Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 1

Harvan mestariohjaajan uralta löytyy niin merkillistä laadunheittelyä kuin Detroitissa vuonna 1939 syntyneen Francis Ford Coppolan filmografiasta. Miehen uraa monissa käänteissä varjostaneet taloudelliset ongelmat käynnistyivät 1980-luvun alun epäonnisten tuotantojen jälkiseurauksena, eikä vahvaotteista tuotantorytmiä ole sen jälkeen valitettavasti löytynyt. Elokuvahistoriaan Coppola on kuitenkin kaivertanut työnäytteensä vahvimmin Kummisetä-trilogian (1972-90) ja Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now, 1979) muodossa.

Amerikanitalialaiseen taiteilijaperheeseen syntynyt Coppola sai vahvan ensikosketuksen elokuvaan ja tarinankerronataan sairastettuaan polion kymmenvuotiaana. Lähes vuoden vuoteenomana viettänyt nuorukainen vietti sairausaikansa katsomalla televisiota, tekemällä nukketeatteria ja kuvaamalla säveltäjäisänsä filmikameralla. Taiteilijaperheessä muutto paikkakunnalta toiselle oli arkipäivää ja nuori Francis joutuikin vaihtamaan koulua jatkuvasti. Yksinäisyyteen taipuvainen poika vietti aikaa erityisesti kaikenlaisen tekniikan parissa. Rakennettuaan valaistuksia koulunäytelmiin teatteritaiteesta tuli nuoren miehen intohimo. Ennen elokuvan pariin siirtymistä Francis olikin jo kokenut teatterintekijä hänen ohjattuaan opiskeluaikanaan näytelmiä. Myös musiikin saralla mies osoitti lahjakkuutta: tuubansoittajana hän sai jopa stipendin New Yorkin yksityiseen sotakouluun. 1950-luvun loppupuolen elokuvat: Ingmar Bergmanin tuotanto, ranskalainen uusi aalto ja Stanley Kubrickin varhaistyöt ajoivat kuitenkin Coppolan Kalifornian yliopiston, UCLA:n elokuvakouluun vuonna 1960.

Elokuvakouluaikoinaan Coppola teki muutamia lyhytelokuvaharjoitteita, mutta polte pitkien näytelmäelokuvien ohjaajaksi oli suuri. Ensimmäinen elokuva, epäonninen pehmopornotuotanto Tonight for Sure (1962) ei osoittanut sen enempää ohjaajan taiteellista kuin kaupallistakaan elokuvantajua. Saman b-yhtiön leivissä riitti kuitenkin lisää töitä, kun Coppola palkattiin amerikkalaissaksalaisen yhteistuotannon The Bellboy and the Playgirls/Mit Eva fing die Sünde an (1962) leikkaajaksi. Coppolan paranneltua huolimattomasti tehtyä b-elokuvaa hänet kreditoitiin lopulta teoksen ohjaajaksi.

Työskentely roskaelokuvien parissa ei tyydyttänyt nuoren ohjaajan kunnianhimoa, mutta alan töistä oli kuitenkin hyötyä, sillä jo tuolloin maineikas kengännauhabudjetin elokuvatuottaja/ohjaaja Roger Corman otti Coppolan talliinsa oppipojakseen. Cormanin tuotantoyhtiön alaisena Coppola valmisti ensimmäisen laajemman levityksen saaneen elokuvansa, mustavalkoisen kauhuhalpiksen Dementia 13 (1963). Samana vuonna Coppola toimi Cormanin The Terror (Kauhun vallassa/Terrorin vallassa/Pahin kaikista) -kauhupätkän apulaistuottajana sekä kreditoimattomana ohjaajana yhdessä Cormanin, Monte Hellmanin, Jack Hillin ja Jack Nicholsonin kanssa. Cormanin muiden elokuvien ylijäämämateriaaliin pohjautuneessa elokuvassa nähdään pääosassa uransa ehtoopuolen kauhulegenda Boris Karloff.

UCLA:n elokuvaopintojen lopputyönä Coppola ohjasi David Benedictuksen romaanin pohjalta romanttisen draaman Olet jo iso poika (You're a Big Boy Now, 1966). Warnerin laajalti levittämä elokuva keräsi huomiota myös Lovin' Spoonful -yhtyeen musiikilla ja nousi kaupallisten elokuvateattereiden suosioon. Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1967 esitetty elokuva nousi peräti Oscar-ehdokkuuksille (Geraldine Page, sivuosa).

Edellisen elokuvan kaupallisen menestyksen seurauksena Warner tarjosi Coppolalle Petula Clarkin ja Fred Astairen tähdittämän Finian's Rainbow Broadway-musikaalin filmatisointia. Tuotantoyhtiön työtarjouksesta huolimatta yhtiön keskeisin moguli Jack Warner suhtautui Coppolan parrakkaan hippimäiseen olemukseen kielteisesti ja eväsi tältä pääsyn Warnerin keskeisimmälle studiolle. Ohjaajanuorukainen löysi lopulta sopivan kuvauspaikan Kalifornian perinteiseltä viininviljelyalueelta Napa Valleystä, jossa musikaalin alkuperäinen sadunomaisuus sai rinnalleen roiman annoksen realismia. Musikaalien suosion romahdus 1960-luvun loppupuolella vei Finianin sateenkaarelta (Finian's Rainbow, 1968) katsojat, eikä elokuvasta tullut toivottua taiteellistakaan menestystä.

Vaikka ura elokuvan parissa ei ollutkaan tuottanut pysyvää menestystä, oli Coppola kerännyt kuitenkin sen verran kokemusta ja rohkeutta, että 1960-luvun loppuun tultaessa oli aika ohjata elokuva oman alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta. Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) on psykologinen ja minimalistinen draama, ajoittaisessa painajaismaisuudessa road-movien ja Psykon (Psycho, 1960) äpärälapsi, jolla Coppola löi itsensä taiteellisesti läpi. Hienon näyttelijäkaartin (James Caan, Robert Duvall ja Sherley Knight) avulla elokuvasta tuli ohjaajansa siihenastisen uran merkittävin, eikä Hollywoodillakaan ollut varaa jättää merkkiteosta huomaamatta. Elokuvan kuvauksissa hääri assistenttina myös Coppolan tuore ystävä, elokuvantekoa harjoitteleva George Lucas, joka työsti elokuvan kuvauksisssa dokumentaarin Filmmaker (1968).

1970-luvulle siirryttäessä Coppola piti itsensä aktiivisena käsikirjoittaja/tuottajana. Miehen kynästä syntyi Franklin J. Schaffnerin ohjaama, Oscareita kahminut toisen maailmansodan eeppinen sotaelokuva Patton (1970), jonka pääosassa rymisteli ikimuistettavasti George C. Scott. Menestyselokuva poiki käsikirjoittajakaksikolle Coppola-Edmund H. North myös Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta, mikä entisestään nosti Francis Fordin osakkeita amerikkalaisen elokuvateollisuuden pyörteissä. Vuonna 1971 Coppola tuotti George Lucasin esikoispitkän THX 1138 -elokuvan, josta tuli nopeasti dystopisen science fiction -elokuvan kulttiklassikko. Coppolalle itselleen uusi vuosikymmen tuli olemaan ratkaiseva menestyksen vuosikymmen. Kulman takana väijyi jo uran mullistava käänne Mario Puzon mafiaeepoksen kanssa...

Jatkoa seuraa...

Elokuvien ikärajojen nykysuuntauksesta

Elokuvien ja televisio-ohjelmien ikärajaluokitukset ovat puhututtaneet Suomessa tänä vuonna enemmän kuin vuosiin. Ensisijainen syy keskustelun lisääntymiseen on toki ollut vuodenvaihteessa tehdyssä kuvaohjelmalain muutoksessa, jossa perinteikäs Valtion elokuvatarkastamo (1946-2011, aiemmin jo nimellä Valtion filmitarkastamo 1921-46) lakkautettiin ja tilalle luotiin kontroversaali Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus (MEKU). Elokuvatarkastajien toimenkuva pyyhkäistiin samalla historiaan, sillä nykyään ikärajat määrittävät koulutuksen saaneet kuvaohjelmaluokittelijat (kyllä, uusi audiovisuaalisen alan ammattinimike!), jotka voivat olla esimerkiksi levitysyhtiön työntekijöitä.

MEKU on Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto, jonka tehtäviä ovat mediakasvatuksen edistäminen sekä kuvaohjelmien tarjoamisen valvonta. Käytännössä uusi virasto toimii kuvaohjelmaluokittelijoiden kouluttajina ja suomalaisen kuvaohjelmaluokittelun keskuksena. Kuten aiemminkin, Suomessa tarjottavat elokuvat, televisio-ohjelmat ja digitaaliset pelit on merkittävä ikärajalla ja sisältösymboleilla. Ikärajat ovat toki tuttuja jo vanhastaan, mutta sisältöä kuvailevat symbolit ovat uutta elokuvien ikärajaluokittelussa. Väkivallan, seksin, päihteiden käytön ja ahdistuksen varalle on nyt luotu symbolit, joita seuraamalla voi jälkikasvuaan (tai vaikkapa itseäänkin) varjella.

Nykyisessä ikärajaluokituksessa on kuitenkin harmillinen aukko ikien 12 ja 16 välillä. On ikään kuin palattu edellisen ikärajaluokituksen (2001-11) alkuvuosille, jolloin monet kevyttä väkivaltaa (tai kiroilua) sisältäneet elokuvat törmäsivät K13-ikärajan puutteellisuuteen. Tuntuukin hassulta, että juuri kun K13-ikäraja oli luotu, se poistettiin uuden ikärajasäännöstön myötä pois. Nykyisen kuvaohjelmalain myötä onkin tultu lähemmäksi 1980- ja 90-luvuilta tuttua ikärajajärjestelmää. Erona entiseen on oikeastaan vain se, että vuosikymmenten takaiset ikärajat olivat ehdottomia, eikä niissä siten ollut joustoa, eli K16-luokiteltua elokuvaa ei lain mukaan päässyt katsomaan 14-vuotias vanhempansa kanssa (toisin kuin nykyään). Viimeisen vuosikymmenen ajan ainut ehdoton ikäraja on ollut K18.

Uuden kuvaohjelmalain ikärajoissa on peräti kolmen vuoden jousto, mikäli katsominen tapahtuu huoltajan seurassa, poikkeuksena K18 -ikäraja. Uusi luokittelujärjestelmä on aiheuttanut kohua esimerkiksi kotimaisen komedian Varasto (2011) tapauksessa, jossa vanhemmat paheksuivat elokuvan ronskia kielenkäyttöä ja syntistä duunarielämän kuvausta. Lopulta MEKU muutti VETin tekemän ikärajapäätöksen vanhempien painostuksesta K7-luokasta ylempään K12-luokkaan. Perusteluna karkea kielenkäyttö ja seksiviitteet. Uuden Batman-elokuvan (Yön ritarin paluu/The Dark Knight Rises, 2012) ikäraja on K12, joka varmasti puhututtaa tulevina viikkoina myös Denverin murhenäytelmän johdosta. Uudessa luokittelutilanteessa ajaudutaan väkisinkin ristiriitaisiin tilanteisiin.

Miten rapakon takana?

Yhdysvalloissa ikärajoista päättää Motion Picture Association of America (MPAA), joka on painostuksen alaisena joutunut tekemään viimeisen 30 vuoden aikana kaksi merkittävää muutosta ikärajakategorioihinsa. 1980-luvulla PG-13-ikäraja (Parents Are Strongly Cautioned to Give Special Guidance for Attendance of Children Under 13 – Some Material may be Inappropriate for Children Under 13) luotiin pitkälti Steven Spielbergin ehdotuksesta. Miehen tuottamat Poltergeist (1982) ja Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984) toivat amerikkalaiseen blockbuster-elokuvaan eksplisiittistä väkivaltaa ja hirtehishumoristisessa kontekstissa esitettyä gorea, jotka jäivät PG (Parental Guidance) ja R (Restricted – Under 17 Requires Accompanying Parent or Adult Guardian) -ikäluokituksien väliinputoajiksi. Spielbergin ohjaama, eskapistisia kauhuaineksia sisältänyt seikkailuelokuva Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984) ratkaisi asian lopulta ja MPAA:n silloinen puhemies Jack Valenti ehdotti PG-13-ikärajaa Spielbergin ehdotuksen pohjalta. Spielbergin tuotantotallin elokuvia ei kuitenkaan uuden ikärajaluokituksen puitteissa ennätetty levittää, vaan ensimmäiseksi PG-13-elokuvaksi valikoitui John Miliuksen propagandistinen kylmän sodan nuorisotrilleri Punainen vaara (Red Dawn, 1984). Lippuluukulla PG-13-ikärajasuositus on osoittautunut menestykseksi, sillä kolmen parhaiten tuottaneen PG-13-elokuvan listalla on maailman kaupallisesti menestyneimpiä elokuvia (James Cameronin Avatar (2009) ja Titanic (1997) sekä tuore sarjakuvarymistely The Avengers (2012)).

Toinen MPAA:n merkittävä ikärajamuutos tapahtui 1990-luvulle tultaessa, kun aiemmin ongelmallisen X-ikärajan varjossa levitetyille draamaelokuville luotiin oma NC-17-luokitus. Nykyään X-ikärajalla levitettävät elokuvat ovat lähes poikkeuksetta pornoa, mutta toisin oli esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin niin Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1971) kuin Viimeinen tango Pariisissakin (Ultimo tango a parigi, 1972) esitettiin X-ikärajaluokitettuina. Muutos asiaan tuli taiteellisesti menestyneiden, mutta lapsille epäsopivaa aineistoa (seksi ja väkivalta etulinjassa) sisältävien taide-elokuvien kautta, kuten Peter Greenawayn mestarillinen Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (The Cook, The Thied, His Wife and Her Lover, 1989). Ensimmäiseksi NC-17 (No Children Under 17 Admitted) ennätti paljastava intohimodraama Henry & June (1990). Harvemmin käytettävän ikärajaluokituksen kaupallisesti menestynein elokuva on Paul Verhoevenin (s)eksploitaatiodraama Showgirls (1995).

Elokuvan viemää

Lehtiset on Suomen elokuva- ja videotyöntekijäin liiton (SET) julkaisu, jossa käsitellään elokuva-, tv- ja media-alan työtätapoja ja tekniikkaa sekä audiovisuaalisen alan kulttuuripolitiikkaa. Kesäkuun lehdessä ilmestyi kirjoittamani juttu Elokuvan viemää (alla jpginä), jossa erittelen omaa työnkuvaani.