändeistä voimakkaasti glam-vaikutteisia olivat mm. Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen shokkirokkari Alice Cooper.

Glamrockin syntymailla, Englannissa, kulttuurillinen perintö jäi selvimmin elämään 1980-alun uusromanttisessa liikkeessä, jonka kautta androgyynisyys ja meikkaaminen tulivat jälleen muotiin. 1990-luvulla uudet kitararock-yhtyeet kuten Suede, Placebo ja jopa kokeilunhaluinen pop-bändi Blur osoittivat tribuuttinsa Bowien kimallekauden dekadenssille.

"Making love with his ego Ziggy sucked up into his mind
Like a leper messiah
When the kids had killed the man I had to break up the band."

Aiheesta lisää:
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet
Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan